Töitä ja lunta

lumipuu2Vaiherikas aamu. Ensin katsomassa, miten lapsi esitti päiväkodin joulujuhlassa karhua (hienosti meni!). Sitten kotiin tekemään kiireistä tekstinmuokkausta tuttavalle, joka lanseeraa nettikauppaansa uuden tuotteen. Hauska tehtävä, sillä tuotteen idea on kiva, se on Suomessa valmistettu ja tyylikäs, eikä mitään kertakäyttökrääsää.
Tämän minä osaan: muokata jonkun muun tekemän sisällön sujuvaksi, myyväksi, hauskaksi – mitä toivotaankin.

Kirjoittaessa tupsahti sähköpostiin kysely halukkuudesta ryhtyä tuottamaan sisältöä uutiskirjeeseen. Kyselijä on sama taho, jonka asiakaslehteä jo teen. Voi kyllä kiitos! Säännöllinen ja jatkuva homma on erittäin tervetullut lisä työkalenteriin. Kuten niin monesti on tullut todettua (=valitettua), on älyttömän rasittavaa ja aikaa vievää haalia toimeksiantoja sieltä täältä.
Jos uutiskirjeen tuotannosta päästään yhteisymmärrykseen (sisältö, laajuus, hinta…), homma alkaisi ensi vuoden puolella.

Mitä muuta? No lunta! Tuiskuttaa kaunista, valkoista, keveää lunta. Tällaisena lumi on tervetullutta, puhtaana, valaisevana ja pehmeänä. Tuollaisessa voi kiskoa ipanaa pulkassa ja ihailla hänen tekemiään lumienkeleitä. Tuollaisessa tšehovilaisessa maisemassa voi työnteon lomassa lepuuttaa silmiään ja tuntea elpyvänsä.

Mainokset

Kutsumattomia vieraita

Viimeinen täysi työviikko ennen lapsen joululomaa. Listasin aamulla tekemättömiä

jaana

Siipan tuliainen mummolasta. Kansi on ainakin korea.

hommia, ja yhtäkkiä olikin taas kiireen tuntu. Töitä ja sitten sitä kaikkea, mikä liittyy vuodenaikaan: tilattava sukulaisille valokuvasuurennoksia lapsesta, mietittävä ketä ja millä tavalla pitää jouluna muistaa, päätettävä perheen kanssa missä vietetään joulunpyhät ja ketä kaikkia tavataan.
Yhdeksi päiväksi on lähdettävä kaupungille juoksemaan kauppoihin, ei yhtään huvittaisi. Lykkään sitä, kunnes on pakko. Laarit täynnä turhaa tavaraa ahdistavat vuosi vuodelta enemmän.

Mainostoimistostakin muistettiin puhelulla ja meilillä. Heidän hommiinsa isken kiinni huomenna tai keskiviikkona ja toivon mukaan saan ennen joulua pois käsistäni.

Siitä uudesta työjutusta ei ole kuulunut vieläkään. Oikeastaan en ehtisikään ennen joulua sen hyväksi tehdä mitään, joten ei haittaa. Se tietysti haittaa, jos kyseinen yhteyshenkilö tekee oharin.
On tympeää tuhlata aikaansa itsensä esittelyyn, työnäytteiden lähettämiseen ja ehdoista neuvotteluun, jos tulos on nolla. Tätäkin on nähty monet kerrat: luvattu meili tai puhelu jää vain saapumatta, ja jos itse kyselee perään, vastauksena on hiljaisuutta. Tämä siis sen jälkeen, kun on ensin sanottu, että hyvältä kuulostaa, aloitetaan yhteistyö. Aika paljon reilumpaa olisi vain suoraan ilmoittaa, että et ole sitä mitä juuri nyt etsimme, kiitos näkemiin. Sellaiseen ei ilmeisesti ole enää aikaa tuhlattavaksi. Toisten aikaa sen sijaan nämä tyypit tuhlaavat siekailematta.

Nyt yksi lyhyt teksti pakettiin ja maailmalle, niin päivän pakolliset ovat kasassa. Ei haittaisi, vaikka ehtisin pokkarinkin pariin vielä. Kaikkia kirjoitushommiani vain varjostaa nyt yksi juttu: todella monta vuotta vanha käsikirjoituksen tynkä, romanttinen historiallinen romaani, jonka henkilöt ovat heränneet ykskaks eloon. He käyvät pääni sisällä keskusteluja, pitävät päiväkirjaa ja kirjoittavat kirjeitä. Olen yrittänyt saada tyypit tyytyväisiksi kirjoittelemalla jotain viikonlopun aikana muistikirjaan. En ole suostunut avaamaan sitä ikivanhaa tiedostoa työstettäväksi, mutta jos ne eivät rauhoitu, on ehkä pakko ryhtyä joulunpyhinä siihenkin.

Draamakuningatar haaveilee

Koska en vielä palauttanut Inkeri Kilpisen näytelmiä kirjastoon (tai pikemminkin kirjavarastoon, sillä sieltä se minulle toimitettiin – vanhat näytelmät eivät ilmeisesti ole lainaajien mieleen), luin Rakas lotta -näytelmän kanssa samaan niteeseen painetun lyhyen Risto Ryti -monologinäytelmän Tuomioni. Tajusin sitä lukiessani perehtyneeni sota-aikojen tapahtumiin kohtalaisen hyvin, sillä mitään uutta tietoa se ei minulle oikeastaan tarjonnut. Ei suurta draamaa eikä yllätyksiä, vaan karuja faktoja historiasta. Uskon kyllä, että karismaattisen näyttelijän esittämänä tämä on voinut olla vaikuttava kokemus. Pikaisella googlauksella en löytänyt tietoa siitä, kuka Rytinä on ollut esimerkiksi televisiossa esitetyssä versiossa (MTV 1996: Risto Rytin tuomio).

Miksi nämä Kilpisen näytelmät niin kiinnostavat? Lähinnä varmaan siksi, että minä haluaisin kirjoittaa lisää näytelmiä, eikä minulla ole alalle muodollista koulutusta. Työkalut on siis kerättävä pakkiin lukemalla muiden kirjoittamia näytelmiä ja alan oppaita.
Jostain lukemastani opin enemmän ja jostain vähemmän. Ennen ensimmäistä näytelmääni luin mm. Leea ja Klaus Klemolan ”New Karlebyn”, ja siitä ei kyllä jäänyt käteen mitään. Kriitikoiden (myös hauskaksi) ylistämä näytelmä oli minulle lukukokemuksena melkein olematon. Sisältöä oli paljon, mutta viittaus- ja merkityssuhteiden verkko tekstin ulkopuolelle ei minulle monessa kohtaa avautunut lainkaan. En löytänyt sellaista muotoa tai muuta tarttumapintaa, mistä olisin voinut oppia. Trilogian kaksi aiempaa osaa toki olivatkin minulle täysin tuntemattomia, joten sillä oli ehkä osansa siihen, että tunsin olevani kuin paksun ikkunalasin takana – en nähnyt enkä kuullut sitä, mitä olisi pitänyt.

Ennen kaikkea siis haluaisin itse kirjoittaa lisää draamaa. Yksi vuosia muhinut aihe olisi valmiina. Minulla on kerättynä aineistoa aikanaan paikallisesti hyvin merkittävästä, mutta hankalan maineensa vuoksi unholaan painuneesta henkilöstä. Eräällä toisella ihmisellä on matskua vielä enemmän, ja muutama vuosi sitten pyöriteltiin ajatusta jonkinlaisesta yhteisprojektista. Se hautautui jonnekin ja pulpahti esiin keskustelussa puolitoista vuotta sitten. Haluaisin polkaista hankkeen käyntiin. Täytynee ehdottaa aiheesta palaveria tammikuussa.

Tänään ei ole maanantai

IMG_5865.JPG

Talvisodan muistomerkki Helsingin Kasarmitorilla.

Olen joutunut muistuttamaan itseäni oikeasta viikonpäivästä jo kolmasti tänä aamuna. Kai se on merkki siitä, että itsenäisyyspäivän vietto nollasi aivot. Tästä on hyvä jatkaa töitä. Kaiketi. Tosin aloitin työpäivän puhumalla siskoni kanssa tunnin puhelimessa ja nyt mietin, pitäisikö lähteä juoksulenkille, koska ei sada mitään ja on vielä valoisaa (tai ainakin tuollaista tasaista harmautta). Työpöydän ääressä voi jumittaa räntäsateellakin.

Eilisestä sen verran, että oli tunteikkain itsenäisyyspäivä koskaan. Silmät kostuivat liikutuksesta päivän mittaan monta kertaa. Tänä aamuna vielä jatkot, kun katsoin Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnan Finlandia-hymnin. Oulangan kansallispuistossa kuvattu hieno video ja pojat vetävät niin komeasti, että tämä täti oli vähällä pakahtua. (Anteeksi nyt vain niille, joiden mielestä 100-vuotiasta Suomea pitäisi juhlia vain fanittamalla tasa-arvoa, Nokian kännyköitä, Alman musiikkia ja kaikkea muuta kivaa, eikä tiristää itkua sortovuosia ja sotia muistelemalla.)

Lääkäri-pokkarista puuttuu enää viimeinen luku. Tämä loppu on kuin liukas pulkkamäki, kyytiin vain ja menoksi. Tunnelma on muutaman liuskan verran ollut peräti synkkä, joten vastapainoksi aion ympätä viimeisiin sivuihin keventävää huumoria.

Ensi viikolla sitten jo ihan muuta. Mahdollisesti yhtä projektia ihan uudelle yhteistyötaholle – ei romantiikkaa, ei hassuttelevia runoja, vaan oikein asiallinen lehtijuttu asiallisesta aiheesta, jota minulle ei ole vielä kerrottu. Vähän jännittää, sillä tällä jutulla koetellaan molemmin puolin yhteistyön sujuvuutta. Jos kaikki menee hyvin, töitä voisi olla tarjolla enemmänkin.
Minun puoleltani yksi ikuinen murheenkryyni on työn hinnoittelu. Kysyttiin, hinnoittelenko merkkimäärän vai minkä perusteella. Kerroin käyttäväni tuntiveloitusta ja pitkissä artikkeleissa sopivani hinnan etukäteen tilaajan kanssa. Vierastan tuota merkkimäärään perustuvaa hinnoittelua, koska tuotettavat tekstisisällöt voivat olla niin erilaisia. Jotkut jutut vaativat hirveästi taustatyötä, toiset vain sen, että hinaa itsensä jonnekin nauhurin kanssa.

Nyyrikkiin kirjoitan ainakin jatkokertomusta, ehkä muutakin. Etsiessäni ihan muita juttuja löysin koneeltani peräti kolme käyttämätöntä synopsista novelleiksi. Jospa ainakin yhteen tulisi tartuttua.

Kuka kolkkaa kelmin

lumipuu

Kauneus, joka katosi.

Lumi kävi kylässä, ja nyt meillä on taas mustaa ja mutaista. Onneksi vain ulkona, eikä pään sisällä.

Ennen itsenäisyyspäivän vapaata kääräisen Lääkäri-pokkarin pakettiin. Siinä eletään nyt jänniä hetkiä. Parin tunnin ajan kysymys on elämästä ja kuolemasta, ja silloin dramaattisuus on tietysti maksimoitava. Lukija toki tietää, ettei päähenkilö kuole, mutta jotenkin hänet olisi silti saatava hiukan pelkäämään naisparan puolesta.
Pahiksen täytyy olla hyytävä. Häntä ei ole kukaan säälinyt – näin hän ainakin ajattelee – joten hänellä on mielestään oikeus olla muille säälimätön. Hän selittää, miksi toimii niin kuin toimii, mikä hänet tähän epätoivoiseen tilanteeseen on ajanut. Samalla käy selväksi, ettei hänellä ole mielestään muuta vaihtoehtoa. Perisuomalaiseen tapaan hän myös kiskaisee kirkkaasta pullosta parit neuvoa antavat, joten hänen harkintakykynsä sumenee entisestään.
Kuka hänet sitten pysäyttää? Ajattelin marssittaa näyttämölle yllättävän sankarin tai oikeastaan kaksi. Toivottavasti ratkaisu huvittaa lukijaa yhtä paljon kuin itseäni.

Jämähti

joulukuu

Joulukuu tuli ja kaunisti maiseman pienellä puuteroinnilla.

Tai ainakin vähän hyytelöityi, nimittäin pokkarini. Tähän asti se juoksikin eteenpäin kovin kaunein ja kepein askelin. Nyt kun ollaan kahdeksannen luvun lopussa eli loppuhuipennuksen kynnyksellä, täytyy pysähtyä miettimään, mitä kaikkea siihen kuuluu. Olin aikonut lähettää tarinan roiston vain vankilaan, mutta taidan antaa hänelle tilaisuuden selittää toimintansa motiiveja. Tyyppi alkoi sen verran säälittää, vaikka kamala onkin.

Ei hän sellainen hirviö ole kuin vaikkapa Rosa Liksomin romaanin Eversti. Ahmaisin kirjan eilen loppuun. Murteeseen (meänkieleen) tottuminen kesti hetken, mutta sen jälkeen kerronta veikin mennessään täysin. Miten hieno ja kamala kirja!
Päähenkilö, tarinan kertoja, oli niin väkevästi todellinen, etten ihmetellyt yhtään luettuani äsken Hesarin arvostelusta, että esikuvana oli muuan Annikki Kariniemi. Totta kai Everstinnan on täytynyt olla olemassa.
Miksi meistä tulee pahoja, miksi annamme tehdä itsellemme pahaa, miksi suljemme silmämme, kun muille tehdään pahaa – Liksom kantaa kortensa kekoon noiden vaikeiden kysymysten ratkaisemiseksi. Kiitos siitä. Ja mahtavista luonnonkuvauksista. Suoveden maku viipyy suussa vieläkin.

Säälittävä vai kammottava

Eilen sain mainostoimistolta tulleet hommat siihen vaiheeseen kun ilman jatko-ohjeistusta on mahdollista. Tänään siis palaan pokkarin pariin.
Hahmoni seikkailevat Niemellä, mikä eilen julkistetun Finlandia-palkinnon huomioon ottaen tuntuu hiukan huvittavalta. No, en minä sitä vaihda.
Hurmeen kirjan varausjonoon laitoin itseni äsken kirjaston sivuilla. Siellä oli 1800 muutakin jonottajaa 😊 No, minulla ei ole kiire. Liksomin Everstinnan vasta sain ja aloitin.

Selkokirjakäsikseni tiimoilta ei ole kuulunut vielä mitään. Ai että kuka hullu kuvittelee kuulevansa kustantamosta jotain parin päivän päästä? No minä, koska lähetin sen viestin tutulle ihmiselle. Kun kävin mielessäni läpi vastausvaihtoehtoja, oli yksi ikävimmästä päästä se, että heillä ei olisi kiinnostusta edes tutustua koko tekstiin. Tähän tyyliin: ”Hei, hauska kuulla sinusta, mutta emme julkaise lainkaan selkokirjoja. Mukavaa joulun odotusta!”. Tai no, miten se olisikaan – ottaisiko sitä mieluummin kuitenkin tuollaisen viestin kuin kuulisi, että käsis ei sen lukeneen mielestä ylitä julkaisukynnystä. En tiedä.

Äsken googlasin tietoa taideteosten konservoinnista, sillä eräs pokkarin henkilö on monia eri bisneslajeja kehnohkolla menestyksellä kokeiltuaan päätynyt taiteen pariin ja löytänyt sieltä hämäriä oikopolkuja rikkauksiin. Olen nyt hiukan kahden vaiheilla, miten pahan äijän hänestä teen – säälittävän vaiko kammottavan.
Kohta senkin tiedän.

Plumps

sukellus.png

Symbolinen kuvituskuva.

Lähetin sen. Eilen aamupäivällä. Tekstin kustantamoon. Hah.
Lähetin myös kolumnin kaupunkilehteen. Sitäkin epäröin ensin. Pieni teksti syntyi niinkin arkisesta asiasta kuin kauppareissusta. Kun luin sen läpi, se tuntui tätimäiseltä lässytykseltä. Sitten ajattelin, että minähän olen täti-ikäinen ihminen, joten lässytys kuuluu luontaisetuihini. Ja sinne meni sekin. Ehkä se julkaistaan, ehkä ei.

Olen soimannut itseäni saamattomuudesta jo monta vuotta. Syyttänyt siitä, että olen tehnyt vain pakollisen ja ne hommat, mitä on tyrkytetty. No, nyt tein vähän enemmän ja täytyy sanoa, että siitä tuli hyvä olo. Kuin olisi itseään potkaissut persuksille.

Mainostoimiston tekstit ovat kesken, niiden kimppuun siis mars. Jos saan ensimmäisen kokonaisuuden valmiiksi ajoissa, palaan pokkarin pariin. Tauko tekee tekstintuottamiselle välillä hyvää, mutta se ei saa venyä liikaa. Silloin on riski, että tarinan tärkeitä detaljeja unohtuu ja tulee toistoa tai aukkoja. Virheet toki sitten yleensä huomaa oikoluvussa.

Hämmentävän tuotteliaaseen eiliseen kuului myös kolme juoksukierrosta kuntoradalla. Niitä tahkotessa syntyi päässä idea Nyyrikki-novelliin. Sekin pitää jossain välissä kirjata muistiin.

Voi jatkuisipa tämä flow.

Tässä eikä seuraavassa elämässä

kirjaimet.jpgPokkari onkin toistaiseksi jäähyllä, koska mainostoimiston kiireettömät työt muuttuivat kiireellisemmiksi. Niitä pukkasi myös lisää. Yhteensä tehtävää on nyt ehkä kahden kokonaisen työpäivän verran, ja ainakin osan pitää olla valmista tällä viikolla. Parempi siis aloittaa tänään.
Luvassa on sekä lisäosia jo kirjoitettuun tekstien sarjaan että pieniä henkilöhaastatteluita, joihin jokaiseen pitää kehittää jokin hauska näkökulma. Joskus se käy kuin itsestään, joskus se on kuin puristaisi kivestä vettä. Ja kun väen väkisin on keksinyt jotain, saattaa haastateltava tekstiä tarkistaessaan alkaa ihmetellä tulkintaani. Aina eivät näet firman markkinointiväen ja muiden työntekijöiden ajatukset oikein kohtaa. Joillekin tulee oikeasti yllätyksenä se, että firmojen markkinointiviestinnässä käytetään tosiasioita hyvin valikoivasti. On niitä faktoja, jotka nostetaan otsikoiksi, ja sitten niitä, jotka löytyvät pienellä präntillä tuoteselosteesta.

Mitä muuta? No, minulla on kirjoitettuna saate kustantamolle. Siihen käsikirjoitukseen. Meilaan sen heti kun kykenen. Tänään. Jännittää vain ihan kamalasti, vaikkei pitäisi.
Aion aloittaa aiemman työn kautta tutusta kustantamosta, ja jos sieltä tulee vastaukseksi ei kiitos, miettiä vasta sitten seuraavan vaihtoehdon. Ei pitäisi jännätä eikä stressata, koska vihreän valon saaminen ensimmäisestä paikasta ei olisi lottovoitto, mutta melkein. Kaikkiin kustantamoihin tulee hirmuiset määrät käsiksiä. Kun yritän tuon pitää mielessäni, ne todennäköiset hylkyviestit eivät kirpaise niin paljon.
Mielessä täytyy pitää sekin, että käsis on jo olemassa, enkä aio sitä työstää, jos en saa ketään siitä kiinnostumaan. Ei siis tarvitse itkeä turhan työn perään. Sitä en ole vielä päättänyt, monennenko hylkyviestin jälkeen luovutan ja palautan tarinan maatumaan kovalevylle.
Jaaha. Olisikohan niin, että lähetän sen ensimmäisen meilin nyt ihan saman tien. Ehkä siitä tulisi voitokas fiilis. Ehkä tässä elämässä pitää uskaltaa, koska ei ole olemassa varmaa tietoa siitä, onko seuraavaa tulossa.

Löytyi!

Huh. Puolen tunnin ajan luulin, ettei minulla enää ehkä ollut tuon edellisessä postauksessa mainitun selkokirjan käsikirjoitusta olemassa. Sitä ei löytynyt läppäriltä, ei pilvestä, eikä käytössä olevasta sähköpostistani.
Ulkoista kovalevyä en vielä ehtinyt tarkistaa, kun tajusin, että kilpailusta on niin monta vuotta aikaa, että olen käyttänyt silloin eri meiliosoitetta. Ja sieltähän se sitten löytyi, lähetetyistä viesteistä liitteenä – siippa oli tulostanut sen puolestani kisaan, joten olin lähettänyt sen hänelle.
Olisipa ollut aika ankeaa hukata teksti, jolla on mittaa kuitenkin yli 13 000 sanaa. Kohtalon ironialta se olisi tuntunut siksi, että koneeni, pilvipalveluni ja kovalevyni pursuavat niitä keskeneräisiä yritelmiä. Kun olen saanut aikaan jotain, jossa on sekä alku, keskikohta että loppu, hilloan sitä ensin viisi vuotta ja sitten huomaan hukanneeni…
Pikaluin jutun, ja minusta se oli aika kiva. Lopusta tulee sellainen tuntu, että se on vauhdilla nykäisty kasaan, joten sitä voisin hiukan hinkata. Mutta muuten – kyllä tuo minusta ansaitsisi saada lukijoita.
Testilukija voisi olla poikaa, joku, joka osoittaisi mahdolliset heikot kohdat. Tai sanoisi suoraan, jos tässä ei hänen mielestään ole ainesta. Keksin jo, ketä kysyn ensimmäisenä.