Elämme jännittäviä aikoja

Olen odottanut tietoa asiakaslehtiprojektista. Vuoden kakkosnumeroa on yleensä tehty elo-syyskuussa. Nyt tuli asiakkaalta kyselyä, haluanko jatkaa juttujen kirjoittamista, ja mitä se maksaisi heille.
Tähän asti olen tehnyt nuo lehtijutut alihankkijana mainostoimistolle, joka on vastannut lehden konseptista, taitosta ja painotrafiikista. Nyt asiakas suunnittelee vaihtavansa mainostoimiston – arvatenkin halvempaan.

Minä kerroin taksakseni sen saman, jonka olen tähän asti laskuttanut mainostoimistolta. Että nyt sitten odottelen, kelpaako hintani vai vaihdetaanko minutkin halvempaan. Pikkuisen tässä alkoi ahistaa, kun aikaisemmin minut jo heivattiin toisen lehden teosta.

Yritän ajatella, että jos tämäkin homma karkaa minulta, tulee tilalle jotain muuta ja vielä parempaa. En vain tiedä, mistäpäin sitä pitäisi lähteä hakemaan, vai odottelenko vain käsivarret levälläni, että mitähän ihanaa syliini mätkähtää…

Miten runo puhuttelee

Hesarissa oli nuoren anarkistirunoilija Susinukke Kosolan haastattelu. Hän kerää kirjallista projektia varten materiaalia jututtamalla syrjäytyneitä ja tekemällä muistiinpanoja post it -lapuille. Yhteen lappuun hän on kirjannut muistiin bussipysäkillä tapaamansa laitapuolenkulkijan lausahduksen: Elämä on paskaa, mutta ihmiset ovat sentään täällä toisiaan varten.

Kuinka ollakaan, tuo sama ajatus (ilman paska-osuutta) on tekeillä olevassa näytelmässäni se johtopäätös, johon henkilöhahmot lopussa päätyvät. Emme pärjäisi täällä ilman toisiamme, itsekkyydestä ei seuraa mitään hyvää jne.

Kosola on Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana. Minulla on hävettävän huono nykyrunouden tuntemus. Tunnen noista tämän vuoden ehdokkaista ainoastaan Anja Erämajan tuotantoa, josta tykkään. Hän on myös ihan mahtava live-esiintyjä, hänhän laulaa omia runojaan.

Runous on kirjallisuudenlajeista vanhin. En muista muinoin suorittamastani antiikin

Arno Kotro lukee runoaan Tekijä tuntemattoman keikalla.

runouden kurssista paljon mitään, mutta sentään sen, että alkujaan runot on esitetty laulaen ja lyyralla säestäen.

Minä en oikein jaksa kuunnella, kun joku lausuu runojaan, mutta musiikki herättää sanat ihan eri tavalla eloon. Loistava esimerkki on Tekijä tuntematon – viiden ammattimuusikon bändi, joka on tehnyt musiikkia Arto Mellerin, Tommy Tabermannin, Tomi Kontion ym. runoihin. Edellisestä levystä on aikaa jo kahdeksan vuotta, mutta elän vieläkin toivossa, että jatkoa tulisi.
Onneksi on ainakin Kerkko Koskinen Kollektiiveineen.

Luonnon helmaan?

Juhannusreissun jäljiltä purkamattomat kassit pursuilevat hiekkaisia uimavarusteita ja muuta likapyykkiä. Kämppä on kuin pommin jäljiltä, vaikka ollaan oltu poissa. Kukahan täällä on porsastellut, kysyn kuin Mauri Kunnaksen unissakävelijä Herra Hakkarainen. Onneksi on kirjoitettava ja palautettava pieni teksti – hyvä tekosyy lykätä pyykkäämistä ja raivaamista.

Vaikka kesälomaa on kulunut vasta muutama hassu päivä, minä olen jo ehtinyt kaivata työntekoa. Sitä, että saan istua läppärin ääressä naputtamassa vaikka kaksi tuntia putkeen hievahtamatta mihinkään, jos on hyvä flow päällä. Tämä on hyvä, mutta samalla hiukan nolo tunne: enkö osaa lomailla?

No toki osaan. Tiistaipäivän vietin poikani kanssa uimarannalla, enkä ajatellut työntekoa kertaakaan. Kännykänkin unohdin kotiin. Tosin heti palattuamme ryntäsin huolissani tarkistamaan, ketkä kaikki olivat minua yrittäneet tavoitella ja montako sähköpostia oli saapunut. Vastaus: ei kukaan ja ei ainuttakaan. Erittäin tervehdyttävä havainto. Taitaa puhelin jäädä kotiin toistekin.

Joskus kevättalvella bongasin työväenopiston ilmoituksen kesäkurssista, jossa kirjoitetaan ulkona luonnossa, joka kerta eri paikassa. Innostuin hetkeksi ja sitten tajusin, etten ole juuri nyt kiinnostunut hiomaan kirjoitustekniikkaani. Tai olisin, mutta en halua kirjoittaa kenenkään muun antamista aiheista, koska oma pää ja läppärin kovalevy pursuilevat keskeneräisiä juttuja, joiden jalostamiseen pitäisi vain löytää aikaa. Tuhlaisin muka aikaani kirjoittajakurssilla, mikä ei ehkä ole lainkaan totta, mutta siltä vain nyt tuntuu.

Mitä lisäarvoa luonnossa kirjoittaminen voisi antaa? Juuri nyt ympäristö on huikaisevan kaunis. Kaikki kukkii ja hurmaa ja huumaapi pään kuin Sylvian joululaulussa ikään. Väistämättä se vaikuttaisi omaan fiilikseen. Miten se heijastuisi tekstiin? Onhan sitä päästävä kokeilemaan.

Iloisista huorista

Vihreässä Langassa elämäntarinaansa tilittää seksiä myyvä nuori nainen otsikolla ”Venlan valinta”. Kyse on nimenomaan omasta valinnasta ja eniten häntä ärsyttää, jos häntä yritetään pitää uhrina, jutussa kerrotaan.

Tuon tuostakin putkahtaa julkisuuteen tuollainen samanlainen tarina, yleensä iltapäivälehdessä. Nimettömänä esiintyvä nainen kertoo, että tämä seksinmyynti on ihan jees hommaa ja mun oma valinta. Vähän aikaa sitten tosin paljastui, että eräs prostituutiosta (käsittääkseni, en ole lukenut ko. blogia) positiiviseen sävyyn blogannut tyttö olikin itse asiassa ihmiskaupan uhri ja häntä parittanut mies tuomittiin vankeusrangaistukseen.

Noiden nimettöminä esiintyvien ”iloisten huorien” tarinat saavat minut aina epäilevälle kannalle. Haluaisin heiltä vastaukset muutamiin kysymyksiin: 1) Olisiko sinulle ihan ok, jos oma äitisi tai isoäitisi kertoisi ryhtyneensä myymään seksiä, koska hänen eläkkeensä on niin pieni? 2) Olisitko valmis suosittelemaan ammattiasi sisarellesi tai lapsellesi? 3) Kun alat seurustella, kerrotko kumppanillesi, mitä teet / olet tehnyt työksesi?
Jos vastaus noihin kaikkiin on vilpitön ja ehdoton kyllä, niin siinä tapauksessa olisin valmis uskomaan, että seksinmyynti on kyseisen myyjän mielestä tosiaan jees hommaa, eikä hän sitä (ehkä) myöhemminkään kadu.

Vihreän Langan jutun ”Venla” ei tahdo olla uhri. No, kukas meistä tahtoisi? Minulla ei ole (omakohtaista tai lähipiirin) kokemusta seksinmyynnistä, mutta monenlaisista muista, hankalistakin, elämäntilanteista kyllä. Kun ihminen on ajautunut alisteiseksi toisen ihmisen mielivallalle tai omalle addiktiolleen, hän on useimmiten itse viimeinen sitä huomaamaan ja myöntämään oman tilanteensa.

Palavarakkaus 1 v.

Blogini 1-vuotissynttärit menivät minulta ihan huomaamatta ohi. Sara Storm alkoi blogata 8.6. viime vuonna. Odotukset eivät olleet silloin kovin korkealla – epäilin, että kiireiden keskellä bloggaamiseen tulee välillä pitkiä taukoja, kunnes se sitten hiipuu kokonaan. Hauskaa, että luulo osoittautui vääräksi! Olen ehtinyt ja viitsinyt kirjoittaa, se on ollut kivaa, ja mikä mukavinta – ja lähes kummallista! – joku on näitä höpinöitä todistettavasti jaksanut joka päivä lukea. Nöyrä kiitos!

Koska aikaa on rajallisesti ja nerokkaiden ajatustenkin kanssa vähän niin ja näin, olen pitänyt bloggauskynnyksen matalana: postaukset ovat voineet olla hyvin lyhyitäkin ja sisällön taso erittäin vaihtelevaa. Tämä lienee syy siihen, että tämä blogi on edelleen olemassa ja voi paksusti.

Nyt edessä on muutaman päivän tauko, koska lähden huomenna pienelle juhannusreissulle. Jo huomenna lähtemällä toivomme välttävämme ruuhkan tien päällä. (Tietysti muutama tuhat muutakin autokuntaa on tehnyt saman nokkelaksi luulemansa päätöksen ja yhdessä saamme ruuhkan aikaan änkeämällä samalla kellonlyömällä samalle tienpätkälle…)

Oikein hyvää keskikesän juhlaa kaikille!

Helposti ja halvalla

Yle.fi:ssä oli tänään juttu kirjojen kansista, joihin kustantamoissa kiinnitetään nykyisin entistä enemmän huomiota. Kannen pitää toimia nettikirjakauppojen vuoksi myös postimerkkikoossa. Tähän kehottaa kiinnittämään huomiota BoD-palvelukin. Pieni piperrys ei toimi. Mätkäisin e-kirjoihini siksi elementit aikoinaan oikein isolla kädellä. Painettuina kirjoina saattaisi näyttää aika kaamealta tämä trio 🙂

BoD olikin tänään lähettänyt mainossähköpostia: Classic-palvelun hinta on laskenut 69 euroon. Koska alun perinkin oli ajatuksena julkaista Sara Stormin novellit vain sähköisessä muodossa, en silloin perehtynyt muihin BoDin palveluihin. Nyt lukaisin infon tuosta Classicista. Sehän on ihan mahtava palvelu: tuolla summalla saa siis kirjalleen ISBN-numeron ja sen kirjakauppojen listoille. Kun kirjaa tilataan, BoD painattaa sen, toimittaa kauppoihin ja tilittää tekijälle hänen osuutensa myyntipalkkiosta.

Jos siis esimerkiksi virtuaalisessa pöytälaatikossa on kässäri, joka ei ole kelvannut kaupallisille kustantajille, mutta jonka menestymisen mahdollisuuksiin itse vankasti uskoo, tuon summan uhraamalla pääsee testaamaan kysyntää. Varsin kohtuullista minusta.

Arvatkaa mietinkö parhaillaan kuumeisesti, minkä lukuisista ikuisuusprojekteistani yrittäisin saada valmiiksi ja tuutata maailmalle BoD Classicin kautta…

Raapale

Tuttava oli linkittänyt Facebookiin ilmoituksen Kouvolan Dekkaripäivien uudesta kirjoituskilpailusta. En ole aiempina vuosina aikomuksista huolimatta saanut osallistuttua Kouvolan kisaan. Nyt aion tehdä sen! Nimenomaan siksi, että kilpailuteksteillä pitää ja saa olla mittaa vain sata sanaa.
Minä nimittäin tajusin olevani (entinen) tiivistämisen ammattilainen, kustannustoimittaja siis. Ehkä minusta voi tulla suorastaan raapalemestari, kun vähän treenaan 😀
Tässä riehakkaassa mielialassa kirjoitin ensimmäisen harjoitustekstin, rakkausaiheisen raapaleen. Kas tässä:

Kesäromanssi

Itkin täysillä, kun kuului rapsahdus. Luulin että Jari palasi ja voisin selittää. Vielä mitä.
– Minä haluan lihapiirakan, possun näköinen äijä sössötti.
– Ja minä haluan, että sinä painut vittuun! huusin.
– Ei voi noin sanoa asiakkaalle, läski ähisi.
Pamautin luukun kiinni ja juoksin korttelia alas. Kun vaan ehtisin!
Jari oli puiston kulmauksessa. Pyysin anteeksi ja se antoi. Halattiin, lujaa. Itkettiinkin vähän, molemmat.
Muistin että kioskin ovi jäi auki. Nurkilla pyörivät pennut olisivat tietysti tyhjentäneet kassan ja vieneet röökit. Päätin valehdella Okkoselle, että läskipossu uhkaili minua ja lähdin karkuun.
– Tuliko mun faija äsken kioskille? Jari kysyi. – Lihapiirakalle?
Ai jumalauta.

Lähikuva

Kaikki näyttää erilaiselta riippuen siitä, kuinka kaukaa tai läheltä katsoo. Läheltä katsominen ja näkeminen ja sen näkemänsä selittäminen muille, se on kirjoittajan homma lajista riippumatta.

Marmeladia ja kyyneleitä

Makea juttu, olen taas terve. Puolitoista vuorokautta menikin lähinnä sängynpohjalla. Nyt ei voinut edes syyttää päiväkotia tautipesäksi, kun sairastajia olivat vain perheen aikuiset.
Päivän tavoitteena on editoida Lääkäri-pokkari valmiiksi ja lähettää matkaan. Tuskinpa koskaan olen lähettänyt pokkaritekstiä 1,5 kk ennen deadlinea, mutta nyt sekin ihme tapahtuu.

Aamukahvi maistui hyvältä, samoin käsintehdyt marmeladit, joilla hemmottelin itseäni tervehtymisen kunniaksi. Kyytipoikana oli suolaisia kyyneleitä, kun luin juttuja murhatusta kansanedustaja Jo Coxista.

Katsoin Palefacen uuden videon, jossa uhotaan, että emme suostu pelkäämään. Tässä mielentilassa sekin itketti.
Lisää kyyneleitä, kun luin parin päivän takaisen jutun menossa olevasta murhaoikeudenkäynnistä. Miten onkaan tuo naisparka joutunut pelkäämään ennen entisen miehensä hyökkäystä, yrittänyt hakea apua ja turvaa, ja silti kävi noin. Hirveä, julma, turha kuolema, äidittömiä lapsia. Emmekö pysty parempaan?

Mitä tahansa voi tapahtua kelle tahansa, Joutavuuksien jumalassakin muistutetaan. Sitä ei pitäisi ajatella liikaa, ei pitäisi antaa pelolle valtaa. Mutta. Kun.

Yök

Tänään en tehnyt muuta kuin podin vatsatautia. Onneksi ei ole töiden kanssa kiire.
Sähköpostissa on työryhmän kanssa palloteltu näytelmän nimeä. Se lyötäneen lukkoon ihan lähipäivinä. Nyt voittamassa oleva ehdotus on minusta ihan ok. Olen pyöritellyt mielessäni muitakin vaihtoehtoja, mutten ole päässyt puusta pitkälle.
Markkinointia varten nimen pitäisi olla houkutteleva, iskevä ja naseva. Sen pitäisi antaa katsojille lupaus, jonka näytelmä sitten lunastaa. Siitä pitäisi käydä ilmi näytelmän tyylilaji. Ei lainkaan helppo juttu.

Luin Joutavuuksien jumalan loppuun. Romaani oli rehevä ja runsas ja alkuun epäilin, ettei se olisi minun teekuppini. Olen aika tiiviin ilmaisun ystävä. Kyllä se sitten imaisi mukaansa. Kerala kuului ja tuoksui kirjan sivuilla niin voimakkaasti, ettei sitä voinut vastustaa. Arundhati Roy osaa maalata sanoilla ränsistyvän säilyketehtaan, Lemmenhuumaa Tokiossa -hiuspampulan ja kathakali-tanssijat niin, että luettuaan tosiaan luulee nähneensäkin ne.
Romaanista jäi syvästi murheellinen olo. Tarina toi mielen päälle sen tosiasian, että joka hetki tässä maailmassa ihmiset tekevät toisilleen hirveitä asioita. Suurimpia kärsijöitä ovat usein aikuisen mielivallan uhreiksi joutuneet lapset.
Joutavuuksien jumala on kirja myös rakkaudesta. Siinä kolme ihmistä rakastaa yhden ihmisen kuoliaaksi ja joutuu elämään asian kanssa loppuikänsä.
Olen taas aika iloinen siitä, että minä saan työkseni kirjoittaa ihan erilaisia rakkaustarinoita.