Olen katsonut neljä osaa Sorjosta, uutta suomalaista rikossarjaa. Minä suosin suomalaisia vaatteita ja ruokaa ja kaikenlaisia muitakin hyödykkeitä, joten minun pitäisi varmaan hehkuttaa myös suomalaista tv-viihdettä. Miksi minä silti aina vain narisen? Siksi kai, että joka kerta odotan aivan liikaa ja petyn.
Silta-sarjan apinoimisesta Sorjosta on jo syytetty ja yhdyn syytöksiin, joten siitä ei sen enempää. Epäilen, että myös brittisarja Fortitude – ikiroudan kirous on inspiroinut käsikirjoittajia – Sorjosessa kaupungin johto ajaa keinoja kaihtamatta kasinoa Saimaan rannalle, Fortitudessa haluttiin pykätä jäätikköhotelli.
Myönnän olevani katsoja suoraan helvetistä. Samanlainen olen dekkareidenkin lukijana. Kun löydän ensimmäisen virheen tai epäuskottavan kohdan, lakkaan näkemästä kokonaisuutta ja jatkossa näen melkeinpä vain ne virheet.
Sorjosta katsoessa on mielen päällä se sama kysymys kuin Telluksenkin kohdalla: Miksi huippunäyttelijöillä miehitetty, visuaalisesti hieno sarja vesitetään huteralla kässärillä? Eikö kukaan tuotantotiimissä ole tajunnut, että käsikirjoitus tarvitsee vielä yhden hiontakierroksen? Vai eikö siihen ole ollut rahaa? Onko aikataulu pettänyt?
Kun katson näitä mainittuja sarjoja, minusta tuntuu, että olen varmasti hinkannut harrastajateatterin esitettäväksi tulevaa kesäteatterinäytelmääni suuremmalla pieteetillä kuin mitä noiden kirjoittajat ovat tehneet.
Pari esimerkkiä:
Rikostutkija Sorjonen ja kollegansa ajelevat rikos- ja muillekin paikoille aina poliisin partioautoilla. Kuinkahan yleistä sellainen on? Kaikki ne kerrat, kun olen rikostutkijoita kohdannut, toimittajan työn puolesta tai muuten, he ovat liikkuneet tunnuksettomilla ns. siviilipoliisiautoilla.
Poliisit tutkivat rikospaikkaa taskulampuilla, vaikka voisivat vain napsauttaa katkaisijasta valot huoneeseen. (Näyttää vissiin jännittävämmältä, vai?)
Poliisit jättävät jostain syystä rikospaikalle uhrin kannettavan tietokoneen, jota omia tutkimuksiaan tekevä ex-poliisi pääsee sitten salaa näppärästi tutkimaan.
Kari Sorjonen on olevinaan omalaatuinen nero, ja sen vuoksi hän esimerkiksi tuijottelee hanasta valuvaa vettä ja lausuu siitä — latteuksia. (Jos käsikirjoittaja ei keksinyt mitään parempaa, olisiko voinut kilauttaa vaikka yliopiston filosofian laitokselle ja pyytää jeesiä?!)
Hotellihuoneesta löytyy huumepoliisi, joka on tapettu saksilla. Dekkareita lukeneelle ja tv:n rikossarjoja katsoneelle on selvää, että poliisi alkaa ensimmäisenä tutkia, mitä juttuja kuolleella kollegalla on ollut työn alla ja voisiko surmatyö liittyä niihin. Sorjonen ja kollega alkavat kuitenkin heti ensimmäiseksi epäillä, että huumepoliisi on sotkeutunut itse rikoksiin. Kuolinsyy ja ne saksetkin lörpötellään medialle heti tutkinnan aluksi.
Paljon voisi antaa anteeksi, jos henkilöhahmoista tykkäisi. Saalis on kuitenkin laiha.
Ville Virtasen esittämän Sorjosen omalaatuisuus jää jotenkin puolitiehen, valjuksi, epäkiinnostavaksi.
Sorjosen vaimon (Matleena Kuusniemi) ja kieron kaupunginkamreerin (Mikko Leppilampi) hahmot ovat tähän mennessä olleet niin ohuita, että heidät melkein pystyy puhaltamaan kumoon omasta olohuoneestaan käsin. Puisevia ovat myös Sorjosen ryhmässä työskentelevät muut poliisit. Anu Sinisalo tekee oman roolinsa niin tiukasti, että pelastaa jotain.
Ja vielä lopuksi: Sorjonen ei ole tarpeeksi jännä. Silta koukutti, koska katsojaa harhautettiin ja pidettiin pimennossa niin taitavasti. Sorjonen paljastaa liikaa. Poliisit tuntuvat hömelöiltä, kun katsoja on koko ajan heitä pari askelta edellä.