Agatha Christie kirjoitti viihdettä, eikä historiaa

Päivän Hesari kertoo, että HarperCollins-kustantamo on poistanut Agatha Christien dekkariklassikoiden digiversioista loukkaavana pidettyä kieltä. Kun luin jutun, sen kommenttilaatikossa oli 22 kommenttia, joissa kaikissa tuomittiin teko ”historian väärentämisenä”.

En oikein ymmärrä tuota väitettä. Christien kirjat ovat viihdettä, tavattoman suosittua sellaista vielä kymmeniä vuosia julkaisunsa jälkeen. Tieto siitä, millaisia alkuperäiset kirjat olivat, säilyy taatusti ympäri maailmaa kirjastoissa ja yksityiskodeissa, joissa on miljoonia niteitä Christietä, ja sen lisäksi kirjallisuudenhistoriaa käsittelevissä julkaisuissa. 

Historia on historiaa ja nykypäivä on nyt. Miten dekkarien viihdearvo kärsii siitä, että niiden uusista versioista siivotaan pois alentuvaa ja stereotyyppistä suhtautumista esimerkiksi intialaisiin ja afrikkalaisiin? Mitä menetetään, kun Miss Marple ja Hercule Poirot eivät enää käytä n-sanaa?
Keiltä kaikilta kustantamon, jolla Christien kirjojen julkaisuoikeudet ovat, olisi pitänyt pyytää siihen lupa? Ilmeisesti ainakin niiltä suomalaisilta, jotka tuolla kommenttilaatikossa ilmaisevat mielipahaansa.

Tiedän, että tarkoitus ei aina pyhitä keinoja, mutta — ihan oikeasti, ihmiset: HarperCollins on liikeyritys, joka haluaa myydä mahdollisimman paljon kirjoja, ja siellä on päätetty päivittää Miss Marple ja kumppanit tähän päivään, jotta mahdollisimman moni lukija viihtyisi edelleen tarinoiden parissa, eikä pitäisi niitä tunkkaisina. Ilmeisesti myös Christien lapsenlapsenlapsi, joka johtaa Agatha Christie Ltd -yritystä, on antanut luvan muokattujen dekkareiden julkaisulle. Eikö kelpaa?
Sittenkö kelpaisi, jos Agatha itse olisi elossa ja pystyisi sanomaan, että tuo on okei — vai eikö sittenkään? Saako kirjailija itse ”väärentää kirjoittamaansa historiaa”? Eikö muuten kuulostakin hölmöltä tuo — Christie kirjoitti itsensä (populaari)kirjallisuuden historiaan, mutta hän ei kirjoittanut historiaa, jonka pitäisi säilyä muuttumattomana, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Siinä on ero.

En vertaa Sara Stormia Agatha Christieen, mutta olin tosi tyytyväinen, kun Sagalta otettiin taannoin yhteyttä ja varmistettiin, että eräästä monta vuotta vanhasta pokkaristani saa äänikirjaan päivittää tunkkaisen ilmaisun nykyaikaan (ei sentään n-sanaa, mutta rodullistetusta ihmisestä käytettiin sanaa, joka ei enää ole aivan neutraali). Olin tosi iloinen, että he huomasivat asian.  

Ja huumaapi pään

Kävin tänään pitkästä aikaa ravintolassa arkilounaalla, kun tapasin erästä tuttavaa. Sen jälkeen äänestin kirjastossa ennakkoon ja jäin sitten sinne läppärin kanssa tekemään töitä, jotta pystyin samalla reissulla hakemaan koulusta jalkavaivaisen lapseni.
No, tällä kertaa kirjastossa oli hiukan levotonta, joten työnteko jäi pariin meiliin ja taustatietojen googlailuun. Lopun ajan vain roikuin Twitterissä, joka vaalien lähestyessä on päivä päivältä toksisempi paikka.

Tänään tajusin ehkä selvemmin kuin koskaan, että herravihan levittely somessa on pakosti tosi voimaannuttavaa, kun niin monen twiitin perässä törmäsin tuttuihin nimiin. Eivät ne samat ihmiset jaksaisi muuten päivästä päivään sitä tehdä, kuluttaa siihen valtavasti aikaansa ja energiaansa (ja älylaitteidensa energiaa). Tarkoitan siis ihan tavan kansalaisia, en esimerkiksi kansanedustajia, jotka tekevät toisten parjaamiseen keskittyviä TikTok-videoita meidän verorahoillamme.

Siitä ilmeisesti saa ihan hirveät kiksit, kun on paikka, jossa voi ilman pidäkkeitä ja seuraamuksia nimittää esimerkiksi ministereitä narsisteiksi, rikollisiksi, narkkareiksi, hulluiksi ja ties miksi. Kun voi vapaasti nimitellä vallanpitäjää huoraksi ja lehmäksi ja julistaa hänet täysin kykenemättömäksi ja jos joku paheksuu, nimitellä häntäkin. Ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään — Sylvian joululaulun sanoja lainatakseni.

Pisteliäs ja taitavasti muotoiltu kyökkipsykologinen analyysi pääministeristä voi omassa Twitter-kuplassa saada samanmielisiltä vaikka sata tykkäystä, ja se ilmeisesti hivelee mieltä ja koukuttaa jatkamaan.
Häneen kohdistuva vihamielinen vyörytys Twitterissä on saanut minut monesti matalalle mielelle — tuollaisiako me suomalaiset tosiaan olemme — mutta vaalit ovat saaneet monet jo niin hurjalle laukalle, että naurattaa: Sanna Marin on heidän mielestään valjastanut New York Universityn, Joe Bidenin ja Volodymyr Zelenskyin tekemään vaalityötä hyväkseen! Melkoisia saavutuksia samalta ihmiseltä, jota he syyttävät tyhjäpäiseksi Sokoksen kassaksi.
Marin on tosiaan valovoimainen henkilö, mutta enpä olisi aavistanut, että hän on kietonut Bideninkin pikkurillinsä ympärille. Ja jotenkin luulin, että Zelenskyilläkin olisi muuta ajateltavaa kuin demarien vaalimenestys, mutta mitäpä minä tiedän siitäkään asiasta.

En tiedä mitään hävittäjistäkään, mutta onneksi muut tietävät sitäkin paremmin: kun Twitterissä leviää jokin Hornetteja koskeva uutinen, heti sen alle ilmaantuu kommentoimaan sata suurta hävittäjäasiantuntijaa. Kun Ilmavoimat tekee rekryjä, heidän kannattaa ehdottomasti keskittää kampanjansa Twitteriin.

Herraviha. Ehkä minä otan sen yhdeksi teemaksi jossakin lähikuukausien kirjoitustyössäni. Siinä mielessä se on hieman ongelmallinen, että minä mielelläni kirjoitan sivuhenkilöillenikin jonkinlaisen kasvutarinan, ja mitä olen noita kaninkoloon tipahtaneita kiukuttelijoita somessa seurannut, niin peruutusvaihdetta valoa kohti he eivät löydä ikinä, sitä ei kerta kaikkiaan ole: ei, vaikka kolossa olisi säkkipimeää ja edessä umpikuja, niin siellä he ruopivat.

Ruovesi, täältä tullaan

Minä en ole ikinä tehnyt työtä — mitä ikinä se sitten onkaan ollut, viimeiset 14 vuotta suurelta osin kirjoittamista, mutta sitä ennen kaikkea muutakin — vain jotenkin sinne päin. On harmittanut, jos käsistäni on lähtenyt vaikka tiukan aikataulun takia viimeistelemätöntä tekstiä. Resurssieni rajoissa olen pyrkinyt aina tekemään parhaani, näin voi sanoa.
Silti joistakin projekteista tulee lempilapsia, joiden työstämiseen haluaa laittaa enemmän paukkuja. Nyt on työn alla yksi sellainen: henkilöjuttu hyvin mielenkiintoisesta, monitahoisesta ihmisestä. Haluan välittää hänen persoonansa lukijalle sellaisena kuin sen itse koin. Se ei ole helppo homma. Hän oli särmikkyyteen saakka suorapuheinen. Latomalla hänen kommenttejaan peräkkäin sanasta sanaan ilman kontekstia hänestä voisi muodostua hyvinkin epäsympaattinen kuva. Eikä hän ollut sitä, ollenkaan. En halua tehdä hänelle vääryyttä. Siksi tämä päivä taitaa kulua aika tiukasti tämän yhden ainoan jutun parissa. Eilen sain haastattelun purettua Sanelimelta, hain sopivaa tyylilajia ja rakennetta ja pääsin vähän alkuun kirjoittamisessakin. 

Lähipäivinä on syytä saada muitakin kirjoitustöitä eteenpäin. Kolmessa viikossa minun on kirjoitettava seitsemän lehtiartikkelia kahden kesänovellin lisäksi. Vielä ollaan jokseenkin järkevässä aikataulussa, mutta parin laiskemman päivän jälkeen homma voi jälleen kerran levitä käsiin.
Tämä pitäisi muistaa, eikä esim. jämähtää kahvitauoilla lukemaan Twitteriä. Siellä on viime päivinä mm. sankoin joukoin kauhisteltu persujen eduskuntavaaliehdokkaan provosoivasta vaalimainoksesta saamaa palautetta. Eikö olekin kauheaa, että tuota naista pommitetaan somessa nyt viesteillä, joissa haukutaan, nimitellään ja jopa uhkaillaan!
On se. Tosin ne kauhistelijat itse vähintäänkin tykkäilevät ja levittävät tai jopa tehtailevat ihan vastaavia viestejä esimerkiksi pääministeristä ja vihreistä naispoliitikoista. He nimittelevät toisia huoriksi, idiooteiksi ja narkkareiksi, joiden pitäisi kuolla pois, mutta silloin kyse on vain mielipiteistä, joihin kaikilla on oikeus ja siitä, että johonkin viha ja turhautuminen pitää purkaa, ja tällaiseen viestintään puuttuminen olisi sananvapauden rajoittamista ja ihan silkkaa Pohjois-Koreaa.
No, nyt vihaa ja turhautumista on sitten purettu perussuomalaiseen vaaliehdokkaaseen, eikä se olekaan lainkaan kivaa, vai mitä? Se on tosi ikävää, masentavaa ja pelottavaa, eikö niin? Niin että voitaisiinko sittenkin käydä keskustelua siitä, että some on valehtelun, vääristelyn, ilkeilyn ja uhkailun p***aviemäri, ja jotta se muuttuisi miellyttävämmäksi paikaksi meille kaikille, pitäisi jokaisen tarkistaa omat käytöstapansa siellä ja punnita kahdesti, miten kommentoi ja mitä levittää eteenpäin. Ja somealustoja hallinnoivat firmat, jotka nyt vain käärivät mainoseurot ja sitä kautta näivettävät mm. paikallislehdet Suomesta, pitäisi saada vastuuseen siitä, millaista viestintää he alustoillaan sallivat.    

Onneksi joskus osuu silmiin kivojakin otsikoita heti aamulla: Hesarissa oli eilen ilmestynyt ihana juttu siitä, miten kaksi Otavan kustantamossa työskennellyttä miestä tekee kulttuuriteon ja pelastaa vanhan kirjakaupan Ruovedeltä (juttu on maksumuurin takana).
Tarkistin äsken, että kotoani on Ruovedelle 244 km. Siellä on Helvetinjärven kansallispuisto. Luontoa ja hieno kirjakauppa (uusia ja vanhoja kirjoja sekä taidegalleria), siinä olisi aika hyvä sisältö pienelle kotimaan kesäreissulle.
Mikko Vartiainen ja Pasi Vainio puhuvat jutussa myös kirja-alan murroksesta. Ja siitä, miten Trump-lähtöinen äärioikeistolainen kulttuurin dissaaminen ajaa osaa ihmisistä kauemmas kulttuurista. Kyllä, tähän liittyy kovastikin keskustelu siitä, onko kulttuuri luksusta, niin kuin muuan Trumpin opetuslapsi vaalitentissä julisti.

Suljen silmät lumisateelta

Ikkunan takana sataa lunta. Näin tämä meni, vaikka vasta eilen ihailin kauppareissullani lumettomiksi sulaneita mäkiä ja mietin, koska aurinkoisista kohdista jo alkaa puskea vihreää. Ei siis ihan vielä.
Kesä ei ole nurkan takana, vaikka sitä minun pitäisi ajatella juuri nyt ja sulkea silmät lumisateelta. Syy liittyy tietysti töihin: kahteen romanttiseen kesänovelliin, jotka minulta tilattiin. Toiseen minulla on jo niin vahva idea, että aika varmasti se kantaa tarinaksi saakka. Toistakin pyörittelen ja mietin, sisältääkö se sittenkin liian synkkiä aineksia.
Saisihan toinen novelli — ne tulevat siis samaan julkaisuun — olla hauska ja kepeäkin, jos löytyisi sopiva kehys, mihin niitä huumorinkukkia istuttaa. Kun haluaa olla hauska, tulee herkästi olleeksi myös tyhjänpäiväinen tai falski. En haluaisi olla se kirjoittaja, jonka novellin luettuaan lukija ajattelee, että hitto — haluan tuon vartin elämästäni takaisin.
Jotain lukijan on saatava, niin ajattelen sekä kirjoittajana että lukijana. Minulla on BookBeatissa kävelylenkeillä kuunneltavana Jenny Colganin Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. Olin vähällä jättää sen kesken, kun epäilin, ettei se oikein anna minulle mitään. Sitten päähenkilö löysi loukkaantuneen lunninpoikasen ja alkoi hoivata sitä, ja minulle syy jatkaa kuuntelua oli siinä: naisen ja linnun yhteiselämän oivaltavassa, lämpöisessä kuvaamisessa.

Kun kirjoitin ensimmäiset romanttiset novellini, niiden tavaramerkkejä olivat kohkaaminen ja koomiset kommellukset. Ei huumori ole teksteistäni vieläkään kuollut pois, mutta koheltaminen on vähentynyt.
Valinta ei ole ollut tietoinen. Olen muuttunut ihmisenä ja kirjoittajana, ja sitä myötä tekstini ovat muuttuneet, näin luulisin.
Pokkaritekstitkin ovat ajan saatossa muuttuneet. Sen tajusin, kun eilen selasin paria läpi sillä silmällä, että mistä voisi painattaa kirjan. Lueskelin tarinaa, jonka kirjoitin aloittelevana pokkaristina — se oli ehkä viides pokkarini — ja joka säilyi pitkään omana suosikkinani. Pidin siitä edelleen tosi paljon, mutta lukukokemus oli hiukan hämmentävä: paikoitellen ei tuntunut siltä, että luin omaa tekstiäni.
Jos nyt kirjoittaisin saman tarinan, siitä tulisi erilainen. Parempi vai huonompi, sitä en osaa sanoa. En kuvittele, että olen kirjoittajana kehittynyt koko ajan. Ehkä juonen kuljettamisessa, tekstin rytmittämisessä ja muussa tekniikassa olen kehittynyt, mutta kuten monesti olen todennut, niin maneereja on kertynyt roppakaupalla, ja niistä irti pyristely on vaikeaa.
Toisinaan pelkään kirjoittavani romantiikkaa kuin tekoäly. Miten kamala ajatus.

Pahan kosketuksia

No niin kuulkaa: oheisessa kuvassa on dekkari, jonka kustannustoimitin! Se on hiljattain tullut painosta, ja eilen posti toi minulle tekijältä kappaleen. Kirjan kansi (dekkaristin itsensä suunnittelema) on minusta upea.

Kirjan sisältö on hirvittävä. Se on kamala ja hyytävä juuri sillä tavalla kuin dekkarit usein ovat.
Saaren kehyksenä elää ja hengittää 1980-luvun pikkukaupunki länsirannikolla, Uusikaupunki, ja erityisesti nuorison elämänpiiri, heidän toiveensa ja unelmansa, jotka törmäävät usein tylyyn todellisuuteen. Se tekee tästä dekkarista uniikin niin kuin Islanti Satu Rämön Hildurista. Tosin 80-lukua eläneille Saari ei tietenkään tarjoa eksotiikkaa, vaan nostalgiaa ja samaistumispintaa. Telkkarista katsotaan Hittimittaria, kaverille juostaan soittamaan puhelinkioskista, bändin treenikämpällä litkitään Sorbusta ja kärytellään Camelia. Ja niin edelleen. Suosittelenkin tätä Rake Tähtisen dekkaria paitsi dekkarinystäville ylipäänsä niin 1980-luvun nuorille. Täältä voi tutustua siihen lisää.

Sen jälkeen kun kauan sitten olin sijaisena kirjakaupassa ja luin libristinkappaleen Arne Dahlin kidutuskuvauksia sisältävästä dekkarista sillä seurauksella, ettei ruoka maistunut pariin päivään, olen lukenut tosi vähän dekkareita. Vuosiin en lukenut niitä lainkaan. Visusti kartoin varsinkin niitä, joissa esittelyn perusteella oli raakaa väkivaltaa.
Vatsa ei kestä, eikä sydän. Senkin vuoksi on hyvä, että oman viihdekirjoittamisen genreksi on valikoitunut rakkaus, eikä murha.
Lukijana toivoisin, että dekkarikustantajat alkaisivat painaa takakanteen jonkinlaista asteikkoa, josta voisi päätellä, miten raaka tarina on. Ihan totta, vaikka kolmen erivärisen palluraisen asteikko. Liikennevalot. Jättäisin ne punaiset suosiolla vahvahermoisemmille ja -vatsaisille lukijoille.   

Ilmestyy 30.9.

Niin tuolla luvataan, joten uskottavahan se on 🙂 Sara Stormin joulunovelleista tulee ihan oikea, painettu kirja. Tulee, tulee!

Tässä vaiheessa vuotta pitäisi odottaa kesää, ja kyllä minä odotankin, mutta samalla vähän jo jouluakin — ihan vain näiden kirjallisten projektien vuoksi. Sillä ennen joulua pitäisi olla julki myös Sara Stormin feelgood-trilogian ensimmäinen osa, jota olen pari viikkoa hakannut kasaan ihan valtavan inspiraation vallassa. Teksti on jo yli puolessa välissä!
Olen nauttinut sen kirjoittamisesta ihan käsittämättömän paljon. Olen liikuttunut ja nauranut ääneen — siis jälleen kerran omille jutuilleni. Olen myötäelänyt hahmojeni iloja ja suruja tosi intensiivisesti. Olen kummallisen varma siitä, että tämä teksti toimii. Tekee mieli jo julistaa että kuulkaa, tästä tulee oikein hyvä!

Valitettavasti näinä päivinä on pakko työntää tämä lempilapsi hetkeksi hyllylle, koska pukkaa muita hommia. Aivan sensaatiomaisesti palautin jo heinäkuussa ilmestyvän Lääkäri-pokkarin käsikirjoituksen, jonka DL olisi ollut huhtikuussa. Tämä oli se tarina, joka lähti ennen joululomaa rullaamaan, joten mitäs sitä pysäyttämään.

Nyt ei sitten tarvitse tehdä päällekkäin pokkareita ja lehtijuttuja, joista tärkeimpään — kansijuttuun — tein tänään haastattelun. Pitkästä aikaa olin livekeikalla ja tapasinkin ihan valtavan inspiroivan ihmisen, joka ei totisesti ole tuijotellut lillukanvarsia eikä kompastellut käpyihin. Hän on päättänyt, millaisia jälkiä tähän maailmaan haluaa jättää ja tehnyt töitä sen eteen. Mikä häntä on ajanut eteenpäin, kysyin, ja hän sanoi: intohimo.
Huh, mikä ihminen. Muistan tuon kohtaamisen varmasti lopun ikääni. Ja ehkäpä, toivottavasti, se ei jää ainoaksi.

Ennen kuin joulunovellit ja vielä nimetön tarina ilmestyvät, pukkaa siis pokkareita. Tänään postilaatikkoon oli tipahtanut maaliskuun Lääkäri. Omasta mielestäni siitä tuli hyvin todenmakuinen ja tunteikas tarina. Sankari on yksinhuoltajaisä ja tietysti niin tolkuttoman ihana mies, että jokainen lukija haluaisi omakseen hänet ja touhukkaan bonuslapsenkin.