Ei typerää sikaa sankarittarelle

tortut.jpgSuomalainen sisu on sitä, että siivoaa huushollia puolitoistakätisenä ja lähtee pokkana luistelemaan kaksi viikkoa jääurheiluonnettomuutensa jälkeen. Enkä mennyt rimputtamaan naapurin ovikelloa, kun lapsi ja kylässä ollut kaveri halusivat juoda Mountain Dew -limua, ja korkki oli kamalan tiukka, ja lapsen isä töissä. Vasuri ei jaksanut vääntää, joten väänsin sitten kipeällä kädellä. Sattui ihan hemmetisti. Siivoaminenkin sattui. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että tänä aamuna käsi on entistä kipeämpi. Eipä ole, vaan ehkä piirun verran parempi kuin eilen. Ehkä kova käyttö onkin sille parasta kuntoutusta.

Terveyskatsauksesta töiden pariin. Pokkaria tänäänkin. Ensimmäinen luku on kasassa, ja nyt otetaan harppaus kuuden vuoden päähän. Lukijalle esitellään, millaiseksi päähenkilöiden elämä on muotoutunut tapaturman jälkeen.
Sankarittarestani tuli Amanda. Olen kohtuullisen varma, ettei sen nimistä ole pokkarissani aiemmin ollut kuin sivuhenkilönä. Olen suosinut kaksitavuisia nimiä, ihan käytännön syistä. Kuulostaako hassulta? Ei se ole. 30 000 sanan mittaisen tarinan aikana päähenkilön nimen saa kirjoittaa aika monta kertaa. (Alkoi oikein mietityttää, monestako sadasta toistosta puhutaan, joten avasin syyskuun Lääkäri-pokkarin käsikirjoituksen ja testasin — sieltä päähenkilön nimi löytyi 944 kertaa!). Sillä on oikeasti merkitystä kirjoitusnopeuteen, onko päähenkilö Liisa vai Marja-Liisa.

Edelleen yritän löytää naispäähenkilölle aina uuden nimen. Miesten kanssa olen jo luovuttanut. Sopivien nimien valikoima tuntuu olevan suppeampi. Osa rajoituksista toki on omassa päässäni, mutta en vain saa sankariksi istutettua esimerkiksi Teuvoa tai Pasia — ensimmäisestä tulee mieleen Hakkarainen ja jälkimmäisestä eräs vähemmän charmikas sukulaiseni.
Nyt Amandan vastaparina on Lauri. En ole varma, onko hän toinen vai kolmas tuon niminen pokkarisankarini. Jotain sellaista kuitenkin. Lauri on kovin fiksu ja kiltti ja tarvitsee nyt hiukan särmää, sen tajusin alkaessani kirjoittaa toista lukua perjantaina. Tämä on ikuisuusongelma tarinoiden hyviksien kanssa. Etteivät he olisi kiiltokuvia, täytyy heilläkin olla heikkouksia, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana — lukija ei saa lopussa jäädä ihmettelemään, että miten se nyt tuollaisen typerän sian otti… Sankarin pitää kuitenkin olla ihana. Sellainen palkintopotsi (jos nyt jatketaan termistössä samalla linjalla, heh) kovia kokeneelle, vaikeuksista selvinneelle sankarittarelle.

Joku näppärä varmaan panisi tekstinkäsittelyohjelmaansa päähenkilöiden nimet automaattisen korjauksen listalle — tässä tapauksessa siis vaikka A ja välilyönti, niin ohjelma kirjoittaisi Amandan. Minulla on hämärä muistikuva, että joskus takavuosina kokeilin tätä, mutten tykännyt. Taisi olla niin, että nimen taivutusmuotoja oli niin paljon, ettei homma tuntunut järkevältä. Tai sitten Word teki jotain muuta sotkua hommassa. En muista, mutta ehkä tätä pitää vielä kokeilla. Jos siis joskus tulevaisuudessa luette pokkariani, ja siinä on päähenkilönä Annesusanna tai Karita-Henriikka, niin tiedätte, että olen saanut tekniikan avukseni.

Kaunis kirja lähtee lahjaksi

vanadis.jpgTilaamani joululahjakirja saapui, ja voi, miten se onkin kaunis! Alpo Tuurnalan kirja kertoo suomalaisesta fregatti Vanadiksesta. John Nurmisen säätiö mainostaa kirjojaan Facebookissa oivaltavasti, joulukalenterin muodossa. ”Luukuissa” on kiinnostavia otteita niistä. Vanadiksen ”luukku” oli sysäys minun ostopäätökselleni. Aiemmin olin nähnyt kirjasta vain sen kannen. Kirja on lähdössä lahjaksi isälleni, joten tyydyin itse vain selailemaan sen upean akvarellikuvituksen, jonka on tehnyt kirjoittaja itse. Ihailen. Tämä menee monella tapaa sarjaan ”hyvän mielen lahjat”, tekeehän John Nurmisen säätiö niin tärkeää työtä Itämeren suojelemiseksi.

Oma lapsi saa toivomansa Lego-sähköjunan, siskon teinit lahjakortin pakohuoneeseen. Mitä vielä? En tiedä. Näinhän se aina menee, että aattokaaoksessa tajuaa unohtaneensa jonkun ja sitten ryntää kauppaan ostamaan jotain tyhjänpäiväistä krääsää. Ah, kun siltä välttyisi!

Ennen joulua kuitenkin vielä töitä, töitä. Pokkariin syntyi eilen synopsis, josta on mukava lähteä paukuttamaan tarinaa kasaan. Luuloistani poiketen pysyin tiiviisti työpöydän ääressä, sillä päänsärky loppui istuma-asennossa. Taisi olla siis räkää jossain pään onteloissa, ja makuuasennossa se aiheutti painetta pollaan.
Vaivojen määrä tuntuu kuitenkin olevan vakio: luistellessa loukkaantunut ranne, jonka olen olettanut päivä päivältä paranevan, onkin alkanut kasvaneen käytön myötä kipeytyä uudelleen. Taas ei tee mieli nostaa mitään painavaa, avata kierrekorkkeja jne. Joulusiivon osalta alkaa näyttää siltä, että kämppä putsataan hyvin suurpiirteisesti. Ja perjantaipitsan taikinan saa sekoitella ja taputella pellille joku muu kuin minä.
No, en valita tämän enempää, sillä pystyy tällä kirjoittamaan. Se on sentään aika tärkeää.

Sain eilen vihdoinkin luettua loppuun Asko Jaakonahon kirjan Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Valon juhla menetti jonkin verran tenhoaan matkan varrella, ihan vain syistä, joita tekee mieli sanoa teknisiksi: oli toistoa, oli löysää.
Jälleen kerran jankkaan kustannustoimittajan roolista. Onko heillä nykyisin aikaa (ja lupa!) perehtyä tuollaisiin asioihin? Vai onko heidän hommansa vain patistella käsis aikataulun mukaisesti kirjailijalta, väsätä takakansiteksti ja lähettää juttu taittoon?

Kun rakkaus muuttuu sääliksi ja häpeäksi

kappeli.jpg

Tunnelmakuva iltakävelyltä parin päivän takaa. Tuolla vasemmalla häämöttää pimeyden keskellä joulu(kuusi).

Surkeaa: aamu on mennyt punkan pohjalla. Jo pari päivää päätä on särkenyt, ja viime yönä vuoronperään hikoilin ja palelin. Mittari ei näytä kuumetta, mutta olo on kurja ja räkääkin liikkeellä. Eli kai joku pöpö on tullut taas haalittua. Villapaidan ja viltin kera kampesin nyt pöydän ääreen, saapa nähdä, miten kauan jaksan tässä.

Eilinen työpäivä hupeni kokonaan opintoihin kuuluvan blogipostauksen tekemiseen. Halusin tehdä siitä hyvän, kai vähän siksikin, että missasin sen toisen tehtävän välipalautuksen. Tein sisällön hakukoneoptimoidusti ja lukijalähtöisesti, käytin aikaa väliotsikoiden miettimiseen ja kuvien valintaan, laitoin pitkän litanian tageja. Tein tämän toisin sanoen niin hyvin kuin osasin. Kaikkien tehtävien kanssa ei noin ole ollut, vaan olen useimmissa mennyt sieltä, missä aita on matalin, ihan vain ajansäästön vuoksi. Toivottavasti tämä vaivannäkö nyt jollain tavalla palkitaan.

Tänään pitäisi sitten paneutua seuraavaan pokkariin, sen verran kun tältä nuutumiselta kykenen. Toistaiseksi koko juttu on hieman harmaata puuroa. Tarinan aloitus on selvänä mielessä: se on tapaturma, joka muuttaa kahden ihmisen elämän.
Seuraavassa luvussa ajattelin hypätä neljän tai viiden vuoden päähän. Perheen elämä on jäänyt polkemaan paikoillaan. Kaikki tapahtuu tapaturmassa vammautuneen ihmisen ehdoilla. Perheen toinen aikuinen on uupunut työtaakkansa alle. Hän ei enää rakasta puolisoaan, ei tunne tätä kohtaan hellyyttä eikä kunnioitusta ja häpeää sitä. Hän tuntee vain sääliä, ja se sekä tuo häpeä pitävät hänet paikoillaan, kunnes elämä sekoittaa pakkaa tuomalla hänen lähelleen uuden ihmisen. Hänellä olisi mahdollisuus tavoitella onnea elämäänsä, mutta voiko hän tehdä sitä? Onko se itsekästä?
Mikä on meidän vastuumme toisista aikuisista ihmisistä? Aviopuolisosta? Tai ikääntyvistä vanhemmista? Miten pitkäksi aikaa kaikki omat tarpeensa ja mielihalunsa voi panna hyllylle, ennen kuin menettää oman elämänhalunsa?
Nuo ovat vaikeita kysymyksiä. Ovatko ne liian vaikeita ja raskaita käsiteltäväksi viihdepokkarissa? Se on tähdellinen kysymys. Onko lukijaa huijattu, jos hän ostaa romanttisen pokkarin, ja siinä käsitelläänkin vammautuneen ihmisen puolison syyllisyydentuskia? 

Kyse on tietysti siitä, miten asiaa käsittelen, ja miten ison osan se haukkaa pokkarista. Eli kiteytettynä: kyse on taidoistani pokkarin kirjoittajana. Toistaiseksi olen luottavainen. 

Helvetin hyviä ajatuksia

Noh. Kun heittää jollekin jonkin hellimänsä idean, sitähän tietysti eniten toivoo sellaista leimahdusta — että toinenkin syttyy sille ja haluaa heti ja välittömästi lähteä viemään hommaa eteenpäin. Tällä ihmisellä, jolle eilen meilasin, on tietoa ja väyliä, ja sain häneltä nopeasti ystävällisen vastauksen. Vika on vain siinä, että se on sellainen kohtelias lupaus auttaa tarvittaessa ideoinnissa, ei enempää.
Ei siis leimahdusta eikä konkreettista eteenpäin vinkkaamista. Kylläkin huomautus siitä, että kovasti on kirjoja tekeillä alueelta. Siis maantieteelliseltä alueelta, ei aiheesta. Jonkinlaista hienovaraista toppuuttelua kaiketi ja ehkä rivienvälistä varoittelua, että paikallisten säätiöiden apurahat ovat nyt tiukassa.
Melkein lannistuin. Sitten aloin miettiä, että mitäpä, jos teen tuon kirjan joka tapauksessa. Itse. Yksin. Täysin oman mielen mukaan ja vaikka Bod:n kautta omakustanteena, jos alkuvuodesta haussa oleva apuraha ei tärppää. Eipä tarvitsisi kysellä keneltäkään mitään, ellei itse haluaisi.
Kuvittajan tarvitsisin tekemään muutaman hienon piirroksen, mutta hyvä ehdokas siihenkin hommaan on jo mielessä.
Tämä olkoon tulevan kevään oma projektini, jos mitään kiinnostavampaa / kiireellisempää ei puske päälle.

Tunnustus: käytin eilen iltapäivällä aika monta tuntia siihen, että googlasin tuohon kirjaprojektiin liittyviä asioita. Tämähän tarkoittaa sitä, että muut aiotut hommat jäivät retuperälle. Opintoihin kuuluva blogipostaus on nyt prioriteettilistalla ykkösenä, se on ainakin hoidettava pois alta. Ja selitykset opettajalle, että miksen ole saanut aikaan sitä, mikä aikataulussa seisoo…

Mainostoimistostakin otettiin taas yhteyttä. Luvassa olisi ihan mukavia hommia tammikuulle. Kirjakin, pienimuotoinen yrityshistoriikki. Toteutus brändin mukainen eli kaikkea muuta kuin tavanomainen.
Tässä projektissa voi päästää mielikuvituksen laukkaamaan, jos eivät heti alkuun hirveästi sitä suitsi. Minulla on jo mielestäni vaikka kuinka hyviä ajatuksia siihen, ja yritän tiukasti torjua mielikuvan, jossa esittelen ne palaveripöydän äärellä ja saan vastakaiuksi vaivautunutta hiljaisuutta.
Jep, olen piinallisen epävarma. Olen, koska puuttuu se sikarinhajuinen tyyppi, joka sanoisi, että tämä on helvetin hyvä. 

Hyvä idea vai dukkhaa?

”Vielä ehtii hankkia joululahjat”. Sähköposti on jo monta päivää täyttynyt noista

lea.jpg

Lomalukeminen on jo hankittu.

viesteistä, mutta minä sain hepulin vasta eilen tajutessani, että on kuitenkin muutama ihminen, joita pitää muistaa. Tilasin siis yhden kirjan. Tänään tajusin, että olisi pitänyt tilata toinenkin.
Suunnilleen kaikille muille meinaan antaa ns. elämyslahjan. Niin joo, päiväkodin aikuisillekin pitää taas keksiä jotain. Jos ei tule muuta ideaa, tenava saa taas viedä jotain hienoa suklaatia. Mitä kaikkea sitä onkaan vuosien saatossa tullut sinne kyörättyä? Ainakin sitä suklaata, käsintehtyä toffeeta, käsityöläislimuja, kukkia…
Olen yrittänyt vältellä sellaisia ostoksia, jotka saaja voisi kokea turhana roinana. Viime vuonna tosin ostimme jääpuikon näköiset lasiset joulukoristeet, jotka ainakin itsestäni olivat ihanat. Ehkä siis tänä vuonna taas jotain, joka kaiken todennäköisyyden mukaan häviää syömällä tai juomalla. 

Kiireiset työt on nyt tehty pois alta. Se tarkoittaa sitä, että minun pitää tänään ja huomenna edistää retuperälle jääneitä opiskelutöitäni. Lisäksi rästissä olisi laskujen tekoa, oikein isosti. Ja sitten pyörittelen mielessäni yhtä koditonta kirjaideaa. Niin. Jälleen kerran.
Minun pitäisi meilata siitä jollekin, saada sparrausta ja mielellään ohjausta siitä, miten viedä asiaa eteenpäin. Tämä idea on niitä, jonka ilmeisin osoite ei ole enää tässä todellisuudessa. Tämän olisi ymmärtänyt ja vienyt eteenpäin (tai sitten tyrmännyt, mutta sitä en oikein usko) se ihminen, joka kuoli aika tarkalleen vuosi sitten.
Nyt pyörittelen mielessäni kahta paljon itselleni vieraampaa vaihtoehtoa ja tunnen itseni typeräksi, kun en meinaa uskaltaa. Kyse on kuitenkin sivistyneistä ihmisistä, eivät he minulle töykeästi vastaisi, kumpikaan. Todennäköisesti he myös vastaisivat ainakin jotain, koska me tunnemme. (Sehän minut viimeisen vuoden aikana on niin tehokkaasti lannistanut, ettei minua noteerata minkäänlaisen vastauksen arvoiseksi — moneskohan kerta muuten, kun valitan tästä blogissani…?)  

Luuseriolo uhkaa napata taas tästä kitisijästä kuristusotteen. Ainut lääke lienee vain laittaa se meili matkaan ja toivoa parasta. Vai olisiko muita lääkkeitä? Jotenkin johduin tästä ajattelemaan buddhalaista näkemystä kärsimyksen syistä. Minäkin olen aina janoinen, haluaisin saada kaikki ideani julkaistuksi — kirjoiksi, näytelmiksi, tv-sarjakässäreiksi ja ties miksi. Jos tuosta janosta pääsisi eroon, olisiko levollisempi olo, olisiko tyytyväisempi itseensä? Onko tämä nyt pyörittelemäni idea sellainen, jota kannattaa viedä eteenpäin, vai onko se dukkhaa?

Nyt jalot totuudet kaappiin. Työn alle opiskeluhommat ja meili. Ja sitten synopsis Lääkäri-pokkariin, palautus tammikuussa. Melkein olin unohtanut sen, koska olin merkinnyt sen paperiseen kalenteriin, joka ei ole vielä käytössä. Minulle sopisi paremmin opiskelijoiden kalenteri, joka alkaa syksystä ja jatkuu kesään, koska kesällä minun hommani ovat tauolla lapsen kesäloman ajan.
Ideanpoikanen pokkariin on. Katsotaan kasvaako siitä jotain sellaista, joka nousisi jaloilleen ja lähtisi kulkemaan.

Kiitos ulkoministerille, kävi miten kävi

Viime viikolta periytynyttä kiirettä riittäisi hyvinkin vielä täksi päiväksi. Ja huomiseksikin, kun otetaan huomioon opintoasiat. Tänään kuitenkin suoritan jatkokertomuksen oikoluvun loppuun ja kirjoitan pakinatekstin. Sen jälkeen on lupa keskittyä opiskeluhommiin, joita toivottavasti saisin ennen keskiviikkoista skype-palaveria opettajan kanssa edistettyä sen verran, etten menetä kasvojani.

Suomessa on kohta uusi hallitus ja uusi pääministeri. Ja vaikka ulkoministerin riepottelu jatkuu, olen ihan hyvällä mielellä. Jos Haavisto tosiaan savustetaan virkamiesten ja opposition yhteistyönä ulos siksi, että hän on halunnut pelastaa lapsia, eikä ole sietänyt alaistensa saamattomuutta asioiden hoitamisessa, niin olkoon sitten niin. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti paljon muitakin vääryyksiä, ja niiden kanssa täytyy vain jotenkin elää. Minulta hän saa joka tapauksessa kauniit kiitokset siitä, että on yrittänyt hoitaa tuota vaikeaa asiaa.
Ja pakko myöntää, että olen saanut tänä aamuna ilkeänsävyistä iloa siitä itkusta, jota somessa lainehtii — tulevasta nuoresta naispääministeristä valittavat ne samat tyypit, jotka ovat suu vaahdossa kammenneet ulkoministeriä palliltaan. Eräs Facebook-ystäväni syyttää Sanna Marinia fanaattiseksi. Hän itse on sokeassa muslimivihassaan täysin fanaattinen, mutta tässä tapauksessa malka omassa silmässä lienee niin suuri, että sen päälle voi kiivetä tähystelemään ja nähdä sellaisiin sfääreihin, jotka itselle ovat tyystin tuntemattomia…

Tähän olisi pitänyt keksiä jokin vääristelevä klikkiotsikko, mutta antaa nyt olla

piparit.jpg

Onneksi elämässä on muutakin kuin somen ja lehdistön likavesihyökyjä, esim. piparihommia lapsen kanssa.

Tänään somessa kiertävät meemit, joissa mahdollinen uusi pääministeri Sanna Marin julistetaan takinkääntäjäksi ja muutenkin ihan paskaksi. Se sukulaiseni, jota ehdotin ministeriksi Halla-ahon hallitukseen, jakoi Marinista kuvan, jonka tekstissä viitattiin hoitajamitoitukseen. SDP on vaatinut mitoituksen nostamista, mutta Marin on kuulemma äänestänyt sen laskemisen puolesta Tampereen kaupunginvaltuustossa. Googlasin asiaa. Kyse on siitä, että SDP on linjansa mukaisesti Tampereellakin vastustanut neuvotteluissa mitoituksen laskemista, mutta kokoomus on ollut eri mieltä, ja demarit ovat sitten budjettisovun kokonaisuuden vuoksi taipuneet tässä asiassa. Näin on tapahtunut, koska noin politiikka toimii: jostain on pakko antaa periksi, jos haluaa edistää jotain toista asiaa.
Olin vähällä kirjoittaa kommentin tuohon meemiin, jotain sellaista, että kannattaisi ottaa selville koko totuus, ennen kuin jakaa tällaisia. Jätin kuitenkin sikseen, koska ajanhaaskuuta se vain olisi. Olisi tuo pikkuserkku osannut itsekin googlata, mutta se olisi pilannut (hänen mielestään) hyvän tarinan. On pakko hyväksyä, ettei koko totuus kiinnosta tuota porukkaa. Heille riittävät valikoidut sirpaleet. Eikä heitä edes kiinnosta se, kuka ne sirpaleet on valikoinut ja millä perusteella. Se on pelottavaa.

Kyllä, olen edelleen tosi turhautunut. Näin itsenäisyyspäivän alla on ikävä ajatella näin, mutta tänään tuntuu, että Suomi on paskojen ihmisten maa. Some ja jopa lehdistö on täynnä paskanlevittäjiä. Tässä maassa ulkoministeriä hiillostetaan ja halutaan erottaa, koska hänellä on tahtotila pelastaa lapsia surkeista oloista leiriltä. Siinäpä vasta suurrikollinen. 

Minä nyt sitten tein sen, mitä pieni ihminen voi: äänestin lompakollani eli lopetin Hesarin tilauksen. Oma.sanoman nettipalvelussa kysyttiin onneksi syytä, joten sain kertoa, etten halua rahoittaa Ilta-Sanomien roskajournalismia. 

Nyt sitten (epätoivoisesta) maailman (Suomen) parantamisesta varsinaisen duunin pariin: sain eilen kirjoitettua toisen uutiskirjejutun, ja olen siihen oikeastaan tosi tyytyväinen. Toivottavasti tilaajakin.
Tänään vuorossa toinen juttu ja jatkiksen oikoluku. Pitäisi myös kirjoittaa opintoihin kuuluva blogipostaus. En tiedä, miten senkin ennätän. Ehkä pitää vaihtaa kalenterista sen päivämäärä. Jos ensi viikon vuoro on vapaa, varaan sen.

Jäällä tapahtuneesta lento-onnettomuudesta toipuminen edistyy kohtuullista vauhtia. Paistinpannu ei vielä nouse, ja kasvoveden sumuttelu pumppupullosta tekee kipeää, mutta autolla ajelen jo ihan suvereenisti (onneksi on automaattivaihteet). Huomenna uskaltaa siis lähteä reissuun.

Hyvää itsenäisyyspäivää! Voi siitä tulla vaikka kuinka hyvä, kun kääntää katseensa valeuutisista jne. tarpeeksi lähelle, heihin, joita rakastaa. 

Puolitotuuksia käsipuolelta

Aloitetaan päivä huumoripläjäyksellä. Ote Ilta-Sanomien kommentointiohjeista yleisölle: ”Varmista, että esittämäsi tiedot pitävät paikkansa. Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele.” Ja näiden ohjeiden yläpuolella Timo Haapala yrittää jälleen yhdessä ”kommentissaan” epätoivoisesti pelastaa kasaan kuivunutta skuuppiaan ulkoministerin sikailusta. Hän on saanut käsiinsä lisää sähköposteja ja jankkaa, miten ne saattavat Haaviston puheet ”outoon valoon”.
Niin varmaan saattavatkin, jos niitä lukee kuin piru Raamattua. Pahantahtoinen vihjailu ja vääristely uppoavat tiettyyn kansanosaan kuin häkä, ja siihen tämä kyseinen toimittaja luottaa. Muista viis, siis meistä, joita kiinnostaisi ihan vain totuus.
Minä en voi vaikuttaa siihen, miten Haapala kirjoittaa. Siihen voin vaikuttaa, rahoitanko tuollaista roskajournalismia. Aion tänään lopettaa kaikki Sanoma-konsernin tilaukseni. Hesaria tulee ikävä, mutta kenties he löytävät minun tilalleni tilaajan, jonka mielestä Timo Haapala on käänteentekevillä jutuillaan ansainnut jonkin suuren journalistipalkinnon, sillä ainakin kommenttiosastoilla noita tyyppejä löytyy pilvin pimein. Sinne siis vain tekemään hyviä tarjouksia, Sanoman puhelinmyyjät. Minulle on turha soitella, niin kauan kuin Ilta-Sanomat on samaa porukkaa, ja sen journalistinen linja on nykyisenkaltainen. 

Iloisempiin asioihin: sain jatkokertomuksen eilen valmiiksi. Pystyin siis kirjoittamaan liki täystehoisesti. Illalla kättä särki aika tavalla, mutta lämmin kylpy auttoi. Tänään oikoluen tarinan. Parin tunnin päästä on puhelinhaastattelu toista uutiskirjeen juttua varten. Molempien pitäisi valmistua viimeistään maanantaina. Ja valmistuvatkin, jos en käytä aikaani turhaan lorvailuun netissä. On kovin monta hyvää syytä jättää nettiuutisten ja vallankin niiden kommenttilaatikoiden seuraaminen. Ylen tv-uutiset tuntuu juuri nyt kaikkein parhaalta vaihtoehdolta pysyä kartalla.

Äsken havahduin siihen, että opintoihin kuuluvasta kehittämistehtävästä pitäisi palauttaa väliversio sunnuntaina. Minä en ole tehnyt työn hyväksi yhtikäs mitään sitten suunnitelman palauttamisen. Tai no, olen minä tutkinut paria lähdekirjaa, mutta se ei ole konkreettisesti vienyt työtä eteenpäin yhtään.
Nyt ihmettelen, että yritänkö hätäisesti sutia kasaan jotain, vai kerronko rehellisesti, että mitään ei ole syntynyt. Kolmas vaihtoehto on vedota käsivammaan, mutta se ei oikeastaan pitäisi paikkaansa. En minä tällä viikolla olisi terveelläkään kädellä tehnyt tuota tehtävää, vaan muita hommia. Rannevamman syyttäminen olisi siis vähintäänkin puolitotuus, mutta nehän näinä päivinä vasta muotia ovatkin, ainakin iltapäivälehdissä. 

Taas mennään

Jääprinsessa täällä moi. Eilinen päivä kului pääosin siihen, kun a) jonotin päästäkseni jonoon päivystävälle terveydenhoitajalle b) jonotin omaa vuoroani ko. taholle (lapsia tuli koko ajan ja he pääsivät muun jonon ohi — en kyseenalaista tätä käytäntöä, mutta voisiko olla edes jonkinlainen ns. vetoketjuperiaate tässä hommassa; itselle meinasi epätoivo iskeä, kun rannetta särki, nälkä kurni vatsassa, neljä lapsipotilasta oli jo mennyt ohi yhden teinin ohella ja käytävästä kuului taas lähestyvän taaperon itku) c) odotin pääsyä lääkärille d) odotin pääsyä päivystysröntgeniin ja e) odotin röntgenaulassa tietoa kuvista.
Lopputulema oli, että sekä terv.hoitajan että lääkärin epäilemää murtumaa ei löytynyt. Nyt sitten tiedän senkin, että ranne voi tulla tuollaisesta tärskystä niin kipeäksi, ettei kädellä pysty nostamaan mitään kynää painavampaa. Vaikka siis murtumaa ei ole.
Tänään aamulla olo oli jo koko lailla riemukas kun tajusin, että sain nostettua pienen vesilasin ilman sen suurempaa tuskaa. Maitopurkki ei nouse vieläkään, enkä saanut vitamiinipurkkia auki millään (onneksi lapsi sai). Tukanharjaus ei onnistunut. Mutta rakkaan pikku Macbookini kevyt näppis jo rapisee mukavaan tahtiin, eli saan hommia eteenpäin.
Itsenäisyyspäivänä lähdemme sukuloimaan. Siippa ehdotti eilen, että kai otetaan luistimet mukaan. Sanoin että joo, ihmeessä. Vasta äsken tuli mieleen sellainen vaihtoehto, että hän ehkä piruili. Ei kai.

Kun en ole vuorokauteen pystynyt juuri kirjoittamaan, olen lukenut. Myös uutisia ja niiden kommenttiosastoja. Ei olisi pitänyt. Totisesti, ei. Jysähdin taas niin tylyyn todellisuuteen siitä, millaisessa maassa ja millaisten ihmisten keskellä elän. Tyhmyyden haisevat hyökyaallot loiskuivat päin naamaa niin, että oli vaikea hengittää.

Hallituskriisi on niin omituinen sotku, että siihen ja persu/kokoomushenkisten ihmisten vahingoniloon ja verenhimoon uuvahdin heti kärkeen. Mutta sitten tuli tuo Haavisto ja Al-Holin lapset ja virkamiehen painostaminen. Uutinen kuulosti pahalta. Siinä toisteltiin lain ja kansainvälisten sopimusten vastaisuutta. Olin huolissani, sillä kuulosti siltä, että monesti äänestämäni ja suuresti arvostamani Pekka Haavisto on tyrinyt pahan kerran.
Katsoin illalla hänen tiedotustilaisuutensa ja luin Hesarin jutun siitä, miten koko hallitus on siunannut sen asian valmistelun, että Al-Holin leirillä olevat suomalaiset saataisiin sieltä turvaan, koska suurin osa heistä on lapsia ja täysin viattomia siihen, että heidän vanhempansa ovat sympanneet Isistä ja ehkä jopa tukeneet sen toimintaa. Minusta kuulosti siltä, että Ilta-Sanomien nimettömiin lähteisiin perustunut kohujuttu olikin uutisankka. Minusta Haaviston selonteko asiasta kuulosti aivan vakuuttavalta. Jos joku luotettava taho ei todista (siis nimenomaisesti esitä ihan oikeita todisteita huhupuheiden sijaan) hänen valehtelevan, luotan häneen edelleen.
Mutta mitä mieltä muu Suomi on? Ainakin Hesarin uutisen kommenttilaatikko on täynnä oksennusta, jossa jankataan edelleen Ilta-Sanomien uutista, jonka ”tiedot” Haavisto kumosi. Siinä ei kommentoida kyseistä HS:n uutista, joka oikaisee Ilta-Sanomien uutista, vaan toistellaan vaatimuksia Haaviston erosta ja Vihreiden kataluudesta. Pekka Haavisto on halunnut pelastaa lapset epäinhimillisistä oloista leiriltä, voi mikä sika ja maanpetturi hän onkaan!

Niin kuin tuossa ei olisi ollut tarpeeksi, kirjoitti Ilta-Sanomien kynäniekka Timo Haapala toisenkin jutun, jonka otsikoi ”Haaviston jälkeen katse sisäministeriöön – Ohisalo pääsee vaihtamaan koko maahan­muuton virka­mies­johdon”. Kun tämän Haapalan ”kommentin” lukee, jutusta selviää, että virkamiehet vaihtuvat, koska heitä on eläköitymässä ja toimikausia on loppumassa. Mutta miten juttua kommentoineet ihmiset ovat lukeneet sen? Siten, että sisäministeri aikoo omavaltaisesti vaihdattaa koko virkamieskunnan. Ja he ovat raivoissaan. Maria Ohisalonkin pitäisi erota, koska hän aikoo nimittää uusia virkamiehiä! Varmaan omasta mielestään hyviä, eli taatusti aivan huonoja!
Näyttökuva 2019-12-3 kello 9.37.11.png

Näyttökuva 2019-12-3 kello 9.36.43.png

Näyttökuva 2019-12-3 kello 9.36.08.png

Kuvakaappauksia Ilta-Sanomien ”kommentin” kommenttilaatikosta. Huomatkaa tykkäysmäärät. Tuon verran kiinnostaa tyhmä länkytys ja vihanlietsonta, tämän verran totuus. Eläköön Suomi!

Laittavatko ihmiset aivonsa johonkin ummehtuneeseen kaappiin, ennen kuin ryhtyvät kirjoittelemaan someen? Ovatko rotat syöneet ne aivot reikäisiksi siellä kaapissa?
Timo Haapala epäilemättä tietää, että suuri osa hänen lukijoistaan lukee pelkän otsikon, ennen kuin ryhtyy vaahtoamaan. Eikö hänellä ole mitään vastuuta siitä vihanlietsonnasta, joka noita vääristeleviä, epämääräisesti vihjailevia otsikoita seuraa?

Minulla on lannistunut olo. Oikeastaan toivon, että koko hallitus eroaisi ja tulisi uudet vaalit. Kommenttilaatikkojen vaahtosuut saisivat sitten valtaan ne, joita ovat niin kovasti toivoneet. Saisivat kokoomuksen sinne korottelemaan palkansaajien veroja ja yritystukia, yksityistämään terveyspalvelut ja leikkaamaan sosiaalitukia. Saisivat sinne pääministeriksi kirkkoslaavin asiantuntijan ja — ai niin, tällä kyseisellä puolueella taitaa olla pula ministeriaineksesta. No, ei hätää, värvätköön ministereiksi Ulla Appelsinin ja Timo Haapalan. Lisäksi ehdotan ministeriksi pikkuserkkuani, joka keskittyy somessa vihaamaan kasvissyöjiä ja homoja. 

Auts

paketissa.jpgPahoittelut epätarkasta kuvasta. Yhdellä kädellä kuvaaminen ei ole helppoa. Kirjoittaminen vielä vaikeampaa. Aika heikolta näyttää, että saisin tänään töitä tehtyä eteenpäin. Odottelen puhelinsoittoa terveysasemalta, että pääsisin näyttämään rannettani. Olin näet eilen luistelemassa. Oi, miten hauskaa se oli ja miten taitavasti mutkittelin jäätä pitkin vasta teroitetuilla luistimillani — aina siihen saakka, kun pyllähdyin ja otin onneton kädelläni vastaan. Oikealla kädellä tietty, oikeakätinen kun olen. Sattui.

Minä en ole koskaan murtanut luuta, joten en tiedä, miltä sen pitäisi tuntua. Käsi on vain kevyesti turvonnut, mutta juuri mitään sillä ei saa tehtyä. Ei nostettua kynää painavampaa. Teen kaiken vasurilla, ja sotkua syntyy.

Soitin terveysneuvontapuhelimeen. Hoitaja kysyi, pystynkö kaatamaan maitoa purkista. Ei aavistustakaan, sanoin, koska en pysty nostamaan purkkia. Varaa itsellesi lääkäriaika, kiitos hei, sanoi hoitaja. Pakko ihailla tuollaista tehokkuutta. 

Mies on tosi harvoin työmatkalla, mutta nyt hän tietysti lähdösssä. Hiiohei. Onneksi lapsi on niin iso ja omatoiminen. 

Pakko kuitenkin ryhtyä meilaamaan toimeksiantajille ja varoitella, että tekstit viivästyvät. Harmittaa, mutta kai oli parempi rusauttaa ranne kuin esim. kolauttaa pää.