Se on siellä! Siis Elisa Kirjassa – Sara Stormin e-novellikokoelma, viimeinkin. Muihin e-kirjapalveluiden valikoimiin kokoelmat päivittyivät jo pari kuukautta sitten, mutta BoDin ja Elisan yhteyksissä oli kaiketi jotain häikkää.
Jostain syystä Elisa Kirjassa on nyt vain Enkeli maantiellä, eikä lainkaan ensiksi ilmestynyttä Tyhmä tyttö kostaa -kokoelmaa. No, odottelen kärsivällisesti, ennen kuin ryntään valittamaan. Jospa Tyhmä tyttökin sinne putkahtaisi kohta.
Rikollisen näköinen mies. Häijyn näköinen akka. 
On enemmän sääntö kuin poikkeus, että hyvä luonne on kirjallisissa henkilöissä liitetty edulliseen ulkonäköön – ja päinvastoin. Ilkiöt ovat rumia kuvatuksia.
Tätä samaa kaavaa huomaan itsekin pokkareissa seuraavani. Katala tyyppi voi toki olla kaunis tai komeakin, mutta hänellä on vähintäänkin överit irtoripset tai luonnottomiksi valkaistut hampaat 🙂
Tämmöinen tuli vain mieleen, kun nyt työn alla olevassa Timantissa muuan häijytär käy päähenkilön kimppuun verbaalisesti. Hänellä on päällään liian pienet vaatteet, joista hän pursuilee yli, ja tukka kuin Anita Hirvosella.
Oli erittäin tyhmää ahmia viimeiset kymmenet sivut Riikka Pelon Jokapäiväisestä elämästä yömyöhällä. Uni ei ihan heti tule silmään, kun on lukenut sivukaupalla yksityiskohtaista kidutuskuvausta, kohteena henkilö, jonka päänsisäiseen maailmaan oli tutustunut joka ilta monien viikkojen ajan. Satoja sivuja aikaa eläytyä ja kiintyä, ja minä eläydyin ja kiinnyin. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että tiesin romaanin perustuvan oikeisiin ihmiskohtaloihin.
Pam, ilmat pihalle ja itkemään. Lukija siis. Dekkaristit käyttävät liian vähän tuota niin kovin tehokasta kuviota – että ensin tutustutaan, sitten ihastutaan ja kohta nitistetään (tai ainakiin kidutetaan). Usein vain löytyy heti alussa jonkun – ties kenen, lukijalle joka tapauksessa yhdentekevän ihmisen – ruumis ja sitten aletaan ihmetellä, että kuka ja miksi tuonkin mahtoi niitata. Eikö jännityskirjallisuuden henkeen sopisi vähän rääkätä lukijaakin…?
Takaisin Pelon kirjaan. Hieno ja voimakas romaanihan se oli, ehdottomasti vaikuttava lukukokemus, sellainen, johon palaa mielessään. Mutta: kun joku kirjoittaa noin loistavan taideteoksen, löytyisikö vielä jostain tarpeeksi osaava ja rohkea kustannustoimittaja neuvomaan, mistä kohtaa timanttia nirhaistaan, jotta siitä tulisi vieläkin loistavampi? Tämä liittyy siis siihen, että melkein puoleenväliin laahustin ja laahustin tuota romaania, vaikken pidä itseäni laiskana lukijana.
Läppäri on jo paketissa, mutta ei vieläkään huollossa. Kas kun sitä piti ensin huoltaa täällä kotona yksi päivä. Vempele unohtui pöydälle virrat päälle, kun lähdin lapsen kanssa luistelemaan. Illansuussa totesin että kas, siitä on virta loppunut. Yritin käynnistää, ei onnistunut. Päivitykset olivat menneet jotenkin mönkään, luki ruudulla. ”Peruutetaan muutoksia”. Siinähän Windows sitten peruutteli niitä useamman tunnin ilman mitään näkyvää tulosta. Uusi käynnistys. Nyt masiina jäi ”määrittämään päivityksiä” ja pääsi kuuteen prosenttiin saakka, ennen kuin jumahti. Yötä vastenkin jätin sen yrittelemään, ei tulosta. Siis ihan oikeasti – Windows menee edelleen aivan sekaisin, jos koneesta katkeaa virta kesken päivitysten? Luulin, että tuollaiset ongelmat ovat yhtä mennyttä maailmaa kuin korppuasemat!
No, eilen kone sentään hoksasi olevansa juntturassa ja loputtoman määrittämisen sijaan läväytti esiin korjausvalikon. Eikun puhdista koko asema taas uudestaan, ja kun se oli muutaman tunnin päästä valmis, kone kiiruusti kuplamuoviin. Eikä mitään päivityksiä, kiitos. Tappelen niiden kanssa sitten kun koneen näyttö taas toimii normisti…
Ja tämä roskiksesta kaivetun näköinen, melkein kymmenvuotias Macbook se vain käy ja kukkuu, ilman mitään päivityksiä. Pokkariakin sillä on taas syntynyt pätkä, tosin sormet etsivät vielä oikeita paikkoja näppiksellä, joka tuntuu ahtaalta.
Läppäri ei ole vieläkään huollossa. Soitin Acerille ja sieltä kehotettiin puhdistamaan koko kone (kaikki pois ja käyttiksen uudelleen asennus) siltä varalta, että näytön oikkuilu on ohjelmallinen vika. No, eihän se ole, sen myönsi puhelimeen vastannut nörttikin – eipä se siltä vaikuta juu. Mutta kaiken varalta pitäisi tehdä niin, koska ohjelmallisia vikoja takuu ei korvaa.
Näin ollen puoli sunnuntaita kului siihen, että tein tiedostoista varmuuskopioita ja laitoin koneen tyhjennykseen (nörtti antoi siihen puhelimessa vieläpä virheellisen ohjeen). Nyt kone taas wörkkii, paitsi näyttö, joka on harmaaraidallinen, jos kannen kulma ei sitä miellytä.
Tänään pitää palauttaa yksi lyhyt teksti. Kirjoitan sitä flunssaisena ja äreänä WordPadilla ja yritän vakuuttaa itselleni, että nämä tämmöiset vastoinkäymiset ovat sentään minunkin maailmankaikkeudessani aika pieni asia. Yritän iloita siitä, että lähtiessä hirmuiset kilarit vetänyt lapsi jäi lopulta iloisena päiväkotiin, ja että paluumatkalla tapasin kauniin oravan, jonka kanssa jäin hetkeksi juttelemaan.
Ja yritän muistaa, että Anni Blomqvist raapusti Myrskyluodon Maijan kynällä paperille puulaatikon kannen päällä, kun muu perhe nukkui.
He ovat tykästyneet, lähestyneet ja sitten singahtaneet säikähtäneinä kauemmas toisistaan. Kyse on tietysti Timantti-pokkarini ihanista lempiväisistä, Niinasta ja Villestä. Tarina etenee nyt niin sulavasti, että ihan harmittaa sulkea tiedosto työpäivän päätteeksi. On jopa hienoinen kiusaus ottaa läppäri illalla petiin kirjan sijasta, vaikka Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on vihdoin ja viimein imaissut minut mukaansa (melkein puoleenväliin olikin tuskaista taaperrusta sen parissa).
Mitä muuta? No vähän kaikkea. Buukkailen haastatteluja asiakaslehden juttuja varten ja jonkinlaisessa tausta-ajossa jyrryttää päässäni näytelmäprojekti, mitä varten täytyy tuon tuostakin kaivaa muistikirja esiin ja raapustaa mieleen tulleet ideat muistiin.
Minun piti ajatella näytelmää vasta helmikuun puolella, mutta eihän tälle mitään voi. Ei sillekään, että olen kirjoittanut monta sivua aihioita runoiksi, jotka ajattelin yhdistää valokuviin. Kuvia ei ole vielä olemassa, kohteet kyllä mietittynä. Enkä ole ajatellut, mikä se lopputuote olisi. Blogi ehkä? Tällaiselle huviprojektille ei olisi juuri nyt aikaa yhtään, mutta minä en tiedä, millaisella tulpalla saisin hanani tukittua. Ravihevosilla on niitä silmälappuja, minä tarvitsisin kai jotain aivolappuja ohjaamaan ajatuksiani. Ehkä sellaisiakin joskus vielä on 🙂
BoD pahoittelee ja syyttää teknisiä vaikeuksia siitä, etteivät Sara Stormin e-pokkarit löydy Elisa Kirjasta. Sensuuria ei siis ainakaan tunnusteta…
Uusi sarjiskässäri, check. Oma osuus projektin esittelyyn, jota tarvitaan yhteistyökumppaneita varten, check. Pokkarikin nytkähtänyt eteenpäin, noin kolmasosa on valmiina. Ja karmeaa mutta totta: läppärille haettu takuuhuoltoa. Näyttö näet menee tuon tuostakin harmaaksi ja raidalliseksi, jos kannen asentoa muuttaa.
En suin surminkaan haluaisi päästää tärkeintä työvälinettäni käsistäni, mutta muu ei auta – masiinan takuuaika menee umpeen maaliskuussa. Pakko hoitaa tämä alta pois nyt. Pakko tehdä kohta varmuuskopioita tiedostoista. Siihen menee taas ihan liikaa työaikaa.
Kaiken järjen mukaan huollossa vain vaihdetaan tähän uusi näyttö, mutta minun tuurillani yrjötautinen huoltonörtti puklaa näppäimistön päälle kokista tai kuljetusliike pudottaa vekottimen rappusiin ja se menee tuusannuuskaksi.
Mitä minä teen sillä aikaa, kun kone on huollossa? Kaiketi käytän antiikkista Macbookiani, josta poikani on poistanut C-kirjaimen (mitä moisella edes tekee, sehän on silkkaa hienostelua suomea kirjoittavalle ihmiselle).
Viime vuoden puolella julkaistuja Sara Stormin e-novellikokoelmia on voinut jo kauan ostaa Google Playsta ja ties mistä ulkomaita myöten. Elisa Kirjaan ne eivät ole ilmaantuneet, vaikka olen väijynyt sitkeästi.
Ovatko ne jääneet kiinni hömppäsuodattimeen? Ovatko ne liian tuhmia Elisalle? Laitoin viimeinkin viestin BoDin asiakaspalveluun ja odottelen tietoa, miten on…
Ihan totta. Huomenna saan kiikuttaa tervehtyneen lapsen päiväkotiin ja tehdä töitä. Saan ottaa valkoisen paperiarkin ja kynän eteeni ja suunnitella uutta käsikirjoitusta sarjakuvalle. Saan avata tiedoston ja jatkaa pokkaria, jonka tapahtumat ovat laukanneet päässäni jo pitkän matkaa eteenpäin ja pakkautuneet sinne niin, että pelkään monien yksityiskohtien haihtuneen ilmaan. Nimenomaan saan.
Tällaisina hetkinä tunnen tekeväni työkseni juuri sitä mitä pitääkin. Enkä minä, totuuden nimessä, oikein tiedäkään, mitä muuta voisin tehdä.
Vielä yläasteikäisenä luulin haluavani somistajaksi. Kyllä naurattaa nyt, koska minulla ei ole mitenkään erityisen hyvä visuaalinen hahmotuskyky, ja kolmiulotteisten juttujen kanssa olen suorastaan surkea. En myöskään ole käsistäni näppärä. Kotimme ei näytä lainkaan siltä, että täällä asuisi wanna be -somistaja – harkitun harmonian ja silmiähivelevien yksityiskohtien sijaan täällä vallitsee rehellinen sekasorto.
Kaiken omituisen roinan keskellä nainen ja läppäri tekemässä sitä mitä kuuluukin. Näin uskon.
Bones to dust. Kuva vanhalta, hylätyltä hautausmaalta.
Sain perjantain postissa asiakaslehden, jonka jutut olen kirjoittanut. Valmiiden juttujen näkeminen taitettuina ja paperille painettuina on tervetullut piste usein pitkälle ja monivaiheiselle prosessille, joskus raskaallekin.
Toisen asiakaslehden juttujen suunnittelu alkaa tulevalla viikolla. Viime numeron jutut olivat osaltani jo valmiit, kun tapahtui jotain pysäyttävää: minulle ilmoitettiin, että yksi juttu menisi kokonaan uusiksi, koska haastateltava oli kuollut juuri sairauskohtaukseen.
Olin puhunut tuon ihmisen kanssa kolmesti puhelimessa, vaihtanut pari sähköpostia ja tavannut kerran. Olin ampaissut hänen keittiöönsä aamuvarhaisella, kun hän aloitteli kiireistä työpäiväänsä, johon oli kuitenkin ystävällisesti raivannut minua varten hetken. Hän oli maanviljelijä ja käsillä sadonkorjuuaika.
Hän kaatoi minulle kahvia ja kehotti tekemään voileipää. Meillä oli mukava, leppoisa haastatteluhetki, jonka jälkeen siirryimme pihalle ottamaan kuvia. Hän oli vähän yli viisikymmentävuotias, ja jos minulta olisi kysytty, olisin sanonut hänen olevan terveyden ja reippauden perikuva.
Tehtiin kiireesti korvaava juttu, lehti pääsi ajoissa taittoon ja painoon. Minä katselin koneeltani silmät kosteina maanviljelijästä ottamiani kuvia, joissa hän hymyili aamuauringossa kauniilla kotipihallaan. Hyvin onnistuneet kuvat, joita ei koskaan tarvittu yhtään mihinkään. Paitsi että…
Olivatkohan ne viimeiset hänestä otetut valokuvat? Siinä tapauksessa hänen perheensä ehkä haluaisi ne? Pakkasin kuvat zipiksi ja lähetin yhteyshenkilölle, jonka kautta maanviljelijä oli haastateltavaksi löytynyt. Hän lupasi toimittaa kuvat suruajan jälkeen perheelle.
En minä silti ole poistanut niitä koneeni kovalevyltä. En tiedä miksi.
Olemme mieheni kanssa kuunnelleet tänä viikonloppuna David Bowien vasta ilmestynyttä, viimeiseksi jäänyttä levyä. Sekin on pelottava ja pysäyttävä. Joillakin on aikaa tehdä omasta kuolemastaan taideteos, toiset lähtevät kesken viljanpuinnin.
palavarakkaus 