Pyytäkää minuu, mää olen hyvä

Aurinko paistaa pitkästä aikaa, mutta ulos ei tee mieli, kiitos hyytävän tuulen.
Mainostoimiston huumoritekstin tekeminen venyi kuin Hubba Bubba -sokeripurkka takavuosina. Vasta äsken laitoin sen matkaan. En tiedä, mikä siinä niin takkusikin. Kaipa se, että teksti koostui kahdestatoista muutaman rivin kokonaisuudesta, joiden piti olla tiiviitä, iskeviä ja hauskoja. Minähän olen toki kustannustoimittajana joutunut opettelemaan tiivistämisen jalon taidon, mutta sydämeltäni olen puhdasverinen jaarittelija.

Mitäs sitten? Pitkän viikonlopun mittainen reissu häämöttää. Ennen kuin perhe pakkautuu autoon näillä näkymin torstai-iltana, on laitettava Timantti-pokkarikin matkaan. Miten ylellistä: tarina on ollut valmiina jo monta päivää, ja nyt voin kaikessa rauhassa oikolukea, täydentää ja keksiä luvuille nimet. Tätä ei usein ole tapahtunut!

Äsken varasin kirjastosta kaksi Inkeri Kilpisen näytelmää, Tuntematon potilas ja Rakas lotta. Ne ovat kummatkin olleet suurmenestyksiä, ensimmäinen 1970-, jälkimmäinen 1990-luvulla. Kumpaakaan en ole nähnyt, joten päätin lukea ne.
Oikeastaan ajatus lähti uudesta Tuntemattomasta sotilaasta, siis elokuvasta, josta puhuin puolisoni kanssa. Siitä muistin Ilkka Vanteen lottaelokuva Lupauksen (2005), josta odotettiin ”naisten Tuntematonta”, mutta jonka mm. Helsingin Sanomien arvostelija lyttäsi. Minä olen nähnyt Lupauksen televisiosta monta vuotta sitten ja pidin siitä. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Inkeri Kilpisen tekstiin.

Miksi aion lukea näytelmiä? Siksi, että minulla on vähän haikea olo. Kesä on auttamatta ohi, samoin minun kesäteatterinäytelmäni esitykset.
Jos minä haluan vielä kirjoittaa näytelmän, en varmaan voi istua kotona odottamassa, että joku tulee sitä kysymään. Pitäisi yrittää tyrkyttäytyä.
Sattumalta luin tänään Hesarin kulttuurisivuilta saksofonisti Timo Lassyn haastattelun, jossa hän kertoo vaihto-opiskelijana Amsterdamissa tajunneensa, ”että pitää olla yritteliäs ja tunkea itseään esille paljon enemmän, kuin Suomessa oli tapana tehdä.” Niinpä niin. Ton kun oppis.

Mainokset

Varjot lumoavat

Pitkän aikaa olin sitä mieltä, että sängyssä ennen nukkumaanmenoa voi lukea kirjoja vain paperisen käyttöliittymän kautta. No, sitten paria tahtomaani kirjaston kirjaa ei saanut lainaan kuin e-kirjoina, ja tabletti luikahti makkariin. Välillä se on sieltä poistunut, mutta palannut jälleen.
Nyt menossa on tänä syksynä ilmestynyt goottinovellien kokoelma, Varjojen lumo. Olen Varjojen lumolukenut 12 novellista nyt viisi ja viihtynyt niiden parissa yllättävän hyvin – tarkoitan sillä tätä, että kyseessä ei ole suosikkigenreni. Että vampyyreilla sun muilla pelottelu olisi minun mielestäni oikeasti pelottavaa, kirjoittajan on oltava tosi taitava. Yksikin heikko kohta, joka naurattaa, ja pam – illuusio on särkynyt.
Suosikki tähän mennessä luetuista taitaa olla Inkeri Kontron Neiti Fridenstenin päiväkirja. Se on yksinkertaisesti hyytävä.

Varjojen lumoon tartuin, koska se oli tarjolla kirjaston e-kirjojen uutuusvalikoiman etusivulla. Ehkä vähän myös sen vuoksi, että pari vuotta sitten sain kauhunovelli-idean, joka ei ole jättänyt rauhaan. Jossain kohtaa puhallan tekstin ulos, ja mitä sille sitten teen – ei aavistustakaan.

Kauko Röyhkä ihmetteli Kirjamessujen jälkeisessä Facebook-päivityksessään, miten niin monet ihmiset edelleen tahtovat kirjailijoiksi, vaikka kirjojen myynti laskee koko ajan ja kirjakaupat muistuttavat krääsähyllyineen yhä enemmän Tiimaria. Niinpä. Minä olen paheksunut siipalle Kirjamessujen valtavia 2 euron tarjouslavoja ja sitä, että mukana olivat omine ständeineen (tai rekkoineen!) mm. silmälasiliike ja siivouspalvelu ja kännykkäoperaattori. Mitä tekemistä kirjallisuuden kanssa? (Minähän siis vaihdoin puhelinliittymää, koska tekivät hyvän tarjouksen, mutta se ei kuulu tähän…)
Mitä niissä kahden euron lavoissa sitten oli? Hyvin paljon ainakin erilaisia opaskirjoja. Kannattaako sellaisia painaa paperille? Eivätkö ne juuri olisi omiaan e-kirjoina? Kun buumi menee ohi, pilates- ja konmari-oppaat haihtuisivat bittiavaruuteen, eivätkä muuttuisi ongelmajätteeksi.

No niin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vajaa tunti vielä saada aikaan jotain, ennen kuin on haettava elämämme pikku valo päiväkodista.

Tyhjänpäiväinen tie

messukuva 2017

Halpaa oli taas.

Kirjamessuilla käyty. Ja pikasairastettu. Ihan kuin olisin saanut jonkin messuflunssan,

kalenterikansi

Perinteinen messuostos: uusi kalenteri.

sillä perjantai-iltana alkoi aivastelu, ja aamulla heräsin aivan näännyksissä. Koko päivähän siinä sitten meni hukkaan, kun ei tikkua jaksanut ristiin laittaa. Entinen työkaveri tuli kirjamessuilemaan, ja hänen kanssaan piti lähteä kahville – ei mitään toivoa.
Retkotin sängyssä ja sohvalla ja palelin.  Päivän makailun päälle kymmenen tunnin yöunet ja avot, tänään olen taas jonkinlaisessa iskussa.
Koska muu toiminta ei onnistunut, tuli katsottua 1,5 elokuvaa. Se kokonainen oli Mika Kaurismäen elokuva muutaman vuoden takaa, Tie pohjoiseen. Se on pitänyt katsoa ajat sitten, ei ehkä niinkään aiheensa kuin sen vuoksi, että mukana on pitkä liuta eturivin näyttelijöitä. Muistelin, että se on saanut kelpo arvostelutkin. Pettymys oli sitten sitäkin suurempi.
Leffalla oli hetkensä, mutta ei niitä montaa ollut. Tämä Janne Kahilan arvostelu summaa omatkin ajatukseni aika hyvin. Vitsit eivät naurattaneet, epäuskottavuus etäännytti. Jopa Samuli Edelmannin (tykkään hänestä sekä laulajana että näyttelijänä) kyyneleet jättivät kylmäksi, koska katsojalle ei käynyt selväksi, mikä hän oikein oli miehiään.
Miksi vaimo oli pelännyt häntä ja muuttanut yhteisen lapsen kanssa pois? Ainut annettu selitys (”pimputti pianoa kaiket yöt”) oli aika kummallinen. Miksi pimputti (ja tuskinpa pimputti kovin kauaa, koska asui kerrostalossa ja olisi saanut aika nopsaan häädön)? Ja miksi hänen siskonsa oli masentunut?
Hahmojen kehityksen kannalta tärkeät asiat sivuutettiin, sen sijaan tehtiin numeroa sisällä tupakoinnista ja käytiin hotellissa panemassa huijarinaisia.
Mieleni käänsivät lopullisesti nurjaksi kohtaukset, joissa Peter Franzénin esittämä Pertti suihkussa tuijottelee appiukkonsa genitaaleja ja sitten hetkeä myöhemmin tunkee lankonsa iholle sillä seurauksella, että lanko lyö häntä nyrkillä naamaan, ja Pertti vinkuu surkeana, että hänen nenänsä murtui ja pitää soittaa ambulanssi (huom: myöhemmin Loirin esittämä tosimies ei ole kuolettavasta ampumahaavasta moksiskaan).
Niin että homolle kelpaa mies kuin mies, homo käy häikäilemättä kaikkien hollilla olevien heteromiesten kimppuun, homo saa turpaan, homo itkee sitä neitimäisesti. Täh? Olisiko tuossa pitänyt nauraa sille, että ohjaaja on visualisoinut niiden kaikkein typerimpien, toivottavasti jo kohta sukupuuttoon kuolevien punaniskajunttien ennakkoluulot?
Minä naurahdin hiukan Franzénin taidokkaalle kaatuilulle. Toisen kerran nauroin, kun Kristo Salminen yllätti Loirin ja Edelmannin kömpimästä pensasaidan takana ja jyrähti, että mitä ukot siellä mönkivät. Siinä nauramiset. Itkettänyt ei kertaakaan.

Kolme Tuomasta ja kaksi Millaa

lumimaisema

Yök.

Kun tänään on ahkera, saa perjantaina lähteä Kirjamessuille lorvimaan. Toivottavasti rännäntulo lakkaisi huomiseksi, olisi aika paljon mukavampi reissata messukeskukseen. Olihan se toki sykähdyttävää seurata, miten aamulla ikkunasta kurkistaneen lapsen hymy oli leveä ja onnellinen ja hän alkoi haaveilla lumiukoista, joita tuosta loskasta ei kyllä saa rakennettua.

No niin, on siis viimeisteltävä se mainostoimistolle menevä homma. Ja sitten jatkettava novellikokoelman työstämistä. Mukavasti se on edistynytkin, olen editoimisessa selvästi yli puolen matkan. Korjailen typoja ja kappalejakoja, nappaan pois vanhahtavia juttuja (kuten eilen kännykän soittoääneksi laitetun Idols-voittajan laulun).
Niin, ja muutan nimiä. Editoimista aloittaessani tein listan mukaan mahtuneista novelleista, joita on lopulta 17 kappaletta, ja niiden päähenkilöistä. Ja kappas: Tuomasta on kolme, Jannea, Millaa ja Inaria kaksi jokaista. Se ei oikein käy, sillä ainakin itse lukijana saattaisin alkuun luulla, että kyse on aiemman tarinan jatkosta. Yhdestä Tuomaksesta tuli eilen Aaron. Muut ovat vielä mietinnän alla.
Ja se nimi… Nimimerkki Maeva kirjoitti eilen kommenttilaatikkoon, ettei Mutkan kautta onneen ole erityisen myyvä tai kiinnostava nimi. Totta. Valitsin sen, koska se sopisi jokaisen novellin nimeksi, kertoo niiden kaavan. Pliisuhan se on.
Tyhmä tyttö kostaa on novellien nimistä kaikkein dramaattisin, mutta sitä jo käytin e-novellikokoelman nimenä, joten se ei oikein käy. Hiukan järkyttyneenä olen todennut, etten ole erityisen taitava muotoilemaan tarinoille otsikoita, sillä loput viisitoista ovat tavalla tai toisella ontuvia. Vampyyriavokki? Lumikki ja seitsemän älykääpiötä? Ääh, kun en tiedä.

Joskus ikkunasta ei näe mitään

IMG_20160624_160845Novellitiedostossa on ruhtinaalliset 451 sivua. Hupsista. Tämä siitä huolimatta, että säädin marginaalit kohdilleen ja laitoin tavutuksen päälle. Nyt ei auta kuin viskoa sieltä muutama novelli pois ja sen jälkeen tiivistää loppuja. Tavoitteena on saada opus kutistumaan 340-sivuiseksi. Siinäpä sitä onkin työsarkaa.
Kaiken lisäksi olen nyt veivannut novelleja sen verran ruudulla, että olen tympääntynyt niihin. Kun aluksi tuntui, että sääli tällaisia vetäviä tarinoita olisi jättää julkaisematta, nyt tuntuu, että ne ovat ajastaan jälkeen jäänyttä hömppää. Että tiedä sitten.

Talvirenkaita. Laskuja. Iso kasa kuraista pyykkiä. Kaikenlaista hoidettavaa, murehdittavaa ja tehtävää, ja energiataso on melkein olematon.
Ulkona puut ravistelevat viimeisiäkin lehtiä niskastaan ja illat ovat jo sysipimeitä. Tulevan talven ajattelu iljettää sanomattoman paljon. Lottovoittajien maa -narratiiviin kuuluu ylistys siitä, miten mahtavaa on, kun meillä on neljä vuodenaikaa. Paskaa se on. Anteeksi ruma kielenkäyttö, mutta käytännössähän meillä on kolme lyhyttä vuodenaikaa ja sitten talvi, joka on helposti puolen vuoden mittainen. Heti lähtisin etätöitä tekemään Etelä-Eurooppaan muutamaksi kuukaudeksi, jos olisi paikka jonne mennä, ja jos perhe voisi lähteä mukaan.
Sellainen tunne, että seisoo ikkunan edessä, mutta ei silti näe ulos. Isosta kahvista ei ollut apua, kokeillaan vitamiiniporetta.

Mutkan kautta onneen?

Entisen kustannustoimittajan luulisi tietävän, ettei kirjan kokoon polkaiseminen ole tunnin eikä kahden homma, vaikka teksti olisikin valmiina.
No tuota. Kai minä eilen asiassa etenin, ainakin käytin siihen jotakuinkin koko päivän. Ihmettelin tulevan kirjan kokoa, sivumäärää, marginaaleja sun muuta. Sovittelin novelleja sivuille ja tuskailin, kun niitä mahtuukin mukaan yllättävän vähän. Sain kuningasajatuksen ottaa mukaan vain humoristiset novellit, jolloin takakansitekstin kirjoittaminenkin olisi yksinkertaista.
Sitten lueskelin illalla niitä vakavampia novelleja ja alkoi tuntua, että moni niistä on parempi kuin ne kevyemmät höpsöttelyt. Että tuota. Nyt sitten ajattelen, että kirjasta tulee Sara Stormin parhaiden novellien potpuri, sekoitus kepeää ja vakavaa, ja kasvatan sivumäärän kolmeensataan. Tulkoon sitten kallis kirja, itsehän ostan sitä kuitenkin vain yhden kappaleen. Sen varaan ei kannata laskea, että teen useampia kirjoja, kun tämän yhdenkin kanssa on tällaista takkuamista.
Ja se nimi? Tällä hetkellä kokoelmasta on tulossa Mutkan kautta onneen.

Tänään olen saanut tehtyä laskun asiakaslehden jutuista, sen, joka minun piti tehdä jo eilen. Se, että saan jotain tehtyä vaivaisen päivän myöhässä, tuntuu lähestulkoon hilpeältä. Loppupäivän ajan yritän työstää sitä mainostoimiston toimeksiantoa, jolla ei ollut kiire, ja se – kuinka  ollakaan – jäi viime viikolla hautumaan, eikä ole toistaiseksi miksikään kypsynyt.

Valmiiksi saattamisen vaikea taito

IMG_5721Syksystä nautittu viikonloppuna. Tälle viikolle uhataan jo talvea. Ei kiitos.
Tynkätyöviikko alkaa. Tynkä siksi, että kyllä minä varmaan loppuviikosta singahdan päiväksi kirjamessuille. Ei vain pysty pysymään poissa, vaikka messut ovat muuttaneet vuosien saatossa luonnettaan. Esimerkiksi melun määrä tuntuu kasvavan joka kerta. Joka nurkasta huutaa jokin ämyri toisen päälle. Ohjelmien seuraamisesta on tullut vaivalloista, sitä ei oikeastaan tule enää tehtyä. Kirjalöydöt ja tuttujen tapaaminen ovat minulle ne vetonaulat.

Timantti-pokkarini tarina on valmis. Sanoja puuttuu määrämitasta tuhatkunta, joten pientä laventamista tarvitaan jonnekin, mutta siihenkin on ideoita olemassa. Nyt olen kahden vaiheilla: teenkö sen jo tänään, vai jätänkö ensi viikkoon. En oikeastaan malttaisi laskea tarinaa käsistäni, mutta muutaman päivän levon jälkeen tekstin typot sattuvat silmään varmemmin. Järkevää olisi siis tehdä laventaminen oikoluvun yhteydessä.

Lasku asiakaslehdestä on myös päivän agendalla.
Ja ehkä minä nyt tänään, ihan oikeasti ja totta, alan editoida sitä novellikokoelmaa julkaisukuntoon. On alkanut ihan kamalasti turhauttaa se, miten monta kertaa olen homman aloittanut alusta ja jättänyt kesken. Kun sitten monen kuukauden jälkeen palaan projektiin, en muista siitä enää mitään. Nytkin luulin, että minulla oli valmiina tiedosto mukaan tulevista novelleista, mutta ei se niin ollutkaan. Hämärästi muistan homman hyytyneen siihen, että aloin muokata word-tiedostoa sellaiseksi, että sen yksi sivu vastaisi kirjan valmista sivua, eikä se oikein ottanut onnistuakseen. On kai otettava lusikka kauniiseen käteen ja luettava Bodin ohjeet huolella.

Juna lähtee maanantaina

ogelin asema.jpgTänään valmistaudun heittämään jäähyväiset Timantti-pokkarini päähenkilöille, Kaisalle ja Sisulle, sillä aloitan jo viimeisen luvun. Heidän tarinansa – tietysti onnellinen – loppu on melkein repliikkejä myöten valmiina päässäni, mutta sivuhenkilöissä on vielä hiukan miettimistä. Pääpahis saa jäädä yksin kärvistelemään ja odottamaan oikeudenkäyntiä. Hänelle ei sympatiaa heru. Parin muun ihmisen elämän onnellistumisesta on lukijalle varmaan annettava ainakin viitteitä, sillä he ovat tekemiään vääryyksiä katuneet ja niistä kärsineet.

Mitä muuta? Peruutin osallistumiseni valokuvausaiheiselle lyhytkurssille viikonloppuna. Tuntuu, etten yksinkertaisesti jaksa autoilla neljää tuntia saadakseni infoa salamavalaisusta.
Autossa on vielä kesärenkaat, joten sitäkään ei tiedä, kuinka turvallista tien päällä lähipäivinä on.
Koti kaipaa raivausta.
Minä kaipaan liikuntaa jossain muodossa, en autossa istumista.
Joten.

Ja vielä? Luen Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa, jonka saamista hienoista arvosteluista The New York Timesissa uutisoitiin vähän aikaa sitten. Toistaiseksi en ole siitä kissasta lainkaan innostunut, mutta katsotaan, mitä tapahtuu, kun tarina vanhenee. Toistaiseksi on myös ollut monessa kohtaa sellainen olo, että minähän tiedän tämän jo. Kirjassa on paljon samankaltaisuutta Statovcin toiseen romaaniin eli Tiranan sydämeen, jonka luin jokin aika sitten.
Ehdottoman kiinnostavaa on se maailma, jota lukijalle maalataan naimisiin menossa olevan albaanitytön silmin. Eletään vuotta 1980, ja ero sen ajan Suomen (itse olin tuolloin pikkulapsi, enkä teini, mutta kuitenkin) todellisuuteen on hurja.

Kun maanantaina pokkari on paketoitu, aloitan jotain muuta. Minne päin juna lähtee, en tiedä yhtään. Toivottavasti pääsen kyytiin.

Pitäisi vain tehdä, eikä…

Pokkarin kahdeksas luku vetelee viimeisiään. Vielä hetki sitten rakastumisen huumasta nauttineiden päähenkilöiden elämässä vallitsee juuri nyt kaaos. Poliisi on vienyt mennessään yhden ihmisen, joka vakuuttelee syyttömyyttään. Joku valehtelee, mutta kuka?

Näissä merkeissä siis paiskittu töitä tänään. Olen kirjoittanut vain pokkaria, koska se on juuri nyt helpointa. Odottamassa on projekti poikineen, mutta koska en osaa päättää, mihin tarttuisin ensin, teen sitten pokkaria, vaikkei silläkään vielä hoppu ole.

Mitä on listalla? Mainostoimiston tilaama keveämpi teksti, joka vaatii nipun hauskoja pikku oivalluksia ja verbaalista nokkeluutta. Ja sitten ne ikuisuusprojektit, kuten Sara Stormin novellikokoelman koostaminen. Luulin tekeväni sen valmiiksi jo viime viikolla. Nyt näyttää varmalta, etten tälläkään. Jumituin nimeen ja siihen, että löysin selaamastani novellista lyöntivirheitä. Editointia tarvitaan. Aloin myös miettiä, pitäisikö tekstit julkaista sellaisinaan vaiko ajanmukaistaa. Kyllä niissä kännyköitä jo sentään käytetään, mutta ajasta ollaan selvästi hiukan jäljessä. Kukaan ei stalkkaa kenenkään Instaa eikä edes Facebookia.

Ajattelin lisätä näytelmäni näytelmät.fi-palveluun, mutta sekin projekti jämähti. Ohjaaja tahtoo, että sinne laitetaan hänen muokkaamansa versio meidän molempien nimissä. Ja kuinka ollakaan, sitä ei ole olemassa sähköisessä muodossa, vaan muutokset ovat hänellä ilmeisesti kynällä käsiksen marginaaliin piirustettuina. Hänen pitäisi viedä ne tiedostoon, mutta hän on kovin kiireinen ja ehtii tehdä tämän vasta joulukuussa. Nyt minä sitten ihmettelen, lähettäisinkö kuitenkin näytelmän palveluun alkuperäisversiona ja vain omissa nimissäni, ja jos niin tekisin, suututtaisiinko minulle, kuinka paljon ja miten se vaikuttaisi mahdollisiin tuleviin työkuvioihini.

Kaikenlaista pitäisi päättää ja sitten vain tehdä. Ensimmäiseksi se, lähtisinkö nauttimaan syysauringosta ja tekisin keskellä päivää kauppareissun fillarilla.

Mä tahdon runoilla

Kun kaikki katsoi minua
sanoin: mä tahdon runoilla
ja sä sanoit: voi, se tie on vaikee
(Maija Vilkkumaa: Totuutta ja tehtävää)

Toinen mainostoimistolta tullut homma valmistui ja lähti matkaan. Toisella ei kuulemma ole niin kiire, joten taidan hilpaista välillä Timantin pariin. Ihan vain, koska tekee niin mieli.
Ollaan luvussa seitsemän ja tarinan pulssi tihenee. Salaisuus toisensa jälkeen näkee päivänvalon. Seuraavana järkyttymisvuorossa on Mirjami, päähenkilön serkku. Mirjami on kirjallisuudenopintonsa kesken heittänyt runoilijanalku ja ehkä myös sellainen näinä päivinä paljon puhuttu ”ideologisesti työtön”, sillä 25 vuoden iästään huolimatta hän vanuu äitinsä vinttikamarissa kirjoittamassa, eikä halua tehdä mitään muuta. (Ossi Nyman oli kuulemma eilen aamu-tv:ssäkin. Toivottavasti kaikki vaiva ei ole ollut turhaa, vaan hänen kirjansa myy. Kyllä, pidän tätä myllytystä suunniteltuna markkinointitempauksena.) Hänethän on luotu kirjoittamaan, ja siksi on oikeus ja kohtuus, että hän runoilee ja muut ihmiset tekevät ne työt, joihin heidät on luotu. Esimerkiksi päähenkilö Kaisa on Mirjamin mielestä luotu laittamaan ruokaa ja lapioimaan lunta, koska ne sujuvat häneltä niin hyvin. Hänelle sopii mainiosti, että hänen eläkeikäinen äitinsä pyörittää huushollia, kun hän itse kirjoittaa runoja.
Ai että Mirjamille pitäisi työntää käteen tiskirätti? Niin ajattelevat jotkut pokkarihenkilötkin. Joitakin toisia taas pelottaa, sillä Mirjamilla on ollut taipumusta masennukseen, ja hänen lähisukulaisensa on pettynyt taiteellisissa haaveissaan ja ehkä juuri sen vuoksi menettänyt elämänsä hallinnan. Mirjamille ei haluta samanlaista kohtaloa. Hänet halutaan auttaa jaloilleen. Läheisten pitäisi vain keksiä, miten se tapahtuu.
En ole vielä päättänyt, onko pokkarissa Mirjamin runojakin. Ehkäpä, jos inspiraatio oikein iskee 😀