Kenen käsissä verta?

Uusi pokkari on jälleen työn alla, se on lokakuussa päivänvalon näkevä Timantti. Olen hahmotellut henkilögallerian ja juonen.

Ensimmäiset pokkarini kirjoitin suoraan pötköön yhdeksi tarinaksi ja kun se oli valmis, aloin ihmetellä, miten juttu pilkkoutuisi sulavasti luvuiksi. Välillä se ei käynyt erityisen jouhevasti ja aiheutti lisätyötä. Nyt olen jo pitkään palastellut tapahtumat suunnilleen kymmeneen lukuun muutaman lauseen mittaisiksi tiivistelmiksi, joiden pohjalta sitten alan kirjoittaa.

Joskus tietysti tarina saa uusia käänteitä, ja suunnitelmat menevät uusiksi, mutta yleensä tämä resepti on toiminut. Sekä lukujen sisäistä dynamiikkaa että koko juonikuvion toimivuutta on tällä tavoin helppo tarkastella ennen aloitusta. Onko tarpeeksi tapahtumia, jännitystä, yllätyksiä? Miten draaman kaari nousee, onko tarinan rytmi hyvä?

Tässä Timantissa yhtenä isona teemana on syyllisyys. Päähenkilö – ainakin toistaiseksi hänen nimensä on Laura – saa heti alussa kuulla järkyttävän uutisen: hänen puolisonsa on kuollut, ilmeisesti surmannut itsensä. Laura on jo pitkään halunnut erota miehestään, ja nyt kun erottajana onkin kuolema, hän tuntee musertavaa syyllisyyttä. Mikä oli hänen vaikutuksensa, hänen osuutensa miehen päätökseen?

Lauran elämään ilmaantuu kaksi uutta miestä tarjoamaan apuaan ja tukeaan. Kumman tunteet ovat aidot ja kumpi on petollinen?

Tarinan työnimenä on Kenen käsissä verta? Saa nähdä, päätyykö se myös pokkarin kanteen.

Mainokset

Pakko olla tyytyväinen

Postinkantaja toi tänään vielä yhden uunituoreen pokkarin, eli nyt sen saivat käsiinsä tilaajatkin. Olen tarinaan ja luomiini henkilöihin edelleen aika tyytyväinen. Aina ei ole niin – WP_003251joskus kun saan valmiin pokkarin käteeni, alkaa jossittelu ja harmittelu. Miksi tein noin ja miksi en näin, tuohon olisi sopinut paremmin että –
Silloin on pakko muistuttaa itseään, että nämä ovat kuitenkin kertakäyttöviihdettä, joka luetaan ja laitetaan eteenpäin (toivottavasti niin monta kertaa, että kannet irtoavat). Tuskin kukaan keräilee kirjahyllyynsä viihdepokkareita ja lukee niitä aina uudelleen.

Kioskikirjallisuuttakin kuitenkin voi ja pitää kirjoittaa kunnianhimoisesti. Itselleni se tarkoittaa sitä, että pyrin luomaan moniulotteisia henkilöhahmoja, joilla on luonne. Kiinnitän erityistä huomiota replikointiin, että se olisi mahdollisimman luontevaa ja elävää. Haluan kirjoittaa hyvää, rikasta suomea, jota on mukava lukea. Yritän punoa viihdyttäviä juonikuvioita, jotka eivät olisi aivan ennalta-arvattavissa (tämä tosin on aika haasteellista, koska pokkarijuonen kaava on se ”vaikeuksista voittoon”).

Joka kerta aloittaessani uutta pokkaria innostun. Yleensä se alkaa siinä kohtaa, kun luon henkilögalleriaa. Hahmot ikään kuin pomppaavat paperilta pystyyn ja alkavat puhua ja touhuta ja minä katson niitä ihastuneena: hei, tästä tämä taas lähtee.

Viihdekirjoittajan täytyy viihtyä kirjoittaessaan. Jos niin ei ole ollut, sen huomaa lukijakin. Silloin on aika laittaa kynä – tai pikemminkin läppäri – santaan.

Hummuskosken prinssi

Hei lukijat! Olen Sara Storm ja minulla on lukuvamma. En nimittäin tiedä, miten minun olisi pitänyt nauttia Helsingin Sanomien juhannustarinasta. Miten lukea, että olisin saanut siitä jotain iloa itselleni.

Kun luin esittelyn, innostuin: kolme huippukirjoittajaa, ja luvassa romantiikkaa ja jännitystä. Haa! Onpa mielenkiintoista nähdä, miten kovan luokan ammattilaiset saavat pienelläkin tekstimäärällä imaistua lukijan mukaansa, ajattelin.

Luin ensimmäisen osan. Sitten toisen. Ja äsken kolmannen eli viimeisen. Löytämättä yhtään romantiikkaa, saati jännitystä. Kirjoittajat olivat pistäneet kielen poskeen, syvälle. Tyylilajien kirjoa luvattiin ja sitä totisesti oli. Romantiikan kliseitä tykitettiin karnevaalimeiningillä, mutta minua ei naurattanut.

Jaa, että mansikkatilalle töihin keskellä talvea. No jopas. Ja ihan vankilasta tultu, prostituutiota ja kaikkea kamalaa. Haukotus. Miehellä täydelliset poskipäät, mutta se meinaa häipyä Tsekkeihin ja jättää naisensa lehdellä soittelemaan? Voi harmi.

Kun ei tarjolla ole yhtään mitään, mihin hetkeksikään samaistua – ei ihmistä, ei olosuhteita, tunteita tai tapahtumia – niin tämä lukija jäi kylmäksi ja äkäiseksi. Tekstissä ruhtinas ja ruhtinatar menevät sekaisin ja mies puhuu ”liki läkähtyneellä puheenparrella”. Senkö takia, että kirjoittajien nimimerkki on Diandra Tauhkasaari?

Miksi Hesarissa julkaistiin tuollainen tylsä roiskaisu? Vai oliko se hulvaton ylistys tyhjänpäiväisyydelle, mutta minä olen liian tosikko sellaisen lukijaksi?

Oma viihdekirjoittajuuteniko tämän elämyksen minulta pilasi?

Tämä juttu jäi kyllä nyppimään.

Aivotonta hömppää vai kivaa relaamista?

WP_003250

Monet kirjallisuuden klassikot ovat suuria rakkaustarinoita.

Kuinka moni lukee vaikkapa junassa romanttista viihdekirjaa koettamatta peitellä sen kansia kanssamatkustajilta? Eikö se olekin ennemmin niin, että kansipaperit sullotaan kassiin piiloon – sokerinen hömppähän on sen lajin todellisuuspakoa, joka sulattaa aivot? Julkisilla paikoilla voi lukea huoletta melkein mitä tahansa muuta kuin romantiikkaa (paitsi pornoa, heh).

Minusta tuntuu, että ajanvietteellä on yhä vain arvoasteikko, jonka hännillä on niin sanottu naisten viihde: romanttinen kirjallisuus ja television saippuasarjat. Nolostelevatko miehet sitä, että he katsovat Formula-kisoja tai lukevat Blueberry western-sarjakuvia? No eivät, koska ei niitä kutsuta hömpäksi. Moottoriurheilu on mukavaa jännättävää kotisohvalla ja lännensarjikset hauskoja seikkailuja.

Miksi on salonkikelpoista tuijottaa televisiosta, kun miljonäärit ajavat lelun näköisillä autoilla ympyrää, mutta fiktiivisten henkilöhahmojen rakkaustarinaan eläytyminen on höhlää?

Vapaa-ajan puuhikseen voi huoletta mainita jopa palapelien kokoamisen ja värityskirjat, jotka ovat aikuistenkin suosima harrastus nykyisin. Siis että kasaa kuvia, jotka on ensin tarkoituksella pilkottu paloiksi tai että levittää väriä viivojen sisään. Ne ovat kivaa relaamista ja stressinpurkua.

Mutta että tuhlaa aikaansa romanttisiin kirjoihin, sitä ei kannata mainostaa. Joku voi luulla vaikka luulla höttöpääksi.

Jokin tässä asetelmassa mättää.

Regina-lehti in memoriam

Sara Storm ehti muutaman vuoden aikana kirjoittaa Reginaan useita kymmeniä romanttisia novelleja, ennen kuin lehti lopetettiin kesällä 2012. Sykähdyttävimpiä hetkiä olivat ne, kun päätoimittajalta tuli meili, jossa kerrottiin lukijoiden äänestäneen novellini lehden parhaaksi jutuksi. Viihdekirjoittaja haluaa viihdyttää, joten häntä riemastuttaa kuulla onnistuneensa siinä – että lukija on eläytynyt, yllättynyt, nauranut tai ehkä itkenytkin. Kadonnut hetkeksi toiseen maailmaan.

Kirjoitin tummasävyisempiäkin juttuja vakavista aiheista, mutta omimmaksi lajikseni tunsin kepeän iloittelun. Yllättäviä käänteitä, hulvattomia sivuhahmoja, nokkelaa sanailua, joskus ihan silkkaa kohellustakin. Ja tietysti se kuuma romanssi. Sillä reseptillä Sara Storm yritti lukijansa temmata hetkeksi irti arjesta.

Tämän kesällä 2009 Reginassa julkaistun novellin myötä toivotan oikein hyvää juhannusta!
Jäähyväiset munkeille

Nuorena saa erehtyä, vai saako?

WP_003236

Tekijänkappaleet.

Tämä pysähdys, nuo Samulin muutamat lauseet olivat pyyhkäisseet pois maagisuuteen asti ihanan päivän tai ainakin ne suloiset toiveet ja odotukset, joita se oli hänessä herättänyt.
Oliko mikään, mistä hän oli jo ehtinyt haaveilla istuessaan kalliolla kiinni Samulissa, tämän käsi ympärillään, enää mahdollista? Tuskinpa. Hänen ei kannattanut odottaa mitään, koska kaikki oli jo pilalla. Sen vuoksi, mitä kauan sitten oli tapahtunut.

Minun kirjoittamani kesäkuun Timantti-pokkari ilmestyy viikon juhannuksen jälkeen. Rakas, minä olen roisto kertoo Sannista, jolla on takanaan levoton teini-ikä epämääräisessä porukassa. Poikaystävän ja tämän kavereiden huumepäissään tekemä rikos leimaa myös Sannin ja pilaa hänen suhteensa omaan perheeseensä.

Sanni on sittemmin pärjännyt elämässään hyvin, opiskellut ja saanut työpaikan. Aina uudelleen menneisyys kuitenkin muistuttaa itsestään, ja hän joutuu rimpuilemaan irti katkeruudestaan. Voiko nuoruuden virhe tuhota myös hänen löytämänsä rakkauden?

Chick lit ja pokkarit

Hei hauskaa, Kirsti Ellilä lupaa blogissaan kirjoittaa kesän aikana viihderomaanin! Jos ja kun se valmistuu, siitä tulee varmasti huisin hyvä lukuelämys. Ellilä on monipuolinen kirjoittaja, jonka tyylistä pidän kovasti. Sattuneesta syystä suosikkini hänen tuotannostaan taitaa olla Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin. Nauroin itseni tärviölle sitä lukiessani.

Kirsti oli lukenut saman Ylen uutisen kuin minäkin aamulla: Terhi Nevalainen väittelee tohtoriksi chick lit -kirjallisuudesta. Kolmiopokkarit eivät ehkä ole aivan chick littiä, mutta eittämättä ne ovat läheisiä sukulaisia.

Viihtymisen lisäksi chick litistä löydetään myös vahvoja kasvutarinoita ja ongelmanratkaisukulkuja, Nevalainen sanoo Ylen jutussa. Juuri noistahan on kyse Kolmiopokkareissakin. Erottavat tekijät ovat ehkä ne chick littiin kuuluvat tietynlainen pinnallisuus ja materialismi. Niissä shoppaillaan ihmissuhteita ja merkkituotteita, kun taas Kolmiopokkareissa etsitään tosimielellä sitä oikeaa.

Terhi Nevalaisen mukaan chick littiä luetaan paljolti ironisesti. Mitenkähän on Lääkäri- ja Timantti-pokkareiden laita? Ja sulkeeko ironinen lukutapa pois eläytymisen? Minä olen ajatellut, että pokkareiden selkärangan muodostavat naispäähenkilö, johon lukija voi samastua, sekä hänen vastapelurinaan niin ihana mies, että lukijakin tahtoisi hänet itselleen.

Nyyrikki

Uusi Nyyrikki tipahti postiluukusta eilen. Niin, minä tosiaan kirjoitan myös Kolmiokirjan Nyyrikki-lehteen, joka on Suomen vanhin kaunokirjallinen viikkolehti (se tosin nykyisin ilmestyy joka toinen viikko). Perustamisvuosi on komea 1904, ja lehteen ovat aikoinaan kirjoittaneet mm. Timo K. Mukka ja Kalle Päätalo. Huonoilla jalanjäljillä ei siis olla. Hesarikin noteerasi Nyyrikin 110-vuotissynttärit.

Olen julkaissut Nyyrikissä kaksi jatkokertomusta ja muutaman novellin. Nyyrikkiin kirjoittaminen on hiukan erilaista kuin WP_003229romanttisten novellien tai pokkarien kirjoittaminen: rakkaussuhteen ei ole pakko olla tarinan keskiössä. Ihmissuhteiden solmuista ja niiden aukeamisista novellit toki yleensä kertovat. Loput ovat tavalla tai toisella onnellisia.

Elämänmakuinen. Kotoisa. Lämmin. Jos pitäisi luonnehtia Nyyrikin olemusta parilla sanalla, niin ehkä ne olisivat nuo. Nyyrikin voi tilata viihdyttämään vaikka äitiään tai mummoaan ilman pelkoa siitä, että tarinoiden sisältö järkyttäisi heitä.

Nyyrikin sanomalehtimäinen formaatti on nostalginen ja viehättävä. Tätä lehteä jos jotain kuuluu lukea ilman kiirettä keinutuolissa.
Tai pöydän ääressä kahvin kera.
Vanhan aitan rappusilla.
Puutarhakeinussa.
Syreenimajassa.

Kuka on Sara Storm?

Sara Storm on nimimerkki, jonka keksin alkaessani kirjoittaa Kolmiokirjalle viihdettä vuonna 2006. Aluksi kirjoitin novelleja sittemmin lopetettuun Regina-lehteen. Aika pian kirjoitin myös ensimmäiset pokkarini, joita olen tehnyt luultavasti jo nelisenkymmentä. (Pitäisi varmaan laskea.)

WP_003219

Makea lukuelämys odottaa…

Kolmiokirja-kustantamo julkaisee kahta pokkarisarjaa, Timanttia ja Lääkäriä, jotka  ilmestyvät joka kuukausi. Molempien keskiössä on rakkaustarina, mutta Lääkärissä nimensä mukaisesti henkilöt, juoni tai puitteet liittyvät sairaalamaailmaan.

Ehdin kirjoittaa myös muutaman Mystiikka-pokkarin, ennen kuin sarja lopetettiin. Toinen lyhytikäiseksi jäänyt sarja oli Rikos ja rakkaus, jossa minulta julkaistiin vain yksi pokkari, Virve Suden aliaksella ilmestynyt Sateeseen kadonnut. R&R-sarjan lopettaminen jäi harmittamaan – mielelläni olisin punonut lisää dekkarijuonia. Jostain syystä sarjan tarinat eivät vain saaneet tarpeeksi lukijoita, vaikka dekkaribuumille ei Suomessa näy loppua.

Kolmiopokkareita myydään kauppojen lehtipisteissä. Niitä voi myös tilata.

Sara Stormin tuorein pokkari on huhtikuussa ilmestynyt Timantti Salarakas ja tsaarin sormusWP_003223 Sen sankaritar on kuvitteellisen pikkukaupungin kulttuurisihteeri, joka rakastuu – hih, hih – aateliseen mieheen. Komeat aatelismiehet ovat niitä romanttisen viihdekirjallisuuden kliseitä, joista olin tähän saakka pysytellyt kaukana.

Tähän tarinaan tuli inspiraatio kahdesta asiasta: vierailusta Suomen aateliston omistamassa Ritarihuoneessa sekä näkemästäni taikuri Robert Jägerhornin (aatelinen, siis) mainiosta esityksestä. Päätin vihdoinkin kirjoittaa pokkarin sankariksi aatelismiehen, mutta sellaisella nykyajan twistillä. Kulttuurisihteerin rakastettu ei elele koroillaan eikä ratsastele uljaalla oriilla, vaan viljelee huonoa huumoria, ja sukukartanokin on menossa vasaran alle.

Se on kukka

Kaikki jotka ovat joskus perustaneet blogin tietävät, miten älyttömän vaikeaa on keksiä sille nimi. Minun on pitänyt avata Sara Stormin blogi monta vuotta ja olen varma, että minulla on ollut sille mielessä vaikka kuinka monta nokkelaa nimivaihtoehtoa. Ehkä olen suorastaan kirjoittanut niitä muistiinkin – jonnekin.kukka

Nyt kun WordPressin rekisteröitymissivu oli edessäni, pää kumisi tyhjyyttään. Jokin umpiromanttinen iskelmäklassikko kenties? Mieleen tuli vain Sinun silmiesi tähden, mikä olisikin ollut loistava – ellei siinä olisi ollut ääkkösiä.

Päätin turvautua kukkien kieleen. Selasin aiheesta kertovaa sivustoa ja etenkin ikuisen rakkauden symboleita, kun vastaan tuli palavarakkaus. Tietysti, se hehkuvan punainen kukkapenkkien koristus. Tällä mennään.