Röh

Vähissä ovat tapahtumat näinä päivinä. Yritin kuvata pihapuussa touhuavaa tikkaa, mutta se käänsi pyrstönsä minulle joka kerta, kun sain kameran tarkentamaan. 

Aamu alkaa edelleen kahdella särkylääkkeellä ja jatkuu tapahtumista riisuttuna päivänä. Voisi luulla, ettei koronakaranteeni muuta minun elämääni paljoakaan — kökötänhän muutenkin tämän pöydän ääressä yksikseni päivät pitkät — mutta kyllä vain se muuttaa. Lehtiprojektin hauskin osa eli erilaisten ihmisten kohtaaminen tapahtuu nyt kokonaan puhelimessa. En pääse kirjastoon. Vieraita ei voi kutsua. Kun tähän lisätään leikkauksesta toipumiseen kuuluva urheilukielto, olo on kuin porsaalla liian pienessä karsinassa. 

Eilinen jäi töiden kannalta todella ohueksi. Pokkari on enää oikolukua vailla, mutta muuten sain vain purettua nauhurilta yhden haastattelun. Lapsi kiipeili seinille, joten kohta lounaan jälkeen vein hänet pyöräretkelle luonnonsuojelualueelle. Meillä oli kivaa (näimme leskenlehtiä!), nautittiin eväistä ja katsottiin maisemia kaukoputkella. 14 kilometrin pyöräily (varsinkin paluumatka vastatuuleen) tosin uuvutti lapsukaisen ja sai leikkaushaavani särkemään. Ja aikaa meni useampi tunti. 

Luulin paikkaavani retken illansuussa, mutta juuri kun suunnittelin ruuanlaittoa ennen työntekoa, pamahti meiliin Skype-kokouskutsu. Olin autuaasti unohtanut opintoihini kuuluvan webinaarin. 20 minuutissa sain ruuan valmiiksi ja lapsen eteen. Sitten lautanen kädessä läppärin äärelle ja webinaariin. 

Kun lapsi nukkui, jätin Wire-sarjan katselun puolison kanssa väliin ja tein sen sijaan yhdet haastattelukysymykset. Tänään on kuitenkin kirittävä. Ja toivottava, että posti tuo yhteen asiakaslehden artikkeliin tarvitsemani historiikin. Kahden aukeaman juttu on työläs kokonaisuus, ja minulle luvattiin lähettää sitä varten lähdekirja. Odottelin sitä tyhmänä kaksi viikkoa ja sitten ystävällisesti kyselin, että koskahan saan sen. No, se olikin lähetetty minulle ajat sitten, joten posti on arvattavasti kadottanut koko lähetyksen. Nyt matkalla pitäisi olla uusi kirja. Posti, yritä nyt skarpata, jookos.

Iho muistaa

Lapsi on kyllästynyt kotieskariinsa. Ja minä olen kyllästynyt siihen, että työrauha katkeilee tuon tuostakin. Jos haluaa tehdä vaikka tunnin keskeytyksettä hommia, on asiasta erikseen sovittava puolison kanssa ja pantava huoneen ovi kiinni.
Äsken kuulin, miten poika ryntäsi naapurihuoneeseen kesken videopalaverin vaatimaan, että Brio-junaan pitää vaihtaa patteri. En ehtinyt estää. Ei kai 7-vuotias sitten osaa arvioida, mitkä asiat ovat oikeasti kiireellisiä ja mitkä ei.

Omat lehtihommani nytkähtivät mukavasti eteenpäin eilen, sillä sain kansijutun haastattelun tehtyä — puhelimessa, tietysti. Kyseessä oli suunnitelma b, sillä se alkuperäinen julkkis ei koskaan vaivautunut vastaamaan edes ei. Tämä vastasi kohtuullisessa ajassa ja oli vieläpä todella sympaattinen ihminen. Ainoastaan jäi harmittamaan se, etten saanut tavata häntä livenä. 

Nyt olisi sitten nauhurilla purettavaa kamaa. Se olkoon tämän päivän urakka. Odottelen myös vastauksia pariin yhteydenottooni. Niin ja toki yritän tässä ohessa viimeistellä Timantti-pokkarini, josta uupuu vain muutama sata sanaa loppunousua.

Nyppäsin mahastani ihoteipit pois. Alta paljastui karun näköisiä punertavia haavoja ja niistä söröttäviä ompeleita. Pitäisi olla sulavia. Mihinkähän ne tuossa ilmassa sulavat? Vai sulaako ihon alla oleva osa, ja pinnalla oleva pätkä katkeaa pois? No, odotellaan. Siltä näyttää, että iho muistaa tämän maaliskuun vielä pitkään. Kyynärtaivekin muistaa vielä kanyylin. 

Luurilla mennään

Kahvia, työmeilejä, päivän suunnittelua. Ihan kuin olisi tavallinen maanantai, vaikka ei tietenkään ole. Juttukeikkojen järjestäminen stressaa juuri nyt aika tavalla: kenellekään ei kehtaa ehdottaa livetapaamisia. Enkä edes tiedä, onko minulla asiaa autoilla mihinkään Uudeltamaalta ensi viikolla. Juttukeikat näet olisivat maakuntarajan tuolla puolen. Eipä olisi hauskaa juuttua poliisin tiesulkuun ja yrittää valehdella, että teen todella tärkeitä juttuja. Kun en siis tee. Kyllä ilman näitä hyvinkin eletään.
Jos mennään pelkkiin puhelinhaastatteluihin niin kuin nyt näyttää, on juttujen kuvitus haalittava jotenkin kokoon muualta kuin oman kameran kautta. Yhteen juttuun sain jo värvättyä varakuvaajan.

Tänään on virallisestikin työpäivä siinä mielessä, että lääkärintodistuksen mukainen sairausloma loppui. Aika tiukille on vedetty. Tätä kirjoitushommaani toki pystyn tekemään, mutta on monta muuta ammattia, jossa toimiminen olisi takuulla tuskaa. Jos olisin töissä vaikka päiväkodissa tai tekisin siivoushommia, niin kai olisin saanut enemmän sairauslomaa? 

Olen kai toipunut ihan hyvin, mutta ei oloni mitenkään normaali ole. Kyykkiminen ja yskiminen sattuu vatsaan. Satunnaisesti vihloo muutenkin. Lauantaina ruokaa laittaessani kyykistelin etsimässä alakaapista yhtä siivilää pitkän tovin ennen kuin ilmeni, että lapsi oli ottanut sen käyttöönsä kylpyhuoneeseen ja unohtanut sinne. Vatsaan alkoi sattua. Sitä sattui ja sattui monen tunnin levonkin jälkeen, eikä kipu hellittänyt, vaikka otin särkylääkettä annostuksen mukaan. Vielä nukkumaan mennessä sattui ja olin tosi huolissani, että joudun lähtemään koronan vuoksi ylikuormittuneen sairaalan vaivoiksi. Lopulta sain nukahdettua ja heräsin kello neljältä todetakseni, ettei enää satu. Sunnuntain otin sitten tuon säikähdyksen jäljiltä korostetun iisisti.

Olemme sairauslomallani katsoneet Anne Listerin päiväkirjoihin perustuvaa Gentleman Jack -sarjaa. Jätimme sen yhteisellä päätöksellä kolmen osan jälkeen kesken. Visuaalisesti komeaa epookkia, mutta kerronnan tyylilaji oudoksutti meitä molempia. Se oli poukkoilevaa sekamelskaa raskaasta draamasta kepeään farssiin. Musiikkivalinnat särkivät kummankin korvaa. Päähenkilöä näyttelevä Suranne Jones ei onnistu tekemään hahmostaan erityisen karismaattista tai kiinnostavaa. Hän ravaa reippaan musiikin tahdissa paikasta toiseen pitkin askelin, millä ilmeisesti yritetään korostaa hänen tuon ajan näkökulmasta maskuliinista meininkiään. Varmuuden vuoksi tuota marssimista nähdään erittäin monta kertaa.
Toinen rasittava maneeri: hymy. Ehkä aikalaistodistukset kertovat, että Anne Listerillä on ollut sädehtivä, valloittava hymy? Tai sitten ohjaaja on päättänyt, että semmoinen tällä hahmolla on. Suranne Jones kiskaisee tuon tuostakin kasvoilleen leveän amerikkalaistyylisen valkohampaisen virneen, josta voisi päätellä, että hymyily on voimalaji. Minusta se ei ole.
Anne Lister henkilönä kyllä kiinnostaa. Ja ne hänen päiväkirjansa. Hän kävi viimeiseksi jääneellä ulkomaan turneellaan myös Suomessa — mitähän hän kirjoitti siitä? 

Valoa kohti

Voi mikä auringonpaiste tänään meitä helli! Ei sitä voinut vastustaa. Siispä tein töitä vain pari tuntia — kirjoitin pokkaria, joka on jo toisiksi viimeisessä luvussa — ja lähdin sitten kotieskarilaisen kanssa joen rantaan kävelylle. Askel oli lyhyt, mutta kävely tuotti ehkä ennemminkin epämukavuutta kuin kipua keskivartaloon. Leikkauksesta toipuminen siis jatkuu. 

Bongasimme sorsia ja telkkiä ja pätkän hylättyä junarataa. Ja jonkun päiväkotiryhmän jokeen laskemat pikkuiset paperiveneet seilasivat kohti merta värikkäinä, kuin kantaen toivoa keväästä ja koronaviruksen jälkeisestä ajasta.

Aloitin uuden kirjan, Hassan Blasimin Allah99:n. Olen vasta ihan alussa, mutta jo aika varma siitä, että tämä kirja antaa minulle yhtä sun toista. Että se hämmästyttää, kauhistuttaa ja ihastuttaa.

Kirjoittaminen! Eräille se on kuin kaivaisi hautaa sanoille. Ylipäätään koko sana ”kirjoittaminen” maistuu tuhkalta ja kuolemalta.
(Hassan Blasim, Allah99)

Näin hän jäi henkiin

Leikkauksesta, nimittäin. Kaikki meni kirurgin mukaan hyvin. Siltä kyllä vaikuttaa, että etukäteiskäsitykseni toipumisen nopeudesta saattoi olla hiukan liian ruusuinen. Ajattelin, että lepäilen yhden päivän ja alan sitten paukuttaa hommia. No, koko eilinen päivä oli silkkaa selviytymistaistelua kahdessa pätkässä nukutun kolmituntisen yön jälkeen.
Tämä päivä on jo vähän parempi, mutta täällä kotona on nyt kotieskarissa pikku herhiläinen, joten senkään vuoksi ei hommista tule juuri mitään. Yhden pienen jutun sain pois alta aamupäivällä.
Autolla tehty kauppareissu vei kaikki mehut, vaikka leikkauskertomuksen mukaan olen menettänyt verta todella vähän. Kaipa jatkuva kipu ja vahvat lääkkeet sitten vain tekevät heikoksi. Mieheltä sain uuden lempinimen: A Whiter Shade Of Pale (se Procol Harumin kappale). 

Sainko minä matskua tuleviin Lääkäri-pokkareihin? Toki, yhtä ja toista yksityiskohtaa

Ihastuttavaa eleganssia.

yritin painaa mieleeni. Päiväkirurgisen leikkauksen tehokkuus teki suuren vaikutuksen. Kaikki rutiinit oli niin tarkkaan mietitty ja aikataulutettu. Kaikki toimi kuin junan vessa, jos tuollainen brutaali vertaus sallitaan, vaikka kyseessä oli sairaalaympäristö, jossa oli koronan vuoksi vielä tehostettuja hygieniatoimia.
Aamulla sisään, kamppeet vaihtoon ja lepotuolille lämpöpeiton alle katsomaan telkkaria. Siihen saakka rankinta oli ravinnotta oleminen. Esilääkkeet, tukka kertakäyttömyssyn sisälle ja makoilemaan leikkaussalin odotustilaan lepotuolille. Sieltä saliin ja leikkauspöydälle. Valvontalaitteiden lätkiä ja klipsiä kiinni akkaan.
Pienesti nirhaisi, kun lääketieteen opiskelija laittoi kyynärtaipeeseen anestesialääkärin
valvonnassa laskimokanyylin. Sitten sain tujauksen jotain huumaavaa mömmöä, joka kihahti hattuun. Kauaa siitä ei saanut nauttia, sillä vintti pimeni. Leikkaus oli ohi tunnissa. Herätys, minulle sanottiin ja tuotiin kylmää pillimehua. Kohta piti jo pinnistää jaloilleen ja palata tutuksi käyneelle lepotuolille. Kun ruoka alkoi maistua ja vessa-asiointi onnistui, pääsi lähtemään kotiin.

Hiukan jäi harmittamaan, etten saanut kuvaa sairaalan alkkareista, jotka olivat kuin kotiseutumuseon kokoelmista. Ne muodostivat melkoisen kontrastin täynnä modernia teknologiaa olevaan leikkaussaliin.  

Pelko puserossa

Työnteko jämähti eilen, vaikka ei olisi saanut. Päivä meni puuhasteluksi ja räpeltämiseksi.
Kävin laboratoriossa tulevaa leikkaustani varten, ja muuan mummeli ei huolinut minua samaan hissiin, koronatilanteen vuoksi. Ensin olin ärtynyt ja huvittunut, sitten hävetti. Mikä minä olen arvostelemaan riskiryhmään kuuluvan vanhuksen kuolemanpelkoa, en mikään. 

Meillä ei ole hamstrattu vessapaperia eikä muutakaan. Lapsi käy normaalisti päiväkodissa ja sitä rataa. Hänen jalkapalloharjoituksensa on kyllä peruttu, mutta ei meidän, vaan seuran toimesta. Kännykkäni minä desinfioin sen jälkeen, kun olin sitä laboratorion odotusaulassa aikani kuluksi selaillut. Oli varmaan korkea aikakin — en ole puhdistanut sitä koskaan aikaisemmin.

Tänään olisi pakko saada eteenpäin yhtä sun toista projektia. Olisi soitettava pari puhelua asiakaslehteen liittyen ja saatava opiskelutyön päivitetty suunnitelma lähtemään opettajalle. Se on minimitaso.

Kaiken tuon aloittaminen vain takkuaa. On vaikea rypistää ajatuksia kasaan, sillä minua jännittää. Otin leikkausajan ensi viikolle, kun sitä tarjottiin. Ajattelin, että on sitten alta pois hyvissä ajoin ennen kesää. Nyt homma sitten katkaisee asiakaslehtiprojektini, joten olikohan se sittenkään hyvä ajatus? Sairauslomaa tulee 7-14 vrk. Siis nimellisesti, enhän minä mitään lomaa voi tietenkään pitää, eikä siitä kukaan mitään maksaisi.

Suunnitelmana siis kirjoittaa leikkauksen jälkeen normisti, tarvittaessa sängyssä maaten. Ärjyt särkylääkkeet on jo haettu apteekista. Sitä en tiedä, mitä teen, jos en noin viikossa toivukaan siihen kuntoon, että voin ajaa autolla pitkiä matkoja juttukeikoille. Pitäisikö minun varoittaa asiasta toimeksiantajaa, sitä pohdin eilen. Päädyin siihen, etten varoita, koska enhän minä toivo, että he alkavat kartoittaa jotain varahenkilöä kirjoittamaan juttuja. Johan ne buukkaavat varahenkilön tekemään seuraavankin lehden ja heivaavat minut. Jos siis hyvän löytävät, ja mikseivät löytäisi, onhan kirjoittajia tarjolla.

Yritän siis luonteeni vastaisesti olla optimisti ja uskoa, että kaikki menee loistavasti ja toivun ennätysajassa. Jos siis koko leikkaus edes toteutuu. Jos terveydenhuoltojärjestelmä kuormittuu koronan vuoksi niin oletan, että kiireettömät leikkaukset perutaan saman tien. Pakko sanoa, etten olisi kamalan pettynyt. Eihän minulla mitään hätää ole näinkään.

Älä karkaa, vire

Tänään postiluukusta tullut Lääkäri-pokkari. Pokkarille nimeä keksiessä aina tuntuu, että kaikki on jo käytetty, parhaat nimet moneen kertaan. Väitän, että tätä ei ole nähty ennen!

Ensimmäinen puhelinhaastattelu asiakaslehteä varten tehty. Noin kymmenen jäljellä. Lisäksi livekeikat. 

Minä tein lehtiprojektista maanantaina tutun työkartan sarakkeineen. Palaverin jälkeen oli sellainen olo, että juttuja tuli tällä kertaa tehtäväksi vähemmän kuin yleensä, mutta nyt tajusin, että työmäärä on silti suuri. Mukana on peräti neljä aukeaman juttua ja yksi kahden aukeaman juttu. Niihin tarvitaan paljon ihmisiä. Hui. 

Juttuihin tarvittaisiin myös vihreää, siis kuviin, onhan kyse kesän kynnyksellä ilmestyvästä numerosta. Kinoksista ei tällä kertaa taida olla pelkoa, mutta märkä harmaus ja ruskeuskaan ei ole kovin kuvauksellista.
Yhteen juttuun pitäisi kuvata leikkiviä lapsia. Näyttää aika rujolta, jos kesälehden kuvassa lapset ovat toppahaalareissa ja villapipoissa.
Näiden seikkojen vuoksi lähdin liikkeelle jutusta, jossa vuodenaika ei näyttele mitään roolia. Valitettavasti nämä jutut ovat vähemmistössä. Livekeikat valokuvaamisineen on lykättävä parin viikon päähän ja toivottava kädet kyynärpäihin saakka ristissä, että kevät ei yllätä lumipyryllä. Eikä tämmöinen harmaa sadepäiväkään, jota tänään eletään, kovin häävi olisi.

Mitä muuta? Kaikenlaista, kuten yleensäkin. Pitäisi saada opiskelutöitäkin eteenpäin. Luultavasti huominen päivä on uhrattava sille, vaikka pokkari kulkee edelleen mukavasti eteenpäin, ja olen yleensä hyvin vastahakoinen keskeyttämään hyvin kulkevaa tekstiä.
Tarina on kirjoittajankin kannalta kutkuttavassa kohdassa: päähenkilö ja miehet, joista sukeutuu kilpakosijoita, lähtevät ihan kohta yhdessä etsimään kadonnutta. Pakko vain luottaa siihen, ettei vire karkaa mihinkään parin päivän tauon aikana.

Olen kohta lukenut nuortenkirjan ja siirryn taas aikuisille kirjoitetun pariin. Niin, nuortenkirjaksi se on luokiteltu, vaikka voisi ehkä olla lastenkirjakin. Päähenkilöt ovat 12-vuotiaita.
He ovat alle kaksi vuotta nuorempia kuin oman käsikseni nuoret, mutta kovin erilaisia. He ovat minun luomaani nuorisoon verrattuna hyvin kilttejä, viattomia ja lapsellisia. Ehkä sellaisia, kuin vanhemmat haluaisivat esiteiniensä olevan. Ehkä kuvittelevatkin olevan. Ja minä taas kuvittelen, että he ovat angstisempia ja monimutkaisempia olentoja.
Tiedän, että miespuolisella kirjoittajalla on itsellään kaksi teinityttöä. Epäilemättä omat lapset ovat vaikuttaneet kirjoittajan kuvaukseen hahmojen sielunelämästä.
Minulla taas ei ole yhtään teinityttöä, joten olen kirjoittaessani ajatellut itseäni teininä. Olin kovin solmussa itseni kanssa vuosikausia. Kaikki eivät ole olleet. Totuuksia on siis tässäkin asiassa monta.

Hyvänlainen tiikerinloikka

Otsikko viittaa Timantti-pokkariini, jossa on eilisen loikan jäljiltä jo liki 12 000 sanaa. Tänään urakka jatkuu, tosin on ensin käytettävä vähän aikaa asiakaslehden haastateltavien kontaktointiin, tai ainakin yrityksiin.
Kansijuttuun kaavaillulle tyypille on meilattu eilen aamulla ja vastausta odotellaan. Jep, taas yksi kiireinen julkkis, vai olisiko enemmänkin ex-julkkis ja nykyisin isohko pomo. Puoliso edelleen julkkis. Jää nähtäväksi, vaivautuuko hän koskaan edes vastaamaan gmail-osoitteesta tulevan freelance-toimittajan kyselyyn. Nähty on, että kaikki eivät vaivaudu, eikä siitä kai parane ottaa itseensä. Onhan omakin aika olevinaan niin kallista. Enkä minä mikään Susanne Päivärinta kuitenkaan ole.

Koti tuntuu hiljaiselta, sillä puoliso, joka yleensä on alkuviikon etätöissä kotona, on nyt konttorillaan. Sade ropisee hiljalleen ikkunapelteihin. Katson ikkunasta, miten vastapäisessä talossa asuvan mummon luona käynyt kotisairaanhoidon työntekijä lähtee reippaana fillarilla puskemaan sateeseen, hoitolaukku takatelineellä olevassa korissa. Viereisen rapun eteen ajaa huoltofirman pakettiauto. Autosta nousee mies, joka avaa sivuoven, nappaa sieltä porakoneen ja laittaa sen roikkumaan työkaluvyöhönsä selkäpuolelle. Sitten hän ottaa auton peräoven kautta alumiinitikkaat ja vilahtaa rappuun.
Ihmiset tekevät töitään. Minunkin pitää ryhtyä.

Ikävä ilkeää tyttöä

Haa! Nyt kun katsoit tätä kuvaa, sait koronaviruksen! …no et saanut, vaan minä postitin DNA-näytteeni Ameriikkaan, sillä ostin MyHeritage-palvelusta ystävänpäivätarjouksen ja sain nyt viimeinkin aikaiseksi sutia pumpulitikuilla poskiani.

Tänä aamuna tajusin, että minulla on ikävä nuortenkirjan kässäriä. Minä ehdin jo tottua sen seuraan. Ikävöin sen maailmaa. Kaipaan sen teinejä, sitä kaikkein ilkeintä ja kiukkuisintakin. Ehkä jopa eniten häntä.
Kun aikoinaan loin hahmon, pidin häntä tosi vastenmielisenä. Nyt kun olen selittänyt itselleni, miksi hänellä on kaikki piikit pystyssä, miksi hän puolustautuu niin kiivaasti, ennen kuin kukaan edes hyökkää, symppaan häntä. Toivottavasti onnistun selittämään hänet mahdollisille lukijoillekin. Hei, huomasitteko: minä annoin itseni ajatella sitä mahdollisuutta, että siitä joskus tulee oikea kirja, jolla on muitakin lukijoita kuin kirjoittajansa!
Mistä minä tällaista itsevarmuutta olen ammentanut? Tämä on hiukan noloa, mutta ehkä yhdestä nuortenkirjasta, jota olen nyt lukenut parin luvun verran. Tunnen sen kirjoittajan, joka on julkaissut runojakin, ja ajattelin, että kirja on varmaan tosi korkealentoinen ja potentiaalisesti ehkä minua kirjoittajana hiukan masentavakin, koska on niin hyvä.
Lykkäsin sen vuoksi kirjan lukemista pari kuukautta. Ja nyt sitten olen todennut, että eihän tuo niin erityinen olekaan. Siis ei missään tapauksessa huono, mutta ei mikään kaukana yläpuolellani kumottava kuutamokaan. Se on varmasti ihan kelpo nuortenkirja, ja minäkin pystyn kirjoittamaan kelpo nuortenkirjan. Pystynpystynpystyn.

Ei auta kuitenkaan haaveksia siitä juuri nyt, vaan veisaan tuttua virttä: on tehtävä muita töitä, niitä ns. oikeita, joista jotain maksetaan. Tässä ohessa pyöritän kolme koneellista pyykkiä, kotikonttorin luontaisetuja.

Pikku apulaiseni Google Maps

Tuoreimmat pokkarini kaupan hyllyllä. (Vasemmalla alhaalla minun talvitakkini ja lapseni tukkaa.)

Ruuhka paheni: minulta pyydetään kiireisellä aikataululla muistelutekstiä erään lehden juhlanumeroon. Olen joskus, aika kauan sitten, ollut lehden avustaja. Huvittaa ja kauhistuttaa olla niin vanha, että pyydetään muistelmia 30-vuotisjuhlanumeroon. Pakko kai pikkuhiljaa uskoa, ettei tässä mitään teinejä enää olla.

Tänään en kuitenkaan vielä iske sen kimppuun, vaan pyhitän päivän pokkarille. Olenko jo maininnut, että siinä on dekkarimainen juoni? Yksi henkilöhahmoista katoaa ja kolme muuta lähtee etsimään häntä erääseen Etelä-Euroopan maahan. Kolmen porukassa on yksi nainen ja kaksi miestä, jotka siinä ohessa kisaavat naisen suosiosta. 

Kun aikoinaan aloin kirjoittaa pokkareita Kolmiokirjalle, kirjoitusohjeissa muistutettiin kotimaisuudesta, joka erottaa Kolmiopokkarit käännöspokkareista: nämä ovat nimenomaan suomalaisille kirjoitettuja tarinoita suomalaisista ihmisistä. En muista, mitä ulkomailla reissaamisesta mahdollisesti ohjeistettiin, mutta vuosien mittaan olen sellaista muutamaan otteeseen kuvannut, eikä asiasta ole huomautettu. Oletan, ettei nytkään.

Minä olen käynyt tuossa maassa, johon pokkarin etsintäporukka lähtee. Olen käynyt siellä kauan sitten (hah, tietysti!) ja ihan eri osassa maata, kuin mihin kolmikko pokkarissa suuntaa. En olisi voinut kirjoittaa tätä pokkaria urani alussa. Nyt voin, koska on Google Maps. Se on kirjoittajalle mahtava työkalu. Sieltä näen maisemat, kadut, kaupat, maamerkit, kaiken. Tuohon hotelliin he majoittuvat, tuolta he vuokraavat auton, tästä he ajavat ohi, tämän päähenkilöni Henni näkee auton ikkunasta. Ja niin edelleen.
Joku voisi ehkä väittää, että Google Maps kahlitsee kirjoittajan mielikuvitusta, mutta minä koen asian ihan toisin. Kuvittelulle on edelleen runsain mitoin tilaa, eihän Google Maps välitä esimerkiksi tuoksuja, ääniä tai säätilaa. Ennen kaikkea se ei välitä sitä, mitä fiktiiviset henkilöni kyseisessä maailmankolkassa tekevät, puhuvat ja tuntevat. Nyt lähden siis kirjoittamaan siitä.

Mukista on kahvi loppu, työn ääreen on jo hoppu.