Kuvareportaasi aamustani

Sitähän voisi luulla – tällainen hyväuskoinen vallankin – että kun sulkee koneen illalla ja valitsee ”päivitä ja sammuta” se masiina sitten ajaa ne tahtomansa päivitykset kuntoon, ja aamulla voi aloittaa työnteon taas normaalisti. No eipä. Avasin koneen ja ruutuun lävähti pahaenteinen teksti:

Viimeksi kun kone käsitteli päivityksiä urakalla, se meni tilttiin. Yritin kuitenkin pysyä  positiivisena. Avasin sähköpostin kännykästäni ja luin saapuneen viestin. Söin aamiaista. Ennen kuin lähdin viemään lasta päiväkotiin, vilkaisin läppärin ruutua. Aikaa oli edellisestä kulunut puolisen tuntia:

Palasin kotiin. Tässä vaiheessa oli kulunut vähän yli tunti siitä, kun avasin koneen ja tämä mystinen käsittelytyö alkoi. Pääsinkö aloittamaan töitäni? Ehei, päivitysten käsittely oli nyt 91 %:ssa. En pysty edes kuvittelemaan, miten raivoissani olisin ollut, jos tämä olisi tapahtunut pari viikkoa sitten pahimman kiireen keskellä. Siis ihan oikeasti: Onko tämä minun koneeni Windows jokin maanantaikappale, vai noinko muka toimistoissa ympäri Suomen hukataan tunti työaikaa kun käyttöjärjestelmä vähänhiukan käsittelee päivityksiään? MIKSI se ei tehnyt sitä eilen illalla, ennen kuin sammutti koneen? Tunnelmat työpöydän ääressä alkoivat olla hieman synkkiä:
Noin 1 h 20 min. tämä vaihe kesti, sitten pääsin kirjautumaan koneelleni. Pääsinkö myös tekemään sillä jotain? No ei nyt sentään:
Jotenkin tuo sininen ruutukin aiheutti vilunväreitä, muistoja niiltä ajoilta, kun blue screen tarkoitti sen laatuista koneen pimahdusta, että piti kutsua kolaa kittaava nörtti apuun.
Siinä se möllötti tovin, ja sitten minua valistettiin lisää:
En vieläkään osannut olla kiitollisuudesta väärälläni. Vai ”verkkojen maailmat” – kuulostaa kyllä salaperäiseltä. Melkeinpä saatoin kuvitella itseni Matrixiin seikkailemaan.
No mutta, parin minuutin päästä aukeni ihan työpöytäkin. Siinä oli valmiiksi tällainen virheilmoitus:
Ei mitään aavistusta, mistä oli kyse. Mitään ohjelmia en ollut ehtinyt yrittää avata. Yritin sulkea ilmoitusta rastista, ei onnistunut, kilkutteli vain. Lopulta valitsin ”uudelleen”, ja ruutu hävisi. Muita seuraamuksia ei ole vielä näkynyt. Ja nyt minä – kyllä, todellakin! – otan varmuuskopiot keskeneräisistä töistäni!

Leiritystä luvassa

Väsäsin tänään sanat kahteen näytelmän lauluun ja editoin yhden luonnoksen valmiiksi. Lisäksi sain idean kahteen uuteen lauluun. Ei lainkaan huono saavutus. Huomenna jatkuu.

Huomenna myös pakkaan kimpsut ja kampsut, sillä varhain lauantaiaamuna on lähtö. Edessä on puolitoista vuorokautta puolivirallista kirjoittajaleiriä. Katsotaan, josko sieltä vaikka tarttuisi mukaan jokin raikas tuulahdus omaan kirjoittamiseen. Ja jos ei, niin nautin seurasta ja syksyisen saariston luonnosta (sikäli jos ei sada, täällä ainakin sataa parhaillaan).

Kankkulan kaivossa tai jossain

Muistiinpanot työryhmän palaverista ovat edelleen hukassa. Käytin tänäänkin tunnin niiden etsimiseen. Sitten aloin työstää paria näytelmän kohtaa, pääsin sisälle hommaan ja relasin. Mieleen palasi ainakin yksi asia, josta työryhmän kanssa keskusteltiin. Ehkä loputkin palautuvat, kun lakkaan stressaamasta.
Joka tapauksessa pääsin muokkaamisessa jo ihan mukavaan vauhtiin. Jotain uutta on siis näytettävänä, kun seuraavan kerran kokoonnutaan. Jos printtiä ei ole löytynyt, täytynee tunnustaa asia muullekin työryhmälle. Siippa, joka on pyytämättä ja kiitettävällä ahkeruudella osallistunut kadonneen printin etsintään, ehdotti, että laitan asian hänen tai lapsen piikkiin. En nyt sentään. Nolottaa vain, että kävi tuollainen amatöörimoka. Jotenkin sitä on kai tuudittautunut siihen, että kaikki tärkeä on nykyisin olemassa jossain sähköisenä. Ja jos ei ole, niin minun kohdallani se löytyy muistikirjasta. Nyt olin kirjoittanut aanelosille, jotka hukkuvat meidän kotimme paperipaljouteen paljon helpommin kuin muistikirjat. Tätä mokaa en toiste tee. Toivottavasti.

Sovin myös kirjoittavani jatkokertomuksen Nyyrikkiin. Olen tehnyt niitä aiemmin vain kaksi, toisin kuin pokkareita, joita kynästäni on lähtenyt kymmeniä. Jatkokertomus on kivaa vaihtelua. Vaikka pokkarinkin luvut on hyvä päättää jonkinlaiseen jännitteiseen kohtaan, jatkiksessa tarvitaan vielä selkeämpi ”cliffhanger”. Lukijan pitäisi jäädä odottamaan seuraavaa Nyyrikin numeroa jännityksestä kihisten.

Varmassa tallessa

Ei käynyt niin kuin pelkäsin. Luin näytelmäni läpi ja se oli mielestäni edelleen aika hauska ja oivaltavakin. Mutta oliko se myös vähän heppoinen? Minulle tuli pari ajatusta teemoista, joita siinä voisi syventää.
Huomenna tartun toimeen. Tämä päivä meni hakeutuessa takaisin näytelmän maailmaan ja henkilöhahmojen tahdonsuuntiin. Varsinaista kirjoitustyötä tein vain sen verran, että editoin yhden laulun sanat luonnoksesta mitallisiksi säkeistöiksi.

Niin, sellainen takaisku kyllä sattui, että olen hukannut näytelmäprintin – sen, joka minulla oli kesäkuussa palaverissa mukana ja johon tein merkintöjä muiden työryhmäläisten kommenttien perusteella. Luulin ottavani sen pinosta, jossa on muuta näytelmään liittyvää materiaalia. Eipä ollut siinä. Lapsi on ehkä kantanut sen jonnekin.  Tai – mikä meillä on todennäköisempi vaihtoehto – sen on tehnyt jompikumpi perheen aikuisista.
Tongin paperipinoja puolitoista tuntia ja luovutin. Yritin muistella, mistä palaverissa puhuttiin — ei minkäänlaista mielikuvaa.
Luin äsken blogipostauksen, jonka olen kirjoittanut palaverin jälkeen. Siinä lukee mm. näin: ”Suuria muutoksia ei kenenkään mielestä enää tarvita, mutta sain pikkujuttujen työstämiseen paljon hyödyllisiä kommentteja.
Kolmen tunnin aikana päästiin mielestäni olennaisen äärelle paremmin kuin kaikkina muina kertoina yhteensä. Keskustelijat pudottelivat näytelmän eri kohtiin idea-aihioita, jotka yhdessä pallotellessa joko murenivat ja heitettiin syrjään, tai hioutuivat helmiksi, jotka päätettiin pitää.”
Taivas. Minun on pakko löytää se printti!

Draaman vuoro

Tuhrasin Lääkäri-pokkarin kanssa vielä eilisillankin. Siinä kävi niin, että päivällä päättyneen oikolukukierroksen jälkeen tarinassa oli 29550 sanaa, siis ainakin 450 sanaa liian vähän.
En saanut kunnollista ideaa, mistä kohtaa hiukan laventaa, joten sirottelin lisää lauseita vähän sinne sun tänne. Nyt teksti on sitten viimeinkin lähetetty. Siitä tuli tyyliltään sellainen, joita ehkä kaikkein mieluiten kirjoitan ja joita mieluiten myös itse luen. Paljon huumoria, siis. Vakaviakin asioita lähestytään kepeyden kautta.

Huumorimerkeissä jatketaan loppuviikkokin: on korkea aika ottaa kesäteatterinäytelmä jälleen käsittelyyn. Työryhmän palaveri häämöttää puolentoista viikon päässä, ja minä poden taas rimakauhua. Mitä minä enää muka osaan kässärille tehdä? Johan olen veivannut sitä monta kertaa ees ja taas.
Vai onko niin, että edessä on hirmuinen savotta? Uskallanko edes lukea, mitä olen kirjoittanut? Teksti on nyt nauttinut monta kuukautta täyslepoa. Mitä jos se onkin mielestäni ihan keskentekoinen ja ontto, nyt kun sen pitäisi olla jotakuinkin valmis?

Työpöydällä pitäisi olla joku puhuva nukke, joka näissä tilanteissa aina sanoisi: Kitinä seis ja hommiin siitä!

Halusimme törmätä elämään kuin seinään

Olipa tervehdyttävää olla pari päivää kirjoittamatta ja ajatellakin kirjoittamista vain vähän. Sen sijaan ulkoilin ja kelluin lapsen kanssa kylpylän altaissa.
Kirjoitin reissun aikana pari pientä pätkää, mutta Lääkärin saldo on vain vähän yli 25 000 sanaa, eli vähemmän kuin olin suunnitellut. En ole silti huolissani. Palasimme tänään kotiin ajoissa iltapäivällä, ja nyt asetun sorvin ääreen. Vakaana aikomuksena on kääräistä tarina jotakuinkin pakettiin, niin että huomiselle jäisi vain hienosäätöä ja oikolukua. Katsotaan.
Päässäni pariskunnista toinenkin on jo tullut ikionnelliseksi, ja valmiissa tekstissä toinen pari jo leipoo sulassa sovussa pullaa. Leipomaan taidan heidät jättääkin, ja lukija voi kuvitella jatkon itse.

Pokkarin sairauteen ja terveyteen kiinnittyvä juonne liittyy tällä kertaa tapaturmiin. Mielessä on kirjoittaessa usean kerran soinut Kerkko Koskinen Kollektiivin kappale Vuodet, joka on sävelletty Anni Sinnemäen runoon. ”Me halusimme törmätä elämään kuin seinään” siinä lauletaan ja ”Tipuimme laukassa hevosen selästä / tapaturma-aseman lääkärit vihaavat sellaista”.
Tässä pokkarissa on rämäpää, jonka temput saavat tarinan lääkärihahmon tolaltaan. Kuinka he pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, miten elämäänsä kuuluu ja kannattaa elää?

Matkaan siis käymme taas

23467 sanaa. Sellaiseen vaiheeseen, toisiksi viimeiseen lukuun jää Lääkäri, kun nyt pistän työpäivän poikki. Perhekuntamme lähtee loppuviikoksi sukuloimaan. Tai oikeastaan palaamme kotiin jo lauantaina, joten sen ja sunnuntain aikana viimeistelen pokkarin.
Saapa nähdä, paljonko saan reissulla kirjoitusrauhaa. Toivottavasti ainakin parintuhannen sanan verran. Päivien osalta odotukset eivät ole suuret, ja illan osalta riippuu paljon siitä, miten pikkumiehellemme tulee vieraassa paikassa uni silmään.
Ilta on yleensä tehokasta työaikaa, mutta yöllä kirjoittaminen ei minulle sovi. Sitä teen vain pakon edessä. Kello 21-23 jos pääsee aivan rauhassa kirjoittamaan, syntyy yleensä iso pätkä tekstiä. Päivän mittaan ajatukset ovat kertyneet ja lauseet hioutuneet valmiiksi päässä. On helppo työ pusertaa ne sormien kautta ulos.

Käsistä ja silmistä

Lääkäri on ollut päivän epistola, kuten eräs tuttuni sanoisi. Se etenee edelleen vaivatta ja edelleen minä nauran itse luomieni hahmojen touhuille. Kirjoittaminen on ollut niin hauskaa, että selkeästi minulla on ollut viime aikoina huumorivajetta. Ja onkin, sekä elävässä elämässä että kirjallisella puolella. Viimeksi palautettu Timantti oli paljolti tummasävyinen, ja asiakaslehden jutut nyt ovat, no, asiallisia. Ei niissä hirveästi revitellä.

Niin asiakaslehti, siitäkään en ole vielä päässyt eroon. Taittoa pallotellaan nyt taittajan, yrityksen ja minun välilläni. Olen saanut muutamia toiveitani läpi, mm. kannen uusiksi. Ei se vieläkään ole ihan sitä mitä ehdotin, mutta vähän sinne päin. En edes tiedä, olisiko minun asiani puuttua noin paljon juttujen ulkoasuun – ehkäpä ei. Nyt vain tuli jokin mitta täyteen kun alkoi tuntua, ettei taittajalla ole minkäänlaista silmää.
Edellistä taittajaa, kokonaan muihin hommiin lähtenyttä, on ikävä. Hänen tilalleen tulivat pelkät kädet, ei silmiä, siltä minusta tuntuu.

Painettu Suomessa

Tästä Ylen uutisesta tuli hyvä fiilis ainakin kahdesta syystä: siinä nostetaan esiin kustannustoimittajan rooli kirjojen tekemisessä ja siinä kerrotaan, että Keuruulla toimiva kirjapaino menestyy ja työllistää suomalaisia.
Alalla ollessani seurasin murheella painotöiden siirtymistä Kiinaan, Viroon ja ties minne. No, Virosta kirjat nyt kulkevat aika vaivattomasti suomalaisille lukijoille – onhan sieltä isoon osaan Suomea lyhyempi matka kuin monesta paikkaa Suomen rajojen sisältä. Mutta kirjojen lähettäminen konttilaivoilla Kiinasta ja muualta Itä-Aasiasta Suomeen tuntui älyttömältä, epäekologiselta ja ikävältä, kun samaan aikaan suomalaiset kirjapainot olivat joutuneet laittamaan lapun luukulle ja porukan kortistoon. Silloin toivoin kirjoihinkin jotain Reilun kaupan järjestelmää tai Joutsenlippu-merkkiä: painettu Suomessa, suomalaiselle paperille, sellaisten ihmisten toimesta, jotka ovat suomalaisten työehtojen piirissä.
Niin ja joo, kyllä Tervon Matriarkka alkoi kiinnostaa sisällönkin puolesta.

Intiaani aloittaa viikonlopun

Viikonloppu, jaa tak! Tarpeeseen tuli taas. Lyhyesti summaan loppuviikon:

Asiakaslehden kannesta tuli vedos, joka veti sanattomaksi. Taas on valittu väärä kuva, minun mielestäni. Pidin kuitenkin luukkuni kiinni ja sulattelen asiaa viikonlopun ajan. Maanantaina pitäisi tulla vedos koko lehdestä. Jiihaa, verenpaineet nousuun! Muuta en nyt osaa odottaa, sen verran eri linjoilla ollaan tämän taittajan kanssa oltu.

Timantti-pokkaristani tuli ihana, kiittävä palaute. Se on kuin potku takapuoleen (siis sellainen hyvä potku), kun nyt kirjoitan jo uutta tekstiä. Lääkäri lähestulkoon lentää eteenpäin. Tänään oli pakko lukea kolmeen kertaan kirjoittamani kohtaus, ja se nauratti joka kerta. Jos minulla olisi intiaaninimi, se olisi varmaan Nauraa Omille Jutuilleen.

Kekkos-kirja sai uuden mahdollisuuden – tuli asekätkentäjuttua, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ja muuta jännää silakkapihvien oheen. Kekkonen myös kännäsi Kuusinen-Leino -pariskunnan kanssa ja tanssitti Herttaa eroottissävytteisesti.