Kiire töiden kanssa ja flunssaa pukkaa. Ihan kuin tämä tilanne olisi ollut myös vuosi sitten — että juuri lehden loppurutistuksen päivinä tulen kipeäksi — mutta olen liian kiireinen tarkistaakseni asiaa vanhoista blogimerkinnöistä. Täällä siis yritän kipeän kurkun vuoksi huonosti nukutun yön jälkeen kursia kokoon puuttuvia juttuja, joita on taas liian monta.
Puolison kanssa yritämme psyykata toisiamme tyyneyteen vaalitulosten äärellä ja vakuutella, että demokratia toteutui, vaikka somen perusteella voisi tehdä sellaisenkin johtopäätöksen, että ihmisiä johdateltiin valehtelemalla, vääristelemällä ja pelottelemalla äänestämään yksinkertaisia ihmisiä hoitamaan monimutkaisia asioita. Se ei kuitenkaan ole koko totuus: eduskuntaan valittiin taas valtavilla äänisaaliilla ihmisiä, jotka ovat olleet politiikassa jo vuosikausia ilman minkäänlaisia näyttöjä yhteisten asioiden menestyksekkäästä hoitamisesta.
Joistakin ovat tutkivat journalistit kaivaneet ihan päinvastaista näyttöä, mutta se ei vaikuttanut heidän vaalimenestykseensä. Kun monta tuhatta äänestäjää tykkää jostain ihmisestä henkilönä, hänestä tulee äänikuningatar, vaikka hän olisi äänestänyt Venäjä-pakotteita vastaan ja plagioinut oman opinnäytteensä.
Nuorena en voinut käsittää, miten Paavo Väyrynen valittiin aina valtavalla äänisaaliilla eduskuntaan. Kuka sitä äänestää, eikö ne yhtään seuraa, mitä se tekee ja päästää suustaan, minä ihmettelin. (Paavo muuten sai tällä kertaa 1395 ääntä, eikä tullut valituksi.)
Enää en ihmettele. Totean vain, että näissä vaaleissa kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja sai 722 ääntä. Muita poliitikkoja haukkuvia TikTok-videoita tehtaileva ehdokas, joka on kolmeen otteeseen oikeudessa tuomittu rikollinen, sai 17381 ääntä.
Kaksi muutakin TikTokkaajaa sai äänivyöryn. Toisen Twitteriä kävin vilkaisemassa (TikTokkia en puhelimeeni todellakaan laita), ja ilmeisesti hän on niittänyt suosiota vouhottamalla wokesta, josta ei kaikesta päätellen ymmärrä juuri mitään, niille, jotka ymmärtävät siitä vielä vähemmän. Ajankuva, 2020-luvun Suomen kuva, sitä hän totisesti on.
Mutta nyt jään tyynesti odottamaan, että nämä kansan valitsemat edustajat lunastavat lupauksensa äänestäjille ja tekevät Suomesta paremman paikan! (No, on minulla rehellisesti sanottuna aika kurja olo varsinkin niiden tuttavien puolesta, jotka odottavat tosi huolissaan oikeistohallituksen leikkausten vaikutuksia muutenkin niukkaan elämäänsä.)
Koska veto oli poissa jo viikonloppuna, jäi aikaa lukea ja kuunnella äänikirjoja. Kuuntelin loppuun Jenny Colganin menestyneen viihderomaanin Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua.
Pakko sanoa, että viimeinen tunti meinasi jäädä kuuntelematta. Romanttisen kirjallisuuden kliseet iskivät päälle yhtäkkiä imelänä vyörynä, joka jatkui ja jatkui virke toisensa jälkeen. Ei noin, minun teki mieli kirkua. Ilman niitä kliseitä on vaikea (ehkä mahdotonkin) tässä genressä operoida, mutta sitä tärkeämpää olisikin säännöstellä niitä.
Kun samoille kohdille ajoittui juonen lässähdys (loppuratkaisu oli kiusallisen ilmeinen, samoin ne pari pientä mutkaa matkassa, jotka olivat vielä jäljellä ennen onnen auvoa), en millään olisi jaksanut enää kiinnostua siitä, mitä Mount Polbearnella vielä tapahtui, varsinkin kun ihmisten kuvaus alkoi muistuttaa jotain tylsää luetteloa vähäisten sivuhenkilöiden elämäntapahtumista. Hänelle syntyi lapsi ja myös hänelle ja… Ei, ei kiinnostanut.
Ehkä minun kiinnostustani lopautti myös sankarittaren miesvalinta, tai pikemminkin mieshahmon lievä tylsyys, joka korostui loppua kohti. *spoiler alert * Amerikkalainen järisyttävän komea uraohjus oli sydän särkyneenä lähtenyt Cornwalliin tarhaamaan mehiläisiä (se muuten olikin aika erikoista puuhaa siinä kohtaa, kun Polly kävi tuuraamassa armastaan – hän ramppasi tarhalla syöttämässä mehiläisiä ja linkoamassa hunajaa joka toinen päivä…), ja hänen ja Pollyn suhde kehittyi hitaasti ja lopulta oli ajaa karille väärinkäsityksen vuoksi.
Tuollainen on tietysti genren peruskauraa (montakohan väärinkäsitystä ja sitä seurannutta välirikkoa olen itse kirjoittanut, taatusti kymmeniä, jotkut uskottavampia ja toiset kökömpiä), mutta kirjailija oli jostain syystä päättänyt muutaman kerran hypätä kertomaan tarinaa miehen näkökulmasta ihan pieneksi hetkeksi, ja juuri nuo hetket spoilasivat lukijalle, mistä väärinkäsityksessä oli kyse. Se oikein väännettiin rautalangasta, ja sitten lukijan olisi pitänyt jännittää, että voi sentään, saavatkohan nuo raukat asiansa sovittua. Se oli turhauttavaa.
Minun on jostain syystä kamalan vaikea sietää sitä, että tarinaa, jota on johdonmukaisesti kerrottu yhden henkilön näkökulmasta, hypätään yhtäkkiä kertomaan hetkeksi jonkun muun silmin. Minusta se tuntuu laiskuudelta.
Vähälumisina talvina saimaannorpille kolataan apukinoksia. Minusta tuollainen näkökulman hetkellinen muutos on kirjoittajan apukinos. Hän ei vaivaudu keksimään toimintaa ja repliikkejä, jotka kertoisivat lukijalle, että Maija on huolissaan Miiasta, vaan yhtäkkiä sijoittaa kertojan parin virkkeen ajaksi Maijan pään sisälle voivottelemaan, vaikka tarina on siihen asti ollut Miian. En tykkää.