Uskaltaisiko?

IMG_6474.JPGHuomenna juhannusreissulle lompsis. Mukaan pakattava muistivihko ja lukemista, sillä säissä ei kai ole hurraamista.
Laudatur lähtee mukaan. Se alkaa olla puolen välin tienoilla, ja se on hyvä. Aina kun tulee sellainen olo, että se on makuuni hiukan liian akateemisen kuivakka ja siloteltu, se onkin yhtäkkiä niin rehevä, että kirjan sivut lähes tuoksahtavat nenään.

Kirjoitin eilen projektista, josta tuttava viestitteli minulle. Tänään sain uuden viestin, josta selvisi, ettei se ollutkaan vain ilmaan heitetty ajatus, vaan hän on miettinyt juttua pidemmälle.
Tämä tarkoittaa sitä, että minunkin pitää miettiä sitä vakavammin. Pohtia resursseja. Osaamiseni rajoja ja työni hintaa. Kummassakin täytyy olla realistinen. Tekstin kääntämisestä on kysymys, ja minähän en ole kääntämisen ammattilainen, vaikka olen sitä paljon tehnyt. Tämä olisi paljon isompi pala kuin mikään aikaisempi ja luonteeltaan hyvin erilainen.
Kyllä tämä kuitenkin kutkuttaa, monestakin syystä. Tämän projektin lopputulos olisi tärkeä, sillä voisi olla todellista merkitystä. Se on silminnäkijän todistus, jonka halutaan säilyvän jälkipolville. Kuulostaa juhlalliselta ja salaperäiseltä, mutta en oikeastaan voi kertoa siitä tämän enempää.
Minä olen toivonut itselleni isompaa projektia, jonka kimppuun voisin heittäytyä ja haastaa itseni. Nyt sellainen olisi tarjolla. Jos vain uskaltaisin. Ja jos kaikki muuten natsaa.

Näissä mietteissä kohti maaseudun rauhaa tai ainakin maaseutua. Hyvää juhannusta! Blogi palaa kunhan palaan.

Mainokset

Paska juttu

Miten sitä ihminen onnistuukin sotkeentumaan kaikenlaisiin asioihin? Olen tänään käynyt sähköpostikirjeenvaihtoa erään rakennusliikkeen ja kaupungin edustajien kanssa. Aihe: ympäristörikos.
Läheisen työmaan työntekijät eivät nimittäin viitsi lampsia parakkivessoihinsa saakka, vaan tekevät pienet ja isommat tarpeensa talomme lähimaastoon. Nyt pitäisi mennä kuvaamaan kakkaläjiä ja vessapaperimyttyjä. Ei oikein kiehtoisi moinen, mutta kun on tullut ryhdyttyä talotoimikunnan puheenjohtajaksi. Jos syksyllä joku tahtoo ottaa nuijan minulta, se sopii paremmin kuin hyvin. Pahoin vain pelkään, ettei ottajia paskahommille – kuvainnollisesti ja joskus konkreettisestikin – ole.

Mitä muuta? Ei oikeastaan mitään, ainakaan kirjoittamiseen liittyvää. Siivousta, lohisoppaa. Lapsi synttäreille ja kohta kotiin. No sen verran töitä, että laskutin uutiskirjeen jutut. Uusia alan viritellä juhannuksen jälkeen, aiheethan ovat jo valmiina.

Aioin hakea yhtä työpaikkaakin, päivätyötä. Tai ainakin harkitsin asiaa, jälleen kerran. En hakenut, hakuaika loppui eilen. Kun ajattelinkin hakemuksen väsäämistä, tuli lannistunut olo. Sellainen 110% varmuus siitä, että se olisi ajanhukkaa. En tiedä, miten tällaisesta pääsisi eroon.
Kun olin muutama vuosi sitten äitiyslomalla, minua haastateltiin radioon. Toimittaja on arvostettu ammattilainen, jonka nimi kilauttaa useimmissa kelloa. Todella mukava ihminen myös. Tuli siinä haastattelun jälkeisessä rupattelussa ilmaistua hänelle huoli tulevasta työllisyydestä. Minulta oli mennyt työpaikka alta muutama kk ennen äitiyslomalle jäämistä. ”Hyville kirjoittajille on kyllä aina töitä”, hän sanoi.
Miten niin viisas ihminen saattoi olla väärässä, olen monta kertaa ihmetellyt. (Toinen vaihtoehto on tietysti se, että vain luulen olevani hyvä kirjoittaja.)

Tänä iltana minulle laittoi viestiä eräs tuttava, ehdotti toteutettavakseni kirjallista projektia. Kiinnostavaa ja kannatettavaa kyllä, mutta sitten on se rahakysymys. Pitäisi hakea apurahoja projektia varten, ja se edustaa minulle samaa kategoriaa kuin tuo päivätöihin pyrkiminen. Ei ehkä ihan toivotonta, mutta sinne päin. Todennäköistä ajanhukkaa.
Paulocoelhot tahtovat aina muistuttaa, että mitään ei saa, jos ei yritä, mutta minun kokemukseni alkaa olla se, että mitään ei saa, vaikka yrittäisi.

Päivän kitinät kasassa, siirryn katsomaan jalkapalloa.

Löysin murhamysteerin

IMG_6450.JPG

Kuinka ollakaan: kesäinen kuvituskuva.

Lapsi käytetty hammashoitolassa ja ostoksilla huomisia kaverisynttäreitä varten. Kesän ensimmäiset suomalaiset herneet syöty. Vähän siivottu ja pyykätty. Ei mitenkään ihmeellinen päivä, mutta silti hyvä. Koska kesä.

Olen myös heittänyt turhaa paperitavaraa pois. Jokunen päivä sitten sain vähennettyä yhdestä laatikollisesta niin paljon, että sain sen yhdistettyä toisen muinaislaatikon kanssa. Tänään iskin sen kimppuun. Luovuin mm. latinan luentojen muistiinpanoistani. Jos joskus vielä tunnen paloa latinan ablatiivisääntöjen kertaukseen, roomalaiseen runouteen tai metriikkaan, löytänen oppimateriaalia muualtakin.

Löysin myös käsikirjoituksen huumoripitoiseen murhamysteeriin sekä lastenkirjaan. Jälkimmäisen kirjoitin jo puhtaaksi, hyvin tietäen, että siitä tuskin tulee koskaan kirjaa. Silti piti tehdä niin. Koska tykkäsin tarinasta. Voinhan kertoa sitä joskus vaikka lapsenlapsilleni, jos sellaisia tulee 😀

Ja – löysin kellastuneille arkeille käsin kirjoitettuja dialogeja lempilapseeni. Ei suoraan käyttökelpoista kamaa, todellakaan, mutta jokunen hyvä ajatus sieltä osui taas silmään, joten nippu vältti paperinkeräyksen ja odottaa jatkojalostusta työpöydälläni. Kirjaan kelvollisen tiedostoon ja hävitän paperit sitten. (Niin, ja muistan siirrellä tiedostot pilveen, ettei työ mene hukkaan, kun tämä rotisko vetää viimeiset henkosensa.)

Mitä teen murhamysteerille, sitä en vielä tiedä. Nopeasti vilkaistuna silläkin on hetkensä, mutta en tiedä, maksaisiko vaivan naputella sitä koneelle. Jotain Twin Peaks -vaikutteita on tekstissä ehkä havaittavissa, heh.

Hellyyttä, sitä minä tunnen noita lukiessani. Sekä tekstejä että ne kirjoittanutta silloista minääni kohtaan.

Kesä jatkuu, kesä

IMG_6538.JPGEn ole kirjoittanut mitään, enkä paljon lukenutkaan – aloitin Sandströmin Laudaturia sen verran, etten osaa sanoa vielä siitä yhtään mitään.
Loma, ihana loma. Aurinko. Meri. Olen levännyt, rentoutunut, nauttinut. Lepuuttanut silmiäni kauneudessa, ihoani lämmössä, aivojani tekemättömyydessä.
Meren, hiekan, kukkien tuoksu. Lapsen nauru ja lokkien huudot. Lämmin kallio selän alla. Kiire kadoksissa jossain kaukana.

Kesäkuun Timantin tekijänkappaleet tulivat. Tulin niistäkin hyvälle tuulelle. Kansi on ala-rakastaaa-etu.jpgkesäinen, tunnelmaltaan kiva. Olen tyytyväinen tuohon tarinaankin. Se on sellainen, jonka itsekin voisin juhannuksena lukea. Vaikka laiturilla istuen, varpaat vedessä. Uljas noitaruhtinatar antaa päähenkilölle lemmenrohdon, joka ehkä jopa toimii.
Vink vink: hauska mökkituliainen kuoharipullon, suklaalevyn tai mansikkarasian kaveriksi!

ala rakastaa taka.jpg

 

…virsi kaunis

lomalukemiset.jpgLomalukemista noudettu kirjastosta. Laudaturia menin hyllystä ottamaan, ja aakkosissa oli sopivasti lähellä Sandbacka, jolta olen lukenut aiemmin Ellen Llewellynin. Näillä mennään. Omasta hyllystä bongasin lukemattoman Anneli Toijalan Merten takaa tulleet, joten siitä sopii jatkaa noiden jälkeen. Olisipa se onnea saada lukea nuo kaikki ulkona kauniista kesästä nauttien.

Raitista ilmaa ja uusia ajatuksia

plotti.jpgKolmas lomapäivä takana. Olen tehnyt sitä, mitä pitkän ja pimeän talven niin katkerasti ikävöin: ollut ulkona. Päivä kului paikoillaan: uimalammen rannalla ja jalkapallokentän reunalla istuskellessa ja seuratessa lapsukaisen edesottamuksia, mutta sain raitista ilmaa ja aurinkoa.

Piirtyi muistikirjaan muutama ajatuskin. Hyvä ajatus, tai siltä ainakin vielä tuntuu: rauhallisesti kokoon pyöritetty ja monesta suunnasta puraistu, kokeiltu kestävyyttä. Näitä olen lempilapseeni taas keräillyt, ja lapsen mentyä nukkumaan naputellut tiedostoon. Ihan kuin henkäys kerrallaan puhaltaisin elämää hahmoihin, jotka ovat vuosikausia maanneet litteinä levyinä odottamassa henkiin herättämistä. (Tämä vertaus tuli epäilemättä siitä, kun tänään puhalsin jättiläismäisen uimalelun täyteen ilmaa ja olin tikahtua. Pitkästyneet rantavahdit seurasivat operaatiota kiinnostuneina. Miettivät tietysti, tuleeko päivään vihdoinkin vähän toimintaa, kun ähkyvä ja puhkuva eukko saa sairauskohtauksen.)

Viikon kestänyt yksinhuoltajuus on nyt onneksi ohi, kun puoliso palasi illalla kotiin. Taas pitää antaa rispektiä oikeille yksinhuoltajille. Minusta yksin lapsesta huolehtiminen 24/7 imaisee kaikki voimat. Muistutan välillä itseäni, että voisinhan minä laittaa hänet katsomaan elokuvaa tai komentaa yksinään rakentamaan legoja, että saisin omaa aikaa, paitsi että enhän minä voi. En raaski.
Kun karkotan hänet kimpustani roikkumasta, että saan juoda kahvia rauhassa ja lukea kännykällä Hesaria, on minulla heti syyllinen olo. Hän on pieni vain vähän aikaa. Miksi minun pitäisi lukea raportteja Trumpin ja Kim Jong-unin kohtaamisesta, kun voin käyttää sen ajan majan rakentamiseen poikani kanssa?
Luen Hesaria sitten, kun hän on karauttanut skeittilautoineen tyttöystävänsä luo, pummattuaan minulta ensin kaikki käteiset. Se päivä on tässä ennen kuin tajuankaan.

Ja onhan minulla sitä omaakin aikaa, heti huomenna. Hammaslääkärikäyntiä ei ehkä sellaiseksi voi mainostaa, mutta kirjastoonkin aion mennä ajan kanssa, ja ehkä lenkille pitkästä aikaa. Tuuletan päätä, hölskytän asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

”Koko elämä tai lyhyt kaiken muuttava kohtaaminen”

Lomalla, lomalla ollaan, lapsi ja minä. Tänään tosin sain 1,5 tuntia istua helteen kuumentamassa kirjastossa ja tehdä töitä, kun lapsi oli kaverinsa luona leikkimässä. Kirjoitin alustavan synopsiksen Timantti-pokkariin ja kävin läpi yhden ikivanhan vihon. Se sisälsi varhaisimpia hahmotelmiani lempilapsiprojektiin: henkilöluetteloita, hahmojen kehityskaaria ja dialogeja. Se on ainakin 15 vuotta vanhaa kamaa, ellei enemmän, ja aika tai jokin oli syönyt sen kyllä koko lailla täydellisesti.
Ei käyttistä, niin kuin Pasila-sarjan toimittajahahmo Juhani Kontiovaara sanoisi. Vihko menee paperinkierrätykseen. En oikeasti löytänyt siitä ainuttakaan käyttökelpoista lausetta. No, ehkä yhden ajatuksen, jonka kirjasin muistiin.

Mitä muuta? Tuttava linkkasi viihderomaanin kirjoituskilpailun, järjestäjinä WSOY ja Prisma!
Hirmuista innostusta kesti noin kaksi minuuttia. Sitten iskivät pintaan ikävät realiteetit: minä pystyn kirjoittamaan kilpailuun novellin, mutta tuskinpa mitään sen pitempää tekstiä. Minusta ei vain ole siihen: kirjoittamaan työksi ja harrastukseksi.
Jos olisin työtön, kirjoittaisin helpostikin tekstin tuohon kilpailuun. En väitä, että voittajatekstin, mutta tällä rutiinilla saisin varmasti kokoon kriteerit täyttävän käsiksen.
Tai jos tekisin työkseni jotain sellaista, mikä korvaisi harrastukseni? Silloin voisin harrastaa kirjoittamista. Nyt harrastan lähinnä liikuntaa. Tarvitsisin siis fyysisesti rasittavan työn, jotta vapaa-aikana ei tarvitsisi kuntoilla. Postinkantaja? Porrassiivooja?
Ehdotuksia otetaan vastaan.

Rutinaa

Viimeinen täysi työpäivä ennen lapsen lomaa. Pakolliset työt ovat hyvässä mallissa. Sain novellin eilen valmiiksi. Vielä, jos keksin siihen jonkin kivan loppukaneetin, niin avot. Lähetän sen ja pakinat matkaan.
Novellista tuli sellainen kuin ajattelinkin, kepeä. Pienten, hiukan hupaisiksi kuvattujen vaikeuksien kautta mennään voittoon. Lopussa päähenkilöni jää kahvittelemaan mukavan miehen kanssa odottavissa tunnelmissa. Tolloa ex-miestä pikkuisen tölväistään, hän on sen ansainnut.

Voisin tänään myös hahmotella Timantti-pokkaria. Yhtään ideaa ei vielä ole. Puolisoni tosin jo ehdotti siihen yhdeksi henkilöhahmoksi kaverinsa kaimaa, heh. Haluaisi arvatenkin joskus ällistyttää tyypin työntämällä tämän käteen tekijänkappaleen – ”sinä muuten seikkailet tässä romanttisessa pokkarissa”.

Tuomiopäivän rakkine ei ole saanut enempää kuoleentumiskohtauksia, mutta rutisee. Yritän ajatella, että kunhan ei silmille räjähdä, niin hyvä.
Paitsi että ei se kyllä ole. Olen kopioinut tiedostoja ulkoiselle kovalevylle ja pilvipalveluun, mutta olen aika varma, että kaikkia valokuvakansioita niissä ei ole. Kuvia on ihan hirveästi, ja osa tietysti joutaa mennä. Lapsesta vuosien mittaan otetut kuvat ja videot ovat sitä kamaa, jota ei suin surminkaan haluaisi menettää. Siksi niistä löytyy kopioita monesta paikkaa. Ja siksi kaikki paikat ovat täynnä, pilvipalvelukin melkein.
Vähän aikaa sitten tutkin, mikä mahtaisi olla kestävin säilytysformaatti digikuville. Dvd-levyä ehdotettiin. Mikäpä siinä, paitsi että yhdessäkään meillä käytössä olevassa koneessa ei ole levyasemaa. Ulkoista asemaa harkitaan.
On tämä tämmöistä. Digikuvat katoavat bittiavaruuteen, paperikuvat haurastuvat ja kellastuvat. Muistos ei haalistu, sanotaan vanhassa värssyssä, mutta läheisen muistisairaus on tehnyt hyvin selväksi, että muistot voidaan viedä myös ihmisen päästä. Ne voidaan kadottaa, vääristää mutkille ja vatkata sekaisin, ja se on pelottavaa.

Kepeän novellin päivä

krassit

Krassit kurkottavat parvekkeella kohti aurinkoa. Samaa yritän.

Pakinat valmiita. Jätin ne vielä eilen lähettämättä kun ajattelin, että jospa laitan samaan aikaan novellin kanssa matkaan. Eilen illalla sitten läppäri alkoi taas oireilla, oli omia aikojaan simahtanut, ja kun painoin virtanappia, oli täysin kuollut. Kun otin virtajohdon irti, käynnistyi. Taas kauhealla kiireellä heittämään pilvipalveluun nuo novellit ja lempilapsen tuoreet tekstit.
Tänä aamuna jännitti, että miten käy – no, tässä sitä taas naputellaan. Tuomiopäivän rotiskoa. Yritetään nyt vaan vielä hetki kestää toisiamme, jookos, kuiskailen sille. Sulla on virta vähissä ja niin on mullakin. Jos sä kestät niin mäkin.

Eilen minulta pyydettiin ideoita seuraavaan uutiskirjeeseen, joka on tarkoitus lähettää elokuussa. Muotoilin muutaman ehdotuksen ja sain paluupostissa tilauksen kahdesta ehdottamastani jutusta. Tämä kävi kivuttomasti. Nyt on mukavasti aikaa tehdä nuo jutut lomailun ohessa.

Novellin polkaisin vauhtiin vanhan aihion päälle. Koneella oli kaksi luonnosta, joista valita. Toisessa oltiin kuolemanvaarassa, toinen oli kepeä ilottelu. Valitsin jälkimmäisen. Niin kuin on nyt tullut monesti todettua: silloin kun oikeassa elämässä on murheellisia, raskaita, vaikeita asioita, en jaksa käsitellä niitä teksteissä.

Taika Dahlbom kertoo Hesarissa brittikustantamosta, joka palkkaa sijoittajien rahoilla kuukausipalkkaisia kirjailijoita kirjoittamaan algoritmien avulla bestsellereitä (pahoittelen, jos linkitetty juttu onkin maksumuurin takana). Kas, tuohan kuulostaa ihan minun unelmaduuniltani: säännöllinen palkka ja selkeä tilaus sille, mitä tahdotaan. Tuossa minä olisin oikeasti hyvä. Pitää toivoa, että konsepti leviää Suomeenkin ja minut palkataan 😀
Suomin itseäni siitä, etten ole vuosien (ja vuosikymmenien!) mittaan saanut käsikirjoituksiani valmiiksi ja lähetettyä kustantamoihin. Syytän laiskuriksi, mutta oikeastaan se ei ehkä ole totta. Kun minulta on tilattu teksti, ei työmoraalissani ole useimmiten mitään vikaa. Kirjoitan vuodessa parin kolmen pitkän romaanin verran fiktiivistä tekstiä, joka myös julkaistaan.
Minä en ehkä saa omia kässäreitäni valmiiksi siksi, etten ole lainkaan varma niiden oikeutuksesta päästä kansiin. Maailmassa on jo valtavan paljon hyvää kirjallisuutta. Suurta osaa siitä en ehdi elinaikanani lukea. Epäilen, että niistä tärkeistä asioista, joista itse haluaisin jotain sanoa, on joku muu jo kertonut ja tehnyt sen paljon minua paremmin.

Oravanpuolikas

Uutiskirjeen juttu hyväksytetty kaikilla osapuolilla ja lähetetty kuvineen matkaan. (Haastateltavalta tuli sitä paitsi oikein kiva palaute tekstistä. Lämmitti mieltä.) Pakinoista valmiina 2/3. Viikko puolessa välissä. Työsaldoon voi olla kohtuullisen tyytyväinen.

Tänään jos saisi kolmannen pakinan kirjoitettua ja vaikka novellin alkuun. Ahkeruuteni palkitsen lihottamalla lempilastani. Viimeinen viikko on ollut taas kovin stressaava, ja olen murheiden keskellä lohduttanut itseäni käväisemällä tuon projektin maailmassa. Tekstiä on syntynyt muistikirjaan ja pari katkelmaa koneellekin. Katkelmia, lukuja tai niiden tynkiä, on siellä nyt kuusi. Olen jo miettinyt, josko pistän olemassa olevan isonkin tekstikokonaisuuden palasiksi: nappaan sieltä mielestäni toimivat kohdat erillisiksi tiedostoiksi, joista työstän lukuja.
Olen nimennyt uudet tiedostot tapahtumakuukauden ja -vuoden mukaan. Arvelisin, että niitä on näin helpompi aikanaan istuttaa kokonaisuuteen. Yksi tuon ison, monen vuoden kuluessa syntyneen tekstitiedoston ongelmana oli juuri se, että silppu levisi joka kerta käsiin, kun yritin järjestää sitä. Nyt yritän hallita tilannetta kronologian avulla.

Niin kauan kuin olen vienyt poikaa päiväkotiin, olen saanut matkalla ihailla pienessä metsikössä juoksevia oravia. Niitä oli ensin kolme kisailemassa. Viime kesänä ja tänä talvena enää kaksi. Yksi lähti varmaan hakemaan oman reviirin, siippa lohdutti minua, kun surin oravan kohtaloa.
Tänä kesänä oravia ei ole näkynyt. Maanantaiaamuna polulla odotti surullinen näky: oravan takajalat ja häntä, pätkä selkärankaa. Mitä raukalle oli mahtanut tapahtua, kuka tai mikä sen oli surmannut? Ehkä kaikki oravat ovat nyt mennyttä, ajattelin tänä aamuna ja jollakin tasolla taisin samastua niihin: ensin hypitään iloisina puissa, kohta ollaan liiskana.
Kun kävelin takaisin, loikki polun poikki riehakas orava. Tulin hyvälle mielelle. Jospa minäkin vielä hyppään ja juoksen.