Hellehuokaus

Eilisen päivän työaika jäi vähiin, ja se vähä hurahti uutiskirjejuttujen viimeistelyyn. Ne valmistuivat, kuvat samaten. Tänään löysin jopa kunnollisia mustikoita lähimetsästä! En sentään ämpärillistä, mutta pari kupillista, ja sehän riitti hyvään kuvituskuvaan.
Nyt pitää vain toivoa, että jutut kelpaavat tilaajalle. Ihan hirveästi en niitä näillä helteillä jaksaisi hinkata.
Lapsi puolestaan toivoo, että marjoista tehdään nyt piirakka. Kai niistä ihan pienen saisikin. Vielä ne odottavat jääkaapissa, kun tuntuvat niin suurelta aarteelta, tuollaiset hartaasti etsityt ja yksittäin nyperretyt.

Pokkaria on melkein 20 000 sanaa ja tämä viikko ja viikonloppu aikaa kirjoittaa loput. Kyllä se ehtii, tokikaan ei itse kirjoita itseään. Eli tänäänkin pitäisi jonkinlainen pätkä saada aikaiseksi.

Hassun paljon ilahduin, kun veljeni puoliso laittoi kesämökiltä viestiä, että kaipaisi lisää luettavaa – nimenomaan minun pokkareitani. Hän on jo yhden Lääkärin lukenut kahteen kertaan 😊 Voiko saada mukavampaa lukijapalautetta? No okei, olen kerran saanut myös villasukat ja suklaalevyn kauniiden kehujen mukana.

Mulla on idoli

Mies lähti viemään lapsen uimaan. Rauhallinen hetki täytyy nyt hyödyntää tarkasti. Se tarkoittaa toista uutiskirjeen juttua, joka jäi eilen kirjoittamatta.
Haastateltava vastasi muutamaan kysymykseeni pitkään ja perusteellisesti, joten olen taas runsaudenpulan ongelman edessä. Kun aihe vielä on niin kovin lähellä vihreää sydäntäni, on suuri riski sille, että juttu leviää käsiin. Jostain on kaivettava nyt esiin se karsimaan ja tiivistämään tottunut ammattiminäni, joka on joskus kirjoittanut muutaman rivin teksti-tv-uutisia ja sadan sanan kirjaesittelyjä.

Pokkaria illalla, ainakin pieni pätkä. Seuraavalle viikonlopulle ei saa jäädä liian suurta urakkaa (palautus on siis viikon päästä maanantaina). Se olisi masentavaa, koska samaan aikaan loppuu loma lapselta ja samalla minulta. Onneksi näyttää siltä, että kesä jatkuu. Tänään on ”vain” +25, enimmäkseen pilvistä ja tuuli puhaltelee, joten tuntuu ihanan virkistävältä, kun huushollin kaikki ikkunat on avattu.

Viime päivinä olen tuon tuostakin ajatellut Anna Erikssonia, jonka tekemä elokuva kilpailee palkinnoista Venetsian elokuvajuhlilla. Miten hieno saavutus!
Minulla taitaa olla nyt idoli. Minullakin on projekti, jonka haluan saada valmiiksi: romaanintekeleeni. Niinä päivinä, kun olen valmis heittämään sen virtuaaliseen katuojaan lahoamaan muiden projektieni seuraksi, pitää minun ajatella sitä viittä vuotta, jonka Anna Eriksson käytti elokuvansa tekemiseen.

Yö hellii saalistaan

”Se, josta äitisi varoitti”. Timantti-pokkarini uusi työnimi. En edes kehtaa mainita, miten kökkö aiempi työnimi oli. Tuo on minusta aika hyvä. Onko?
Pokkariteksti otti jonkinlaisen nykäyksen eteenpäin eilen illalla, sitä on nyt tarkalleen 17 208 sanaa.

Tänään tein niin kuin aioin ja käytin pari tuntia uutiskirjejutun laatimiseen. Se on loppusilausta vaille valmis. Kuvien kanssa on vielä pikkuisen pähkäilemistä, mutta tilanne ei ole ihan mahdoton. Jos haastateltava lähettää vastaukset tänä iltana niin kuin lupasi, saan huomenna kasattua toisenkin jutun.

Uusi Nyyrikki oli tullut reissuni aikana. Siinä on toinen ennen kesälomia kirjoittamistani novelleista. Lukaisin sen läpi ja olin siihen yhä aika tyytyväinen.

Kun Regina loppui, luulin urani viihdenovellien kirjoittajana lopahtaneen samoin tein. Minusta tuntui, etten keksisi Nyyrikkiin sopiville novelleille aiheita. Mistä muka kirjoittaisin, jos en kuumasta huumasta? No, sittemmin olen keksinyt, että onhan sitä elämässä jotain muutakin 😀

Konmaritetuista kirjoista vielä yksi kassillinen odottaa kierrätystä. Kurkkasin siihen (vaikkei pitäisi). Löysin runokirjan, jonka kannen kulmassa oli koirani (ollut kuolleena jo 9 vuotta) pentuaikaiset hampaanjäljet.

Minusta alkoi tuntua, etten ollut koskaan lukenut kirjaa. Selailin. Yhden runon viimeiset sanat jäivät mieleen elämään: ”yö hellii saalistaan.” Ja kas, kirja palasi hyllyyn. Tai ei, se on tässä työpöydälläni, odottaa lukemista. Selaillessa huomasin senkin, että monet runoista käsittelevät kirjoittamista. Pakkohan ne on lukea, ajatuksella.

Kukkuu

”Tui tui!” Soma sairaanhoitaja silmäilee komeaa kirurgia. Voisi olla vaikka uuden Lääkäri-pokkarin kansi, mutta kuva on Uudestakaupungista Ahkerat ammattilaiset -nimiseltä Hahmopellolta.

Ka minähän se täällä, iloisena ja virkistyneenä. Jotain sellaista ihan oikeasti. Eikä minulla ole edes kehiteltynä mitään utopistista kirjallista projektia, jota kuvittelisin kaikkien rakastavan, vaan tämä olo on peräisin ihan oikeasta elämästä. Siitä, mitä on elänyt, nähnyt ja kuullut ja haistanut kuluneiden päivien aikana.
Olen kauhonut kultaa talteen kaksin käsin. Lionnut merivedessä ja syönyt litratolkulla keltaisia vadelmia. Laskenut poutapilviä ja linnunpoikia. Ja niin edelleen.

Huomenna sitten töitä. Saan iltapäivällä lapsen pariksi tunniksi leikkitreffeille. Yritän sinä aikana saada toisen uutiskirjejutun jonkinlaiseen kuosiin. Minulla on siihen haalittuna tutkimuksiin perustuva aineisto, josta tarkoitus muokata tiivis ja helppolukuinen juttu. Kunhan en jää näpertelemään lillukanvarsien kanssa, sen pitäisi kyllä hoitua parissa tunnissa.

Reissussa ehdin tehdä töitä paljon vähemmän kuin toivoin. Sain käyttööni Macbookin, joka ei ensin suostunut laisinkaan avaamaan Timantti-pokkarin käsikirjoitusta. Viimein rtf-muotoon talletettu tiedosto aukesi apuohjelmassa. Kopioin ja liitin tekstin Wordiin ja pääsin kirjoittamaan. Kun seuraavana iltana avasin talletetun tiedoston, lävähti ruudulle numeroita. Monta sivua.

Noiden perässä onneksi oli tekstikin.
Äsken avasin jännityksellä tiedoston omalla koneellani. Lieväksi hämmästykseksi se aukesi. Muotoilut näyttävät vähän erikoisilta, mutta kaikki teksti näyttäisi olevan tallella. *huh*
Yhteensopivuusongelmat kuitenkin vaikuttavat olevan yhä olemassa, mikä ehkä hillitsee Macbook-haikailuani. (Koneen näppis kyllä oli todella mukava käyttää, mikä ei tässä ammatissa ole lainkaan vähäpätöinen asia.)

Pokkarissa on nyt 16 475 sanaa. Se on siis yli puolessa matkassa, vaikkei kovin vitkaan edistynytkään. Palautukseen on 1,5 viikkoa. Kyllä se ehtii valmiiksi, kunhan joka päivä vähän edistyy. Tänäänkin.

Mitä vielä? Tuoreimmalta toimeksiantajalta – jolle olen toistaiseksi kirjoittanut vain yhden lyhyenpuoleisen uutisjutun – tuli tarjouspyyntö vähän isommasta jutusta, DL syyskuun alussa. En ole vielä perehtynyt aineistoon, mutta ajattelisin, että se voisi olla kahden täyden työpäivän homma. Siis noin 15 laskutettavaa tuntia, mikä on ihan kiva summa, koska näissä hommissa tuntipalkka on kohdallaan. Jos tämä toteutuu näin, alati vuotava kukkaroni kiittää.

Elokuussa kirjoitan Lääkäri-pokkarin.
Syyskuun kolmen ensimmäisen viikon aikana teen asiakaslehteä (näin oletan, vaikkei kutsua toimitusneuvoston palaveriin ole vielä tullut).
En tiedä mitä teen lokakuussa, mutta jotain. Ehkä tosiaan mietin loppuelämääni töiden kannalta.

Bai bai beibi

Huomisaamuna mars matkaan. En ole menossa mihinkään erämaamökille – työtkin lähtevät muistitikulla matkaan – mutta blogin taidan silti jättää päivittämättä reissun ajaksi. Lähden kahden lapsen kanssa ja arvaan, että päivistä tulee tiiviitä ja illoista hänen nukahtamisensa jälkeen lyhyitä. On syytä käyttää ne vähäiset hetket pokkarin kirjoittamiseen ja pysyä poissa netistä.
Blogi on siis tauolla vajaan viikon. Mutta eipä hätää, rakkaat lukijani: panen tähän listan, josta voitte täällä poiketessanne valita oman mielialanne mukaan postauksen aiheen, joka vaikuttaa teistä varmasti aivan autenttiselta.

Kas näin Sara Storm voisi lähipäivinä blogata:

Se kirjoittaa pokkaria ja miettii, miten saisi törkeän kuuman mutta paperinukelta vaikuttavan sankarin heräämään eloon. Jokin kolhu tai murtuma könsikkääseen on leikattava. Voisiko hän olla entinen alkoholisti tai nimeltään Jorma?

Se on lukenut huonon kirjan ja ruotii sitä, mutta on salaa voimaantunut. Jos tuo, niin kyllä minäkin, se ajattelee ja luulottelee vielä julkaisevansa jotain kovissa kansissa.

Se rypee itsesäälissä. Sillä on taas rahat loppu ja pino laskuja. Se suunnittelee siivoojaksi ryhtymistä, mutta ei saa tehtyä asian hyväksi yhtään mitään ja oikeastaan pelkää, että se nauretaan ulos siivousfirmasta, koska siellä pitäisi varmaan pystyä vakuuttamaan työnantaja siitä, että on aikaansaavaa sorttia.

Se on euforinen. Sillä on taas uusi projekti. Se luulee keksineensä jotain kovinkin omaperäistä, mutta todellisuus odottaa nurkan takana ja sillä on tahmaisissa näpeissään saavillinen kuravettä.

Se on lukenut hyvän kirjan, on ensin kateellinen ja sitten kahlaa viemärissä. Se on taas tajunnut, että tuskinpa se tässä elämässä käsikirjoittaa yhtään komediasarjaa telkkariin tai näytelmää ammattiteatterille tai romaania, josta tulee Finlandia-ehdokas.

Tässä on myös kaikkeen täysin liittymättömiä kuvituskuvia, joista voitte valita mieluisat. Hyvää elämää, palataan ensi viikon lopulla!

Miten murheilta karataan?

Näinä päivinä sekään vähä, mitä yrittää saada aikaiseksi, ei tunnu millään onnistuvan.
Tänään yritin ottaa kuvituskuvia uutiskirjeen juttuihin, surkealla menestyksellä. Menin lähimetsään kuvaamaan mustikoita vain todetakseni, että helle on tehnyt niistä sinisiä rusinoita.
Eilen yritin mennä kirjastoon tulostamaan tärkeän paperin, joka pitäisi saada postitettua – ei onnistunut, heidän palvelimensa on mennyt rikki. Korjataan, mutta ei tiedä koska.

Pokkaria on sentään syntynyt. Tai no, eilen ei sitäkään. Mutta jos vielä tänään vaikka tuhatkin sanaa, olisi hyvä. Työt alkavat kasaantua. Kolmen viikon kuluessa on saatava kasaan Timantti-pokkari ja ne kaksi uutiskirjeen juttua. Toiseen olen löytänyt haastateltavan ja toiseen tutkimustietoa, joten kai ne syntyvät.

Murhekasakin kasvaa. Kun yksi asia tuntuu ratkeavan, pukkaa jo uutta. Asioita, joita en osaa hoitaa. Joiden ajattelukin saa olon voimattomaksi.
Ai että, miten kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat liidellä kaiken arkisen roskan yllä, kepein jaloin, keijun siivin. Toiset meistä ovat niin typeriä, että hukkaavat ainoan elämänsä kalliit päivät murehtimiseen. Jos elän vanhaksi, varmaan muorina ihmettelen, miksen osannut nuorena olla suruttomampi.

Parin päivän päästä miljöön vaihdos muutamaksi päiväksi. Miten lujaa pitää kaasua painaa autosta, että murheet eivät ehdi mukaan?

Nuokkuu

”Leppäkertut ovat brändänneet itsensä hyvin”, on puolisollani tapana sanoa. Totta. Kas näin minäkin höynäytän ihmisiä suloisella leppiskuvalla lukemaan masentavaa väninääni.

Helle ajoi taas viemään lapsen tänään rannalle. Itse istuin puolivarjossa velttona ja nääntyneenä. Ei sovi, ei niin millään tämä lämpö minulle, anteeksi vaan. Hiki virtasi, hiekka poltti varpaita, ja huomiseksi on luvassa vielä kuumempaa. Yök.

Janoiset koivut pudottelevat keltaisia lehtiä kuin syksyllä, ja kukkapenkin kasvit roikkuvat nahkeina. Minäkin roikutan päätäni. Muutama tyly kommentti ja tahallinen, ilkeä sohaisu arkaan paikkaan sysäsivät minut taas laahustamaan sen tutuksi käyneen suon polkuja. Että mitä minä oikein teenkään loppuelämälläni, kun olen tällainen turha ihminen.

Jos joku tulisi nyt ojentamaan lusikan, ottaisin sen kauniiseen käteen. Nyt en ole varma, mistä suunnasta menisin sitä hakemaan. Jostain se on löydettävä.
Olen vähän miettinyt, että jos syksyn numeron asiakaslehdestä vielä teen, ja sitten yritän koota toimeentulon palapelin uudestaan. Koska asiakaslehden teko on aina tiivis prosessi, vaatii parin viikon ajan lähestulkoon kokopäiväisen työpanoksen, joudun ehkä luopumaan siitä.
Siinä ei oikeastaan ole mitään järkeä, koska kaksi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti on parhaiten palkattu hommani. Mutta. Kun. Se, mitä minä teen noiden numeroiden välissä, ei riitä elättämään. Tai riittäisi, jos minulla ei olisi asuntolainaa tai vaihtoehtoisesti minulla olisi vuokralaisia, jotka maksaisivat vuokransa ajallaan eivätkä tuhoaisi asuntoa vuokrauskelvottomaan kuntoon.
Mutta elämä on ja niin edelleen, ja sen takia niskaan kippaantuu paskakuorma tuon tuostakin, eikä tilillä ole ikinä minkäänlaista puskuria sen varalle.

On selvää, ettei tällaisissa viemärivesissä kahlaava surkimus ole saanut kirjoitettua yhtikäs mitään. Tavoitteena kuitenkin pusertaa kasaan vielä tänään tuhat sanaa pokkariin.

(Keksikää tähän itse otsikko)

Rantapäivä. Jääkahvia varjossa siemaillen, lasten riemua seuraillen, laiskasti jutustellen se kului.
Päivän suurin oivallus liittyi jääkahviin, joka oli ensimmäistä kertaa itse tehtyä ja pesi valmiit ylimakeat jääkahvit mennen tullen. Resepti: termosmukin (vetoisuus ehkä 3 dl) pohjalle jääpaloja, päälle vahvaa, tummapaahtoista kahvia, puolikas teelusikallinen vaniljasokeria ja kauramaitoa oman maun mukaan. (Kas, tästähän tuli ihan lifestyle-blogi. Kuka olisi uskonut…)

Kirjoittamisestakaan ei kyllä ole oikein mitään mainittavaa. Pari sivua äsken piirtelin muistikirjaan, kirjalliseen lempilapseeni tietysti. Kirjoitin koirasta. Sillä on oma osansa tarinassa, ei juonen suuressa kaaressa mutta siinä, mitä yritän kontrastien kautta lukijalle kertoa. Hevonen on samankaltaisessa roolissa. En ole itse ollenkaan hevosihminen, mutta käytän maatalossa varttuneen äitini tarinoita hyväksi.

Timantti-pokkarissa on neljä lukua valmiina. Jos saan vielä tänään viidettä lukua muutaman sadan sanan verran alkuun, olen tyytyväinen.

Carola Sandbackan Sodan jaloissa -romaani on loppusuoralla, jäljellä on vain 50 sivua. Olen viihtynyt kirjan parissa edelleen melko hyvin. Tosin yksi henkilöhahmo ja sen mukana kokonainen aikataso eli nykyaika on alkanut tuntua minusta turhalta.
Teen tämän kirjan kanssa niin kuin tavallisestikin, eli luen kritiikit vasta luettuani kirjan. On mielenkiintoista nähdä, onko joku arvostelija ollut kanssani samaa mieltä.

Vaaran tuntu

Kävin lapsen kanssa ongella. Kalaa ei tullut, onneksi. Olisi sitten pitänyt miettiä, mitä sen kanssa tehdään, ja nopeasti. +27 astetta ei ole hyvä lämpötila sinttien säilömiselle muovipussissa.
Mutta oli rentouttavaa. Juuri sitä kesää, jota talvella niin kipeästi kaipasin.

Joen rannassa oli ihania vanhoja puita. Maagisen kaunis, ihastelin miehelleni tätä kuvan puuta. Ja hän sanoi: ”Ihan niin kuin sinäkin.”
Minä tulin haikeaksi kun ajattelin, että lähellekään kaikilla ei ole elämässään ihmistä, joka sanoisi heille noin kauniita asioita, ja se on kyllä sääli.

Pikkusiivu pokkaria, ei muuta. Päähenkilöni Aada on juuri istunut penkillä miehen vieressä ja todennut, että tämän lähellä on vaaran tuntu. Vielä hän kuvittelee kiertävänsä tuon vaaran.

Hän rakastuu retkuun

Eilinen meni kirjoittamatta, oltiin koko päivä reissulla perheen kanssa. Ikävämpien asioiden hoitoa, ja sitten kotimatkalla eväsretki ihanalle uimarannalle. Ei huono päivä sittenkään, mutta tänään siitä piti vähän toipua tekemättä ja ajattelematta mitään järjestämätöntä asiaa tai muuta kurjaa: ensin pojan kanssa lähellä kotia olevalla uimarannalla monta tuntia, sen jälkeen pitkä juoksulenkki, joka tosin näillä lämmöillä oli lähinnä taaperrusta.
Respect niille, jotka juoksevat helteessä maratoneja tai puolikkaita. Minusta 10 km ja +24 astetta niistivät mehut täydellisesti. Kolme juomataukoa, ja aikaakin meni ruhtinaalliset tunti ja vartti. Mutta mieli nollaantui, ja vastaantulijoista mieleen jäi erityisesti ihana pieni tyttö keppihevosineen.

Jos nyt sitten muutamia satoja sanoja pokkariin, vaikka 10K täyteen. Kun tänään ei ”tarvitse” katsoa jalkapalloakaan. Eilen kyllä jo hyydyin ja jätin siipan seuraamaan yksin Englanti – Kroatia -pelin jatkoaikaa.
Luvussa 4 mennään, ja tässä kohtaahan tunnelma aina tiivistyy, niin nytkin. Tarinan ihana mies on tässä vaiheessa hiukan epäilyttävä, ja parin seuraavan luvun ajan epäilykset syvenevät. Päähenkilöni Aada on kolmikymppinen sinkku, joka haluaa tavata täydellisen miehen, mutta saakin huomata retkahtaneensa pahaan poikaan.
Adoptiovanhemmat ovat aikoinaan pelastaneet Aadan syrjäytyneen äidin huomasta ja tarjonneet hänelle hyvän lapsuuden ja nuoruuden. Heittääkö hän kaiken hukkaan lähtemällä retkun kelkkaan?