Alkuja ja loppuja

Mitäs tästä sanotte? Sara Stormia tuleekin paperisiin kansiin jo kesällä! Tähän on niputettu kaksi pokkariani joidenkin vuosien takaa. Valitsin juuri nämä, koska ne ovat tyyliltään samanlaisia: hyvin kesäisiä, kepeitä ja humoristisia. Mammanpojalle morsian ja Yhdeksän päivän rakkaus ovat myös omia suosikkitarinoitani.
Yhteisniteelle piti keksiä nimi. Työhuoneeni kirjahyllyssä on omien kirjojeni lisäksi lapseni kirjoja, sellaisia, joita hän ei enää lue, mutta joita en ole raaskinut kierrättää. Silmäni osui jostain syystä Richard Scarryn Hauska, hauska maailma -kirjaan, kun pohdin nimiasiaa. Idea tuli siis siitä. Kuuma, kuuma kesä -nimellä ei löytynyt Finnasta mitään. No, ihan kohta sieltä sitten löytyy tämä Sara Stormin kahden tarinan romantiikkapaketti, joka toivottavasti päätyy joihinkin kirjastoihinkin. Ja jos sattuisi niin hyvin käymään, että tällaisille on kysyntää kirjastoissa ja muutenkin, niin tämä julkaisu voisi olla alku muutaman niteen sarjalle. Katsotaan.

Mitä vielä? No sitä, että se on nyt viimeistä virkettä vajaa. Siis feelgood-tarinani. Kävin tekstin läpi ja tein pienehköjä muutoksia. Jännittää. En tosiaan tiedä, onko se hyvä. En haluaisi olla näin epävarma, mutta ei taida olla hirveästi tehtävissä asian suhteen. Tekisi mieli luetuttaa teksti jollain tuttavalla, jonka tiedän genreä kuluttavan, mutta en ole varma, olisiko se viisasta.
Tuttavat eivät pysty sanomaan suoraan, jos teksti on heistä huono. He eivät sano, jos siinä on jokin iso ongelma. Tässä kohtaa olisi sitä paitsi lamauttavan kauheaa kuulla, jos näin on, koska minulla olisi vain viikko aikaa korjata se. Luultavasti saisin siis vain läjän pieniä, yksityiskohtiin kohdistuvia korjausehdotuksia. En ehkä ole juuri nyt vailla niitä. Minun pitäisi sitten puntaroida, mitä hyväksyn ja mitä hylkään. En tiedä, olenko missään kill your darlings -moodissa. Yritän päästä siihen sitten, kun saan tekstistä kommenttia tilaajalta. 
Ehkä se siis lähtee eteenpäin tuollaisenaan. Tai sitten käyn sen läpi vielä uudelleen. Pohdin tätä vapun yli. Ja teen sillä aikaa muita hommia. Listalla ovat henkilöhaastattelu aikakauslehteen, Timantti-pokkari ja jatkokertomus Nyyrikkiin. Ne kaikki pitäisi huiskaista kasaan ennen kesälomaa.  

Roskajuttuja

Taas on maanantai ja aamu. Miten voi ollakin, kyselen edelleen jotenkin pöllämystyneenä, vaikka aamiainen on syöty, kahvi juotu, lapsi lähetetty kouluun ja nyt pitäisi olla orientoitunut aikaan ja paikkaan ja iskeä kiinni hommiin.
No, viikonloppu oli toki sikäli poikkeuksellinen, että kumpikin päivä sisälsi aikataulutettua ohjelmaa: lauantain törötin kirpputoripöydän takana (lapsen luokan retkille kerätään rahaa) ja sunnuntaina järjestin roskienkeruutalkoot lähimetsään. Käyn sunnuntai-iltaisin ohjatussa ryhmäliikunnassa, ja eilen olin roskatalkoiden jäljiltä niin poikki, että treenien puolivälissä teki tosissaan mieli salavihkaa kieriä tatamia pitkin ulos ovesta. 

Keräsin metsästä kymmenen jätesäkillistä roskaa. Lisäksi raahasin sieltä roskienkeruupisteelle erilaista romua, joka ei mahtunut säkkeihin. Lähimetsää on menneinä vuosikymmeninä kaikesta päätellen käytetty kaatopaikkana. Siellä on kuoppia, jonne on kipattu sekalaista romua ja ihan kokonaisia roskapussejakin.
Lapsi hämmästeli tiukasti solmittuja ehjiä muovipusseja, jotka ovat täynnä multaa. Onko joku pussittanut multaa? No ei, vaan roskat ovat vuosikymmenien aikana maatuneet, mutta muovikassi on pitänyt pintansa.
Muovia on kaikkialla — sammaleiden alla, maan sisällä, ojissa, puun juurien ympärillä — ja se hapertuu hitaasti. Paksuihin säkkeihin käytetty muovi murentuu nopeammin kuin kaupankassien muovi. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Mitä muovimurulle tapahtuu luonnossa? Muuttuuko se mullaksi, vai tuleeko siitä mikromuovia, joka vesistöjen kautta leviää kaikkiin eliöihin, myös ihmisiin?
Lasta nauratti keskeltä metsää löytynyt patinoitunut (mutta täysin ehjä) muovikauha, johon oli aseteltu 70-lukulaisen näköisiä lasipulloja. Ehkä se oli jäänyt lasten leikeistä, ja ne lapset ovat jo keski-ikäisiä.
Jos roskapussien sisällöt olisi lajitellut ja tutkinut niistä löytyneet vaatteet, ruokapakkaukset, sampoopullot jne. olisi voinut mielessään hahmotella, minkälainen ihminen tai perhe jätteet oli käynyt kuoppaan kippaamassa. Minkälaiseen fillariin kokonaan maan sisältä kaivamani rengas on aikanaan kuulunut? Onkohan rautaisesta ämpäristä juotettu jotain kotieläintä?
Tiesittekö muuten, että kun nahkakenkä maatuu, siitä jää jäljelle vain pohja ja nauhanreikiä ympäröinyt kohta? Moni jäte on kuopissa onneksi maatunut ja muuttunut mullaksi, mutta paksu muovi, lasi ja metalli pitävät pintansa. Kammat, leikkelepakkaukset ja pesuainepullot ovat kaikesta päätellen olleet siellä vuosikymmeniä, mutta eivät osoita minkäänlaisia hajoamisen merkkejä. Rauta ruostuu, ja kun muut rakenteet sen ympäriltä ovat maatuneet, maasta saattaa törröttää rautatankoja tai -piikkejä. Ei kauhean kivaa, kun kyseessä on virkistysmetsä. 

(Tuliko tästä nyt roskablogi? No, jonkun mielestä tämä on varmaan ollut koko ajan…)

Aamukahvia juodessani luin Twitteristä jälleen kerran paljon roskaa. Luin mm. perussuomalaisen poliitikon kommentin vihreän poliitikon twiittiin, jossa tämä kertoi olevansa hiihtämässä. Mieti paljonko ilmastoa pilaa se, että olet lähtenyt Lappiin hiihtämään, persu pilkkasi.
Olin vähällä kirjoittaa hänelle vastauksen. Olin vähällä kysyä, että mitä hän oikein kuvitteli tekevänsä — paljastavansa hirveää kaksinaismoraalia, vai? Siinä tapauksessa olisi varmaan kannattanut katsoa, kenelle kommentoi — kyseessä oli lappilainen vihreiden poliitikko, jonka ei siis ole tarvinnut ”mennä Lappiin” ainakaan lentäen. (Junalla tehty matka Lappiin on muuten sitä paitsi hiilineutraali.) 
Huojuin siinä ansakuopan reunalla pari minuuttia. Sitten tajusin, että tähän minä en enää käytä aikaani — tyhmien, tietämättömien ja pahantahtoisten ihmisten kanssa vänkäämiseen. Roskan siivoaminen somessa on loputonta työtä — jos oikoo yhtä typerää ja valheellista kommenttia, saa kimppuunsa lauman paskanlevittäjiä.
Minun kannattaa käyttää aikani mieluummin lähimetsän roskakuoppien siivoamiseen. Saan hyötyliikuntaa, raitista ilmaa ja konkreettisia tuloksia.

Niitä konkreettisia tuloksia olisi kiva saavuttaa myös leipätyössä, joten feelgood-käsis tulille, hep!      

Kirjoittaja kuilun reunalla

Asiakaslehti lähti tänään painoon, joten iso apina on taas kerran hypännyt pois niskasta ja on aikaa ajatella muita töitä ja muuta elämää. Silppuhommatkin — uutiskirjejutut — jo tein pois, mutta otin vastaan ensi viikolle yhden uuden työn, henkilöhaastattelun. Sen teen sitten ohessa, kun työstän feelgood-käsistäni.
Kyllä, vihdoinkin on sen vuoro. Avasin tiedoston jo, vaikkakin jäin nyt sitten arpomaan, pitäisikö ennen töiden alkua kuitenkin yrittää vaihdattaa autoon kesärenkaat. (Tiedän, on naurettavaa, miten suurilta ja työläiltä tällaisetkin arkiset asiat tuntuvat näin epäkäytännöllisen ihmisen mielestä.)

Kun aloin suunnitella omaa tekstiäni, otin asiakseni tutustua feelgood-genren suosikkeihin. Annie Darlingin ja Jenny Colganin jälkeen vuorossa oli Johanna Schreiberin Rivien välissä. Schreiberin kustantamomaailmaan sijoittuvia kirjoja on kiitelty Ruotsin parhaaksi chick litiksi. Hän on taustaltaan toimittaja.
Itsehän olen tehnyt sekä toimittajan töitä että ollut monta vuotta täysipäiväinen kustannustoimittaja, joten kai siksikin tartuin juuri tähän kirjaan. Lukukokemus oli ihan hyvä, vaikkakin kustannusalan kuvaus oli hyvin (TODELLA!) kaukana siitä arkisesta todellisuudesta, jota itse aikoinaan työpöytäni ääressä elin, ja vaikkei ADHD-päähenkilö ollut tällaiselle flegmaattiselle lukijalle kovin samaistuttava hahmo.
Äitiyden kuvaukseen kaikkine haasteineen eläydyin varmaan eniten. Kustannustoimittajan työtä kirjassa ei varsinaisesti kuvattu ollenkaan, vaan päähenkilö on PR-tyyppi, joka keskittyy tyrkyttämään suojattejaan julkisuuteen ja pitämään heitä hyvällä tuulella ylellisellä kestityksellä ja kauniilla puheilla.
Schreiber on sujuva kirjoittaja. En ole ihan varma, miksi pidin kuitenkin enemmän Colganista (Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua — Schreiberin kirjan päähenkilö muuten kuuntelee juuri sitä ja mainitsee sen lempikirjakseen feelgood-genressä!) — ehkä siksi, että tarinan miljöö oli kiehtovampi ja elävämmin kuvattu. Saari, majakka, vuorovesi, lunnit. Se eksotiikka upposi minuun paremmin kuin tukholmalaisten pintaliitäjien kilistely. Ja ehkä Colganin henkilöhahmot olivat kaikkine kliseineenkin  pari astetta realistisempia ja lämpöisempiä, vaikka siinäkin väliin puski toisinaan sitä ainesta, mikä minut lukijana eniten etäännyttää chick litistä — tittelien, mammonan ja luksustuotteiden palvonta. Ei muka olla materialisteja, mutta kuitenkin sitten ollaan, koska ökymerkkien käsilaukkuja on niin kiva kantaa ja sitä rataa.
Chick litin sankarittaret elävät instagrammattavaa elämää, enkä minä — toisin kuin miljoonat muut — ole jaksanut postata omalle instatililleni mitään moneen vuoteen. Tämän kuilun olemassaolon tiedostan, mutta uskoisin, että samalla puolella kyseistä kuvainnollista kuilua on kanssani muitakin lukijoita. Oman feelgood-tekstini ajattelin pitää erillään tuosta osasta chick litin perinteitä. Luvassa ei siis ole shoppailua eikä ökyrikkaita perijöitä jahteineen. Ajattelisin, että niitä tarinoita on jo tarpeeksi. Yritän tarjota jotain muuta. Katsotaan, kuinka onnistun.

Rotta ja aurinko

Rotan rykäisy. Muistan, että joskus oli sen niminen karkkipussi. En tiedä, mistä se tuli nyt mieleeni. Kai siitä, että kello lähenee neljää perjantaina, ja minä olen saanut rykäistyä viikon työt pakettiin ja olo on yhtä freesi kuin roskiksesta kömpineellä rotalla. Osa hommista laahasi komeasti perässä aikataulustaan. Yksi lehtijuttu jäi maanantaihin, koska en saanut sitä varten tarvittavaa haastattelua sovittua aiemmaksi. Se on kuitenkin ainut tekeillä olevan lehden jutuista, joka on vielä kesken. Päivä paistaa ulkona ja osuu tähänkin risukasaan.
Kirjoitin siis läjän lehtijuttuja ja kaksi romanttista kesänovellia. Toinen novelli jämähti pitkäksi aikaa puolivälin tienoille. Minulla oli laadittuna synopsis loppuratkaisuineen, mutta juttu kääntyikin hiukan eri suuntaan. Päähenkilöt eivät lähteneetkään juhannuksena lavatansseihin, minne olin hahmotellut novellin viimeisen kohtauksen. Piti keksiä uusi loppunousu.
Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa vietin aikaa Eevin ja Artturin kanssa kallioluodolla, jossa on vanha tunnusmajakka, ja ajattelin, että aamulla kyllä tiedän, mitä heille tapahtuu. En tiennyt. Vasta puoliltapäivin he heräsivät eloon, ja kirjoitin tarinan lopun. 

Ensi viikon alkupäivät ovat vielä kiireisiä, mutta sitten pitäisi helpottaa. Viimeinen lehtijuttu, kaksi uutiskirjejuttua, yksi pakinateksti. Kun ne on hoidettu, voin palata feelgood-tarinani pariin. Se hiukan jännittää. Minä kirjoitin sitä valtavan inspiraation vallassa, nauttien ja melkein hurmoksellisen varmana siitä, että tästä tulee hyvä. Mutta mitä jos teksti onkin kovalevyllä hautuessaan pilaantunut? Mitä jos minä en enää näe sen viihdyttävyyttä? En olekaan enää sitä mieltä, että se on monella tasolla hauska ja koskettava ja ajatuksia herättävä ja siinä on vahvoja, vivahteikkaita hahmoja? Jospa minä vain luulen tallettaneeni pilvipalveluun upean monikerroksisen leivoksen, mutta siellä onkin pannukakku?
Perusluonteeni mukaisesti siis varaudun pettymykseen, vaikka lähiaikoina minun ei ole tarvinnut pettyä missään töihini liittyvissä asioissa, päinvastoin. Onnistumisia on monta.
Ehkä tämä rotta siis lakkaa ennustamasta sadetta ja vain lähtee ulos nauttimaan auringosta sillä oletuksella, että ensi viikollakin kaikki käy hyvin. Olettakaamme, että kaikki käy hyvin — eikö Mauno Koivisto sanonut jotenkin niin? Uskotaan häntä.

Pettymystä ilmassa

Miten uutinen syntyy, siitä keskusteltiin joskus sata vuotta sitten tiedotusopin luennolla. Yksi uutisen laji on sellainen, ettei mitään uutisoitavaa vielä ole, mutta toimittaja jalkautuu tekemään itse sen uutisen, josta kirjoittaa.
Eilen Hesarin toimittaja oli lähtenyt Tampereelle tekemään uutista siitä, miten demarien äänestäjät tuntevat itsensä huijatuiksi, kun Sanna Marin ilmoitti vaalien jälkeen, ettei hae uutta kautta puolueensa puheenjohtajana. Toimittajalle harmillisesti hän ei löytänyt niitä huijattuja ihmisiä, vaikka haastatteli monia. Tamperelaiset pilasivat koko jutun sanomalla vääriä asioita! Siksi uutisen otsikkoon päätyi sitaatti ihan toista puoluetta äänestäneeltä henkilöltä.
No, se oli sentään kunniakkaampi vaihtoehto kuin siteerata nimettömänä ja kasvottomana pysyttelevää demarien äänestäjää, jonka toimittaja olisi voinut keksiä itse, koska mitään keinoa varmistua tuollaisen ihmisen olemassaolosta ei ole. Epärehellinen toimittaja olisi toiminut juuri noin, koska on (kai) selvää, että jossakin sellaisia pettyneitä demariäänestäjiä luuraa, vaikka eivät nyt kohdalle osuneetkaan.
Tuota samaa henkeä Twitter tulvi eilen. Kovin monet oikeistopuolueiden poliitikot ja äänestäjät olisivat halunneet nähdä raivoavia tamperelaisia ja katkeria demareita ja olivat jäätävän pettyneitä, kun niitä ei oikein ilmoittautunut. Vaikutti siltä, että HEIDÄT oli petetty!
Sanna Marin sanoo, että takana on rankkoja vuosia ja siksi hän ei halua jatkaa pj:na ja hänen äänestäjänsä ovat vain että okei, harmi, mutta ymmärrämme ja kiitos sulle — eihän noin voi tehdä! Paitsi että voi ja juuri niin tapahtui. Deal with it. Keksikää muuta lälläteltävää ja pilkan aihetta (ja kyllä te keksittekin, koska se vaikuttaa olevan tärkeä osa elämänne sisältöä – hyvä tahto muita ihmisiä kohtaan on teille vieras olotila).

Siirrytään erilaisiin pettymyksiin. Minun viime tipassa kisaan roiskaisemani käsis ei voittanut Otavan nuortenromaanikilpailua, eikä siten päädy Otavan julkaisulistalle. Minä lupaan yrittää olla asiasta hiukan pettynyt, koska se varmaan kuuluisi asiaan.
Sain kuitenkin kässäristäni niin hyvää palautetta, että siitä tulee kirja sitten jotain toista kautta. Kansiin vielä tänä vuonna, tämä on tavoite ja melkein lupauskin. Tätä en enää hautaa takaisin pilvipalvelun uumeniin.
On siinä hiottavaakin vielä, mutta nyt kun lukaisin sen läpi ensimmäisen kerran sitten marraskuun, tarina tuntui ihan hämmentävän ehjältä. En muistanut, että se oli niin hyvä.
Vaikka ei voita, voi olla näin tyytyväinen itseensä. Ajatelkaas.   

Loppuelämät

En muista, koska edellisen kerran luin afrikkalaissyntyisen kirjailijan teoksen. Tai ylipäänsä kaunokirjallisuutta, joka kuvaa ihmiskohtaloita Afrikassa. Nyt otin sen asiakseni ja luin nobelisti Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät.
Koska kirjaston laina-aika oli lopuillaan, luin sitä kymmeniä sivuja yöaikaan. Ehkä se verotti lukukokemusta. Kirja kyllä oli hyvä. Se oli koskettava ja sivistävä, mutta minä taisin odottaa jotain vielä enemmän. Jotain eksoottista huumaantumista tai suurta oivallusta tai järkytystä. Sellaista ei tullut, ja olen miettinyt, miksi. Ensimmäinen mieleen tullut syy turhautti: en kai minä taas kerran pitänyt pitkää ja pikkutarkkaa arkisen elämän ja selviytymisen kuvausta tylsänä, minä, somen pilaama keskittymiskyvytön, pikavoittoja hamuava —

Sitten tuli mieleen toinen vaihtoehto: kirja ei järisyttänyt, koska se ei kertonut minulle mitään varsinaisesti uutta. Niille, jotka ajattelevat kolonialismin olevan jotain kaukaista menneisyyttä, romaani voi olla hyvin erilainen lukukokemus. Myös niille, jotka eivät hahmota, miten samanlaisia ihmiset ovat joka puolella maapalloa — että me kaikki lopulta haluamme ja pelkäämme samoja asioita — kirja voi olla hyvin avartava ja anniltaan runsas.

Vähän lisää asiaa pureksittuani aloin arvostaa sitäkin, ettei tuo kirja rääkännyt lukijaansa, vaikka kaikki mahdollisuudet siihen olivat olemassa. Julmuudet ja epäoikeudenmukaisuudet kerrottiin ja kuvailtiin, mutta niitä ei hierottu lukijan naamaan, ei puristettu minusta kyyneliä.
Mitä tapahtui yli sata vuotta sitten Tansaniassa, sille on turha Suomessa tänään itkeä. Tärkeää on kuitenkin tietää, mitä tapahtui ja miettiä, mikä siihen silloin johti, jotta osaa omassa ajassaan tunnistaa vaaralliset ennusmerkit ja omalla pienellä tontillaan asettua niitä vastaan.

Apukinos

Kiire töiden kanssa ja flunssaa pukkaa. Ihan kuin tämä tilanne olisi ollut myös vuosi sitten — että juuri lehden loppurutistuksen päivinä tulen kipeäksi — mutta olen liian kiireinen tarkistaakseni asiaa vanhoista blogimerkinnöistä. Täällä siis yritän kipeän kurkun vuoksi huonosti nukutun yön jälkeen kursia kokoon puuttuvia juttuja, joita on taas liian monta.

Puolison kanssa yritämme psyykata toisiamme tyyneyteen vaalitulosten äärellä ja vakuutella, että demokratia toteutui, vaikka somen perusteella voisi tehdä sellaisenkin johtopäätöksen, että ihmisiä johdateltiin valehtelemalla, vääristelemällä ja pelottelemalla äänestämään yksinkertaisia ihmisiä hoitamaan monimutkaisia asioita. Se ei kuitenkaan ole koko totuus: eduskuntaan valittiin taas valtavilla äänisaaliilla ihmisiä, jotka ovat olleet politiikassa jo vuosikausia ilman minkäänlaisia näyttöjä yhteisten asioiden menestyksekkäästä hoitamisesta.
Joistakin ovat tutkivat journalistit kaivaneet ihan päinvastaista näyttöä, mutta se ei vaikuttanut heidän vaalimenestykseensä. Kun monta tuhatta äänestäjää tykkää jostain ihmisestä henkilönä, hänestä tulee äänikuningatar, vaikka hän olisi äänestänyt Venäjä-pakotteita vastaan ja plagioinut oman opinnäytteensä.
Nuorena en voinut käsittää, miten Paavo Väyrynen valittiin aina valtavalla äänisaaliilla eduskuntaan. Kuka sitä äänestää, eikö ne yhtään seuraa, mitä se tekee ja päästää suustaan, minä ihmettelin. (Paavo muuten sai tällä kertaa 1395 ääntä, eikä tullut valituksi.)
Enää en ihmettele. Totean vain, että näissä vaaleissa kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja sai 722 ääntä. Muita poliitikkoja haukkuvia TikTok-videoita tehtaileva ehdokas, joka on kolmeen otteeseen oikeudessa tuomittu rikollinen, sai 17381 ääntä.
Kaksi muutakin TikTokkaajaa sai äänivyöryn. Toisen Twitteriä kävin vilkaisemassa (TikTokkia en puhelimeeni todellakaan laita), ja ilmeisesti hän on niittänyt suosiota vouhottamalla wokesta, josta ei kaikesta päätellen ymmärrä juuri mitään, niille, jotka ymmärtävät siitä vielä vähemmän. Ajankuva, 2020-luvun Suomen kuva, sitä hän totisesti on.

Mutta nyt jään tyynesti odottamaan, että nämä kansan valitsemat edustajat lunastavat lupauksensa äänestäjille ja tekevät Suomesta paremman paikan! (No, on minulla rehellisesti sanottuna aika kurja olo varsinkin niiden tuttavien puolesta, jotka odottavat tosi huolissaan oikeistohallituksen leikkausten vaikutuksia muutenkin niukkaan elämäänsä.) 

Koska veto oli poissa jo viikonloppuna, jäi aikaa lukea ja kuunnella äänikirjoja. Kuuntelin loppuun Jenny Colganin menestyneen viihderomaanin Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua.
Pakko sanoa, että viimeinen tunti meinasi jäädä kuuntelematta. Romanttisen kirjallisuuden kliseet iskivät päälle yhtäkkiä imelänä vyörynä, joka jatkui ja jatkui virke toisensa jälkeen. Ei noin, minun teki mieli kirkua. Ilman niitä kliseitä on vaikea (ehkä mahdotonkin) tässä genressä operoida, mutta sitä tärkeämpää olisikin säännöstellä niitä.
Kun samoille kohdille ajoittui juonen lässähdys (loppuratkaisu oli kiusallisen ilmeinen, samoin ne pari pientä mutkaa matkassa, jotka olivat vielä jäljellä ennen onnen auvoa), en millään olisi jaksanut enää kiinnostua siitä, mitä Mount Polbearnella vielä tapahtui, varsinkin kun ihmisten kuvaus alkoi muistuttaa jotain tylsää luetteloa vähäisten sivuhenkilöiden elämäntapahtumista. Hänelle syntyi lapsi ja myös hänelle ja… Ei, ei kiinnostanut.
Ehkä minun kiinnostustani lopautti myös sankarittaren miesvalinta, tai pikemminkin mieshahmon lievä tylsyys, joka korostui loppua kohti. *spoiler alert * Amerikkalainen järisyttävän komea uraohjus oli sydän särkyneenä lähtenyt Cornwalliin tarhaamaan mehiläisiä (se muuten olikin aika erikoista puuhaa siinä kohtaa, kun Polly kävi tuuraamassa armastaan – hän ramppasi tarhalla syöttämässä mehiläisiä ja linkoamassa hunajaa joka toinen päivä…), ja hänen ja Pollyn suhde kehittyi hitaasti ja lopulta oli ajaa karille väärinkäsityksen vuoksi.
Tuollainen on tietysti genren peruskauraa (montakohan väärinkäsitystä ja sitä seurannutta välirikkoa olen itse kirjoittanut, taatusti kymmeniä, jotkut uskottavampia ja toiset kökömpiä), mutta kirjailija oli jostain syystä päättänyt muutaman kerran hypätä kertomaan tarinaa miehen näkökulmasta ihan pieneksi hetkeksi, ja juuri nuo hetket spoilasivat lukijalle, mistä väärinkäsityksessä oli kyse. Se oikein väännettiin rautalangasta, ja sitten lukijan olisi pitänyt jännittää, että voi sentään, saavatkohan nuo raukat asiansa sovittua. Se oli turhauttavaa.
Minun on jostain syystä kamalan vaikea sietää sitä, että tarinaa, jota on johdonmukaisesti kerrottu yhden henkilön näkökulmasta, hypätään yhtäkkiä kertomaan hetkeksi jonkun muun silmin. Minusta se tuntuu laiskuudelta.
Vähälumisina talvina saimaannorpille kolataan apukinoksia. Minusta tuollainen näkökulman hetkellinen muutos on kirjoittajan apukinos. Hän ei vaivaudu keksimään toimintaa ja repliikkejä, jotka kertoisivat lukijalle, että Maija on huolissaan Miiasta, vaan yhtäkkiä sijoittaa kertojan parin virkkeen ajaksi Maijan pään sisälle voivottelemaan, vaikka tarina on siihen asti ollut Miian. En tykkää.