Kompuroi ja jotain yrittää

Vahvasti symbolinen kuvituskuva.

Minä odotan ja odotan. Etupäässä viimeisen haastateltavan vastauksia. Maanantaina hän lupasi palata asiaan pikapuoliin. Olisin ajatellut sen tarkoittavan, että päivän tai parin kuluessa. Ääh. Jostain syystä sitä tuntee itsensä typeräksi syytäessään hoputusmeilejä.
Olin siis kuvitellut, että saan tänään valmiiksi vähintäänkin luonnoksen artikkeliin. Ei siltä vaikuta. Jotain on kuitenkin saatava aikaan, joten yritän ideoida novellia tai jatkokertomusta.

Kaiken lisäksi minä haihattelija olen käyttänyt TYÖAIKAA romaaniprojektiini sekä eilen että tänään. Tätähän en ole ennen itselleni juuri sallinut.
Noin 1800 sanan mittaisessa katkelmassa toinen päähenkilö on sairaalassa. Lähdin kirjoittamaan sitä hirmuisen inspiraation vallassa. Jo eilen iltapäivällä itsevarmuus alkoi kuitenkin rakoilla. En tiedä, oliko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että luin Issuu-palvelusta katkelman tämän syksyn esikoiskirjasta, jonka tekijä on kirjoittamisen kautta tuttavapiiriini tullut ihminen. Hänen tekstinsä oli hienoa ja valmista ja toimivaa. Se poimi lukijan vaivatta mukaansa. Vakuutti ja koukutti. Olin ihastunut ja iloinen hänen puolestaan. Päätin lukea kirjan ensi tilassa.
Sitten luin omaa vasta kirjoittamaani tekstiä, ja se alkoi töksähdellä. Laahata. Ontua. Kompuroida. Se tuntui peräti alkeelliselta ja nololta. Suljin tiedoston pelästyneenä, ennen kuin unelma romaanin julkaisemisesta olisi enää vain haalea kajastus taivaanrannassa.

Tänään avasin tiedoston huolestuneena. Luin eilisen tekstin ja kirjoitin lisää. Takaraivossa kyllä nakersi aivan hienoinen epäilys siitä, josko olen vain liian tollo tajutakseni, että kirjoitan roskaa. Noh. Niinhän sitä väitetään, että toisinaan tyhmyyskin on siunaus.

Keskenkasvuinen olo

Iines, tuolla!

Pokkari lähti eilen kello kolmelta matkaan. Oikoluku kesti vähän odotettua pidempään, koska tuli kaikenlaista asioiden hoitoa oheen, lähinnä pari puhelua koskien sairasta sukulaista.
Kun urakka oli valmis, katsoin sanamäärää ja alkoi naurattaa: tasan 30 000 sanaa. Olenkohan koskaan ennen tehnyt pokkarissa näin tarkkaa työtä? Sen verran olin taikauskoinen, että suljin tiedoston kiireesti. En halunnut lisätä tai poistaa yhtään sanaa. Jotenkin vaikutti niin täydelliseltä.
Ahaa-elämystä paremmaksi nimeksi ei tullut. Minulla oli joskus tiedosto, jossa oli muistissa mieleen juolahtaneita iskeviä pokkarin nimiä. Pitäisi perustaa sellainen jälleen. Sieltä voisi sitten tarpeen vaatiessa ammentaa inspiraatiota.
Rakas, minä olen roisto. Kuu valehtelee. Taivas ja helvetti. Liian vaarallinen vaimoksi. Näkymätön rakastaja. En muista, olenko tänne blogiin koskaan listannut mielestäni parhaita pokkarieni nimiä, mutta nuo tulevat ensimmäiseksi mieleen.
Hyvä nimi on dramaattinen ja kiehtoo mielikuvitusta. Kustannustoimittajana niiden pyörittely oli välillä yhtä tuskaa. Kun sai hiottua helmen, jota kukaan muu ei ollut vielä keksinyt, siitä oli tolkuttoman ylpeä.

Tänään sitten jotain ihan muuta, eli yritän saada artikkelia nytkäytettyä eteenpäin. Itse asiassa haluaisin saada sen valmiiksi ja kommentoitavaksi haastatelluille parin päivän sisällä, sillä perheemme lähtee keskellä viikkoa sukuloimaan ja hoitamaan vanhojen ja sairaiden sukulaisten asioita. Loppuviikosta nipistyy kaksi työpäivää niihin, mutta yritän reissussa ideoida minulta tilattuja novelleja. Kynä ja paperi kunniaan!

Perjantaina tosin tuskin tulee ideoitua romanttista novellia. Fiilis ei ehkä ole kohdallaan. Minun pitää silloin mennä lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa sairaan omaiseni luo kotikäynnille ja yrittää vuorostani vakuuttaa hänet siitä, että hänen kannattaa lähteä sovinnolla kotoaan vanhainkotiin.
Minun pitää olla niin aikuinen, että kauhistuttaa, sillä tuota päivää ajatellessani haluaisin vetää itkupotkuraivarit ja kieltäytyä kunniasta. En ole pitänyt itseäni suurena vastuunpakoilijana, mutta tuo on sellainen betonilasti, jota tahtoisin vain juosta karkuun, enkä yrittääkään kantaa.
Kauhistuttaa, etten ole keski-ikäisenäkään tämän aikuisempi. Missä sitä saisi opiskella tai mistä ostaa, sitä kypsää viisautta, jota olen iän luullut tuovan tullessaan?

Loppusuoraa taas

Hieno, vai mitä? Tarkoitan siis tuota selaimen yläpalkin ikonia, Sara Stormin sydänlogoa, jonka sain viimein perjantaina lisättyä. Kaikkihan toki huomasivat sen oitis? Eikö? 😀

No-niin, työasioihin. Minähän järjestelin ne nyt siihen malliin, että minulla on syyskuussa deadline sekä sille jo työn alla olevalle artikkelille että kahdelle novellille ja Nyyrikin jatkokertomukselle. Toisin sanoen järjestelin itseni erittäin kiireiseksi. Lokakuussa tarkoitus sitten tehdä se asiakaslehti. Kaikella tällä rehkimisellä taidan yrittää pedata itselleni marraskuuksi Nanowrimo-aikaa.
Suunnitelma voi toki vielä muuttua. Marraskuu tuntuu olevan vielä kaukana. Onneksi. Yritän työntää mielestäni pois orastavaa surua siitä, että kohta on pakko hyvästellä kesä. Kohta on märkää ja pimeää ja tuhruista ja kylmää ja silti on vain pakko jaksaa. Koska on.

Lääkäri-pokkari on jotakuinkin valmis, ehkä loppulauseita pitää vielä pikkuisen hinkata. Oikoluku on vielä kesken, ja sen ohessa pitää muutamaa kohtaa laventaa, että saan sanamäärän täyteen. Nyt sanoja on 29 127. Tavoitteena on saada teksti iltapäivällä kohti Oulua.
Tarina on vielä vailla vetävää nimeä. Nyt otsikon kohdalla lukee Varma voittaja. Ei se minusta huono ole, mutta ei nyt ihan kauhean sykähdyttäväkään. Ei lainkaan parhaita, mitä olen keksinyt. Mitkä sitten omasta mielestäni ovat niitä parhaita? Varmaan sellaiset, jotka onnistuvat tiivistämään jotain olennaista tarinan juonesta tai tunnelmasta.

Tässä ohessa lähetin muutaman meilin ja ehdin saada yhden vastauksenkin. 3/4 haastateltavista tavoitettu, siis artikkelia varten. Yksi on sitkeästi vastaamatta. Hän on kotoisin Aasiasta ja asuu työnsä vuoksi ilmeisesti tilapäisesti Suomessa. En löydä hänelle mistään muuta kontaktitietoa kuin meiliosoitteen, eikä hän vastaa viesteihini. Turhauttavaa. Kohta on taas pakko ottaa yhteyttä toimeksiantajaan ja pyytää apua.

Oikoluku jatkukoon.

Mikael, heti pois kasinolta!

Puolikuntoisena pokkarin kimppuun. Flunssa, jonka luulin olevan menossa pois, muutti muotoaan: kurkkukivusta ja nuhasta yskään, joka vaivasi yölläkin. En ole katkera, mutta kuitenkin. Liikunnan puute tuntuu jo erilaisina jumituksina kropassa ja ruokahaluttomuutena.

Sanoja on 24 596 kappaletta, ja päähenkilöni Olivia on saamassa elämänsä järjestykseen. Vain rakkautta uupuu, sillä se elämän mies on pahanlaisesti suutuksissa Olivialle. Ja – tatta-daa – taas havaitsen, että synopsis on tuon osalta liian hatara! Miten sovinto syntyy, miten he päätyvät taas yhteen? Tähän kohtaan pitää uhrata paukkuja, sillä tämä huipentaa tai latistaa koko tarinan.

Taidan marssittaa vielä näyttämölle Olivian eksänkin avautumaan siitä, miten asiat ovat hänen näkökulmastaan menneet, ja ehdottamaan, miten ne tulevaisuudessa voisivat mennä. Valitettavasti en voi kirjoittaa heitä palaamaan yhteen, sillä olen pedannut asiat niin, että tuo mököttävä mies on lukijankin mielestä paljon, paljon ihanampi. Kunhan leppyy.

PS Eilen illalla yritin googlata, millainen on erään ranskalaiskaupungin kasino ollut 1920-luvulla. Se ei ollutkaan ihan helppo tehtävä. Ja miksi moinen? Noh, romaaniprojektini päähenkilön isä lorvii siellä kasinolla. Tiedän, tiedän, pullataikinakin voi nousta ihan liikaa. Liian turvonneita taikinoita on kuulemma jouduttu kippaamaan bioroskiksiin, ja ne ovat pursuilleet sielläkin hillittöminä yli reunojen…

Sinua ei ole olemassa

Luin eilen illalla loppuun Eira Stenbergin Gulliverin tyttären. On epäselvää, miten kirja on joskus hyllyymme päätynyt. Kun kaksi kirjanystävää aikoinaan laittoi hynttyyt yhteen, täyttyi hylly poikineen. Sen jälkeen kirjoja on ostettu, saatu ja peritty. Monen alkuperä on kadonnut.
Stenbergin kirjan (vuodelta 1993) sivut ovat kellastuneet, mutta kun aloitin lukemisen, vaikutti siltä, että saatoin vaikka olla kirjan ensimmäinen lukija.
Jos tämä on hyvä, suosittelen tätä puolisolleni, ajattelin. En ehkä suosittele. Kirjalla oli loistavat hetkensä, mutta ne olivat kovin lyhyitä. Kuin taitavia tuokiokuvia. Maailman tiivistyksiä. Ja niiden välissä sitten sitä jotain muuta, josta en aina saanut kiinni.
Tajusin, että tuohon mittaan (128 kapeaa sivua) olin odottanut muodon mestarinäytettä. Olisin halunnut järkyttyä, yllättyä, huvittua ja vaikuttua (ensimmäisenä esimerkkinä sellaisesta tulee mieleen Anu Kaajan Leda). Mutta ei, en saanut hengästyä enkä innostua. Minulla oli melkein tylsää.
Luettuani googlasin arvosteluja. Löytyi Pekka Tarkan arvio Hesarista vuodelta 1993! Hiukan huvitti sitä lukiessa, sillä kritiikitkin ovat sittemmin muuttaneet muotoaan. Juoniselostukset ovat saaneet antaa tilaa analyysille. Tarkan kanssa olin kyllä samoilla linjoilla: Stenberg heittää ilmaan monenlaista mielenkiintoista, mutta sinne ilmaan ne sitten jäävät, vaille jatkokehittelyä.

Lukemisesta jälleen kirjoittamiseen: Lääkäri-pokkarissani on nyt 22 173 sanaa. Maanantaiksi olisi oltava valmista, joten kyllä tässä taas niin kävi, että viikonlopuksikin tuli vähän hommaa. Ei se mitään, sadetta on kai luvattu. Ja jos olen oikein ahkera tänään ja huomenna, ei sitä hommaa paljoa jääkään.

Mitä vielä? Kukaan ei varmaan enää jaksa lukea hihkumista siitä, miten romaaniprojektini versoo ja oksii ja paisuu kuin pullataikina, mutta kerrotaan silti.
Nyt muistikirjan sivuille löysivät tiensä toisen päähenkilöni edesmenneet vanhemmat. Mitä he siellä tekevät? Vaikka mitä – seikkailevat Ranskassa, kiipeilevät kallioilla, haaveilevat ja pettyvät – enkä yhtään tiedä, miten heidät pysäyttäisin. Pitääkö heille sanoa niin kuin kummitukselle: Häivy! Sinua ei ole olemassa!

Helmiä nauhaan

Dementikko-omaiseni on edelleen kotonaan. Hän ei ollut suostunut lähtemään mihinkään. Olen samaan aikaan pettynyt ja helpottunut.
Ensi viikolla ryhtyvät ammattilaiset viemään asiaa eteenpäin. Toivottavasti. Ei kai voida olettaa, että sukulaiset raahaavat autoon raivoavan, vastaanpotkivan ihmisen, joka ei halua lähteä kotoaan mihinkään, mutta ei pysty enää pitämään huolta itsestään eikä asumaan turvallisesti yksin?
Täältä puskastani huutelen, että yhteiskunta, hoida asia, tämän vuoksi minä olen veroja maksanut. Tunnen itseni vastuunpakoilijaksi, voi kyllä, mutta tässä vastuussa on niin paljon teräviä kulmia, etten osaa siihen tarttua. Yrittänyt olen, kolmisen vuotta, niin kuin muutkin asianosaiset.

Kai se oli se helpotuksen puuska, joka teki illastani niin kepeän ja seesteisen, että avasin ihan puhtaan sivun Wordiin. Kirjoita romaani pienissä osissa -projektini aka kirjallinen lempilapseni sai ihka uuden, 369 sanan mittaisen katkelman.

Ryhdyin myös pohtimaan Nanowrimoon osallistumista. Jos vaikka saisin asiakaslehden jutut pääosin lokakuun aikana valmiiksi, ehkä minulla olisi aikaa kirjoittaa se vajaa 1700 sanaa / päivä, joka Nanowrimossa on tavoitteena (kuukaudessa siis 50 000 sanaa). Minullahan on materiaalia ihan törkeästi, dialogia ne monesti mainostamani muistikirjat pullollaan. Mitä jos niistä vain laskisi menemään rennolla otteella, sellaisella mielellä, että työstän lisää myöhemmin?
Nythän olen edennyt ihan vastakkaisella reseptillä: tehnyt muistiinpanot ja jauhanut sitten mielessäni kyseistä kohtausta niin monta kertaa, että se on tiedostoon siirtyessään saanut osakseen enää hyvin kevyttä muotoilua.
Suhtaudun noihin muutaman sadan sanan mittaisiin katkelmiin hyvin hellästi ja romanttisesti. Ne ovat minun helmiäni. Jonain päivänä punon ne yhteen ja katson, miten pitkä nauhasta tulee. Kimmeltääkö se kauniisti? Tämä on aivan outoa, mutta minusta tuntuu, että kirjoitan tätä romaania itselleni. Ettei sitä ehkä tarvitsekaan kenenkään muun rakastaa.

Aika palata pokkarintekeleen pariin. Ollaan taas hiihtoladulla. En tiedä, johtuuko se omista viimeaikaisista voimattomuuden ja avuttomuuden tunteistani, mutta olen päähenkilöstäni Oliviasta kirjoittanut päättäväisen ja rohkean toiminnan naisen. Hänellä on heikot hetkensä, mutta hän ei jää tuleen makaamaan eikä odottelemaan, että asiat tapahtuvat, vaan ottaa aloitteen käsiinsä.
Näin on rakkausasioissakin. Mies, jonka Olivia itselleen tahtoo, on ensin sitä mieltä, ettei hän ole otettavissa, mutta kyllä hän lopulta on.

Antakaa mulle pensas

Satatuhatta sanaa on paljon sanoja. Tuohon lukuun kuitenkin havahduin äsken avatessani tiedoston, jonne nämä blogipostaukset aina ensin kirjoitan. Se tiedosto ei edes sisällä postauksia ihan alusta alkaen, vaan jossain kohtaa (läppärin vaihtuessa? En muista) aloitin uuden.

Satatuhatta sanaa voisi sisältää esimerkiksi pitkä romaani. Sellainen, jota en ole koskaan saanut kirjoitettua. Onneksi itselleni ja lukijoilleni en nyt jaksa taas ryhtyä erittelemään, miksi. Sen sijaan poimin päivän eli tartun hetkeen ja jatkan töitä.

Sain pakinan kirjoitettua ja palautettua vasta ennen lounasaikaa. DL oli jo eilen, mutta flunssaisena ajatukset kulkivat töksähdellen. Tuijottelin päivän mittaan monta kertaa tyhjää ruutua ja palasin joka kerta pokkarin pariin. Se kuitenkin edistyi. Päivän päättyessä havahduin siihen, että pakinaa ei ole syntynyt. Illalla sain aikaan muutaman ranskalaisen viivan, joista teksti muotoutui tämän aamun aikana.

Olo ei siis vieläkään ole aivan miljoonan dollarin väärti, niin kuin ameriikkalainen sanoisi. Pokkari jatkaa matkaansa sanalaskurin näyttäessä 17 558. Luku 6 jäi eilen laittamatta pakettiin. Jos tänään yllän kahteenkymppiin, olen hyvin tyytyväinen.

Ajatukset pyrkivät harhateille. Ne karkaavat lähiomaiseeni, jonka elämä räjähtää myöhemmin tänään. Hänet saatellaan (tai ainakin sitä yritetään) asukkaaksi dementiaosastolle.
Hän ei ole kovin vanha. Hän ei usko olevansa sairas. Hän uskoo olevansa salajuonien uhri. Hän ei tahdo muuttaa kotoaan mihinkään.
Pahinta on, että juuri tällä hetkellä hän on osittain oikeassa: koska mikään järkeily hänen kanssaan ei ole onnistunut, me tosiaan olemme juonineet hänen selkänsä takana. Me olemme järjestäneet tuon laitospaikan muistipoliklinikan ja kaupungin sosiaalitoimen kanssa. Me olemme tehneet sen, koska kukaan meistä ei ole valmis järjestämään omaa elämäänsä niin, että pystyisimme ottamaan kotiimme asumaan vastahankaisen aikuisen, joka vaatii jatkuvaa vahtimista. Meillä on töitä ja perheet, niihin me vetoamme, ja tulen aivan sairaaksi kun ajattelen sitä, että me ehkä joskus tajuamme olleemme julmia ja itsekkäitä ja kadumme katkerasti. Silloin kun se on myöhäistä.
Päätösten tekeminen oman lapsen puolesta ei tuota juuri koskaan ongelmia. Lapsi on lapsi, hän ei ymmärrä, joten on parempi, että minä päätän. Mutta kun aikuinen ei ymmärrä ja kyse on isoista asioista, tilanne on vaikea. Jonkun on päätettävä. Minä en haluaisi. Haluaisin panna pääni pensaaseen ja kurkistella sieltä, kun joku viisaampi hoitaa homman kotiin.

Kun pokkarista tulee totta

Ehkä pitäisi ottaa huumorilla se, että Lääkäri-pokkaria kirjoittaessaan sairastuu. Ei tämä kuitenkaan hauskaa ole. Lapsi toi päiväkodista kauden ensimmäisen flunssan, ja viikonloppu meni kurkkukivun, loputtoman niistämisen ja aivastelun merkeissä. Kaikki suunnitelmat ulkoilusta, kyläilystä ja muusta vapaa-ajan vietosta menivät myttyyn.
Katsoin siipan kanssa Boyhood-elokuvan, kuuntelin Yle Areenalta Tuomas Kyrön minuutin mittaisia kuunnelmia ja yritin lukea Eira Stenbergin Gulliverin tytärtä (takkuili, tokkuraiset aivot eivät pysyneet tekstin perässä).

Sellainen valopilkku kyllä, että kirjallinen lempilapseni kasvatti viikonloppuna uusia haaroja punaisen muistikirjan sivuille. Ne vain kaiken joutilaisuuden ohessa puskivat jostain esiin ja oli pakko kirjata ylös.
Voi minun Iisakin kirkkoani, miten minä sitä rakastan! Kun aloitin sen kirjoittamisen, tein sen (mielestäni) kaukaa, mutta koko ajan tarina ja henkilöt ovat tulleet lähemmäs minua. Nyt ne ovat jo ihan iholla, tunkevat läpi minusta. Ihmiset, paikat, tapahtumat, kaikki.

Sitten maan pinnalle. Minulla on taas pakinapäivä ja idea uupuu. Pitäisi myös jatkaa pokkarin kirjoittamista, sen mitä jaksaa. Tasan puolessa välissä ollaan sanamäärän puolesta (15 000) ja samalla myös tarinan ytimessä, sillä kohta rakastutaan. Jostain pitäisi nyt vain kaivaa sopiva kirjoitusvire. Oma olo on sattuneesta syystä kaikkea muuta kuin romanttinen *aivastaa taas*

Jotkut tosiaan elävät sitä maailmaa, josta minä kirjoitan. Sitä ajattelen joskus etenkin Lääkäri-pokkareita kirjoittaessani, kun yritän parhaani mukaan kuvata dramaattisia hetkiä leikkaussalissa tai muita hätätilanteita.
Viime viikolla tuo kaikki tuli poikkeuksellisen lähelle, kun puolisoni työpaikalla eräs ihminen sai vakavan sairauskohtauksen. Elvytystaitoiseksi tiedetty mieheni oli haettu paikalle. Hän oli ambulanssin tuloon saakka elvyttänyt tajuttomaksi mennyttä, luultavasti aivoinfarktin saanutta työkaveriaan.
Hän itse suhtautui siihen rauhallisesti, totesi vain, että minuutit tuntuivat pitkiltä. Ja että hyvä, että on tullut nosteltua puntteja, koska paineluelvytys on aika raskasta.
Minulla tuo kaikki (muoti-ilmaisua käyttääkseni) meni kovasti tunteisiin, vaikken ole kyseistä työkaveria nähnytkään. Väijyin mieheni ilmeitä ja äänenpainoja ja yritin päätellä, onko hän kuitenkin aivan tolaltaan, mutta ei halua vain sanoa.
Osasin sanoa hänelle vain, että olen hänestä ylpeä. Ei tuohon ihan jokainen pysty. Ei edes joka toinen.

Vanha vaahtera ja muuta tosi tärkeää

Terveisiä menneisyydestä. Vähän odotin, että tällä mäellä kartanossaan kauan sitten asunut rouva tulisi tervehtimään, mutta ei näkynyt.

En ehtinyt eilen kirjoittaa blogipostausta ollenkaan, koska olen vihdoinkin lähtenyt liikkeelle. Liikuntatauko kesti helteiden ajan, ja nyt olen saanut irti itsestäni jo yhden kunnollisen juoksulenkin, pyöräilyä ja kuntoporrastreeniä. Liikunta on tehnyt valtavan hyvää tässä tilanteessa, jossa stressi tunkee pään joka aukosta sisään ja surisee siellä kuin ampiaisparvi.

Eilen illalla pyöräilin viitisentoista kilometriä maisemat edellä: betonin sijasta jokirantaa seurailevia hiekkateitä. Poikkesin vartiksi meditoimaan mäelle, jonka löysin keväällä. Sieltä on purettu kaikki rakennukset jo monta kymmentä vuotta sitten, jäljellä on vain pihan pengerryksiä, kellarin ja suihkulähteen rauniot.
Ennen kaikkea siellä on suuria, vanhoja, kauniita puita. Otin niistä taas ison läjän kuvia. Alkoi naurattaa kun mietin, että jos nuo kuvat jotenkin ihmeen kaupalla säilyvät jossain pilvipalvelussa jälkipolville, mitä he niistä miettivät – ”hmm, vuosi 2018, miten hassahtanut mummo mahtoi jo silloin olla, kun otti näin älyttömät määrät kuvia puista?”.

Naapuri halusi lainata minulle kirjan, josta arveli minun pitävän. Oikeassa oli. Jeannette Wallsin Lasilinna tuli ahmittua muutamassa päivässä, vaikka aika oli kortilla. Hirveä ja kaunis tarina, josta tuli mieleen Kreetta Onkelin Ilonen talo, sekä sisällöstä että kerronnan tyylistä. Lasilinnasta on tehty elokuva viime vuonna, onhan sekin katsottava jossain kohtaa.

Millainen olisi oma Lasilinnani, sitä oli mahdotonta olla miettimättä. Minun perheeni ei viettänyt kulkurinelämää eikä paennut velkojia autonrämällä, jonka kyydistä lapset putoilivat maantielle. Eräänlainen selviytymistarina on kuitenkin takana. Tuli haavoja, pettymyksiä, pelkoja. Ne vaikuttavat tänä päivänä siihen, miten itse elämääni elän ja millaisia suhteita minulla on toisiin ihmisiin. Näin on, halusin tai en.
Vastustin pitkän aikaa ajatusta siitä, että lapsuuden kolhut määrittelisivät loppuelämää, mutta kyllä minusta nykyisin tuntuu, että kuvitelmat puhtaista pöydistä ja uusista aluista ovat naiiveja. Siinä kohtaa, kun opitaan taitoja loppuelämäksi – lukemaan, laskemaan, uimaan, ajamaan pyörällä jne. – opitaan myös kaikenlainen ihmisten välinen kommunikaatio. Jos opettajat ovat olleet osaamattomia, voivat tulokset olla mitä vain.

No niin. Kyökkipsykologi juo kahvinsa loppuun, käärii virtuaaliset hihansa ja ryhtyy töihin. Pokkari on edennyt mainiosti, sitä on koossa jo 13 000 sanaa. Päähenkilöni on tähän mennessä saanut niin paljon nenilleen, että mieluusti soisin hänelle jo vähän onnenhetkiäkin. Ihan vielä ei siellä olla, mutta Olivia on hiihtoladulla, ja kilpailuhenkinen kun on, päättää hiihtää erään ärsyttävän miehen suohon.

Komento takaisin

Tyhjää täynnä.

Tuli uusi viesti: Lehti tehdään, mutta ei syyskuussa, vaan noin kaksi kuukautta myöhemmin. Aikataulu on ykskaks muuttunut. Lehden suunnittelupalaveri on vasta syyskuussa. Mitä muuta minä teen syyskuussa, onkin sitten ihan toinen juttu.
Olen edelleen kiitollinen siitä, että saan pitää lehtihomman, mutta vähemmän kiitollinen tästä aikataulun vaihdoksesta. Se jättää minut syyskuussa tyhjän päälle ja sotkee budjettini.
Se saattaa tietää autoilua pimeillä ja jäisillä maalaisteillä. Talvi, älä tule varhain, pliis jookos. Ole jossain muualla vielä marraskuussa. Mene sirottelemaan tänne varaamasi lumet pohjoisen laskettelukeskuksiin, siellä niistä iloitaan.

Tämä oli taas muistutus siitä, millaista kirjoittavan freelancerin työelämä on. Pykimistä, sumplimista. Välillä kamalaa kiirettä, välillä tuskailua siitä, mitä ihmettä rahanarvoista voisi tehdä. Hyytävää pelkoa siitä, että joskus vielä joutuu te-toimiston väsähtäneiden virkailijoiden ja aktiivimallin sun muun armoille.

On uupunut olo, vaikka eletään vasta keskiviikkoa. Eilen puhuin ja viestittelin taas sairaan omaiseni asioista, joissa on tapahtunut toivottavasti jonkinlainen nytkähdys eteenpäin. Ilman kiukkua ja katkeruutta ei toki.
Vaikka en itse ollut paikalla, vaan kuulin vain raportteja tapahtumista, oli illalla takki aivan tyhjä. Isoja taisteluja on vielä edessä, ja minunkin on niihin osallistuttava. Kun tarvitsee apua, mutta ei itse tajua sitä, vaaditaan läheisiltä paljon.

Mieli mataa, mutta onneksi pokkarissakin päähenkilöllä menee juuri nyt huonosti. On helpompaa eläytyä. Koossa on 7036 sanaa. Jos saan hyvän kirjoitusvaihteen päälle, saatanpa tänään nykäistä kymppitonniin saakka.
Eilen sain artikkeliakin edistettyä: lähetin haastattelukysymykset, joihin 2/4 jo iltaan mennessä vastasikin. Odottelen loput vastaukset, ennen kuin isken kiinni koostamiseen.