Hinkkaan, mutten tekstiä

Työpäivä ilman töitä. Tai, no, olen minä vähän silmitellyt sitä näytelmän laulua, jota pitäisi vielä muokata. Muuten olen siivonnut, koko päivän. Pari viikkoa vierähti sellaisessa kiireessä, että koti pääsi kammottavaan kuntoon. Kun osa viikonlopusta ja illat piti kirjoittaa, vuorokauden tunnit eivät mitenkään riittäneet kodin raivaamiseen. Tämä tilanne toistuu muutaman kerran vuodessa – jokin, yleensä oma tai lapsen sairastuminen – kaataa työaikataulut, ja sen jälkeen kotona tulee ruokaa pöytään, muuta huoltoa kuten puhdasta pyykkiä juuri sen verran, että toimeen tullaan. Onneksi työnantajani (=minä) suhtautuu ymmärryksellä siihen, että naputtelun sijaan päivä kuluu joskus kodin jynssäämiseen.

Kesän aikataulut on nyt otettava työn alle. Eilen tuli puhelinsoitto firmalta, jolle teen sisältöä uusille nettisivuille. Sain yhteystiedot haastatteluja varten, joita pitää tehdä kokonainen tusina. Ehkä teen ensimmäisen reissun jo ensi viikolla, jos kohteille vain se passaa.

Ja kappas, vaikka vasta eilen palautin Lääkäri-pokkarin, pitää kohta ottaa työn alle jo Timantti-pokkarikin, jos haluan välttää kiireen ja stressin. Ja minähän haluan, oli tämä Lääkärin loppurepäisy sen verran tiukka.
Ja ai niin: kiitos vain Microsoftille tästä viimeisestä Windows-päivityksestä: sen jälkeen Word väläyttelee aina vähän väliä valkoista ruutua, jonka yläreunassa lukee tiedoston nimi ja ”ei vastaa”. Mies jo katseli verkkokaupasta Macbookeja…

Mainokset

Ohi on, ohi on

Pokkari valmistui ja lähti matkaan. Loppurutistus kävi voimille. Viikonlopuksi oli kasaantunut taas monenlaista ohjelmaa Siivouspäivän kirpputorista lapsen jalkapallokerhoon. Kirjoitin pitkin päiviä hetken silloin, toisen tällöin, ja eilen aloin editoida lukuja.
Homma jäi kesken puoliltaöin, kun alkoi väsyttää aivan törkeästi. Ei haittaa, ajattelin, herään vähän aikaisemmin ja pistän tarinan pakettiin. Konekin oli alkanut vaatia jotain Windows-päivitystä. ”Päivitä ja sammuta”, klikkasin. Sen verran olen kuitenkin oppinut Microsoftin tekeleistä, että sitä ennen kävin paiskaamassa pokkaritekstin viimeisimmän version pilveen.
No. Ehdin juuri nukahtaa, kun alkoi ukonilma ja heräsin pelästyneenä. Pauketta ja salamointia taivaan täydeltä. Tuliko uni? Ei tullut. Olisi siis kannattanut sittenkin jatkaa editoimista, mutta sitä oli myöhäistä katua. Kone surrasi sitä päivitystä. Kuuntelin vain sitten tunnin sitä rytinää.
Aamulla kone auki heti. Kun vaihtaisin uutisten selailun työntekoon, se tarkoittaisi täyttä tuntia tehokasta työaikaa. Siinä saisi aikaan vaikka mitä. Paitsi. Että.
wruutu.jpg
TAAS tämä Windowsin päivitys oli sitä mukavaa laatua, joka halvaannuttaa koneen totaalisesti! Se tunti ja vähän ylikin tuhraantui, ennen kuin masiina käynnistyi. Sitten olikin jo aika aloittaa aamutoimet lapsen kanssa ja viedä hänet päiväkotiin. Pääsin hommiin tavalliseen aikaan.
Haluaisin tietää, käykö kaikilla näin, vai onko tämä minun heikkotehoisen halpiskoneeni erityisominaisuus? Siis eihän voi olla niin, että maailmassa menetetään miljoonia työtunteja joka kerta, kun Windows käsittelee päivityksiään? Miksei ihmeessä se käsittele niitä silloin kun minä nukun??!!111

No niin. Nyt jo hengitän normaalisti. Äsken huomasin, että 3.5. ilmestynyt Nyyrikki oli jäänyt minulta kokonaan lukematta ja selaamatta. Siellähän oli minun vapunpäivään sijoittuva novellinikin, hauskaa.
nyy novelli.jpg

Tynkäpäivän rykäys

Pokkaria on eilisen jäljiltä koossa yli 2/3 lopullisesta mitasta. Mieli on jo levollinen, tiedän tekstin valmistuvan maanantaiksi. Tuntuu myös siltä, että tulossa on vahva, hyvä selviytymistarina.

Sillä välin pienempi homma uhkaa kaatua päälle: luonnos yritysesittelyksi. Sen pitää olla valmis perjantaiksi, ja eilen lähetin pohjan kommentoitavaksi. Sain vastausmeilin mukana ison läjän uutta materiaalia. Olisinpa saanut sen jo heti kärkeen. Syytän kyllä hiukan itseänikin: olin silloin palaverissa nuutunut ja passiivinen, oksennustauti teki jo tuloaan, enkä osannut esittää tarvittavia kysymyksiä. Keskityin kuuntelemiseen, ja sen jälkeen otin läjän valokuvia, jotka luultavasti ovat käyttökelvottomia. Ei kovin tuloksekas reissu siis, mutta joskus vain käy näinkin.

Nyt ei sitten auta, kuin kahlata matsku läpi vauhdilla ja poimia siitä mielestäni olennainen. Sitten uusi versio nopeasti kasaan ja matkaan – ennen kello yhtä, sillä silloin loppuu tämä työpäivä, ja vien lapsen lääkäriin.

Kostaja kolkuttaa ovella

pihlajanlehdet

Kiitos kun tulit, viivythän pitkään!

Voittajaolo: eilisen saldo oli tuhat sanaa enemmän kuin uuteen aikatauluun oli merkattu. Valmishan tuo ei tosiaankaan vielä ole, mutta voiton puolella. Aivan kuten kesäkin.

Tänään keskityn pahiksen sielunelämään. Ajattelin avata sitä oikein kunnolla: hän saa itse kertoa juurta jaksaen, miksi hän on päätynyt toimimaan niin kuin toimii. Miksi hän on katkera, miksi tahtoo kostaa. Lukija saa sitten päättää, miten hyviä perustelut ovat. Ihminen, joka kokee, ettei hänellä ole mitään menetettävää, voi käyttäytyä hyvin holtittomasti. Niin tämäkin tyyppi tekee.

Päähenkilöraukkani! Susanna on uinut pitkään mustissa vesissä, ollut melkein uppeluksissa. Nyt kun hän on pitkästä aikaa haparoimassa pitävälle maalle, kolkuttaakin tuo pahis hänen oveaan. Vaan ei hätää: siitä samasta ovesta saapuu vielä sankarikin.

Maitohapoilla

No niinhän tässä taas kävi, että täytyi pyytää pokkariin lisäaikaa. Onneksi sitä heltisi. Olin laatinut itselleni tiukan aikataulun, jolla oli määrä kuroa neljän päivän aukko kiinni. Ei onnistunut. Jäin tavoitteesta joka ainut päivä. Tänä aamuna minulla olisi pitänyt olla tiedostossa jo 23 000 sanaa. En edes kehtaa kertoa, paljonko on.
Tämä ja huominen ovat täysiä työpäiviä (lukuun ottamatta pätkää huomisaamusta, jolloin päiväkodissa on kevätjuhla). Keskiviikosta sen sijaan menee puolet lääkärireissuun pojan kanssa. Vaikka kuinka lasken, en usko saavani valmista perjantaihin mennessä. En, vaikka otan mukaan illat ja pätkät öistäkin. Harmittaa, mutta minkäs teet.

Viikonloppuna olisi tietysti pitänyt olla ahkerampi, mutta sitä on myöhäistä katua. Kirjoitin kyllä kumpanakin päivänä, mutta ihana sää houkutteli myös ulkona oloon. Tein sunnuntairuuaksi lasagnea ja raparperipiirakkaa – olisi pitänyt vain lämmittää einespitsaa, niin pokkaria olisi nyt pari tuhatta sanaa enemmän…
Nyt lämpötila on pudonnut monta astetta, ja aurinko luuraa jossain paksun harmaan pilvimassan takana. Oikein passeli kirjoituskeli siis.

Pokkarissa eletään sen sydänhetkiä. Susanna on alkanut tiedostaa omat tunteensa, mutta kamppailee vielä niitä vastaan. Näyttämölle on myös saapunut tarinan konna, jonka myötä tapahtuu käänne useammassakin asiassa. Kuinka ollakaan, kyse on perintöasioista, joista viime aikoina on riittänyt mediassa juttua.

Näppis soikoon

Kustannusarvio uudesta hommasta tehty, ja sen hyväksyminen tupsahti meiliin pari minuuttia myöhemmin. Eipä tarvinnut tätä juttua kauaa jännittää.
Nyt minulla on kalenterissa töitä lokakuulle saakka: nettisivuprojekti, kaksi pokkaria ja yksi asiakaslehti. Jonkun mielestä on varmaan surkeaa, että tietää työnsä ja tulonsa vain neljä kuukautta eteenpäin. Minusta taas tuntuu, että tämän enempää ei voi freelanceri näinä aikoina kohtuudella toivoa.

Eilen jäin päivän kirjoitustavoitteesta tuhat sanaa. Jätin 1500 sanaa iltaan, ja pienen naputtelun jälkeen väsymys vei voiton. Tänään täytyy kiristää tahtia. Toisaalta pokkarin kanssa tuppaa olemaan niin, että alussa tekstiä syntyy verkkaisemmin. Parin ensimmäisen luvun ajan henkilöhahmoja vasta esitellään lukijalle, ja on mietittävä, millaisia he ovat temperamentiltaan, miten he reagoivat asioihin, kuinka ilmaisevat itseään. Kun henkilöt ovat jo tuttuja, heitä on helpompaa sysätä tilanteiden keskelle.
Vauhti kiihtyy yleensä viimeistään ennen puoltaväliä. Sitä kohti siis. Lukijalle on juuri esitelty, millaiseksi Susanna on järjestänyt elämänsä suuren haaksirikon jälkeen. Tarinan sankarikin jo vilahti, mutta vielä hän ei ollut lainkaan ihana, pelkästään ärsyttävä.

Tehdas käyntiin

työmaa vesi

Työmaa. Huomatkaa kuralätäköstä heijastuvat poutapilvet. Kyllä tämä tästä.

Uusi mahdollinen asiakas kaipailee jo luvattua kustannusarviotaan. Lupasin huomiseksi. Näytelmäni ohjaajalle laitoin viestiä, että palaan laulun sanoihin ensi viikon jälkeen – jos joku muu ehtii tarttua toimeen sitä ennen, niin minun puolestani.
Minulla on repimistä kyllin, että selviän kunnialla muista töistäni. Lääkäri-pokkari on nyt se, johon on seuraavat päivät keskitettävä kaikki tarmo ja kurottava kiinni neljän työpäivän katoaminen.

Työvire, ohoi! Yritän saada sen liepeestä kiinni isolla mukillisella kahvia ja haihduttamalla häiritsevät ajatukset. Kuten sen, että lapsi jäi itkua tuhertaen päiväkotiin. Hän on raasu ollut viimeisen kahden viikon aikana niin paljon kotona vanhempiensa kanssa, että separaatioahdistus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän näytti itsekin hämmentyneeltä, kun kyyneleet alkoivat putoilla. Että mites tässä näin kävi, minäkö muka itken äidin perään, vaikka kymmenen sekuntia sitten nauroin kavereiden kanssa.

Suolitukos. Ohutsuoliresektio. Suolistosyöpä.
Näin hilpeitä juttuja olen syöttänyt Googleen, ja kohta pitäisi näppiksen laulaa. Päivän tavoite on 4500 sanaa valmista tekstiä, ei enempää eikä vähempää.

Alive and kicking

silmuja

Jäin henkiin, kuten kevätkin.

Oli aika, jolloin Mauno Koivisto katseli minua viisaana ja totisena mummolan seinäkellon viereltä. Nyt ei ole enää pappaa, ei mummoa, ei mummolaa, eikä Koivistoakaan. Jos omat perustukset järkkyvät aina, kun menettää jonkun tai jotain läheltään, nyt tärähtelee koko maa, ja se on oikein – Koiviston perinnössä on paljon sellaista, minkä äärelle kannattaa näinä aikoina pysähtyä.

Asiasta kymmenenteen: Olipa kivaa päästä juhliin ja tavata vanhoja ystäviä. En oksentanut enkä pyörtynyt, vaikka maljapuheen aikana olikin pakko istua, kun alkoi huimata. En uskaltanut ottaa alkoholijuomia enkä kahvia, närpin noutopöydän herkkuja vain pari haarukallista. Silti seuraavasta yöstä kului puolet pikkulan puolella ja eilinen päivä pääosin vaakatasossa, kun heikotti niin älyttömästi. Eli olisi kaiketi kannattanut jäädä kotiin.

Kauhistuttaa ajatellakin, montako ihmistä mahdoin juhlissa tartuttaa tähän järkyttävään tautiin. Toinen kauhistuksen aihe on työaikatauluni, josta sairastelu teki silppua. Kaksi kokonaista työpäivää jo meni horrostamiseen, ja koska viikonloppureissulle lähtö jäi sairastelun vuoksi sunnuntaiaamuun, menee alkuviikko reissussa. Siellä ei tunnetusti saa tehtyä yhtikäs mitään.
Näytelmäni ohjaajakin taas muisti meilillä, lähetti toivomuksen muokata laulua lisää. Mitäköhän vastaisin hänelle – muokkaa itse, minä en nyt vaan ehdi? Ehkä pehmennän sen verran, että lupaan palata asiaan loppuviikolla…

Puolikuolleista herännyt

Tänä aamuna sängystä pinnisti ylös lakananvärinen zombi ja talutti hoippuen, mutta kuitenkin, lapsensa päiväkotiin. Poika on taas terve ja iloinen, se on pääasia, ja sitä hoin itselleni eilenkin, kun yökkäsin pesuvatiin.
Ei haittaisi, jos omatkin voimat palautuisivat lähitunteina. Edelleen haaveilen niistä tämäniltaisista kevätjuhlista, vaikka kunto on heikko – sydän tykyttelee pienestäkin ponnistuksesta, voileivän tekeminen saa hien pintaan ym. Ei kovin lupaavaa siis, mutten halua vielä luovuttaa. Entinen työkaveri, se kaikkein läheisin, on jo junassa matkalla osallistuakseen juhliin. En ole nähnyt häntä yli kolmeen vuoteen. Niin hauska olisi vaihtaa kuulumiset silmäkkäin.

Jo tiistaiaamuna reissuun lähtiessä olo oli voipunut, eikä ruoka maistunut millään, mutta sinnittelin päivän jotenkin. Palaverissa en varsinaisesti säkenöinyt, mutta hommia on tiedossa, sikäli kun osakaskokous hyväksyy kustannusarvioni, jonka laadin, jahka jaksan. Yritysesittelyä ja tusinan verran pieniä haastatteluja valokuvineen (tässä taas erittäin hyvä syy opetella kunnollista kameran käyttöä – poden edelleen niitä asiakaslehden puhkipalaneita maisemakuvia ja peräti jo selvitin, mistä löytyy valotuksen käsinkorjaus kamerastani, en vain ole vielä kokeillut sitä käytännössä kertaakaan).

1,5 vuorokautta meni hämärän rajamailla horrostaessa. Aina yrjöämisen jälkeen tuli hetkeksi osittain toimintakykyinen olo (miksiköhän?), ja niinä hetkinä jaksoin lukea kännykällä Hesaria tai viipaloida lapselle melonia. Ja kohta takaisin sänkyyn.
Eilen illansuussa tuli käänne parempaan. Tuijotin miehen tarjoilemaa kaurapuuroannosta ja minua itketti – nälkä oli niin kova, ja samaan aikaan ajattelin sitä, miten kammottavaa on taas oksentaa. Sain alas puoli lautasellista, eikä mitään tullut ylös.
Nyt taidan luottaa vanhan kansan viisauteen – vesi vanhin voitehista – ja laittaa lämpimän kylpyveden valumaan.

Karhunpoika sairasti

valkovuokot.jpg

Pitihän nämä ikuistaa, ennen kuin raekuuro piiskaa murskaksi.

Viikonloppu vierähti vatsatautista lasta hoivatessa. Jotain kivaakin sentään tapahtui: sain avattua rullaluistelukauden. Seuraavaa kertaa tosin voi joutua odottelemaan, jos säätiedotukset yhtään pitävät paikkansa.

Radiojuontaja pilkkasi äsken suomalaisia, jotka ovat ihan palasina kuullessaan masentavia säätiedotuksia. Että onpa kauheaa, kun lämpötila putoaa toukokuussa kokonaiset kymmenen astetta.
On se. Näillä leveysasteilla on kylmää ja pimeää niin suhteettoman monta kuukautta vuodessa, että valon ja lämmön odottamisessa ei ole mitään noloa. Ja kesä, se on kuin nuoruusvuosien liian hyvännäköinen poikaystävä: ei välttämättä tule lainkaan, vaikka lupasi.
Kynä täristen kirjoitin listaa asioista, joita haluaisin kesällä tehdä, perheen kanssa ja ilman, ja päässä takoi: pliis pliis, ei tällä kertaa ohareita, eihän.

Tälläkin viikolla on luvassa kivaa, juhlat torstai-iltana. Tapaan entisiä työkavereita, joista yksi jää eläkkeelle. Tuo työpaikka oli osa entistä elämääni, ja tuskinpa koskaan palaan tuolle alalle, vaikka monella tapaa viihdyinkin.

Huomenna työreissulle. Palaverin aiheena ovat kyseisen yrityksen nettisivut. Niille tarvittaisiin vetävä esittelyteksti. Minun pitäisi kai jotenkin valmistautua. On ehkä ainakin selattava läpi kilpailijoiden sivuja, jotta vähän tiedän, missä he menevät, ja sitten mietittävä alustavia ehdotuksia miten (luultavasti tuleva) asiakasyritykseni voisi heistä erottua edukseen.