Ryppyjä rakkaudessa

Tämäkin päivitys lähtee vanhalta koneelta, vaikka uusin blogin salasanan. Minulla on näet tekstitiedostona kaikki postaukset. Kirjoitan ne siis ensin tekstinkäsittelyohjelmaan ja kopsaan sieltä blogialustaan.
Nyt siirsin tiedoston Google Driveen ja luulin avaavani sen Macilla. Enpä avannutkaan, sillä en käsitä, miten saan yhtään mitään auki Drivesta. Vain esikatselu toimii. Kun yritän ladata tiedostoa tavalliseen tapaan, aukeaa jokin mystinen googleusercontent-sivu, joka on täysin valkoinen eli tyhjä. Puoliso tuli jo hätiin ja yrittää ratkoa ongelmaa puolestani.

Toinenkin ryppy rakkauteen tuli: Pages ei suostunut aukeamaan, vaan jäi saman tien jumiin. Kahdesti.
Olen aika järkyttynyt. Kun maksaa itsensä kipeäksi jostain vekottimesta, totisesti haluaisi sen toimivan. Keräilen itseäni hetken, ennen kuin yritän kolmannen kerran.
Kirjoittaja ei kyllä tee mitään läppärillä, jonka kirjoitusohjelma kaatuilee. Tämä on Murphyn lakia pahimmillaan: luulen hankkineeni tarpeisiini hiukan liian fiinin koneen, mutta se ei täytä sitä kaikkein yksinkertaista perustehtäväänsä, jota varten sen tarvitsen ja joka hoituisi kaikkein halvimmalta koneenrouskultakin.
Toivottavasti tämä on vain alkukankeutta. (Kolmas yritys: ei auennut. Käynnistän koneen uudelleen. Eikö Windowsia olekin pilkattu siitä, että sitä joutuu alvariinsa käynnistämään uudelleen? Ovatko omput nykyään samanlaisia? Nyt on kyllä petetty olo. Kohta kaivan naftaliinista noin satavuotiaan Macbookini. Väitän, että se käynnistyy moitteetta ja avaa kaikki ohjelmatkin.)

Tänään olisi saatava kaksi novellia matkaan, mutta miten se onnistuu, jos tekniikka takkuilee tähän malliin? Jää nähtäväksi.
(Uudelleenkäynnistys auttoi, Pages aukesi. Töihin siis. Ja jossain vaiheessa kauppaan ostamaan vappuruokia.)

Ammattitaito vaakaan

Tällaistakin näkyy työpisteen ikkunasta. Kevättä, jonka eilen ottama taka-askel ei näy, mutta tuntuu, kun astuu ovesta ulos.

Heti viikon alkajaisiksi täytyy saada aikaan valmista, mielellään paljon. Minun pitää kirjoittaa ja palauttaa pakina ja joko oikolukea valmis kesänovelli tai kirjoittaa toinen. Lupasin novellit huhtikuun aikana ja vasta tänään tajusin, että huomennahan se huhtikuu loppuu. Hupsista.
Minulla on idea siihen kepeään hupailuun, jollaiseksi toista novellia kaavailin, mutta tarina pyrkii koko ajan päässäni kaartumaan varjon puolelle. Kai siihen vaikuttavat nämä oman elämän viimeaikaiset tapahtumat.
Millainen tulee hampaat irvessä kirjoitetusta hupailusta? Tällaisessa tilanteessa oma ammattitaito tosiaan punnitaan.

Viikonloppuna ulkoilin, kuntoilin ja siivosin. Jälkimmäistä tehdessäni löysin melkein kahden vuoden takaiset lehtileikkeet, kesäteatterinäytelmäni arvostelut. Käsikirjoitus sai niissä kehuja, kauniita, runsaita, punastuttavia kehuja.
Turha varmaan mainitakaan, mutta jälleen kerran (monennenkohan kerran) päätin, että tällä viikolla minä kyllä sen monologinäytelmäni viimeistelen ja lähetän teatterinjohtajalle, kun kerran olen noin älyttömän hyvä…

Viime viikolla kävin mainostoimistossa palaverissa. Puhe oli ollut kahdesta projektista, mutta toisen sisällöntuotannon on nyt ilmeisesti kaapannut itselleen joku eläköitynyt konsultti, joka tahtoo täyttää firman nettisivun ruokaresepteillä. Minusta idea on vanhanaikainen, netti on jo täynnä ruokareseptejä.
En nyt kuitenkaan haaskaa ruutia vastaehdotukseen, vaan keskityn siihen toiseen projektiin, joka on tapahtuman mainoslehti. Homma alkaa tekemällä muutama haastattelu kesäkuun puolessavälissä. Lehti valmistuu vasta syksyllä.

Mutta nyt siis kirjoittamaan, kirjoittamaan. Tässä ohessa siirtelen pilvipalveluun kansio kerrallaan vanhalta koneelta kamaa, jotta saan sitä helposti käyttöön uudelle koneelle.
Blogin salasanan olen tietysti hukannut, joten tämä päivitys lähtee vielä vanhalta masiinalta.

Ikävä itse keksittyyn maailmaan

Huhtikuun Timantti-pokkari, jossa elävästä elämästä ammennettua on mm. yläkerrassani maanisesti pianoa takova tyyppi.

Eiliseen postaukseen tulleet kommentit lämmittivät mieltä. Kiitos, Sointu. Ja kiitos bloggaaja Hikkaj. Tuli sellainen elämälle kiitollinen olo – että on olemassa ihmisiä, minulle aivan tuntemattomiakin, jotka tekevät tuollaista: antavat hetken aikaansa lohduttaakseen, auttaakseen.
Minä en ole saanut tähän blogiin koskaan mitään törkeitä tai ilkeitä kommentteja, mutta tiedän monia muita, joille on niin käynyt. Facebookista ei kai tarvitse edes mainita, eikä iltapäivälehtien uutisten kommenttiosioista. Niiden ihmisvihan äärellä tulen usein huonovointiseksi. Vaan ehkäpä niiden myötä osaan entistä paremmin arvostaa rakkauden pisaroita, joita saan osakseni hyväntahtoisilta, myötäeläviltä kanssaihmisiltä.

Tänään päiväkoti oli kiinni henkilökunnan kehittämispäivän vuoksi. Minun ja lapsen piti mennä aamutuimaan laboratorioon antamaan verinäyte. Vesilasillisen voimalla siis sinne. Sitten lapsukaisen valitsemalle aamupalalle eli kahvilaan jättikorvapuustille. Ajelua ratikalla ja junalla. Ostoksia ja lopulta bussilla kotiin.
Niin se päivä hurahti, töitä tekemättä. Koneella olisi viimeistelyä vailla valmis novelli, joka taitaa olla jo hiukan ylimittainen. Jos vain ennätän, palaan vielä tänään sen pariin.

Viikonloppu, se on taas tässä. Tuntuu hiukan hassulta. Vastahan oli vapaata monta päivää. Ehkä oli liikaakin vapaata, liikaa aikaa murehtia.
Kirjoittaessa saa muuttaa hetkeksi toiseen maailmaan, ihan niin kuin lukiessakin. Minulla on nyt luvussa Pertti Lassilan Armain aika, verkkainen ja kesän lämmössä viipyilevä kirja. Se on niitä, joita voi lukea kori käsivarrella ja poimia helmet talteen kaikessa rauhassa.

Aurinko katosi meiltä

Kuolema, se on oppinut reitin meidän luoksemme. Siltä nyt tuntuu, että Hugo Simbergin maalauksen luurankomies vierailee meidän elämässämme turhan ahkerasti. Pääsiäismaanantain aamuna mieheni puhelimessa odotti sukulaisen viesti, jossa pyydettiin soittamaan heti. Oli selvää, että nyt on joku kuollut tai henkihieverissä. Mielessä käväisivät tietysti vanhimmat sukulaiset, mutta menehtynyt olikin meidän omasta ikäluokastamme.
Keski-ikäiset saavat sairauskohtauksia ja kuolevat. Se ei ole tavatonta, mutta kun se osuu lähelle, on se yllättävää ja järkyttävää.
Puolisoni menetti sisaruksensa. Hän ei ole itkenyt eikä huutanut, niin kuin minä vastaavassa tilanteessa luultavasti tekisin. Hänen surunsa on yksityisempää ja hiljaisempaa.
Minä pelkään, etten osaa tukea häntä oikealla tavalla. Hän ei voi sietää hössöttämistä tai paapomista, yritän siis olla tekemättä sitä. Mutta mitä minä sitten voisin tehdä auttaakseni häntä menetyksen työstämisessä? En oikein vielä tiedä.

Maanantaiaamuun saakka pääsiäinen oli sujunut hyvin. Säät suosivat, juhlittiin yhdet syntymäpäivät, tavattiin sukulaisia ja ystäviä, joiden kanssa vietettiin kiireetöntä laatuaikaa. Sitten kaikki olikin yhtäkkiä toisin. Aurinko jäi taivaalle, mutta meille se ei enää paistanut.
Jäimme ylimääräiseksi päiväksi, mutta eilen illalla oli pakko palata. Tunti sitten saatoin lapseni päiväkotiin. Siellä oltiin lähdössä retkelle. Ipanat olivat innoissaan, he olivat iloisia ja suloisia, kuin lauma sirkuttavia pikkulintuja. Heitä oli ihanaa ja lohdullista katsoa ja kuunnella.

Siinä hän on, kuin ruusu läskikastikkeessa – uusi läppäri sotkuisella työpöydälläni.

Yritän käynnistellä työpäivääni. Hidastelevan, korisevan ja ähisevän halpis-Acerini vieressä odottaa tällainen kullanvärinen pikkuinen kaunotar. Eilen illalla jo hiukan tutustuimme. Oi, miten kevyt se on sylissä! Ja ajatusta nopeampi. Monta vuotta PC:tä taas käyttäneelle paluu Apple-maailmaan ottaa varmasti aikansa, tai sitten ei – tähän asti kaikki on sujunut.
Minun on siis tarkoitus kirjoittaa kaikki työni pikku Macbookilla. En ole koskaan ollut ison näytön perään, joten rohkeasti ajattelin, että tuo 12 tuuman näyttö riittää kyllä. Avasin illalla jo Pages-ohjelmankin ja kokeilin kirjoittamista. Typoja tuli karmea määrä, koska näppiksen mittasuhteet ovat niin erilaiset. Mutta kun asetan sormeni näppikselle, tuntuu, että koko on käsilleni juuri oikea. Sormien pitää vain oppia uudet etäisyydet.

Koska tämä romu vielä toimii, voin käyttää koneita aluksi rinnakkain. Lähinnä siis siihen saakka, että saan tärkeimmät työtiedostot siirrettyä. Sitten alkaakin varsinainen urakka: hirveä määrä kuvatiedostoja pitää siirrellä pilveen vanhasta koneesta, jotta tämän voisi tyhjentää ja vielä hyödyntää nettikoneena muun perheen toimesta. Kovalevy on niin täynnä, että tällä hetkellä tämä on kammottavan hidas rakkine.

Niin, niitä töitä. Olisi niitäkin tehtävä, melkein viikon lomailun jälkeen. Kunhan saan pari käytännön asiaa pois alta, jatkan juhannusnovellia. Uudella koneella!

Noidalle pilleri

Huh, elämässä on taas ruuhkaa. Ennen kaikkea siksi, että päivä pitää tänäänkin laittaa aikaisin poikki, pakata auto ja lähteä pääsiäiseksi sukuloimaan. Kyllä, taas niitä vanhoja ja sairaita sukulaisia. Koko pääsiäisen ajan. Onneksi tällä reissulla tapaan muitakin ihmisiä, mm. entisen naapurin / ystävän, joten vapaapäivät tuntuvat toivottavasti myös lomalta.
En tahtoisi kuulostaa julmalta, mutta näiden meidän vanhustemme kanssa seurustelu on juuri nyt enimmäkseen työlästä. Ihmissuhteissa harvoin on täydellistä tasapainoa saamisen ja antamisen suhteen, mutta kun vaaka on jysähtänyt aivan pohjaan saakka, tuntuu raskaalta. On vaikea saada itselleen iloa tapaamisesta edes sitä kautta, että ajattelisi sen toisen osapuolen siitä nauttivan, jos hän ei sitä juurikaan osoita tai kun olemme kadonneet nurkan taakse, unohtaa meidän edes käyneen.
Tapaamisissa omaksi rooliksi jää vaihtaa puheenaihetta ja yrittää pitää tunnelma keveänä, ja sellainen on minulle melkoista pakkopullaa. En suoriudu lainkaan hyvin, ja se harmittaa.
Kuka keksii Pirteän Pirjon Pillerin, jonka tällainen noita voisi näissä tilanteissa nielaista? Kestohymy ja pintaan paksu kerros teflonia, johon mikään häijy huomautus tai katkera marina ei tartu. Voisiko tällaisen saavuttaa mielikuvaharjoittelulla?

No niin. Taas minä kärsin tulevia päiviä jo ennakolta, se jos mikä on tyhmää. Ajatellaan siis mukavampia asioita. Esimerkiksi sitä, että sain ostettua KOM-teatterin Making of Lea -näytelmän lisänäytökseen lipun. Havahduin ostamaan lippua Juha Hurmeen kuplille kehuttuun näytelmään siinä vaiheessa, kun kaikki näytökset oli loppuunmyyty.
Eilen tulivat myyntiin lisänäytökset, pari tälle keväälle ja muutama marras-joulukuulle. Huomasin asian, kun olin lapsen kanssa pihalla. Yksi kevään lippu oli jo ostoskorissani, mutta sitten kännykän netti jäi jumiin ja koko homma kosahti. Rynnistin sisälle läppärin äärelle, mutta siinä vaiheessa kaikki kevään liput olivat jo menneet. KOM-teatterin ilmoituksesta oli kulunut noin 40 minuuttia, eli nopeasti menivät.
Marraskuun näytöksestä sain sitten onnistuneesti ostettua lipun. Siihen on pitkä aika, toivottavasti. Kesän lapselle oo oli suuri kynnys ajatella marraskuuta edes sen vertaa, että pystyi ostamaan tuon lipun.

Toinen mukava asia: minulle on viimeinkin tulossa uusi läppäri. Puoliso löysi hyvän tarjouksen ja tilasi sen hyvin päättäväisesti. Minulta valuu jo kuola ajatellessani konetta, joka ei kaatuile eikä hidastele ja jota voi ihan oikeasti liikutella paikasta toiseen, toisin kuin tätä nykyistä rohjaketta, jonka näytön saranat ovat paskana.
En ole ikinä käyttänyt iWorkia (minun muinaisessa Macbookissani ei sellaista vielä ollut), mutta olen aika luottavainen, että homma lähtee toimimaan. Ensi viikolla laulaa sormien alla ihan uusi näppis! Iik, miten ihanaa!

Jotta on ansainnut uuden työkalun, on tehtävä töitäkin. Juhannusnovelli on edelleen kesken, sitä siis pakkaamisen lomassa.

Blogi palaa arkeen ensi viikolla. Mukavaa ja aurinkoista pääsiäistä! Lukekaa hyviä kirjoja (itse pakkaan reissulle mukaan Pertti Lassilan Armain aika -romaanin).

Hyvästi, Ukko

Minun ja ukko.fi-laskutuspalvelun yhteiseloa kesti muutaman vuoden ja noin 45 000 euron verran, mutta nyt se on loppu.
Tein eilen laskun pitkästä aikaa ja kiinnitin lopuksi huomiota tulolaskelmaan, jossa lukee arvio siitä, paljonko laskun loppusummasta tekijä saa tililleen. Jo viime kerralla ihmettelin, mikä on 2,7 %:n suuruinen lisäveloitus, joka veloitetaan 5 %:n palvelumaksun lisäksi. Koska sellainen on tullut ja miksi? Silloin oli kuitenkin kiire, ja sitten unohdin koko asian.
Nyt sitten tutkin ja sain selville, että tuolla rahoitetaan markkinointikoulutusta, veroneuvontaa ym. lisäpalveluita. Siis kaikkea sellaista, jota minä en käytä enkä tarvitse, mutta jos laskutan Ukon kautta, joudun osallistumaan niiden rahoittamiseen! Ei kiitos.
Minun kaltaiseni kädestä suuhun -kevytyrittäjä on hyvin kitkerällä mielellä maksaessaan 90 euroa tyhjästä, niin kuin nyt kävi. Olisin vaihtanut lennosta Eezyyn tai Mediakuntaan, mutta kun olin jo tehnyt laskun kaikkine kilometrilistauksineen isolla vaivalla, lähetin sen. Saakoon Ukko minulta sitten vielä tuon rahan, mutta sen jälkeen se on loppu.
Minulle ei ole sitten viime vuoden toukokuun kertynyt työeläkettäkään, koska lakkautin Ukon kautta ottamani YEL:in sen kummallisen säätämisen (yhtäkkiä olikin muka tulossa 1700 euron lasku vähän yli 3000 euron tienaamisen jälkeen, vaikka minulta oli jo pidätetty YEL:iä muutamia satasia) myötä. Täytyy varmaan toivoa, että kuolen nk. saappaat jalassa eli romantiikkaa kirjoittaen.
Toinen vaihtoehto on ottaa järki käteen ja viimeinkin liittyä Mediakuntaan, jolloin sen osuuskuntamuodosta johtuen eläkeasiatkin olisivat taas kunnossa. Kun Mediakunta perustettiin, sen 10 %:n palvelumaksu oli minusta iso, mutta se on ilmeisesti pudonnut pari prosenttia. Jos näin on, se on jo samaa tasoa kuin Ukolla. Ei siis mitään syytä pysyä entisessä. Kuin laiskuus.

Työn alla tänään: juhannusnovelli. Ja ehkä työhakemus. Minähän väitin, etten enää hae viestintäalan työpaikkoja, mutta eilen tuli vastaan sellainen, joka olisi monin tavoin sopiva. Minulla olisi ensi viikolla aikaa tehdä hakemus. Ehkä pitäisi.

Sen sijaan ei pitäisi lukea vaaleihin liittyviä uutisia, eikä etenkään niiden kommenttiosastoja. Tein sitä ihan liikaa eilen. Tuhlasin aikaa ja tulin pahalle tuulelle. Esimerkki: Iltalehden uutinen uusista kansanedustajista, joilla on rikostuomio. He ovat kaikki perussuomalaisia, ja kommenttiosastolla meuhkataan suu vaahdossa miten moista uutista ei olisi saanut tehdä lainkaan ja se on osoitus siitä, että Iltalehti on puolueellinen suvakkimedia, joka kirjoittaa silkkaa roskaa. Uutisen mädännäisyydestä kertoo kommentoijien mielestä myös se, ettei siinä mainita lainkaan muiden puolueiden rikollisia, koska niitäkin löytyy.
Totuudella ei tosiaan ole enää isolle osalle suomalaisia yhtään mitään väliä. Ei sillä, että juttu kertoi siitä, miten eduskuntaan tosiaan nousi nyt uusina viisi tuomittua rikollista, ja he ovat kaikki persuja. Se on totta, mutta sitä ei pitäisi kirjoittaa, vaan pitäisi kirjoittaa jostain muusta. Lehdistön pitäisi kysyä persuja äänestäneiltä, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei.
Persuilla on tulevassa eduskunnassa kansanedustajina kaksi tuoreesti väkivaltarikoksista tuomittua miestä. Minusta se on kammottavaa, mutta ei tulisi mieleenkään esimerkiksi omalla Facebook-seinällä paheksua asiaa. Saisin sinne niin hirveät kuormat paskaa persuja äänestäneiltä kaukaisilta sukulaisilta ja heidän sukulaisiltaan, joita en kehtaa poistaa ystävälistaltani, vaikka tahtoisin.

Piiskaajaa odotellessa

Työaikaa on mennyt yli tunti, ja saldona on yksi lähetetty sähköposti. Oivoi. Joku piiskuri tänne nyt tarvitaan suuren ruoskan kanssa läiskimään ämmään vauhtia.

Päänsäryn ja pienen nihkeilyn jälkeen sain eilen valmiiksi uutiskirjeen toisenkin jutun ja kirjoitin pakinan. Kai niistä ihan hyvät tuli, tilaaja ainakin kiitteli.

Novelli jäi tähän päivään. Sitä on valmiina noin neljäsosa. Joskus minulla oli vankka rutiini pitkän novellin rytmitykseen, mutta nykyisin kirjoitan niitä sen verran harvemmin, että huomaan olevani epävarma. Onko alku liian verkkainen? Eikö olisi parempi paiskata lukija heti keskelle suurta draamaa?
Voisi olla, mutta jospa teen sen sitten toisessa novellissa. Tämä työn alla oleva tarina johdattelee lukijan ensin päähenkilön mielenmaisemaan ja esittelee hänen kipukohtansa, sen paikan, jossa hän kolhaisee itsensä todellisuuteen. Juhannuksenvietto etenee synkissä merkeissä, mutta saa tietysti kohta paremman käänteen. Pala ikävää menneisyyttä tulee odottamatta vastaan, ja päähenkilö saa huomata, että kun aikaa kuluu, ihmiset muuttuvat, samoin asioiden mittakaava.

Mitä muuta? Ei kai muuta kuin töitä, että joskus pääsee pääsiäislomallekin.

Sydämestä otti

Kiirettä, kiirettä pukkaa taas tänään. Sain perjantaina vain toisen uutiskirjejutun kirjoitettua. Toiseen tehty puhelinhaastattelu on itse asiassa vielä purkamatta nauhurilta. Juttu on pyöräytettävä kasaan, mieluiten nopeasti, koska se pitää lähettää kahdelle ihmiselle tarkistettavaksi.
Samoin pakina saatava aikaan. Ja jos sen jälkeen on päivää vielä jäljellä, niin novellin pariin. Mihinkään nuokkumiseen ei olisi varaa. Mutta kun väsyttää.

Eilen oli vaalivalvojaiset, tietysti. Ja samaan syssyyn sattui naisleijonien MM-loppuottelu. Valvoin ja katsoin molemmat. Niiden jälkeen yritin mennä nukkumaan, mutta olin liian kierroksilla, jotta nukahtaminen olisi heti onnistunut.

Vaalit eivät gallupit huomioon ottaen tarjonneet suuria yllätyksiä. Osasin jo odottaa, että vajaa viidennes uurnilla käyneistä äänestäisi asiallisten osaajien sijasta mm. tuomittuja väkivalta- ym. rikollisia, saamattomia juoppoja ja tyhjänpuhujia vailla minkäänlaista näyttöä yhteisten asioiden hoitamisesta.
Se sama porukka länkyttää vihreiden vaalivoitosta kertovien uutisten kommenttiosastoilla, miten nyt ei sitten enää kukaan saa Suomessa ajaa autolla, ja helsinkiläiset eivät ole nähneetkään luontoa, joten heillä ei ole mitään oikeutta puhua sen suojelusta. Putosikohan järki uurnaan äänestyslipun kanssa, johon oli piirretty sen miehen numero, jonka mielestä väkivalta on aliarvostettu ongelmanratkaisukeino…

Jääkiekko sen sijaan oli melkein liian jännää. Enpä muista, koska olisin elänyt noin vahvasti jonkun urheilusuorituksen mukana, jos ei oman lapsen kuperkeikkoja jne. lasketa. Suklaata kului ja sydämestä otti, kun viekkaudella ja vääryydellä vietiin kulta. Hyi olkoon.

Paista, päivä

Aurinko paistaa! Annan jopa tuon pikkupakkasen (-3) anteeksi siitä hyvästä, että pääsen kohta aurinkoon pyöräilemään. Hoidan kuntoa ja teen töitä, mikä voisi ollakaan tyydyttävämpi yhdistelmä.
Lähden kohtapuoliin erääseen puutarha-alan puotiin tekemään pienen haastattelun uutiskirjettä varten. Matkaa on yhteen suuntaan noin 7 km. Suuresta urheilusuorituksesta ei siis ole kyse, mutta jospa paluumatkalla polkisi itsensä ihan hikeen saakka. Matkalla on yksi aika rankka mäkikin.
Sitä ennen kuitenkin juon kahvia ja teen yhden puhelinhaastattelun, jos vain saan tyypin kiinni.

Eilen pääsin mukavaan vauhtiin toisen tilausnovellin kanssa. Päässä oli lyönyt pitkään tyhjää joka kerta, kun olin hakenut ideoita kesäisille novelleille. Selailin alkukipinän toivossa nettisivustoja ja yhtä kirjaa, jotka liittyivät suunnittelemaani aihepiiriin. Ei niistä oikeastaan sitä löytynyt, mutta ehkä ne jotenkin välillisesti kuljettivat ajatukset sellaiseen suuntaan, että sain haavitettua ainekset, joista uskoakseni hautuisi ihan hyvä keitos. Jotain mennyttä omasta elämästäni, jotain tätä päivää, kukkivia kieloja. Noista se pääpiirteittäin syntyi.
Tänään en ehkä enää ehdi tarinan pariin, mutta toivottavasti heti maanantaina. Näillä näkymin tekstistä on tulossa hiukan tummasävyinen – joskin toki romanttinen onnellisella lopulla – joten toinen novelli voisi olla kepeä hupailu.

Viikonloppukin häämöttää jo, oi onnea. Olisipa aurinkoa silloinkin.

Kaikki synnit, joita oli tosi paljon

Hommat nytkähtelevät pikkuhiljaa eteenpäin. Asiakaslehden vedos on tarkistettu, ja sain läpi toivomani kuvamuutoksen kansijuttuun.
Löysin haastateltavan toiseenkin uutiskirjeen juttuun. Käväisen paikan päällä huomenna ja saan toivon mukaan samalla kuvituksen hoidettua. Toinen juttu on puolitiessä, 1/2 haastatteluista tehty ja litteroitu nauhurilta. Nyt pitäisi vain tarttua puhelimeen ja hoitaa toinenkin. Sitten juttu kasaan. Nopsasti, niin voisin palkita itseni ja lähteä kesken päivän lenkille.
Tänään vain on pakkaspäivä. Hyh, miten inhottavaa. Miten käy kaikille jo pintaan puskeneille kukille, narsisseille ja tulppaaneille? Miten käy minulle, joka en voi sietää tällaisia takatalvia? Eilen tuuli niin jäätävästi, että kun lapsi jäi päiväkodin jälkeen vartiksi pihalle keinumaan, olin ihan tuskissani. Minä olen jo keväässä, enkä aio tulla sieltä pois.

Katsoimme puolison kanssa eilen loppuun Kaikki synnit -sarjan Elisa Viihteeltä. Olimme siitä samaa mieltä: sarja oli hyvä ja yllättävä, mutta ei aivan kaiken hypen arvoinen. Poliisien hahmot ja poliisin työn kuvaus olivat uskottavuudessaan ihan toista kuin vaikka Karpissa.
Yksityiskohtia olisi voinut vielä vähän hioa. Esimerkiksi lopun hautajaiskohtauksessa avustajia olisi pitänyt briiffata paremmin – nyt siellä marssi lauma tytteleitä minimekoissa. Lestadiolaisten hautajaisissa? Enpä usko.
Ihan kauhean paljon tavaraa oli noin lyhyeen sarjaan pakattu – oli monta kuolemaa, syntymä, huumeidenkasvatusta, perheväkivaltaa, tuhopolttoa, uhkailua, lahjontaa, menneisyyden painolastia jos jonkinlaista. Ja ranta täynnä kuolleita mulleja…? Meille jäi sellainen olo, että häiritsevän paljon jäi selittämättä, näyttämättä ja käsittelemättä.