Milloin rikokset vanhenevat?

Minulla on 6613 sanaa Lääkäri-pokkaria kasassa, ja taidanpa jatkaa sitä tänäänkin. Juuri näillä hetkillä sohaistaan ampiaispesään, kun serkukset kohtaavat toisensa liki kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Minkä ikäisenä ihminen on vastuussa teoistaan? Lain silmissä raja on 18 vuotta, mutta entä toisten ihmisten näkökulmasta? Milloin ne rikokset, joita teemme ihmissuhteissamme – petämme luottamuksen, olemme julmia, valehtelemme – vanhenevat? Mikä on kohtuullista, mikä kohtuutonta?
Näiden kysymysten kanssa painii päähenkilöni Armi, ja tulee siinä ohessa vastoin tahtoaan ihastuneeksi ja vieläpä väärään mieheen.

Aika raskaista asioista siis on kyse, ja äsken tajusin, ettei mitään kepeämpää ainesta ole soppaan suunniteltukaan. Monestihan minun pokkareissani on koomisia sivuhenkilöitä säätämässä ja antamassa vähän happea lukijalle. Ehkä se happi tähän pokkariin tulee luontokuvauksista? Armi on intohimoinen eräilijä, mikä liittyy oleellisesti juonenkulkuunkin. Hänelle kaveriksi laitan topakan Jack Russellin terrierin. Sellainen minullakin joskus oli.

Mainokset

Jalat alta

Romaaniksi naamioitu aforismikokoelma. Noin minä olen välillä miettinyt, hiukan ynseästi, lukiessani Viikilän Finlandia-voittajakirjaa. Sitten tulee kuitenkin vastaan vaikkapa tällaista:
”Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit.”
Olen taas myyty.

Tänään nukuin myöhään ja olen vieläkin vähän tokkurassa, jota yritän siivota kahvilla. Uni ei illalla heti tullut, kroppa kävi ylikierroksilla. Lähdin tuntia ennen auringonlaskua lenkille. Käyn äänestämässä seurakuntavaaleissa ja sitten juoksen jonkinlaisen lenkin, sanoin miehelleni.
No, juoksinkin 10,5 km joenrantaa, joka muina vuodenaikoina on huimaavan kaunis, mutta marraskuu oli tehnyt siitäkin selvää jälkeä. Opetus: älä mene kuoleman kuukautena paikkaan, joka muulloin on täynnä elämää ja kauneutta. Pysy poissa, säilytä mielikuva, ammenna siitä voimaa.
Palasin lenkiltä pimeässä ja rinta röyheänä. Voittajaoloa kesti pari tuntia, lopun iltaa olinkin sitten tönkköjalkainen, raihnainen keski-ikäinen, joka ruinasi puolisoaan hieromaan jumittuneita pohkeita ja pakaroita.
Seitsemän kilometriä jos juoksen, ei käy noin. Ehkä olisi syytä pitää lenkit lyhempinä? Puolisoni kuusikymppinen setä juoksi äskettäin elämänsä ensimmäisen puolimaratonin. Minulle iski siitä lapsellinen näyttämisenhalu. Että miksen muka minäkin, vaikka ensi keväänä.
Eilinen oli hyvä muistutus siitä, miksi ehkä en. Jos tavoittelee terveyttä ja hyvää oloa, niin kuin minä ainakin virallisesti väitän tekeväni, ei kannata juosta itseltään jalkoja alta.

Tänään teen pari laskua ja kirjoitan pokkaria tai sitten uutiskirjeen juttua, kumpi vain on enemmän syntyäkseen. Noh, ei siitä ehkä kahta sanaa ole – uutiskirjeen aihe liittyy kodin elektroniikkaan. On sekin kuitenkin tehtävä tällä viikolla.

Jos jokin ei ole rikki…

Pokkari lähti eilen mukavaan lentoon. Kun on juuri palauttanut edellisen pokkarin, oli ehkä pienoinen pelko siitä, miten sujuvasti sitä irrottautuu sen maailmasta ja luo taas tyhjästä ihan uuden.
No, tähän asti on siis mennyt hyvin. Minulla on tukku kiinnostavia henkilöitä, ja päällä aito innostus päästä kirjoittamaan heistä. Tarinaan on tulossa draamaa, mutta tällä kertaa niihin liittyen ehkä tavallista enemmän harmaan sävyjä. Kukaan ei ole nyt roisto eikä pyhimys, vaan kaikilla on heikkoutensa ja niillä seurauksia.

Illansuussa kilahti sähköpostiin viimeinkin asiakaslehden vedos. Sen olen jo selaillut läpi nopeasti, koska olin utelias näkemään taittajan kuvavalinnat. Nyt se on katsottava uudelleen ajatuksen kanssa, erityisesti kuvatekstien näkökulmasta.
Lehti näyttää hyvältä. Kansikuvakin on onnistunut, kiitos taittajan: hän on leikannut haastateltavan irti huonosta taustasta (hämyinen kahvila) ja korvannut sen joulunpunaisella esiintymislavan verholla. Esiintyvälle taiteilijalle ja lehden ilmestymisajankohdalle oikein sopivaa.

Luin Anu Juvosen Lähiöoksennuksen loppuun pari päivää sitten ja aloitin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Juvosen kirja ei ollut mikään sanataideteos, eikä sellaiseksi varmasti tarkoitettukaan, vaan surumielisen hymyn kera luettava risareunainen repäisy aikakirjasta, johon on talletettu 70-luvun puolivälissä syntyneiden nuoruus. Koska olen itse saman aikakauden tuote, löytyi paljon tuttua, vaikka maalla kasvaneelle lähiönuoruus näyttäytyy tuon kirjan perusteella raakana ja ankeana. Lapsuuden ja nuoruuden raja oli selvästi eri kohdassa.

Olen lukenut Viikilää viitisenkymmentä sivua. Akvarelleista tosiaan on kyse. Engelin päiväkirjamerkinnöissä maalataan sanoilla välillä huiman kauniisti. Välillä taideteokset ovat makuuni turhan vaikeaselkoisia tai kikkailevia. Kiinnostuksella odotan, miten kirja kehittyy.

PS WordPress tarjosi käyttöön uutta editoria ja minä otin. Eilinen postaus tuli nähdäkseni ulos ihan normisti, mutta kun kopioin yllä olevan tekstin tänne Wordista, liimasi editori osan sanoista yhteen. Klikkailin uusia sanavälejä, mutta jos jotain jäi puuttumaan, niin syy on siis blogialustan. En siis esim. ole korkannut perjantaipulloa.
Täytyy itse asiassa tutkia, pääsenkö jotenkin palaamaan vanhaan editoriin, sillä hermot meinaavat mennä muutenkin — kuvien käsittelystä tuli huomattavasti työläämpää. Se, mikä ennen oli parin klikkauksen päässä, on nyt monen mutkan takana tai ei toimi enää ollenkaan.
Taas tekee mieli narista: jos jokin ei ole rikki, älä korjaa sitä. Tiedetään: kaltaiseni ihmiset ovat kehityksen jarruja.

Mää oon niin hyvä

Eilen sain töistäni pelkkiä kehuja. Ensin yhdeltä taholta puhelimitse ja sitten toiselta meilillä. Tulin kummastakin tosi iloiseksi. Ei niitä kehuja liikaa koskaan saa, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että freelancerina niitä on tullut paljon enemmän kuin työsuhteissani ikinä.
Huomaavatkohan esimiehet nykyisin kehua alaisiaan, tajuavatko sen merkityksen motivaatiolle? Viimeisimmässä päivätyöpaikassani pomosta kuului yleensä vain silloin, kun oli jotain ongelmia. Kiitos hyvästä työstä tuli loppuasiakkailta. Hyvä että edes niiltä.

Ei tarvinnut siis korjata edes yhden pilkun paikkaa siitä jutusta, jonka kirjoitin tiistaina. Se oli asiakkaan mielestä tosi hyvä juuri niin. Mikä unelma-asiakas, lisää näitä.

Eilen syntyi luonnos uutiskirjejuttuun ja Lääkäri-pokkariin ohut synopsis, jota lähden tänään laventamaan.
Tällä kertaa pokkari alkoi saada muotoaan henkilövetoisesti. Pääosissa ovat Armi ja hänen serkkunsa Lotta, joiden välejä hiertää 10 vuoden takainen tapahtuma, joka on jäänyt selvittämättä. Yhdeksi pokkarin isoksi teemaksi onkin tulossa anteeksianto.
Armin ja Lotan väliin on tietysti työnnettävä se ihana mies. Koska serkuksista kumpikaan ei ole terveydenhoitoalalla, teen miehestä lääkärin. Kiitos lapseni viimeviikkoisen lääkärikäynnin, on sankarilla jo ulkoinen olemus ja ääni, heh. Mistä saan symppismieheen ne pari särmää, jotka herättävät hänet eloon, on vielä työn alla.

Kun pokkaria hahmottelee, siihen napsii aineksia ja mausteita sieltä täältä. Eilen kaupan kassajonossa näin lehtiotsikon, jossa Sirpa Selänne suree kuollutta anoppiaan. Äsken luin Ylen artikkelin lääkärikopteritoiminnasta. Niinpä Lotan entisestä poikaystävästä tulee jääkiekkoilija, ja lääkäri Miikan tungen ensihoitolääkäriksi kopterin kyytiin.

Havahtuu sotkun keskeltä

Kärsimyksen puolelle se meni, se hartaasti odotettu juoksulenkki eilen. Pistin siis päivän poikki ajoissa ja otin vähän takaisin viikonloppuna työhön käytettyä vapaa-aikaa. Kuvittelin etsiväni uuden, kivan reitin, mutta eksyin maastopyöräilijöiden niljakkaille, mutaisille poluille ja lopulta umpimetsään, joka oli litisevän märkä. Tapasin siellä valkoisen jäniksen, mikä oli toki kivaa. Muuten ei ollut kivaa. Märkä sukka alkoi hiertää rakkoa jalkaan neljän kilometrin kohdalla. Kotona viisi kilometriä myöhemmin se oli ihan komean kokoinen. Ja kipeä.

Se urheilu-uutisista. Eilen ennen lenkille lähtöä kirjoitin aamun haastattelun perusteella jutun ja lähetin tarkistettavaksi. Hisaustakaan ei ole kuulunut.
Onko tyyppi siellä nyt ihan järkytyksestä mykkä? Että en mä tällaista tilannut. Toivottavasti ei, koska siitä aineistosta ei mielestäni kovin suuria variaatioita pysty tekemään. Odotellaan.

Nyt pitää päättää, iskenkö kiinni uutiskirjeen juttuun vaiko jo seuraavan pokkarin synopsikseen.
Pidän myös taukoja ja siivoan kotia, järjestelen, imuroin, pyyhin pölyjä ja moppaan. Muutaman viikon työputki on taas tehnyt selvää jälkeä, joka nurkka on mullin mallin. Kun on kiire, on pakko priorisoida: ruoka, tiskit, pakollinen pyykki. Muu on saanut olla, ja täällä on juuri sen näköistä.

tiskit

Kirjoitinko, että tiskit on hoidettu? No, valehtelin.

Eilen lenkin jälkeen relasin, kävin kylvyssä ja luin Ihana joulu -lehden novellit. Aika kiva kattaus hyvin erityylisiä tarinoita, eivätkä Sara Stormin novellit siinä porukassa joutuneet häpeämään – jos siis itseltäni kysytään, ja minähän kysyn 😀 Jos joku tämän blogin lukijoista tutustuu lehteen, saa toki mieluusti kommenttilaatikossa esittää oman mielipiteensä. Minä en sensuroi.

Eilen luin myös Kirkko ja kaupungin jutun perustulosta, jossa kokeilussa mukana ollut freelance-toimittaja / kirjailija Tuomas Muraja kertoo kokemuksistaan. Juttu oli mielenkiintoinen, mutta minulle kolahti eniten kokeiluun liittymätön kohta: ”Perustulokokeilun ajan olen laatinut kymmeniä viestintä- ja journalismialan työhakemuksia, mutta vain kerran olen päässyt ensimmäisen kierroksen haastatteluun.”
En ole nähnyt Murajan CV:tä, mutta uskoakseni se on aika paljon vakuuttavampi kuin minun. Tämä vahvisti käsitystäni siitä, että minun on turha tuhlata aikaa viestintäalan päivätyön hakuun. Siispä minä kirjoitan ja toivon, että jos elän vanhaksi, jonkinlainen eläkejärjestelmä on vielä silloin olemassa meille, joille on karttunut kamalan pieni työeläke.

Kaunis päivä kastella varpaat

Aamu on alkanut kelpo tavalla, puhelinhaastattelu on jo tehty. Nauhurilla on nyt vartin verran asiaa, josta pitäisi purkaa napakka, mutta kiinnostava yritysesittely.
No, on siellä muutakin kuin asiaa, sillä harhauduimme aika pitkäksi aikaa rupattelemaan yrittäjän viimekesäisestä moottoripyöräreissusta Keski-Eurooppaan. Minä ohjasin puheen siihen tahallani, sillä mies selvästi jännitti minua ja tilannetta ja antoi aluksi hyvin lyhytsanaisia vastauksia. Kun olin kiinnostunut hänen prätkälomastaan, hän vapautui ja puhetta alkoi tulla.
Eri asia on sitten se, olisiko minun kannattanut kuulla kuvauksia Garda-järven maisemista ja sadan kilometrin mittaisesta rantabulevardista tällaisena harmaana ja vetisenä marraskuun päivänä. Olin suunnitellut lähteväni pitkälle juoksulenkille tuon jutun kirjoitettuani, aikaisin iltapäivällä, muka valoisaan aikaan. Missä se valo on, kysyn vaan. Tarjolla on kurassa kahlaamista hämärässä ja sateesta sumuisin rillein. Tuossa kelissä kun lähtee liikkeelle, ovat varpaat märät 200 metrin jälkeen. (On minulla gore-tex -lenkkaritkin, mutta niissä jalat kastuvat vielä nopeammin. Älkää kysykö miksi, näin vain on.)

Asiakaslehden vedosta olen odotellut. Minun muistaakseni lehti on menossa viikon päästä painoon, eikä taittajalta ole tullut vielä mitään. En ole vedoksen varsinainen oikolukija, vaan sen homman hoitaa toimitussihteeri, todellinen haukansilmä. Minä olen kiinnostunut lähinnä kuvatekstien lisäämisestä, kun näen, mitkä kuvat taittaja on valinnut juttuihin.
Viikko sitten sain häneltä ilahduttavan viestin, kun olin maininnut, että jos tulee tilan ahtautta, voin tiivistää juttuja. Näyttäisivät mahtuvan oikein hyvin, hän kirjoitti.
Vaikka olen entinen kustannustoimittaja ja siten jonkinlainen tiivistämisen ammattilainen, tuottaa se aina vain tuskaa. Erityisesti silloin ryydyttää, kun pitää valmiista jutusta lohkoa iso pala pois vain ja ainoastaan tilanpuutteen vuoksi. Aivan kuin pitäisi heittää vasta ostamansa vaate roskikseen, koska se ei mahdu kaappiin. Hirveää tuhlausta, puhumattakaan sitten siitä, että omissa silmissä kokonaisuus jää sen rouhaisun jälkeen muotopuoleksi.
Nyt ei tarvitse näitä potea. Kai. Uskon kun näen. Jonkinlaista levottomuutta aiheuttavat myös ne huonossa valaistuksessa ottamani kansijutun kuvat. Saako taittaja taas taiottua jostain niistä kelvollisen kansikuvan? Tähän saakka hän on aina onnistunut.

Kirjoittaja on taas vähän väsynyt

teemuki.jpg

Kuva otettu tänään klo 01:00. Lord Nelson valvoi kanssani. Lidlin Earl Grey on hinta-laatu -suhteeltaan ylivoimaista.

Oikoluin pokkaria eilen kello yhteen. Sitten en enää jaksanut. Loppu jäi siis tähän päivään, ja samalla kun korjailin piti hiukan tilkkiäkin, koska vajausta oli muutamia satoja sanoja. Projekti venyi yli kello yhden, nyt siis sentään puhutaan päivästä. Muutama hetki sitten laitoin pokkarin matkaan. Nimiehdotukset olivat luokkaa Jännittävä pommi, siis lähinnä noloja. Siltä ainakin tuntui.
Viikonloppuna en lähtenyt reissuun, vaan tyydyin soittamaan isänpäivätoivotukset. Kirjoitin aina sopivan hetken tullen, mutta koska olin kahden lapsen kanssa, ne hetket tuppasivat jäämään aika lyhyiksi.
Tällaiseen suoritukseen minä nyt tällä kertaa venyin, en enempään enkä vähempään. Elän toivossa, että tässä käy niin kuin aina tähän mennessä: olen parin kuukauden päästä siihen valmiiseen pokkariin tyytyväinen.

Äsken soitin yrittäjälle, jonka firmasta teen jutun jouluna ilmestyvään lehteen. Haastattelu sovittiin huomisaamuksi. Vielä tänään puserran kasaan pakinan. Kyllä se siitä, sanoisi Manu.

Juttu joululehteen. Juttu uutiskirjeeseen. Ja sitten uusi pokkari tulille. Kas siinä tämän viikon agenda. Eikä haittaisi, jos saisin palattua Nanowrimon pariin. Taukoa on siis ollut useita päiviä. Mieli on kyllä askarrellut projektin parissa, ja muistikirjaan on piirtynyt muutama lause.
Ehkä minä siirrän oman Nanowrimoni jatkumaan joulukuussa, kun olen palauttanut Lääkäri-pokkarin? Koska en osallistu viralliseen tapahtumaan, on ihan sama, koska sitä vietän. Se ratkaisee, mitä saan aikaan.

Olenkohan maininnut koskaan, että kotitalomme seinät ovat paperia? Tämä on 70-luvun rakentamisen hatara ja ränsistynyt malliesimerkki. Talo, jonka nurkista tuulee sisälle ja jossa ääni kulkee omituisia reittejä asunnosta toiseen. Viistosti alhaalla asuvan pianistin soitto kuuluu kuin vierestä. (Se ei haittaa, ellei hän soita puoli yhdentoista aikaan illalla, niin kuin kerran hiljattain. Lapsi heräsi pimputteluun.)
Äsken kuuntelin vartin verran naapurirapun äidin ja teinipojan kiusallista riitaa, ennen kuin laitoin levyn soimaan. Teini aikoo lusmuilla työttömyyskorvauksella, äiti paheksuu. Teinin mielestä äiti ei kuuntele häntä lainkaan, vaan vittuilee. Äidin mielestä teini panee sanoja hänen suuhunsa eikä tee mitään. Tee jotain, tee jotain, hän karjui.
Kirjoita siinä sitten kepeää pakinaa tuollaista kuunnellen.

Tää ois ahkera

pino.jpgPikkuhiljaa potkaistava työpäivä käyntiin. Oli jälleen aikainen herätys, lapsi käytettävä lääkärillä ja laboratoriossa ennen päiväkotia. Täällä on osoitteisiin perustuva omalääkärijärjestelmä, mutta lääkärien vaihtuvuus on niin suurta, että jos ei ole sarjasairastaja, onnistuu tuskin koskaan pääsemään kahta kertaa samalle lääkärille.
Nyt oli taas uusi lääkäri, komea kolmikymppinen mies, jolla oli valkoisen takin alla rokkipaita ja farkut ja tukka putturalla. Yritin pitää naaman pokerilla, vaikka sisäänpäin virnutin, miten näppärästi sainkaan hahmon seuraavaan Lääkäri-pokkariin. Kaikenlaista sekoilua vastaanotoilla varmaan nähdään, mutta en ehkä halua kuulla, mitä lääkäri sanoisi, jos hänestä julistaisi tekevänsä romanttisen sankarin pokkariin. Jotenkin epäilen, että saattaisi suhtautua asiaan aika tosikkomaisesti.

Nyt ei kuitenkaan vielä Lääkäri-pokkaria, vaan Timanttia kasaan. Ihan loppusuoralla ei olla, mutta viimeisellä kolmanneksella kuitenkin. Maanantaiksi on oltava valmista. Tämä päivä paljolti ratkaisee, voinko viikonloppuna lähteä pikku reissulle lapsen kanssa vaiko en. Ajatuksena on ajella tervehtimään omaa isääni, mutta jos pokkari jää pahasti levälleen, sellaiseen ei ole aikaa. Voih.

Töihin siis, mars.

Aikuisten joulukalenteri

Eilen tupsahti postiluukusta Ihana joulu eli Kolmiokirjan joulunodotuslehti, ihana-joulu.jpgjoulukalenteri aikuisille.
Kaikki jutut – novellit, lahjavinkit, askartelu- ja ruokaohjeet, haastattelut jne. — on numeroitu kalenteriluukkujen tavoin.

Minäkin kirjoitin lehteen. Sara Stormin jouluiset novellit löytyvät luukuista 2 ja 22. Lukaisin tarinat ja olin niihin ihan häpeämättömän tyytyväinen. Tosin en vielä lukenut kaikkia muiden novelleja, joten en voi vertailla omiani niihin. (Luukun 24 tosin jo luin, vaikka olen aina paheksunut niitä, jotka eivät malta avata joulukalentereita luukku kerrallaan ja oikeassa järjestyksessä.)

lanttulaatikko.jpg

Minä en osaa tehdä villasukkia ja tuskin väkerrän itse suklaakonvehtejakaan, mutta en silti meinannut saada laskettua lehteä käsistäni.
Aloin haaveilla kanelin ja vaniljan tuoksusta ja kiireettömyydestä. Valkoisesta joulutähdestä ja kauniista valosarjasta lasipurkissa keittiön pöydällä. Juoksulenkistä valoisaan aikaan, vastasataneessa kevyessä lumessa. Piparien leipomisesta ja kuusen koristelusta lapsen kanssa, tuikkivista tähdistä hänen silmissään. (Sitä en juuri ajatellut, että tenava toivoo pukilta sähköistä Lego-matkustajajunaa, hinta 149 euroa…).
Tunnelmaa ja taikaa, luvataan lehden kannessa, ja minuun se tenhosi. Oli aika elämässä, jolloin olin etääntynyt kauas joulusta, mutta mitä enemmän tulee ikää ja mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä läheisemmiksi me taas tulemme, joulu ja minä.
joululahja.jpg

Jouluhaaveilusta takaisin pokkarin pariin. Tarina on täydessä vauhdissa, mutta päähenkilöt ovat vasta solmineet hataran rauhan sotatilan jälkeen. Vielä pitäisi saada heidät rakastumaan.

 

En kirjoita roskaa, koskaan

Pokkaria, lisää pokkaria. Kunhan aivot heräävät. Herätys oli tänä aamuna tavallista aiemmin, koska lapsen päiväkotiryhmä lähti retkelle. Kännykkä piipitti kesken makoisimpien unien, ja vaikka siitä on aikaa jo yli kaksi tuntia, vieläkin raukoo.

Hyvässä vauhdissa tarina kuitenkin on, mistä pitää olla kiitollinen. Mikään ei ole tympeämpää kuin kirjoittaa tekstiä, jonka viihdyttävyyttä ja kiinnostavuutta itsekin epäilee. Jos ajattelee kirjoittavansa roskaa, niin ihan varmasti syntyykin juuri sitä.
Romanttiseen viihdekirjallisuuteen ollaan yhä hanakasti lyömässä hömpän ja roskan leimaa. Minä pistän vastaan niin kauan kuin henki pihisee.

Aloin lukea Anu Juvosen Lähiöoksennusta. Ensimmäinen fiilis kirjasta on, että se on jonkinlainen haalea suomalaisversio Jeannette Wallsin Lasilinnasta. Paljon lähempänä omaa kokemusmaailmaani kuin Wallsin kirja, mutta samalla paljon tasapaksumpi. Vaan odotellaan, kohta ilmeisesti alkaa tapahtua isommin.