Loppuhuipennus käsillä

No niin: viimeinen päivä marraskuuta. Lähtötilanne tänä aamuna on se, että jatkokertomuksen viimeinen osa jäi eilen hiukan kesken. Tämän päivän piti olla pyhitetty oikolukemiselle, mutta ensin pitää kirjoittaa puuttuva teksti.
Se on onneksi helppoa, sillä tarinassa eletään jo loppuhuipennusta. Kovia kokenut päähenkilö Katariina saa kaiken, mitä haluaa, eikä muillakaan tarinan henkilöillä huonosti mene. Yhdet kihlajaisetkin on jo vietetty salamarakastumisen seurauksena.
Sitä mietin, että pitäisikö yksi häijy juoppo vielä passittaa myllyhoitoon? Nyt hänet vain heitettiin pois pilaamasta erään ihmisen elämää. Noin soisin tapahtuvan oikeassakin elämässä useammin: sen sijaan, että juopottelua vain siedetään ja kärsitään, pitäisi addikti ohjata hoitoon tai jos hän ei siihen suostu, jättää yksin miettimään vaihtoehtojaan. Kenenkään ei pitäisi kuluttaa omaa elämäänsä juopon hyysäämiseen. Tunnen aivan liian monta ihmistä, jotka ovat sitä tehneet, joku monta vuotta, toinen vuosikymmeniä. Ei heillä ole uhrautumisestaan tullut ylevä olo, vaan katkera.

Hommiin siis. Hyvä, että teen työkseni mitä teen. Ketään ei haittaa, vaikka yskin korskuen tässä pöytäni ääressä. Jos olisin asiakaspalvelutöissä, kaikki kiertäisivät tällaisen korisijan kaukaa, eikä avokonttoriinkaan olisi mitään asiaa röhisemään pöpöjä ilmoille.

Mainokset

Niiskurouvan maanantai

Vilunväreitä, väsymystä, kehnosti nukuttu yö – syyskauden toinen ja ylivoimaisesti räkäisin flunssa on täällä. Työkyky ei onneksi ole mennyt, vaan naputtelen täällä hommia eteenpäin, pikkuisen verkkaisempaan tahtiin vain. Edelleen uskon, että Nyyrikin jatkis valmistuu keskiviikkona, tai ainakin tällä viikolla. Olen suunnitellut, että jatkiksen palautettuani hemmottelen itseäni vapaapäivällä, tai vähintäänkin sellaisen puolikkaalla. Käyn taidenäyttelyssä tai elokuvissa ja tekemässä pieniä jouluostoksia.

Pitäisi tehdä taas varmuuskopioitakin. Paljon! Pelästyin juttua kiristäjäviruksesta, joka lukitsee tietokoneen tiedostot. Tiedostonsa saa takaisin käyttöön vasta, kun on maksanut roistoille salausavaimesta.
Olen siinä määrin pudonnut tekniikan kelkasta, että jo pelkästään kiristyssumman maksaminen bitcoineina voisi olla minulle ylivoimaista. Varmuuskopiot, virusturva ajan tasalle, palomuuri ja päivitykset ja — uuh. Mitä jos vaan haluaa käyttää konettaan, eikä jaksa eikä ehdi koko ajan olla päivittämässä jotain? Sitten kai käy köpelösti.

Minun mielestäni päivitin Flash Playerinkin pari viikkoa sitten, ja nyt se taas herjaa vanhentuneensa. Kaikesta muusta puhumattakaan. Virusturvaohjelmien raporteista en tajua juuri mitään. Tulee ilmoitus hirveistä vaaroista ja kun tutkin niitä, ne vaarat tarkoittavatkin sitä, etten ole ostanut jotain kalliimpaa palvelupakettia ohjelmistoyritykseltä.
Joka kerta, kun otan älypuhelimen irti laturista, se ilmoittaa päivittäneensä 39 sovellusta tai enemmänkin. Siis häh? Olen itse ladannut sinne ehkä kymmenen ohjelmaa, loput ovat kai sitten tulleet käyttöjärjestelmän mukana. Niin, sehän vasta jännää onkin, kun puhelimen käyttis haluaa välillä uusia itsensä. Viime kerralla kävi niin, että puhelimen ollessa äänettömällä myös herätystoiminto lakkasi toimimasta. Seuraava päivitys sitten onneksi korjasi ongelman. Nyt puhelin on alkanut väristä soimisen ja viestien yhteydessä, vaikka värinä on valikosta poissa päältä. Jonkin mukavan päivityksen sivuvaikutusta tämäkin varmaan.

Joku sanoisi tähän marinaan varmaan, että päivitä itsesi, ämmä. Mutta en mää jaksa.

Väsynyt mutta onnellinen

Hirveät vieroitusoireet: en ole kirjoittanut lähes kolmeen päivään muuta kuin muistiinpanoja… Äsken oli ihan pakko naputella muistiin päässä keskeytynyt synopsis maaliskuun Timantiksi. Siitä on tulossa rikostarina tai ainakin huijaustarina. Kunnianhimoisena tavoitteena on luoda viihdekirjoittajan urani hirvittävin, omatuntoa vailla oleva, manipuloiva liero, joka jättää jälkeensä savuavia raunioita. Ennen tätä viimeistelen kuitenkin Nyyrikin jatkokertomuksen. Sen palautuspäivä on ensi viikon keskiviikko.

Näytelmään liittynyt tapaaminen sujui mainiosti. Paikalla oli ohjaajan lisäksi keskeisistä näyttelijöistä kolme, ja tunnelma oli sydämellinen. He saivat käsikirjoitukset, joihin tosin on vielä tulossa pikku viilauksia, mutta pääsevätpä jo vähän tutustumaan.
Sain monesta suusta ylistävää palautetta näytelmän alkumonologista, jonka kirjoitin melkein viimeisimpänä lisäyksenä siihen. Menin onnesta niin solmuun, että mahdoinko edes kunnolla kiittää…
On niin hyvä ja kiitollinen fiilis siitä, että pääsin taas tällaiseen projektiin mukaan.

Minulla oli toinenkin palaveri. Se oli mainostoimistossa, jonka kanssa olen pitkään tehnyt yhteistyötä. Käytiin läpi yhtä hiukan keskeneräistä hommaa (sitä pienten haastattelujen sarjaa) ja suunniteltiin muita projekteja. Mielenkiintoisia töitä saattaisi taas olla tarjolla, ihan sormet syyhyävät päästä niitä tekemään. Katsotaan.

Tissiviikko

Nyt vietetään somessa kuulemma Tissiviikkoa. Onhan romanttis-eroottisen viihteen kirjoittajan tietysti otettava asiaan kantaa. Kampanjassa kysytään mm. miksi miehet saavat kulkea ilman paitaa, naiset ei, ja miksi naisten rinnat on yliseksualisoitu. Jalo tavoite on ”voimauttaa ja tuoda lisää itsevarmuutta olla oman kehonsa kanssa”, kertoo Tissiviikon järjestäjä Nyt-liitteessä.

Olen aikojen saatossa lähtenyt monenlaiseen mukaan, somessakin. Olen urheillut ihan homona ja osallistunut huulipunavallankumoukseen. Kuvan ryntäistäni jätän kuitenkin postaamatta. Tämä taistelu olkoon nuorempien. Minusta on tainnut tulla liian vanha ja kyyninen. En oikein jaksa uskoa, että somen täyttäminen tissikuvilla vähentäisi miesten kiihottumista tisseistä. Nettihän on vuosikausia jo ollut tissinkuvia täynnä, ja aina vain vissi määrä miehiä jaksaa niitä sieltä tiirailla.

Asiasta sopii toki keskustella – siis että miksi ne tissit on, kuten Tissiviikon järjestäjät sanovat, yliseksualisoitu. Miehet varmaan myöntävät auliisti, että juu, tissithän on meilläkin, ja maitorauhaset ja läski eivät sinänsä kuulosta kovin innostavilta. Mutta kun ne tissit sitten ovat siinä silmien edessä, niin tuota, jotain vain tapahtuu…

Niin, minä kyllä taidan uskoa, että tisseistä innostuminen on heteromiehen biologiassa, eikä niiden seksualisoinnin purkaminen niin vain onnistu. Toinen asia on tietysti se, että halutaanko tasa-arvon nimissä, että naisetkin voivat kesähelteillä kulkea paidatta julkisilla paikoilla? Minä en välttämättä haluaisi, että miehetkään kulkevat.

omenat.jpg

Kuvittele tähän bloggaajan tissit. Jos haluat.

Jäähyväiset häämöttävät

Kohta Katariinan ja minun on erottava. Jatkokertomus on nimittäin huomisen jälkeen toivottavasti enää yhtä osaa vaille valmis. Viimeisen osan kirjoittaminen jääkin sitten alkuviikkoon, koska edessä on reissaamista näytelmän tiimoilta. Ehkä pieni tauko tekee hyvääkin, koska kirjoitusprosessi on ollut vauhtiin päästyään melko tiivis. Toivon mukaan en unohda vaan näen selkeämmin kaikki irtonaiset langanpäät, jotka tarvitsevat sievän solmun.

Muita työkuulumisia: projektista, josta piti tulla muokattava näyteteksti, ei ole kuulunut hisaustakaan. Muistaakseni jo pari viikkoa on vierähtänyt sovitusta ajankohdasta. Joko ko. työnantaja on arvioinut oman aikataulunsa väärin tai sitten minut on jostain syystä (ja siitä mitään ilmoittamatta) jo diskattu jatkosta. No. Tällaista tämä välillä on. Elämä ja työelämä, varsinkin jos on freelancer. Varmaa on vain epävarmuus.

Asiakaslehdenkin tiimoilta taas kuului, pientä tunnustelua ensi kevään numeroa koskien. Vaikuttaa siis siltä, että teen sen. Poikkeuksellista, että sain tietää asiasta näin aikaisin. Pystyn siis jopa laatimaan kevään aikataulut hyvissä ajoin. Kun nyt vielä tällä kertaa, viimeinkin, tajuaisin jättää niihin tarpeeksi joustoa. Turhan monet projektit ovat tupanneet menemään niin, että joko aikataulu on lähtökohtaisesti puolimahdoton ja lupaan silti, tai sitten itse tungen kalenterin liian täyteen kun kuvittelen liikaa itsestäni enkä ota huomioon, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Lopputuloksena stressiä ja hosumista ja potemista siitä, että teen kiireessä sutta tai en ainakaan parastani.

Postauksen alkuun palatakseni: minun tulee häntä ikävä. Katariina ei ole paha ihminen, kaikkea muuta, mutta hän maksaa tarinassa kalliin hinnan nuoruuden erehdyksestään. Yhteisö tuomitsee hänet teostaan yksituumaisesti. Tarinan mittaan tulee esiin muutamaan kertaan se, että jos hän olisi mies, tuomio olisi lievempi. Pientä tasa-arvoon liittyvää pohdintaakin siis luvassa.

Onko taivaassa kirjoja?

pisaratSähköpostiin kilahti kirjastosta ilmoitus, että varaus on noudettavissa: Saara Turusen Rakkaudenhirviö, joka sai viime vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Olen varannut myös Sinikka Vuolan Replikan ja Pekka Hiltusen Onnen. En tiedä, missä välissä ne luen, mutta sain taas jonkinlaisen sätkyn tajutessani, miten paljon (kaiken todennäköisyyden mukaan) hyviä kirjoja minulla on lukematta.
Minulle ei iske ikäkriisi, kun katson peilistä naururyppyjäni, mutta kun tajuan, miten paljon maailmassa olisi vielä lukemista, pelkään kuolevani ihan liian varhain.

Oliko vähän synkkää? Oikeasti tämä päivä ei ole yhtään synkkä. Vettä kyllä tihkuttaa ja taivas on märän villasukan värinen, mutta vietin reilusti toista tuntia pihalla leikkimässä lapsen kanssa rosvoa ja poliisia. Lapsi myös tahtoi, että äidille haetaan kaupasta vaaleanpunainen yllätys (”isi, sellainen joku naisten ja tyttöjen juttu”). Kohta siis luvassa teetä ja berliininmunkkia 🙂
Tänään on naurettu paljon. Parasta.

Pieni perjantaihenkäisy

Tervetuloa, oi viikonloppu! Lumesta on enää rippeet jäljellä, ja jatkokertomusta on valmiina kahdeksan osaa eli 2/3 tarinasta. Tyytyväinen, voi kyllä.

On hyvä, että kirjoitusaikataulu on pitänyt. Ensi viikon näet rikkoo tai pikemminkin lyhentää näytelmään liittyvä kokous, joka on perjantaina. Siihenkin on vähän valmistauduttava. Tapaan taas ohjaajan ja ehkä näyttelijöitäkin.

Hyviin uutisiin on luettava myös se, että eilen illalla sain viimeinkin luettua Orasen Kekkos-kirjan loppuun saakka. Viimeiset parikymmentä sivua menivät liukkaasti ja olivat mielenkiintoisia – en tiedä miten paljon johtui siitä, että urakan loppu häämötti… Nyt sitten kepeämpää yöpöytälukemista kehiin: kollegan pokkari ja sen jälkeen Maija Vilkkumaan romaani Nainen katolla, jonka lainasin kirjastosta.

Ehkä kirjoitan viikonloppunakin jatkista, jos iskee sellainen pakko (aina flow ei vaan katkea viikonloppuun ja silloin ei auta kuin kirjoittaa: muuten on levoton olo). Siivotakin pitäisi. Ja kokeilla, lähteekö lumentulosta asti ruudussa nököttänyt autovanhus käyntiin. Mutta ennen tuota kaikkea: lapsi nukkumaan, aikuisille pitsaa ja lasi tai pari punaviiniä.

Kohta se kaatuu

Ihan hirmuinen flow jatkokertomuksen kanssa. Siinä ehti olla jo takkuisempikin hetkensä, mutta nyt taas kulkee. Olen aika luottavainen, että nyt laukataan loppuun saakka.

Sanastokin muisti minua taas eilen nätillä summalla. Lainauskorvaukset ovat kaltaiselleni silpputyöläiselle mahtava juttu. Minä en saa niitä niinkään kirjailijan ominaisuudessa, kas kun en ole niitä oikeita kirjoja saanut vieläkään aikaiseksi, vaan olen vuosia sitten kääntänyt läjän lastenkirjoja suomeksi. Niitä lainataan niin paljon, että kääntäjälle ropisee mukava rahasumma joka vuosi.
Ammattikääntäjien palkkakuopasta on puhuttu vuosikausia, ja heille Sanasto-korvauksen voisi kuvitella olevan loistojuttu ja merkittävä lisä toimeentuloon, kun se on minullekin kuitenkin paljon enemmän kuin suolarahaa.

Mitä minä sitten teen niillä rahoilla? Suurin osa menee varmaan ihan arkisiin menoihin, mutta laitan myös hyvän kiertämään: ostan tutulta taiteilijalta taulun. Hänellä oli kyseessä oleva teos näyttelyssään muutama vuosi sitten. Tykästyin siihen, mutta eipä ollut silloin niitä satasia laittaa taiteeseen. Sattumalta sain tietää, että taulu on vielä hänen työhuoneellaan ja tein spontaanin päätöksen, että nyt minä sen ostan. Kaupat on jo sovittu, ja taulu pääsee kotiin luultavasti lauantaina. Vielä on vähän auki, ripustetaanko se makuuhuoneen seinälle (sopisi sinne värien puolesta) vaiko työpisteeni viereen tuomaan inspiraatiota.
Taiteilija oli iloisesti yllättynyt, kun en yrittänyt ryhtyä tinkaamaan hinnasta. Se ei itse lumiukko.jpgasiassa tullut mieleenikään. Kyseinen taulu on minusta joka euron arvoinen, joten miksi ruinaisin alennusta?
Kun minulta ostetaan tekstiä, laitan sille hintalapun. Oletan että tarjous hyväksytään tai hylätään – tähän saakka on aina hyväksytty – ja olisin kyllä aika ällistynyt ja varmaan närkästynytkin, jos alettaisiin kysellä, tekisinkö homman vaikka -30%:n alella. Annan kyllä tutuille joskus jostain hommasta alennusta, mutta teen sen pyytämättä – ihan kuin jotkut heistä tekevät minulle. Niin sen homman minusta kuuluu toimia. Se antaa kaverialennusta, ken tahtoo ja pystyy.

Ai niin, se minun lumensulatusmagiani toimii: lumiukko pihalla näyttää jo näin ryytyneeltä. Huomisaamuna se on taatusti kaatunut.

Huomenna päivä on uus

Takana takkuinen päivä. Keskittymisvaikeutta koko aamupäivä, yksi pitkä puhelu vielä hajottamassa ajatuksia. Ja kun viimein pääsi kunnolla vauhtiin kirjoittamisessa, pitikin jo lähteä hakemaan lapsi päiväkodista. No, jotain sentään syntyi: muutama dialogi nuortenkirjaan ja puoli osaa jatkokertomusta.

Sellainen mukava uutinen, että ohjaaja on saanut buukattua näytelmään ihan loistokaartin näyttelijöitä. Kesä saisi tulla taas pian monestakin syystä, tässä yksi hyvä sellainen.

timantti-11-kansi

Perinteinen viuhka tekijänkappaleista eli marraskuun Timantti.

Katsoja helvetistä

Olen katsonut neljä osaa Sorjosta, uutta suomalaista rikossarjaa. Minä suosin suomalaisia vaatteita ja ruokaa ja kaikenlaisia muitakin hyödykkeitä, joten minun pitäisi varmaan hehkuttaa myös suomalaista tv-viihdettä. Miksi minä silti aina vain narisen? Siksi kai, että joka kerta odotan aivan liikaa ja petyn.

Silta-sarjan apinoimisesta Sorjosta on jo syytetty ja yhdyn syytöksiin, joten siitä ei sen enempää. Epäilen, että myös brittisarja Fortitude – ikiroudan kirous on inspiroinut käsikirjoittajia – Sorjosessa kaupungin johto ajaa keinoja kaihtamatta kasinoa Saimaan rannalle, Fortitudessa haluttiin pykätä jäätikköhotelli.

Myönnän olevani katsoja suoraan helvetistä. Samanlainen olen dekkareidenkin lukijana. Kun löydän ensimmäisen virheen tai epäuskottavan kohdan, lakkaan näkemästä kokonaisuutta ja jatkossa näen melkeinpä vain ne virheet.

Sorjosta katsoessa on mielen päällä se sama kysymys kuin Telluksenkin kohdalla: Miksi huippunäyttelijöillä miehitetty, visuaalisesti hieno sarja vesitetään huteralla kässärillä? Eikö kukaan tuotantotiimissä ole tajunnut, että käsikirjoitus tarvitsee vielä yhden hiontakierroksen? Vai eikö siihen ole ollut rahaa? Onko aikataulu pettänyt?

Kun katson näitä mainittuja sarjoja, minusta tuntuu, että olen varmasti hinkannut harrastajateatterin esitettäväksi tulevaa kesäteatterinäytelmääni suuremmalla pieteetillä kuin mitä noiden kirjoittajat ovat tehneet.

Pari esimerkkiä:

Rikostutkija Sorjonen ja kollegansa ajelevat rikos- ja muillekin paikoille aina poliisin partioautoilla. Kuinkahan yleistä sellainen on? Kaikki ne kerrat, kun olen rikostutkijoita kohdannut, toimittajan työn puolesta tai muuten, he ovat liikkuneet tunnuksettomilla ns. siviilipoliisiautoilla.
Poliisit tutkivat rikospaikkaa taskulampuilla, vaikka voisivat vain napsauttaa katkaisijasta valot huoneeseen. (Näyttää vissiin jännittävämmältä, vai?)
Poliisit jättävät jostain syystä rikospaikalle uhrin kannettavan tietokoneen, jota omia tutkimuksiaan tekevä ex-poliisi pääsee sitten salaa näppärästi tutkimaan.
Kari Sorjonen on olevinaan omalaatuinen nero, ja sen vuoksi hän esimerkiksi tuijottelee hanasta valuvaa vettä ja lausuu siitä — latteuksia. (Jos käsikirjoittaja ei keksinyt mitään parempaa, olisiko voinut kilauttaa vaikka yliopiston filosofian laitokselle ja pyytää jeesiä?!)
Hotellihuoneesta löytyy huumepoliisi, joka on tapettu saksilla. Dekkareita lukeneelle ja tv:n rikossarjoja katsoneelle on selvää, että poliisi alkaa ensimmäisenä tutkia, mitä juttuja kuolleella kollegalla on ollut työn alla ja voisiko surmatyö liittyä niihin. Sorjonen ja kollega alkavat kuitenkin heti ensimmäiseksi epäillä, että huumepoliisi on sotkeutunut itse rikoksiin. Kuolinsyy ja ne saksetkin lörpötellään medialle heti tutkinnan aluksi.

Paljon voisi antaa anteeksi, jos henkilöhahmoista tykkäisi. Saalis on kuitenkin laiha.
Ville Virtasen esittämän Sorjosen omalaatuisuus jää jotenkin puolitiehen, valjuksi, epäkiinnostavaksi.
Sorjosen vaimon (Matleena Kuusniemi) ja kieron kaupunginkamreerin (Mikko Leppilampi) hahmot ovat tähän mennessä olleet niin ohuita, että heidät melkein pystyy puhaltamaan kumoon omasta olohuoneestaan käsin. Puisevia ovat myös Sorjosen ryhmässä työskentelevät muut poliisit. Anu Sinisalo tekee oman roolinsa niin tiukasti, että pelastaa jotain.

Ja vielä lopuksi: Sorjonen ei ole tarpeeksi jännä. Silta koukutti, koska katsojaa harhautettiin ja pidettiin pimennossa niin taitavasti. Sorjonen paljastaa liikaa. Poliisit tuntuvat hömelöiltä, kun katsoja on koko ajan heitä pari askelta edellä.