Tonni vai viisi per kourittu tissi?

Tutulla kaavalla viikon viimeiseen työpäivään: kahvia ja sitten kirjoittamaan. Eilen pokkariin tuli lisää peräti 5000 sanaa, joten nyt mennään jo viimeisessä luvussa. Kaikki tuo ei tosin syntynyt työpäivän aikana, vaan tein sitä, mistä olen monta kertaa päättänyt luopua: palasin tekstin pariin muutamaan otteeseen illan aikana.
Kun tämä suma vähän hellittää, suljen läppärin klo 15:50, kun lähden hakemaan lasta päiväkodista. Lupaan.

Minulla ja Kompleksillakaan ei ole enää mitään hätää. Tarkoitan siis Niina Revon romaania. En ole vieläkään ihan varma, mitä mieltä päähenkilöstä olisin, mutta hänen aviomiestään aloin eilen inhota ihan kamalasti. Tunteet, ne ovat täällä! Lukuelämykseni on pelastettu.

Näinä kiireisinä kirjoituspäivinä en ole hirveästi ehtinyt lukea uutisia. Silti jotain, enkä ole tietenkään voinut välttyä seksirikosuutisoinnilta.
Pari päivää sitten Hesarissa kerrottiin käräjäoikeuden tuomiosta, jossa kolmikymppinen ulkomaalaistaustainen mies oli saanut yli neljän vuoden vankeusrangaistuksen kahdeksasta alaikäisiin kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän oli löytänyt uhrinsa Instagramista ja lähettänyt näille seksuaalissävytteisiä viestejä. Kolme hän oli onnistunut tapaamaan kasvokkain. Näistä yhden, 14-vuotiaan tytön, kanssa hänellä oli ollut seksuaalisia tekoja.
Ensimmäinen uutisen kommentoija oli sitä mieltä, että miehen saama tuomio oli naurettava. Hänen kommenttinsa oli saanut yli 1300 peukutusta. Muut kommentoijat olivat samoilla linjoilla. He vaativat pitkää vankeustuomiota ja maastakarkotusta ja suuria korvauksia uhreille. He raivosivat, miten lastenraiskaajia hyysätään.

Minä tunsin noita lukiessani taas eksyneeni sinne kummalliselle suolle, jota täällä on tarvottu jo monta vuotta. Olivatko he lukeneet uutista, jota kommentoivat? Sen mukaan ketään ei ole raiskattu. Sen mukaan mies tapasi kontaktoimistaan teinitytöistä kolme ja teki seksuaalisia tekoja yhden kanssa, mitä ikinä se sitten tarkalleen pitääkään sisällään. Väkivallasta tai pakottamisesta ei kuitenkaan mainita mitään. Teosta teki rikollisen toisen osapuolen ikä, ja se on oikein. Omaa seksuaalisuuttaan etsiviä teinejä on suojeltava niiltä aikuisilta, jotka yrittävät käyttää heidän kokemattomuuttaan ja epävarmuuttaan hyväkseen.
Mutta että noista teoista pitäisi saada samanlainen vankeustuomio kuin raiskauksesta tai muusta vakavasta väkivallanteosta tai hengen riistämisestä, menee yli ymmärrykseni. Kuolemantuottamuksesta voi Suomessa lievimmillään selvitä sakoilla.

Kun itse olin teini, ei ollut somea eikä edes nettiä tavallisten ihmisten käytössä. Eräänä kesänä olin kavereideni kanssa tanssilavan reunamilla norkoilemassa, koska nuorisolle ei ollut maalla oikein muitakaan paikkoja. Paikalle tuli serkkuni eno (ei minun sukulaiseni, vain hänen) ja alkoi jututtaa minua.
Minä olin aikuisen miehen huomiosta imarreltu. Minusta hän oli aika söpökin. Hänellä oli valkoiset farkut ja vaaleat enkelinkiharat. Jos hän olisi ollut ikätoverini, hän olisi ehkä kysynyt, istunko hänen moponsa taakse. Hän oli kuitenkin kolmikymppinen, humalainen mies, ja hän näki edessään hämmentyneesti tirskuvan teinitytön, jolla oli vaaleanpunaista huulikiiltoa.
Hän tarrasi minua yhtäkkiä rinnoista ja alkoi ehdotella puskaan menemistä. Se oli minusta kamalaa, mutta en alkanut kirkua ja huutaa apua, lyödä ja potkia. Sen sijaan
yritin lyödä asian leikiksi, puhuin ihan jostain muusta, luikertelin hänen otteestaan irti ja häivyin kaverieni kanssa muualle.
Minua hävetti. Minusta tuntui, että olin itse aiheuttanut tuon nolon episodin.
Samalta tuntuu varmasti nykyteineistä, kun he vastailevat somessa saamiinsa imarteleviin viesteihin ja sitten alkavatkin saada härskejä ehdotuksia. Siinä vaiheessa, kun heidän pitäisi kertoa viesteistä omalle vanhemmalle tai muulle turvalliselle aikuiselle ja kysyä neuvoa, he eivät kehtaa tehdä sitä. He luulevat, että he ovat mokanneet.

Olisiko serkkuni eno pitänyt tuosta tempusta passittaa vankilaan? Moneksiko vuodeksi? Paljonko korvauksia minun olisi kuulunut saada? Tonni vai viisi per kourittu tissi?

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen oikein iloinen siitä, että ajat ovat muuttuneet.

Mainokset

Varoitus: postaus päättyy prunoon

Timantti-pokkarini laukkaa. Siinä on nyt 22609 sanaa, ja jos tänään ja huomenna vauhti on yhtä hyvää, saan maanantaina oikolukea ja laittaa matkaan valmiin pokkarin. Vain pari mutkaa puuttuu, ja ne ovat kaikki valmiina päässäni.
Eron haikeutta on melkeinpä jo ilmassa – pääparista tuli jotenkin aika ihana. Jos minusta tuntuu tältä, niin lukijatkin rakastavat heitä, eikös?

Muiden hommien kanssa tilanne ei ole yhtä ruusuinen. Mainostoimiston teksteistä laitoin asiakasyritykselle viestin, koska niitä varten tarvitaan haastatteluja ja taustatietoja. Olen salaa tyytyväinen, ettei viestiin ole vielä vastattu. Ja koko ajan pelkään, että meili kilkattaa, ja pitää haastatella viisi vaikeasti tavoitettavaa ihmistä ja tekstit tarvitaan huomenna ja…

”Saat luonnoksen tällä viikolla”. Niin minä tollo kirjoitin toiselle toimeksiantajalle. Tekstin julkaisu on vasta ensi kuun puolessavälissä, joten aion laittaa uuden viestin ja lykätä homman maanantaille. Ei tunnu järkevältä alkaa punnertaa kasaan paljon ajatus- ja taustatyötä vaativaa uutta tekstiä, kun pokkari etenee nyt niin vaivattomasti. Olisi ideaalia saada se valmiiksi ennen viikonloppua.

Kahvi on mukista loppu, jo tuli töihin hoppu.

 

Rakastaa ja kärsiä

Hiukan jo naurattaa, vaikka ei pitäisi. Minä olen jees-muijien kruunaamaton kuningatar! Kiire puskee päälle kuin dieselveturi, ja mitä minä teen, kun naapuri soittaa – lupaan leipoa synttärikakun hänen tyttärelleen. Pari tuntia sinne tai tänne, ja onhan se kohta 9-v. neiti niin kovin ihanakin. Jotain sellaista minä ajattelin. Tai sitten en ajatellut yhtään mitään, vaan vain lupasin, niin kuin tyyliini kuuluu.

Mainostoimistostakin soitettiin, niistä samoista tekstitilauksista, joista sain aiemmin meilin. Minä talletin uuden yhteyshenkilön numeron kännykkääni.
Arvatkaa, olenko vieläkään poistanut vanhaa? Äsken etsin sähköpostistani viimeisen viestin, jonka olin häneltä saanut. Viimeiset sanat, jotka hän kirjoitti minulle, kuuluivat: palataan siihen heti alkuvuodesta. Eikä koskaan palattu.

Tästä tunnelmasta täytyy nyt päästää irti ja loikata toiseen, sillä Timantti-pokkarissa ollaan juuri rakastumassa. Aino yrittää paeta tunteitaan, mutta voi – niillä on siivet ja ne juoksevat kuin Usain Bolt.

Tunteet, niin. Minä jatkoin illalla Niina Revon Kompleksin lukemista ja ihmettelin edelleen, miksen jaksa olla innostuneempi, vaikka teksti on niin viisasta ja hienosti rakennettua. Luulen, ettei siinä ole sen kummemmasta kysymys kuin tunteiden herättämisestä. Sitä minä romaanilta odotan. En osaa lukea sitä niin kuin filosofian kirjaa. Olen lukijana samanlainen kuin kirjoittajana: minun pitää saada rakastaa ja kärsiä.

Jotta, jotta, jotta leipää syödään…

Huijui. Jos kiire eilen kurkki olan takana, tänään se hyppäsi syliin. Pokkarin on valmistuttava lähipäivinä, jotta pääsen seuraavan kimppuun, mutta sen lisäksi kaksi muuta tahoa odottaa käsi ojossa tekstiä.
Enkä minä saa sanottua, etten ole mikään tulostusautomaatti, josta voi painaa nappia ja muutaman sekunnin kuluttua saada uunituoreet tekstit kätösiinsä. Että PLIIS, kun tilaatte minulta tekstiä, antakaa edes muutama päivä aikaa tehdä se.
Jees-muija, tollo alter egoni, vain vinkuu tilaajille että ai jo huomenna, voi kauheeta, no kyllä mä yritän. Aika monta vuotta olen miettinyt, että sille eukolle pitäisi antaa potkut. Niin. Huomattavan osan valveillaoloajastani mietin asioita, jotka jäävät pelkäksi mietteiksi.

Lainasin kirjastosta Niina Revon Kompleksin ja olen nyt lukenut sitä 60 sivua. Olen huolissani, sillä nyt olisi korkea aika innostua kirjasta. Taas olen kuin lasiseinän takana lukemassa. Miksi minulle käy näin? Onko kirjallisuus muuttunut, vai olenko minä muuttunut lukijana?

Onneksi en ehdi pohtia tätä enempää, vaan on tehtävä työtä, työtä, työtä.

Se jokin hänessä on

taikatalvi.jpg

Ikkunasta näkyvä maisemakin taas puuteroi kasvonsa ja kaunistui.

Uusi työviikko alkuun, toistaiseksi leppoisissa merkeissä. Lupasin tällä viikolla lähettää tilaajalle luonnokset kahdesta ensimmäisestä tunteisiin vetoavasta artikkelista (yrityksen omaa markkinointiviestintää asiakkaille). Mittaa ei tarvitse olla kuin reilu puolikas liuskaa / juttu, mutta joka lause on taivuteltava taiten, joten meneehän siihen oma aikansa. Ensin kerään ainekset, sitten alan taivutella. Olisi kuitenkin luonteeni vastaista tarttua toimeen reippaasti heti maanantaiaamuna, joten lykkään sen huomiselle…

Tänään taas Timantti-pokkaria. Viimeistelen kolmannen luvun ja kirjoitan toivottavasti pitkälle seuraavaa. Käsillä ovat ne hetket, joiden kuvaamista pidän kaikkein kiinnostavimpana: tunteiden herääminen puolin ja toisin.
Mikä se siinä toisessa ihmisessä on, joka nappaa meihin kiinni? Tarttuu kuin sitkeä tahra, jonka voi leikkiä unohtavansa, mutta oikeasti ei niin tapahdu? Kamalaa – vertaanko minä ihastumista tahraan… Mutta jotain samanlaista siinä usein on, kuin vaikka mustikkatahrassa valkoisella paidalla: ärsyttävää ja sitkeää. Oma elämäntilanne tai kohde tuntuvat olevan vääriä tuntemuksille, joita yrittää hinkata, harjata ja myrkyttää itsestään pois. Turhaan. Nehän ovat minun tunteitani, miksen minä muka pysty nitistämään niitä?
Tätä tuskailee siis kohta päähenkilöni Aino. Hänellä ei ole juuri nyt aikaa eikä energiaa millekään miessotkuille, hänellä on ihan muuta tekemistä, eikä hänen missään tapauksessa kannata sekaantua ainakaan tähän kyseiseen mieheen, joka ei ole lainkaan hänen tyyppiään. Mutta…!

Mitä muuta? No vaikka sitä, että nyt läppärin ääressä kököttämisen pitäisi sujua, sillä sain sille oikein reilusti vastapainoa viikonloppuna: ulkoilua pikkupakkasessa. Ensin lauantaina meillä kyläili lapsen kaveri, enkä olisi saanut tenavia millään sisälle pulkkamäestä. vapepa.png
Sunnuntaina lähdin toteuttamaan toisille ihmisille elämisen päätöstäni Vapaaehtoisen pelastuspalvelun etsintäkurssille. Siihen kuului kolmen tunnin maasto-osuus metsässä.
Illalla olin klassisesti hyvin väsynyt ja tyytyväinen. Vaikka astuin ojaan, menin läpi jäästä, kastelin sukkani ja jäädytin jalkani.

Hän tuoksuu Prada Luna Rossa Blackilta

Meili tulvii. No ei ihan, mutta kaksi tekstitilausta tunnin sisällä nostattivat hienoisen kiireen tunnun seesteisen pokkarin naputtelun lomaan. Molemmat tilaukset on hoidettava ensi viikolla. Toinen on vain kymmenen rivin mittainen, mutta sen on oltava informatiivisuuden lisäksi hauska ja nokkela ja vaikka mitä.

Verbaaliakrobatia saa kuitenkin odottaa maanantaihin. Tänään minä kirjoitan vielä kaikessa rauhassa Timantti-pokkaria, joka etenee mukavaa vauhtia. Kolmas luku on aluillaan. Päähenkilö on toistaiseksi vaihtanut vain muutaman sanan vastapelurinsa kanssa, mutta nyt romanssin etenemiseen on tyrkättävä lisää vauhtia. Pradalta tuoksuva ökyautoilija Johannes yrittää tehdä itseään tykö, mutta saa Ainolta niin tyrmäävän vastaanoton, että suutahtaa. Molemmat luulevat, että tuttavuuden laatu rajoittuu tästä lähin viileisiin tervehdyksiin rappukäytävässä, mutta minä tiedän paremmin, sillä jo seuraavassa luvussa heidän polkunsa risteävät odottamattomalla tavalla.

Olen kirjoittanut tähän pokkariin monta pientä juttua, jotka ovat ajankohtaisia omassa elämässäni: vierailut palvelutaloon, pianoa maanisesti soittava yläkerran naapuri, murhe rapistuvasta vanhasta talosta. Tuollaisista arkisista asioista punottuun kehykseen voi sujauttaa erikoisenkin juonen, ja tarina säilyy silti uskottavana.

Naapuri ei vielä soita pianoa. Hän aloittaa taatusti takomisen heti, kun kämppäkaveri poistuu. Yleensä portaat kolisevat puolen päivän aikaan. Nyt on siis laitettava vauhtia pikku kätösiin, kun on vielä hiljaista.
Kirjoitan kaikkein mieluiten ja tehokkaimmin täydessä hiljaisuudessa, mutta eilen oli pakko turvautua levyjen kuunteluun. Luukutin Tori Amosia ja Ultra Brata, etten olisi kuullut sitä rasittavaa kalkutusta (ja salaa toivoin ilkeästi, että musiikki häiritsi pianistin keskittymistä – hän pilaa minun hommani, minä hänen).
Minua ei juuri haittaisi, jos hän soittaisi kokonaisia kappaleita (niin kuin alakerrassa toinen pianoa soittava) mutta hänen repertuaarinsa kuulostaa parhaimmillaankin mykkäelokuvan tehosteilta. Pahimmillaan se on parin soinnun maanista toistamista. Eikä kyse ole siitä, että hän soittaisi vaikka tunnin. Hän soittaa joka ainut päivä monta tuntia, ja saattaa (pienin tauoin) soittaa seitsemänkin tuntia putkeen. Eikä se tosiaan kuulosta musiikilta kuin hetkittäin. Enimmäkseen se on rasittavaa, raastavaa melusaastetta. Ihan toista kuin vaikka alakerran tytön soittama Yiruma.

Siis töihin.

Aino, se olen minä

”Emma Bovary, c’est moi”, sanoi Gustave Flaubert. Olen tulkinnut sen tarkoittavan sitä, että kirjailija kirjoittaa aina loppujen lopuksi itsestään, koska muu on mahdotonta. Kaikki, mitä yrittää muusta maailmasta kertoa, suodattuu väkisinkin kirjoittajansa läpi. Yleispätevää ja sitä kautta uskottavuutta kohti, irti itsestämme me kirjoittaessamme pyristelemme, mutta kenties turhaan.
Yritettävä silti on. Jos viihdepokkarini päähenkilö olisi joka kerta kaltaiseni unettava nuhjake, lukijat kaikkoaisivat. Minulla on työn takana, että pystyn lähtemään edes elokuviin ilman kaveria. En pysty kuvittelemaan, että voisin mennä ulkomaan matkalle yksin. Minulla pitää olla joku, jonka kanssa kaikkea ihmetellä, jakaa jokainen elämys.

Timantti-pokkarin päähenkilöni on toista maata. Aino on kierrellyt viisi vuotta Euroopassa seikkailemassa ja epäilee, ettei ehkä enää sopeudu kotimaahansa, pikkukaupunkiin ja sukulaistensa keskelle, jotka taivastelevat, miksei Aino tuonut Ranskasta vävykokelasta mukanaan.

Minä en ole siis koskaan ollut suuri seikkailija, mutta tietyllä tavalla elin pitkään samanlaista itsenäisen nuoren naisen elämää kuin Aino – joitakin lyhyitä, horjahtelevia romanssinpoikasia välillä oli, mutta paljon tärkeämpiä olivat ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika. Koin ahdistavana sukulaisten ja tuttavien ihmettelyt siitä, enkö minä vieläkään ole ”löytänyt ketään”. Se oli heidän mielestään kummallista, koska en ollut ruma enkä tyhmä.
Erityisen ankeana tilanteena ovat mieleeni painuneet polttarit, joihin sain kutsun, koska minulla ja morsiamella oli yhteinen kummilapsi. En tuntenut sieltä etukäteen ketään muuta, ja illan kuluessa kävi selväksi, että olin parinkymmenen nuoren naisen joukossa ainut sinkku. Naimisissa olevat, kihlautuneet, avoliitossa asuvat kävivät hyväntahtoisesti taputtelemassa minua olalle ja vakuuttelivat, että kyllä sullekin joku vielä löytyy, älä ole huolissasi. Olin 24-vuotias.
Ihan totta, sellaista se meno vielä silloin oli. Nykyajan nuoret sinkkunaiset toivottavasti osaavat nauraa tuollaisille symppaajille päin naamaa.

Ainoakaan ei kyllä naurata, häntä ärsyttää. Ja juuri äsken hän on rappukäytävässä tavannut ärsyttävän miehen, jonka kamaluus vain vahvistuu seuraavien lukujen kuluessa – kunnes sitten jossain vaiheessa Ainon kelkka kääntyy.
Miten kamalasta miehestä tehdään ihana, se on yksi bravuurejani viihdekirjoittajana.

Onni, mistä se löytyy

Eilen tuli viestiä mainostoimistosta, jolle olen alihankkijana kirjoittanut tekstejä. Toimiston perustaja ja omistaja, sen sielu, kuoli reilu kuukausi sitten. Nyt minulle ilmoitettiin, että firman toiminta jatkuu muiden siellä työskennelleiden toimesta, ja kyseltiin halukkuutta yhteistyöhön.
Onhan sitä, tietysti, vaikka niiden hommien ajattelu ei sattuneesta syystä nyt herätä innostusta, vaan apeutta. Voiko, osaako sitä kirjoittaa kepeitä mainostekstejä, kun niiden aihepiiri koko ajan muistuttaa siitä tosiasiasta, että eräs ihminen on poissa?

pimennetyt puut

Tumma on taivas ja pimennetyt puut. Vuoden ensimmäisiä minuutteja.

Kun vuosi reilu viikko sitten vaihtui, muu perheeni jo nukkui. Seisoin yksin ikkunan vieressä tähyilemässä taivaalla välähteleviä ilotulitusraketteja ja olin helpottunut siitä, että vuosi oli ohi. Uuden vuoden on pakko olla parempi, ajattelin, vaikka ei se tietenkään niin ole. Taas voi tulla lunta tupaan ovista ja ikkunoista.
Yritän olla pelkäämättä. Yritän torjua kuolemanpelkoa, joka loppuvuoden tapahtumien myötä alkoi hönkäillä kylmästi jossain olkani takana. Pelkoa siitä, että kuolen elämättä sitä elämää, jonka itselleni haluaisin.
Mitä se sitten olisi? Olen luullut, että se (ainakin osittain) tarkoittaisi kirjallisten tavoitteiden saavuttamista, mutta mitä jos se onkin jotain ihan muuta? Jos onni löytyykin muualta kuin kirjaimista?
En tehnyt varsinaista uuden vuoden lupausta, mutta näinä alkuvuoden päivinä olen yrittänyt elää enemmän ympärilläni oleville kuin fiktiivisille ihmisille. Se on tarkoittanut omaa perhettäni ja sukulaisiani sekä naapurin uupunutta yksinhuoltajaa.
Olen vuosikausia ajatellut, että kun elämäntilanne vain antaa myöten, menen taas jonnekin vapaaehtoishommiin. Juuri nyt ei tarvitse erikseen mennä mihinkään, korkeintaan naapuritaloon. Voin auttaa helposti ja konkreettisesti. Kun itsellä on takana raskaita aikoja, tuntuu se, että pystyy hiukan helpottamaan muiden taakkoja, jotenkin erityisen hyvältä.

Olenko minä siis kuopannut keskeneräiset, tilaamattomat fiktiiviset tekstini? En tietenkään. Sekä monologinäytelmä että romaaniprojekti lihoivat lomallakin vaivihkaa, pyytämättä ja tilaamatta, niin kuin tähänkin asti.
Näytelmälle minun on sopivassa välissä omistettava vielä yksi päivä. Se tarvitsee hyvin muotoillun lopun. Sitten lähetän sen tyrkylle. Ihan totta, lähetän. Koska enhän minä pääse siitä ikinä eroon, jos en saa siitä ainakin yhtä hylkyviestiä. Ei kelpaa, ei kiinnosta – sellainen vastaus saa minut hautaamaan tekstini kovalevylle ja lakkaamaan ajanhaaskauksen. Näin kunnianhimoton ihminen on vaivaton lannistaa.

Nyt ei kuitenkaan ole näytelmän hinkkaamisen aika, vaan oikeiden töiden. Timantti-pokkari pyrähti eilen varsin mukavaan lentoon. Taustatöinä googlasin muun muassa laventelifarmeja ja nuohousta. Kovin yleissivistävää, sitä(kin) on tämä viihdekirjoittajan homma.

Olet ahkera tyttö, Sara Storm

Nitkutellen liikkeelle, mutta lopulta maaliin. Niin kai voisi eilistä työpäivää kuvailla. Pakinateksti valmistui, ja illalla viimeistelin pokkarisynopsiksen.
Pää oli jälleen kerran typötyhjä, kun lähdin pusertamaan ideaa siitä, mistä timantti tällä kertaa ilmestyisi tarinaan. Ensin tuntui siltä, että yritän rutistella kivestä vettä. Lopulta päätin, että timantti löytyisi vanhasta puuhuvilasta, jonka päähenkilö perii.
Huvila sitten palautti mieleen ainakin 15 vuotta sitten kirjoittamani tarinantyngän, josta ei pitkän vaivaamisen jälkeen koskaan tullut mitään (yllätys, haa). Kolmiokirjan pokkarin formaattiin se ei olisi sopinut (päähenkilö rakastuu ja alkaa suhteeseen varatun miehen kanssa), joten se olisi pitänyt kirjoittaa viihderomaaniksi ja tarjota kustantajalle. Sellaiseen yritykseen ei ollut ikinä paukkuja.
Päätin ottaa tarinan käyttöön tähän pokkariin soveltuvin osin, joita ovat peritty vanha huvila, sankarittaren taustatarina ja työpaikka, jonka kautta hän tutustuu sankariin. Minun ei tarvitse edes tutkia, löytyykö tarina vielä jostain kovalevyn uumenista. Muistan sen yksityiskohdatkin niin hyvin. Lähes huimaa, kun yritän miettiä, montako sataa – tai tuhatta! – tuntia olen mahtanut sen parissa viettää. Ehkä on kohtuullista, että edes pieni osa siitä tulee nyt hyödynnettyä.

Päähenkilöstäni tulee Aino. Ajattelisin, ettei pokkarissani ole vielä ollut sen nimistä sankaritarta, mutta aivan varma en enää ole. Yli 11 vuodessa olen kirjoittanut niin monta tarinaa, että sen sivu-, henkilöhahmo- ja juonimäärän ajattelu hämmästyttää itseänikin. Aika monta tuhatta sivua pokkareita, ja kaikki muu teksti siihen lisäksi: novellit, jatkokertomukset, näytelmät, lehtijutut, mainostekstit. Ja kuitenkin olen vasta vähän yli kolmen vuoden ajan kirjoittanut päätoimisesti työkseni. Päivätyön ja hoitovapaankin ohessa kirjoitin tuhansia sivuja.
Usein tunnen itseni ammatillisessa mielessä luuseriksi: kun jälleen kerran huomaan, että useimmat ikäiseni ja vastaavan tasoisesti koulutetut ovat jo pitkään olleet päällikköasemissa ja saavat minuun nähden moninkertaista palkkaa. Olen syyttänyt itseäni laiskaksi ja saamattomaksi ja tyhmäksi, mutta ei se ole totta. Kunnianhimoa ja pontevuutta minulta varmasti puuttuu, mutta olen minä aina paiskinut töitä, välillä öitäkin myöten. Ei kaikista olisi kirjoittamaan tällaista määrää julkaisukelpoista tekstiä. *Tap tap* —  kas näin minä taputan itseäni olalle ja annan synninpäästön. Ja ryhdyn taas töihin.

Hän on täällä tänään

Hyvää alkanutta vuotta! Täällä sitä taas ollaan, pölyt on pyyhkäisty läppärin päältä ja noin.
Joululoma oli pitkä ja tosiaankin loma siinä mielessä, että töitä ei tullut tehtyä. Paljon aikaa meni sairaaloissa ja vanhainkodissa, vanhusten kuljettamisessa ja ulkoiluttamisessa, hautajaisten valmistelussa. Mutta olihan sitä onneksi muutakin,

img_7617

Täysikuu teki pihan katajasta joulupuun.

sellaista, mikä tuntui enemmän lomalta. Jossa ei tarvinnut juuri välittää viikonpäivästä eikä kellosta.
Perheen kanssa tuli vietettyä laatuaikaa, ulkoiltua, kierrettyä kirpputoreja, lenkkeiltyä, tavattua sellaisiakin sukulaisia ja tuttavia, joita näkee harvemmin. Sai istua kaikessa rauhassa juomassa kahvia ja puhua elämästä – hassua, miten ylelliseltä sellainenkin voi tuntua.

Luin Niina Revon Vyöry-romaanin. Minulla oli siitä kovat odotukset, koska eräs paljon lukeva tuttavani veikkasi kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi, ja Revolta viimeksi lukemani Kaksi (2002) on jäänyt mieleen todella hyvänä romaanina (hän on toki tässä välissäkin julkaissut kirjoja). Vyöryllä on hetkensä – niitä on paljonkin – mutta lopulta minulle jäi sellainen olo, että syliini jäi suuri, sekava läjä, jonka ympäri käteni eivät yllä.img_7619

Repo on taitava kirjoittaja. Minä kai haluaisin lukea häneltä jotain, joka olisi vähän lähempänä minua. Ehkä tässä oli sama ongelma kuin aiemmin lukemassani Järvelän Lentäjän pojassakin: minun puolestani päähenkilö sai pimahtaa ihan rauhassa, se ei ollut minusta kovin kiinnostavaa, vaikka olikin hienosti kuvattu.
Minun pitää varmaan lukea Revon pari vuotta vanhempi Kompleksi. Ehkä löytäisin siitä enemmän tarttumapintaa.

Ei varmaan kannattaisi suunnitella niin innolla lukemisiaan, kun ennen kaikkea pitäisi kirjoittaa. Paljon.
Olen kasannut itselleni alkuvuoteen työkuorman, joka sisältää niin faktaa kuin fiktiotakin: pokkareita, jatkokertomuksen ja artikkeleita. Oikeastaan olen buukannut työpäiväni lähiviikoiksi niin tarkkaan, että sitä paljon puhumaani pelivaraa ei ole juuri lainkaan. Jos sairastun tai lapsi sairastelee tai tulee muuta odottamatonta, hakkaan läppäriä taas viikonloputkin. En minä opi. Sen olen kai oppinut.

Lapsen mielestä uuden vuoden aattona yhdessä sulatetussa sokerissa näkyi auto. Hän epäilee, että se oli upouusi Peugeot 508. Sitä odotellessa ryhdyn kirjoitushommiin. Sormet notkeaksi pakinalla, se olkoon aamupäivän agenda.