Terveiset pommikuopan reunalta

Haastattelu, se täytyy saada nippuun tänään. Eilinen meni töiden puolesta aivan tyhjäkäynnillä, vain muutama lause novelliin. Tajusin aika nopeasti, ettei kirjoittaminen onnistu, kun kevätpörriäinen (=lapseni) on paikalla. Vaihdoin sen siis kotitaloushommiin, joita on kiireisten päivien jäljiltä rästissä mielinmäärin.
Toissapäivänä naapuri poikkesi tuomassa maistiaiset laittamastaan ihanasta ruuasta. Vannon, että hänen silmänsä muljahtelivat, kun hän näki kotimme sotkun. Silloin kun minulla on kiire, en tosiaankaan siivoa. Kun olen raatanut pitkän päivän, haluan illalla relata, ulkoilla tai katsoa telkkaria tai lukea. Laitan ruokaa ja pyykkään sen verran kuin on pakko. Puoliso on hoitanut kauppareissut ja tiskit, pari päivää sitten hän imuroi hiekkat eteisestä. Kaikki muu saa nyt odottaa viikonloppua, siihen saakka koti saa olla kuin pommikuopan reunus.

Ennen töiden alkua vielä lyhyt lukuraportti: olen vihdoinkin päässyt Taivaanpallossa yli puolenvälin. Nyt eletään jo jännittäviä aikoja, sillä nuori Angus on laivassa, raakojen merimiesten seassa matkalla Englantiin. Kerronta imee minua nyt enemmän kuin aiemmin.
Vaikka parisataa sivua on vielä edessä, sanon jo nyt, että jaarittelua on tässä kirjassa liikaa. Esimerkiksi liian paljon yksityiskohtaista kuvausta siitä, miten vanheneva pastori kompuroi St. Helenan vaikeissa maastoissa. Väistämättä tulee mieleen, että kun kirjailijalla on Olli Jalosen meriitit, ei kustannustoimittaja edes uskalla ehdottaa mitään karsimista tai tiivistämistä.
Vai ajatellaanko, että jaarittelu = syvällisyys? Jos tekstiä muokattaisiin vetävämmäksi ja lukijaystävällisemmäksi, se olisi sitten sen viihteellistämistä, niinkö? Ja viihdehän on kirosana, se on höttöpäisten, älyllisesti laiskojen ihmisten ajankulua. Itsensä sivistämisen kuuluu olla RASKASTA.

Mainokset

Hitaampi päivä

Niin hiirenhiljaista on taas, että pistää epäilemään, josko uusi lumikuorma on jo lastattu. Lähetin eilen ne kaksi juttua, jotka muokkasin yhdestä jutusta, enkä ole saanut niistä minkäänlaista vastakaikua.
No, otan lunkisti, sillä mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? He voisivat lopettaa yhteistyön tähän — tämä on aivan odotettavissa ja melkein voisin sanoa, että toivottavissakin. En minä tarvitse hommia, joita en kykene suorittamaan. Turhaa ajanhukkaa ja stressiä sekä minulle että tilaajalle.
Ikävämpi vaihtoehto on tietysti sitten se, jos he eivät haluaisi maksaa jutuista minulle sovitusti. Heillä on siihen toki jonkinlaiset perusteet, koska he eivät mielestään saaneet, mitä tilasivat. Tuskin alkaisin rettelöidä vastaankaan.
Tai en tiedä. Minä tein kuitenkin (ainakin) kolme täyttä työpäivää. Tonneista ei siis puhuta, mutta useammasta satasesta kuitenkin. Ehkä valittaisin Journalistiliiton asiamiehelle, jos he uhkaisivat jättää maksamatta. Juuri nyt talous ei noihin satasiin onneksi kaatuisi, mutta ajatus noin stressaavista ja tylsistä ilmaistöistä on kyllä lähtökohtaisesti erittäin tympeä. Kysymys kun on vieläpä isosta, käsitykseni mukaan hyvinkin vakavaraisesta yrityksestä. Hyväntekeväisyydelle valitsen mieluummin muita kohteita.
Okei, kolmaskin ikävä vaihtoehto tuli mieleen: minua pyydetään työstämään vielä niitä kahta juttua. En haluaisi koskea niihin enää pitkällä tikullakaan. Olen kerta kaikkiaan myrkyttynyt noihin hommiin.

Lumikuormista tuli taas mieleen Bullets ja se, miten tyhmältä näytti, kun Tommi Korpelan esittämä poliisi hautasi rahakassin metrin korkuiseen aurauskasaan. Voi miten loistava piilo! Nauroin ääneen.
Se ei jaksanut naurattaa, miten huippuvaarallisia rikollisia väijyi autossa kokonaista kolme poliisia. Eivät saaneet niitä kiinni, yllätys. No, onneksi rikolliset olivat yhtä tomppeleita. Mari Saarta eliminoimaan he lähettivät yhden puukolla varustetun tyypin, vaikka vähän aikaisemmin oli näytetty, miten helikopteri kuljetti kokonaisen lauman kovan näköisiä konnia aselaatikoineen. Kaikki muut nitistämänsä ihmiset nuo rosvot olivat ampuneet hengiltä säälimättömästi ja tehokkaasti, mutta Mari Saaren he päättivät eliminoida puukolla hosumalla, koska haluttiin päästää Krista Kosonen esittelemään komeita karatepotkujaan.
Puolison kanssa mietittiin, että miten näinkin kömpelö sarja on palkittu Cannesissa. Ehkä se, mikä meille näyttäytyy kökköytenä, onkin ulkomaalaisille katsojille jonkinlaista eksotiikkaa?
Bullets ei kyllä tunnu herättäneen minkäänlaisia intohimoja katsojissa. Googlasin äsken löytääkseni arvioita vaikkapa blogeista, mutta en löytänyt mitään. Pelkkiä puffijuttuja. Edes Vauva-lehden kaikentietävällä keskustelupalstalla se ei kiinnostanut juuri ketään.
Ei minuakaan, suuremmin. Terrorismijuoni on kiinnostava, mutta kaikki, aivan kaikki henkilöhahmot ovat liian onttoja päästäkseen yhtään ihoni alle. Kannattaako tosiaan palkata Outi Mäenpään ja Tommi Korpelan tasoisia näyttelijöitä, ja sitten kirjoittaa niistä tuollaisia tylsiä paperinukkeja? Olisivat ennen kuvauksia heittäneet muutaman tonnin Korpelalle ja Volaselle ja pyytäneet niitä vielä myllyttämään käsiksen kertaalleen läpi. Olisi tullut vähän verevämpiä hahmoja, väitän.
Vai asettiko Silta aikoinaan sellaisen standardin, että nordic noirissa kaikkien kuuluu olla vähäverisiä, puunaamaisia ja onnettomia ihmisiä, jotka rypevät lapsuudentraumoissaan ja jatkuvissa ihmissuhdekriiseissä? Ehkä. Tosin ei ole Siltaa kohtaan reilua verrata sitä Bulletsiin, sillä Saga Norénin ja hänen työparinsa sanailu oli välillä hyvinkin viihdyttävää.

No mutta sitten asiaan, työasioihin. Tämä on hiukan erilainen työpäivä, sillä lapsi on päiväkodin sijaan kotona, ja meillä on iltapäivällä yhteinen meno. Siihen saakka teen mitä kykenen, samalla kun ruokin ja viihdytän häntä.
Kaksi hommaa olisi kesken, novelli ja haastattelujuttu. Ehkä on helpompaa työstää sirpaleisesti novellia, koska siihen minulla on jo aika hyvä runko koossa. Haastattelu on vielä nauhurilla, ja sen purkaminen on hankalaa, jos lapsukainen juoksee tapansa mukaan koko ajan selittämässä jotain mieleensä juolahtanutta asiaa. Se saa siis odottaa huomiseen.

Esko täällä tyhmän päänsä kanssa

Monta päivää minä sitä kuuntelin: kuorma-auton moottorin hyrinää. Sellaisen vanhan ja saastuttavan kuormurin, jolla on lastina suuri lumikuorma ja kuskilla minun tupani osoite. Tänä aamuna kuljetus saapui perille. *kips*

Tarkoitan nyt tietysti niitä onnettomia seminaarijuttujani. Palautin tänä aamuna niistä toisenkin (jonka kimpussa tuhrasin lähes koko eilisen päivän) ja kysyin samalla toisen kohtaloa / vaihetta. Tulos: kumpikaan ei kelpaa. Kahden jutun sijasta minulta olikin tilattu kolme juttua, en ollut vain tajunnut sitä.
Minä onneton olkipää olin lukenut toisen (ja kolmannen) jutun briiffiä ja ihmetellyt, miksi puhutaan välillä monikossa. Pistin sen tilaajan kiireen piikkiin. Kysymys olikin minun tolloudestani.
Juttu on nyt sitten jaettava kahtia, eikä muokkaaminen tietenkään siihen lopu. Uudet ingressit ja otsikot tarvitaan ainakin, ehkä muutakin. Tunti lisää työtä, vähintään.

Ja sitten se toinen juttu, jonka minä tein oman tyhmän pääni mukaan kuin Nummisuutarien Esko, tiedostaen, että en aivan seuraa briiffiä. Kuvittelin kai, että nähdessään lopputuloksen tilaaja on sitä mieltä, että se onkin just hyvä noin. Sellaisiin tilaajiin minä olen enimmäkseen tottunut, pakko myöntää.
No, tämä tilaaja ei omapäisyyttäni arvostanut. Juttu menee uusiksi ja sillä on kauhea kiire, mutta kun en ole saanut tietoa, mitä kaikkea siitä pitää (näkökulman lisäksi) muuttaa, en oikein voi ryhtyä muokkaustyöhön. Voin vain odottaa ja sitten tiedot saatuani hosua kuin heikkopäinen. Ihanata. (Edit: juuri tuli meili, että jutun oikolukenut tyyppi onkin jo muokannut jutun heidän mieleisekseen. Minun ei siis tarvitse tehdä mitään. Ei tälle jutulle ja arvaan, ettei enää ikinä tälle firmalle, mutta olen asian kanssa erittäin sinut.)

Lähisukulaisen sairauden vuoksi alkoi taas mietityttää, joko minullekin pukkaa Alzheimeria, kun en näköjään enää käsitä mitään. Olen myös lähiaikoina unohtanut yhtä sun toista. En muista, otinko lapsen kirjastonkirjan mukaan kesälomareissulle vai ei, ainakaan sitä ei enää löydy, ja nyt se pitää maksaa. Eilen ihmettelin vieraan näköistä pyyheliinaa, jossa on moottoripyörän kuva. Olenko ottanut kuivaushuoneesta jonkun muun pyykkiä, vai onko siskoni kierrättänyt pyyhkeen omilta lapsiltaan meille? En muista yhtään.

Pyyheliinoista ja lahosta päästä takaisin töiden pariin. Onhan niitä tehtävä, ennen kuin talutetaan johonkin laitokseen askartelemaan. Tein tänä aamuna jo puhelinhaastattelunkin. Mukavasti meni, lukuunottamatta sitä, että joku reipas pihatyöläinen ilmaantui samalla kellonlyömällä pörisemään ikkunan alle lehtipuhaltimen kanssa. Tietysti. Näin on käynyt ennenkin.

Lisää ärtymyksen aiheita: laitoin eilen meiliä pitkän yhteistyön kautta tutuksi tulleelle ihmiselle ja kysyin, voisinko tehdä heidän firmalleen opintoihini kuuluvan harjoitustyön. Tyyppi ei ole vastannut mitään. Ei edes sitä, että palaa asiaan myöhemmin.
Hän on vuosien saatossa tilannut minulta tosi monta kertaa mainostekstiä ihan hirveällä aikataululla, ja minä olen aina venynyt ja joustanut. Olen ajatellut, että meillä on mutkattomat välit ja molemminpuolista arvostusta. Kyllä, olen katkera ja tunnen taas saaneeni maailmalta palkaksi pelkkää hiljaisuutta, vaikka olisin ansainnut vähän enemmän. Vaan kukapa ei näin tuntisi. 

Ilman sitä lauantaista kehupuhelua olisin kyllä aika lailla pötkölläni mättäällä juuri nyt. Siunattu ihminen. Tekisi mieli lähettää kukkia tai jotain.

Tuleekohan turpaan?

vihan ja rakkauden syksy.jpg

Syyskuun Lääkäri ilmestyi. Sen teemoja ovat kosto ja katkeruus, mutta rakkaus tietysti voittaa.

Tänään voi tulla turpaan tai sitten ei. Kaikki riippuu siitä, mitä mieltä asiakkaan edustaja on jutusta, jonka lähetin hänelle torstaina oikoluettavaksi, ja jota hän ei vieläkään ole ehtinyt lukea. Joko hän oli kiireinen tai sitten juttu on kelvoton, ja hän on puuttumassa joka toiseen virkkeeseen. Hän lupasi palata asiaan tänään.

Olen nyt ehtinyt työstää tätä asiaa sen verran, etten enää hätkähdä, vaikka tulisi tylyäkin palautetta. Se on varmaan sitten ansaittua, jos niin käy. Eikä minun pidä enää ottaa vastaan tuollaisia hommia. Muotoa ei voi luoda, jollei tajua sisältöä. Jees-muijan on ymmärrettävä ja tunnustettava rajoitteensa.

Ai mitäkö minulle mättääseen kaatuvalle itkijälle on yhtäkkiä tapahtunut? No on. Kesken lauantaipäivän, juuri kun istuin hikipäisenä juomassa lasillista vettä pitkän juoksulenkin jälkeen, soitti se julkkis, jota toissa viikolla haastattelin. Hän pursui hyvää tuulta. Hän oli rakastanut juttua. Hän ei halunnut muuttaa siitä yhtään mitään. Hän kehui minut kuplille. Olen hänen mielestään tosi taitava kirjoittaja. Hän suostuu uudelleen haastateltavaksi koska tahansa. Suorastaan haluaa, koska ”meillä tuntui niin sujuvan.” No totisesti. Puhelun jälkeen harmitti vain se, etten ehkä osannut kiittää häntä kehuista tarpeeksi vuolaasti. Olin niin typertynyt.

Eilen sataa tihuutti vettä ja olin varma, että organisoimiini lähimetsän siivoustalkoisiin saapuisi oman perheeni lisäksi max. yksi ihminen, joka häipyisi vartin kuluttua. Tulikin seitsemän ventovierasta, huhkittiin rinta rinnan kolme tuntia, ja urakan jälkeen minua kiiteltiin ja kehuttiin järjestämisestä niin kauniisti, että tuli pala kurkkuun.

Viikonloppuna pusersin kasaan myös opintotehtävät. Noh, niistä en ehkä ole kamalan ylpeä. Raporttimallit oli tehty Wordia varten, eikä tehtävän työstäminen oikeaan formaattiin Pagesissa ollut helppoa tai mukavaa. Palautin valmiit työt pdf-muodossa. En tiedä, oliko sekään sallittua, mutta epäilin, että jos vastaanottaja avaisi Pagesissa tekemäni word-tiedoston, kaikki asettelut heittäisivät taas häränpyllyä.
Jos muodon kanssa oli ontuilua, niin ei sisällönkään kanssa ihan tanssahdeltu. En ollut lainkaan varma, millaista laajuutta ja syvyyttä raporteilta odotettiin. Menin siitä, mistä aita näytti matalimmalta. Menevätkö nämä nyt läpi ja millä pistemäärällä, siitä saan sitten osviittaa jatkoon. En suostu stressaamaan tätä, koska oikeampiakin syitä on.

Toinen kuppi kahvia ja niiden stressinaiheiden pariin. Eli nyt on kasattava se toinen seminaarikeikan juttu. Sitten vuorossa olisi pakinan kirjoitusta ja novellijuonen punomista, sikäli kun sen ensimmäisen jutun korjaaminen ei syö loppupäivää.
Huomenna puhelinhaastattelu ja jutun kirjoitus sen pohjalta. Kun se ja toinenkin novelli on valmis, voisi syysruuhkani jopa olla purettu. Ajatuksissani olen jo siellä, aurinko paistaa, ja minä lähden ulos.

Komeat juristit odottavat teitä Töölönlahdella

Eilen illalla laitoin kello kahdeksan jälkeen juoksukamat päälle ja kipitin hämäriä katuja seitsemän kilometriä. Yritin joka askeleella ladata itseeni tyyneyttä kohtaamaan sen, mitä tänään on mahdollisesti edessä. Minä nimittäin käytin eilen vielä 3,5 tuntia sen jutun kirjoittamiseen. Sitten leipäännyin ihan totaalisesti ja lähetin sen asiakasyrityksen ihmiselle, joka lupautui oikolukemaan sen. Eikä naisesta ole kuulunut.
Luonteelleni ominaisesti olen varma, että juttu on niin paska ja täynnä väärinkäsityksiä, että siellä käydään nyt kriisipalaveria, miten sellaisesta oksennuksesta saadaan julkaisukelpoinen.
Jos tämä meni nyt metsään, niin minulle ei takuulla tarjota sieltä lisää töitä, ja vaikka tarjottaisiinkin, ei minun kannata ottaa niitä vastaan. Koska. En. Osaa.

Pääsin itseni kanssa sopuun kun päätin lenkillä, että tein parhaani. Tein sen minkä osasin vielä jotenkin kohtuullisella ajankäytöllä. Olisin voinut hinkata juttua vielä loppupäivän ja vaikka illankin ja lähettää vasta tänä aamuna — sillä seurauksella, että tuntipalkkani kirjoitustyöstä olisi ollut parin euron luokkaa. Mutta minä en halunnut, koska ei ollut minkäänlaisia takeita siitä, että juttu olisi ratkaisevasti parantunut. Että minulle olisi yhtäkkiä kirkastunut jotain olennaista, jonka haluan insinöörilukijoille asiasta välittää.

Sattuneesta syystä motivaatio iskeä sen toisen seminaarijutun kimppuun on nyt hieman heikko. Toisaalta se pitäisi ehkä kirjoittaa, ennen kuin salama iskee. Savuavassa rauniossa tulosta ei synny ainakaan paremmin kuin näissä tuhoa odottelevissa tunnelmissa. (Sellainenkin mahdollisuus tietysti on, että he sanovat, ettei toista juttua tarvitse kirjoittaa lainkaan, koska ensimmäinen on niin onneton…)

Olisin voinut aloittaa jo eilen iltapäivällä, mutta kirjoitin novellia. Se on vielä hiukan kesken. Ja johtuiko sitten tuohon asiajuttuun liittyvästä epäonnistumisen tunteesta vai mistä, mutta novelliteksti ei tuntunut enää niin hienolta kuin viime viikolla. Sekin vielä. Pah.

Onneksi tulee viikonloppu ja pääsee tuskailemaan opiskelutehtävien kanssa. 

Mieli on nyt sopivan hapan, jotta voin kirjoittaa muutaman lisärivin Bullets-sarjasta, josta katsoimme eilen päivän päätteeksi kolmannen osan. Iso tarina on nyt saanut lisää syvyyttä ja sävyjä, tullut kiinnostavammaksi. Sibel Kekillin esittämästä terroristista on tullut hyytävä hahmo.
Pienet yksityiskohdat ovat kuitenkin alkaneet tökkiä. Kuten se, ettei selitetty, miten roisto löysi poliisin asunnolle. (Deletoiko leikkaaja jotain tärkeää?) Ja se, että roisto vain pyyhälsi sisään talon alaovesta, joka hetkeä aiemmin oli ollut lukossa, koska poliisi oli käyttänyt avaimiaan. (Eikö tuotannossa ollut ketään, jonka vastuulla ovat tällaiset detaljit?)
Poliisien toiminta on erilaista, kuin mihin on dekkarisarjoissa tottunut — enimmäkseen kömpelöä haahuilua.  Ehkä sitten realistisempaa, mutta muiden sarjojen superkyttien jälkeen Bulletsin poliisit vaikuttavat toopeilta.
Ja sitten se dialogi ja ihmisten väliset kohtaamiset ylipäänsä — välillä niin kiusaannuttavan kökköä ja epäuskottavaa. Poliisi Mari Saari (Krista Kosonen) toteaa autossa kuunneltuaan sivusta puhelinkeskustelua, että Timo Viidan (Tommi Korpela) tytär on isälleen vihainen. ”Eikö se semmoista ole aina isän ja tytärten välillä”, kommentoi Viita. Öö? Ei? 

Tässä jaksossa selvisi, että Mari Saaren Töölönlahdella tapaama ”Kimi” on juristi. Saari myöhästyy treffeiltä kaksi tuntia, käyttäytyy tylysti ja omituisesti, mutta mies suostuttelee hänet ravintolaan, kokkaa siellä omakätisesti ja hymyillen heille ruokaa. Saari mököttää puunaamaisena vieressä, sentään hänen huulillaan käväisee välillä vaisu hymynkare. 

Nyt kaikki sinkkunaiset juoksemaan Töölönlahden rantaa, komeat ja hauskat juristit odottavat siellä, että pääsisivät kokkaamaan teille ihanaa ruokaa! Ei haittaa virttyneet verkkarit tai hapan naama. Puhuakaan ei juuri tarvitse, synkkä mulkoilu riittää. Hän rakastuu silti!

En lähtisi Kimin matkaan

Vielä koko tämä päivä aikaa tehdä sitä huomenna palautettavaa juttua, mutta silti ahdistaa. Varmaan siksi, että luulin saavani sen yhden päivän aikana nätisti nippuun (ja sen mukaisesti tein tarjouksenkin, kun kysyttiin, että mitä maksaa…). Asia on kuitenkin vaikea, minulle. Joudun koko ajan tarkistamaan termejä ja pinnistelemään ymmärrykseni äärirajoilla.
Juttu edistyi eilen koko lailla, mutta on vielä isosti levälläänkin. Ei se valmistu tunnissa eikä edes kahdessa. Ainakin puolikas päivä vielä menee. Se ei ole hyvä juttu, koska jossain välissä pitäisi paneutua opiskelutehtäviin, jotka pitää palauttaa sunnuntai-iltana. Viime yönä jo näin ahdistavan unen, jossa haahuilin pitkin koulurakennusta, enkä löytänyt sitä luokkaa, jossa minun olisi pitänyt olla, ja minua hävetti suunnattomasti.

Ja toki siihen seminaariin liittyen on toinenkin juttu vielä tehtävänä. Varmaan heti maanantaina on nyppäistävä se kasaan. Toivon mukaan se on hiukan helpompi homma.

Niin, ja onhan minulta tilattu vielä kaksi novelliakin, jotka pitäisi palauttaa lähipäivinä. Toinen on puolivalmis, toiseen ei ole edes ideaa. Että kyllä ensi viikoksikin hommia piisaa, ja seuraavalla suunnitellaankin sitten jo asiakaslehteä.
Palaverikutsu saapui eilen. Iso helpotus. Kuten on tullut monesti mainittua, pelkään joka kerta, että lehdenteko syystä tai toisesta lakkaa — firman markkinointiväki päättää, ettei sitä enää tarvita, tai sitten sieltä löytyy paikallinen toimittaja tekijäksi. Mutta vielä siis porskutetaan.

Mitä vielä? Minun taipaleeni Taivaanpallon kanssa vain on edelleen yhtä tuskaa. Olen sivulla 112 ja odotan edelleen, että teksti alkaisi imeä. En tajua, missä on vika. Ehkä luen sitä aina liian väsyneenä. Yritin eilen lukea yhden luvun sijasta kaksi. En jaksanut. Ei kiinnostanut.

Sitä ennen katsoimme puolison kanssa toisen osan Bullets-draamasarjasta. En ole vielä oikein varma, mitä siitä ajattelen. Krista Kososen jähmeä ilmeettömyys ei viehätä. Kovispoliisi, juu, mutta ei tuollainen ole kovin katsojaystävällistä.
Hahmon kohtaaminen lenkkeilijämiehen kanssa Töölönlahden rannalla oli jotenkin koominen. Mies löysi poliisilta pudonneen lompakon ja pyysi tätä kahville. Kohtauksen vuorosanat olivat niin ankeat, että olisivat voineet olla vaikka robotin kirjoittamat. Vähäisintäkään magiaa, osapuolten välistä kemiaa, ei saatu välittymään katsojalle replikoinnin eikä katseiden eikä yhtään minkään kautta. Random-mies Töölönlahden rannalla sanoo naiselle että täs on sun lompakko, kaiken pitäis olla tallella, mä olen Kimi, lähdetkö kahville tai syömään. Moniko nainen lähtisi? 
Kyllä särkee silmiä ja korvia tällaisella kirjoittajalla, joka melkein koko uransa ajan on askarrellut sen parissa, mikä miehiä ja naisia vetää toisiaan kohti, mistä se sähkö syntyy. 

Punainen lanka, älä jätä

Puolimatkassa kiireitä. Tai jotain. Eilinen seminaaripäivä hoidettu jotakuinkin kunnialla, vaikka toisen jutun aihe meni aika lailla yli hilseen. Monesta työpajapisteestä koostunut sirpaleinen iltapäivä, eikä oikein käsitystä siitä, millaisella punaisella langalla minulta toivotaan siitä raporttia.
Valmista pitäisi olla viimeistään ylihuomenna, joten lievää tuskanhikeä pukkaa. Yritän ja katson, mihin se riittää. Minulla on onneksi tiedossa kontaktihenkilö, jolta saan tarvittaessa apuja pihvin hahmottamiseen. Jutusta ei tarvitse tulla laajaa, vaan mieluiten napakka — joka lause tiukkaa asiaa. Minähän olen enemmänkin sanoilla maalailija, joten tässäkin on haasteensa.

Pitkä haastattelujuttu tuli maanantaina nippuun. Palautin sen reippaasti ylimittaisena (ja matskua jäi silti yli ainakin saman verran…), joten viilausta ja tiivistystä voi vielä olla edessä. Jokseenkin tyytyväinen siihen kuitenkin olen. Toivottavasti on tilaajakin.

Ja tänä aamuna meiliin alkoi vyöryä kaikenlaista kyselyä ja tarkennuspyyntöä muista työn alla olevista projekteista, kuten messulehden jutuista. Tarvitaan uusia otsikkoja, lähettämäni kuvat ovat kadonneet, jotain pitää lyhentää jne. Silpputyötä, se tulee aina ryppäinä. Eikä siinä muuten olisi mitään vikaa — minä viimeistelen mielelläni töitäni — mutta a) noilla on aina kiire ja b) pahimmillaan niitä voi joutua vatkaamaan niin kauan, että saatu korvaus ei oikein enää riitä järkeväksi tuntipalkaksi. Kun sopii etukäteen jonkin homman hinnasta, on mahdotonta tietää, paljonko säätöä loppumetreille tulee. Joskus ei lainkaan. Pitäisi varmaan ilmoittaa etukäteen, että laskutan muutoksistakin. Mutta miten laskutat esimerkiksi homman, johon kuluu 10 minuuttia? Tuntuu älyttömältä. Niinpä en laskuta.
Oman työn hinnoittelu on helvetistä, kunpa sitä ei tarvitsisi tehdä. Haluaisin vain tehdä töitä ja tietää, että laskut maksavat itsensä ja tilillä on katetta, kun ostan ruokaa ja joskus jotain muuta kivaa. Haluaisin olla autuaan tietämätön mistään numeroista.

Minkäänlaiseen haahuiluun / haaveiluun ei olisi nyt aikaa. Ei hengähtämiseenkään, mitä ehkä eilisen jälkeen hiukan kaipaisi. Enkä minä voinut lähteä siihen aamiaistilaisuuteenkaan, johon olin ilmoittautunut. Puoliso lähti konttorille jo kukonlaulun aikaan, joten minun piti viedä lapsi päiväkotiin. Jos olisin vasta sen jälkeen lähtenyt, olisin missannut paitsi aamiaisen myös ohjelman kiinnostavimman osuuden. Puhumattakaan sitten siitä, että homma olisi haukannut puolet työpäivästä. Nyt ei pysty.

Kahvi on juotu, pitäisi ryhtyä. Ottaa eilen täyttynyt lehtiö kauniiseen käteen ja —

Taas kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat hyviä ryhtymään. Mitä kaikkea he saavatkaan aikaan yhdessä ihmiselämässä. 

Hengitän

Huh. No niin.
Takana pari päivää, joita en ehkä voi kehua rentouttaviksi. Joskus on elettävä kokonaan toisille ihmisille ja heidän tarpeilleen, tämä oli nyt niitä. Ja toki viikonloppu sisälsi sellaisia pieniä syksyisiä onnenhetkiä kuin kantarellien ja kypsien kriikunoiden poimimista.
Ei minusta vieläkään syysihmistä saa — pimenevät illat saavat alakulon heräämään — mutta pieninä annoksina syksy maistuu ja tuoksuu hyvältä. 

Sorvin ääressä ollaan taas, ja ehkä syksyn pahin työviikko alkamassa.
Huomenna koko päivän kestävä työkeikka ihmisten ilmoilla seminaarissa.
Keskiviikkona opiskelualaani liittyvä puolen päivän mittainen aamiaistilaisuus, johon ilmoittauduin ajat sitten ja nyt emmin, ehdinkö vaiko enkö, koska tätä kirjoittamista nyt tosiaan piisaa: pitkä lehtijuttu, kaksi uutisjuttua nettiin, kaksi novellia. Tilaisuus saattaisi olla opintojeni kannalta kyllä hyödyllinen, ja ehkä voisin siitä kirjoittaa postauksen ryhmän blogiin (sekin kuuluu opintoihin). Huomisen päivän jälkeen tiedän, miltä tuntuu, riittävätkö rahkeet.  

Olen sotkeutunut taas vapaaehtoishommiinkin, järjestän talkootilaisuutta seuraavana viikonloppuna. Sinne on tilattava tavaraa ja laadittava ohjeistusta, kirjoitettava ne Facebook-tapahtumaan ja —

Perjantaina haastattelunauhan litterointi jäi hiukan kesken, joten siitä on aloitettava. Ja sitten juttu nippuun. Tänään. Nopeasti.
Ei ole kiva ajatella, että nopeasti, koska tämä ei ole mikään uutisjuttu, jossa ladellaan faktoja ja avataan niitä sopivasti. Minulta on tilattu hyvä, viihdyttävä, kiinnostava lukujuttu, ja sellaisen tästä haluaisin tehdä. Portfoliokamaa, josta voi olla ylpeä vuosien päästäkin. Sellaista on vaikea kirjoittaa kelloon tuijottaen, mutta yritetään.

Muistilista kaikista hoidettavista töistä ja muista asioista oli taas pakko tehdä. Nyt on monta valkoista tyhjää ruutua odottamassa rastia. Ne näyttävät kauheilta.
On hyvä hetki muistuttaa itseään, että tähänkin saakka olen saanut kaiken hoidettua. Hengittää. Ja painaa nauhuri taas päälle.

Just press play

Nyt ei auta mikään, nauhurilta on saatava kama purettua tänään. Ja matskuun täytyy suhtautua nimenomaan matskuna, on poimittava jahkailematta siitä se, mikä tuntuu olennaiselta kokonaisuuden kannalta. Jos pesuveden mukana menee nyt jotain, niin saa mennä. Ylimääräiseen tuhraamiseen EI ole aikaa!

Tällaisella puhuttelulla täytyy aloittaa tämä aamu, koska en eilen tehnyt pitkän lehtijutun hyväksi mitään. Sen sijaan kirjoitin hyvän flown vallassa novellia, sitten laitoin päivän aikaisin poikki ja lähdin lenkille.
Näin minä teen ja näin minä teen, hommaan itselleni ajolähdön. Älkää kysykö miksi — varmaan elämä olisi liian mukavaa ilman kiirettä ja stressiä…

Novellitiedostoa ei pitäisi oikeastaan avata tänään lainkaan, sillä teksti imee minua puoleensa ihan kamalasti. Suorastaan surettaa ajatella, että ehdin kirjoittaa sen loppuun aikaisintaan ensi keskiviikkona. Näin tosiaan on, sillä nyt on saatava alta pois se pitkä haastattelujuttu, ja koko tiistaipäivän olen keikalla, josta kirjoitettavat kaksi juttua pitää saada ensi viikon aikana valmiiksi. Ja niin — lisäksi ovat opiskeluun liittyvät tehtävät, joiden DL paukkuu reilun viikon päästä. 

*on jo painamassa play-nappia*

Tästä tulee hyvä

linnut.jpg

Suunta on selvillä, vaikka joinakin päivinä meno on huterampaa.

Nauhuri pullistelee edelleen purkamattomana, mutta minä sain kuin sainkin eilen novelli-idean, johon olen hirmuisen tyytyväinen. Joulunaika kehystää siinä somasti ja luontevasti Todella Suuria Tunteita. Ihan totta, niin suuria, että omakin sydän muljahtelee niihin eläytyessä.
Novellia on olemassa vasta yhden sivun verran, hajanaisia repliikkejä ja katkelmia, mutta tiedän jo, että siitä tulee hyvä. Joskus vain tietää. Ehkä se liittyy siihen, että tärkein osa novellia on oikeastaan jo valmis: tiedän, millaisen matkan päähenkilöni tekee, mistä se alkaa ja minne päättyy. Tarkoitan nyt hänen sisäistä matkaansa. Mitä tarinassa tapahtuu missäkin kohtaa, kuka sanoo ja tekee mitä, se on sen sijaan vielä aika lailla auki. 

Aika mukavaa aloittaa aamu piehtaroimalla onnistumisen tunteessa. Tätä tarvitaan, että uskoo itseensä ja siihen, että voi tehdä näitä hommia vielä huomennakin. Näköpiirissä ei ole mitään muuta urapolkua. Aloittamani opinnotkin on valittu kirjoittamista, sisällöntuottamista silmällä pitäen, niitä tukemaan.
Ei minusta enää mitään kirjallisuudentutkijaa tule, ja tuskin tulee kirjastontätiäkään (näitä opintoja mietin ehkä vuosi sitten) saati lähihoitajaa, jota TE-toimisto minulle varmaan oikopäätä suosittelisi, jos sinne menisin asiakkaaksi (mitä en suin surminkaan tahdo).
Jossain vaiheessa kuvittelin päätyväni ennen pitkää tutun, kasvavan yrityksen tiedottajaksi, mutta ei sekään kyllä enää tapahdu. Jos he joskus palkkaavat tiedottajan, se on joku muu. En sano tätä marttyyrina, vaan realistina. 

Realismia on sekin, että tänään on pakko saada haastattelumatsku purettua ja hiukan seulottuakin, jotta huomenna saisin juttuluonnoksen aikaan ja vaikka lähetettyä tarkistettavaksikin. Huominen työpäivä jää vajaaksi, koska nyt lähdetään taas muutaman viikon tauon jälkeen viikonlopuksi reissuun, tapaamaan ja huoltamaan iäkkäitä sukulaisia.
Huono omatunto on painanut kumpaakin perheen aikuista, kun taukoa on tullut. Eilen se iski marketissa, kun ihmettelin, mikä haisee niin pahalta. Kohta bongasin hajun lähteen: iäkkään naisen, joka vaappui eteenpäin ostoskorinsa kanssa. Hänen jälkeensä jäi leijumaan hajuvana, joka koostui pesemättömästä ihosta ja tukasta, likaisista vaatteista ja hoitamattomista hampaista. Ja vaaleiden kollarihousujen toinen punttikin oli märkänä. Hän ei näyttänyt siltä, että asuu missään veneen alla, vaan siltä, että on yksin, eikä ole osannut tai suostunut hakeutumaan tukipalvelujen piiriin.
Taas kerran minä toivoin, että olisi jokin nappi, jota voisi rynnätä painamaan näissä tilanteissa. Että olisi joku taho, joka rientäisi ottamaan kopin. Olin muutaman hetken vihainen ja toivoton, koska en osannut enkä pystynyt tekemään mitään. Sitten nainen hävisi näkyvistä, ja minä riensin ostamaan lapselleni mansikoita…

PS Ylen Aamun kirjassa televisiossa oli haastattelussa Olli Jalonen, aiheena uusi kirjansa, joka on jatkoa Taivaanpallolle. Jalonen oli viisas ja sympaattinen, ja korvat luimussa hautasin nolon aikeeni Taivaanpallon kesken jättämisestä.