Juna lähtee maanantaina

ogelin asema.jpgTänään valmistaudun heittämään jäähyväiset Timantti-pokkarini päähenkilöille, Kaisalle ja Sisulle, sillä aloitan jo viimeisen luvun. Heidän tarinansa – tietysti onnellinen – loppu on melkein repliikkejä myöten valmiina päässäni, mutta sivuhenkilöissä on vielä hiukan miettimistä. Pääpahis saa jäädä yksin kärvistelemään ja odottamaan oikeudenkäyntiä. Hänelle ei sympatiaa heru. Parin muun ihmisen elämän onnellistumisesta on lukijalle varmaan annettava ainakin viitteitä, sillä he ovat tekemiään vääryyksiä katuneet ja niistä kärsineet.

Mitä muuta? Peruutin osallistumiseni valokuvausaiheiselle lyhytkurssille viikonloppuna. Tuntuu, etten yksinkertaisesti jaksa autoilla neljää tuntia saadakseni infoa salamavalaisusta.
Autossa on vielä kesärenkaat, joten sitäkään ei tiedä, kuinka turvallista tien päällä lähipäivinä on.
Koti kaipaa raivausta.
Minä kaipaan liikuntaa jossain muodossa, en autossa istumista.
Joten.

Ja vielä? Luen Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa, jonka saamista hienoista arvosteluista The New York Timesissa uutisoitiin vähän aikaa sitten. Toistaiseksi en ole siitä kissasta lainkaan innostunut, mutta katsotaan, mitä tapahtuu, kun tarina vanhenee. Toistaiseksi on myös ollut monessa kohtaa sellainen olo, että minähän tiedän tämän jo. Kirjassa on paljon samankaltaisuutta Statovcin toiseen romaaniin eli Tiranan sydämeen, jonka luin jokin aika sitten.
Ehdottoman kiinnostavaa on se maailma, jota lukijalle maalataan naimisiin menossa olevan albaanitytön silmin. Eletään vuotta 1980, ja ero sen ajan Suomen (itse olin tuolloin pikkulapsi, enkä teini, mutta kuitenkin) todellisuuteen on hurja.

Kun maanantaina pokkari on paketoitu, aloitan jotain muuta. Minne päin juna lähtee, en tiedä yhtään. Toivottavasti pääsen kyytiin.

Mainokset

Pitäisi vain tehdä, eikä…

Pokkarin kahdeksas luku vetelee viimeisiään. Vielä hetki sitten rakastumisen huumasta nauttineiden päähenkilöiden elämässä vallitsee juuri nyt kaaos. Poliisi on vienyt mennessään yhden ihmisen, joka vakuuttelee syyttömyyttään. Joku valehtelee, mutta kuka?

Näissä merkeissä siis paiskittu töitä tänään. Olen kirjoittanut vain pokkaria, koska se on juuri nyt helpointa. Odottamassa on projekti poikineen, mutta koska en osaa päättää, mihin tarttuisin ensin, teen sitten pokkaria, vaikkei silläkään vielä hoppu ole.

Mitä on listalla? Mainostoimiston tilaama keveämpi teksti, joka vaatii nipun hauskoja pikku oivalluksia ja verbaalista nokkeluutta. Ja sitten ne ikuisuusprojektit, kuten Sara Stormin novellikokoelman koostaminen. Luulin tekeväni sen valmiiksi jo viime viikolla. Nyt näyttää varmalta, etten tälläkään. Jumituin nimeen ja siihen, että löysin selaamastani novellista lyöntivirheitä. Editointia tarvitaan. Aloin myös miettiä, pitäisikö tekstit julkaista sellaisinaan vaiko ajanmukaistaa. Kyllä niissä kännyköitä jo sentään käytetään, mutta ajasta ollaan selvästi hiukan jäljessä. Kukaan ei stalkkaa kenenkään Instaa eikä edes Facebookia.

Ajattelin lisätä näytelmäni näytelmät.fi-palveluun, mutta sekin projekti jämähti. Ohjaaja tahtoo, että sinne laitetaan hänen muokkaamansa versio meidän molempien nimissä. Ja kuinka ollakaan, sitä ei ole olemassa sähköisessä muodossa, vaan muutokset ovat hänellä ilmeisesti kynällä käsiksen marginaaliin piirustettuina. Hänen pitäisi viedä ne tiedostoon, mutta hän on kovin kiireinen ja ehtii tehdä tämän vasta joulukuussa. Nyt minä sitten ihmettelen, lähettäisinkö kuitenkin näytelmän palveluun alkuperäisversiona ja vain omissa nimissäni, ja jos niin tekisin, suututtaisiinko minulle, kuinka paljon ja miten se vaikuttaisi mahdollisiin tuleviin työkuvioihini.

Kaikenlaista pitäisi päättää ja sitten vain tehdä. Ensimmäiseksi se, lähtisinkö nauttimaan syysauringosta ja tekisin keskellä päivää kauppareissun fillarilla.

Mä tahdon runoilla

Kun kaikki katsoi minua
sanoin: mä tahdon runoilla
ja sä sanoit: voi, se tie on vaikee
(Maija Vilkkumaa: Totuutta ja tehtävää)

Toinen mainostoimistolta tullut homma valmistui ja lähti matkaan. Toisella ei kuulemma ole niin kiire, joten taidan hilpaista välillä Timantin pariin. Ihan vain, koska tekee niin mieli.
Ollaan luvussa seitsemän ja tarinan pulssi tihenee. Salaisuus toisensa jälkeen näkee päivänvalon. Seuraavana järkyttymisvuorossa on Mirjami, päähenkilön serkku. Mirjami on kirjallisuudenopintonsa kesken heittänyt runoilijanalku ja ehkä myös sellainen näinä päivinä paljon puhuttu ”ideologisesti työtön”, sillä 25 vuoden iästään huolimatta hän vanuu äitinsä vinttikamarissa kirjoittamassa, eikä halua tehdä mitään muuta. (Ossi Nyman oli kuulemma eilen aamu-tv:ssäkin. Toivottavasti kaikki vaiva ei ole ollut turhaa, vaan hänen kirjansa myy. Kyllä, pidän tätä myllytystä suunniteltuna markkinointitempauksena.) Hänethän on luotu kirjoittamaan, ja siksi on oikeus ja kohtuus, että hän runoilee ja muut ihmiset tekevät ne työt, joihin heidät on luotu. Esimerkiksi päähenkilö Kaisa on Mirjamin mielestä luotu laittamaan ruokaa ja lapioimaan lunta, koska ne sujuvat häneltä niin hyvin. Hänelle sopii mainiosti, että hänen eläkeikäinen äitinsä pyörittää huushollia, kun hän itse kirjoittaa runoja.
Ai että Mirjamille pitäisi työntää käteen tiskirätti? Niin ajattelevat jotkut pokkarihenkilötkin. Joitakin toisia taas pelottaa, sillä Mirjamilla on ollut taipumusta masennukseen, ja hänen lähisukulaisensa on pettynyt taiteellisissa haaveissaan ja ehkä juuri sen vuoksi menettänyt elämänsä hallinnan. Mirjamille ei haluta samanlaista kohtaloa. Hänet halutaan auttaa jaloilleen. Läheisten pitäisi vain keksiä, miten se tapahtuu.
En ole vielä päättänyt, onko pokkarissa Mirjamin runojakin. Ehkäpä, jos inspiraatio oikein iskee 😀

Hyvä flow

Ei varmaan pitäisi kehua, koska kohta tietenkin tökkää, mutta hommat soljuvat nyt eteenpäin mukavasti. Pokkarin kuudes luku on kohta paketissa, ja siihen lopetan tältä päivältä. Iltapäiväksi pukkasi muuta hommaa mainostoimistosta ja hyvä niin.

Pikkuhiljaa olen edistänyt myös novellikokoelmani julkaisua. Minulla on kanteen muutama idea, jotka esittelen ystävälleni, jonka toivottavasti saisin puhuttua tekemään sen.
Olen selaillut novelleja läpi ja yrittänyt päättää kokoelman nimen. Vielä en ole pystynyt lyömään sitä lukkoon. Suosikkinimeni ja kansi-ideat eivät ehkä oikein puhu samaa kieltä.
Auki on edelleen myös se, montako novellia kokoelmaan laitan. Kaikki eivät mahdu, ellen tee kirjasta tosi paksua. Paksu kirja taas on kallis. Tätä täytyy nyt hiukan miettiä: paljonko romanttisia novelleja sisältävän kirjan hankintahinta voi olla, että joku genren ystävä sen itselleen ostaa? Vaikka se olisi kuinka nätti, se ei kuitenkaan ole mikään Seitsemän veljestä, jonka kaikki (?) haluavat hyllyssään säilyttää. Kiertoon lähtevästä kirjasta ei kukaan maksa montaa kymppiä.

Kolmiokirjalta tupsahti postia: Nyyrikki ja Timantti-pokkarin tekijänkappaleet. timanttitekstiNyyrikissä minun jatkokertomukseni lähenee loppuaan. ”Kesämummosta” on jäljellä enää viimeinen osa. En tiedä, millä matematiikalla oikein aikoinani osien ilmestymistä laskin – kuvittelin, että tarinan loppuessa eletään vielä loppukesää. Tai niinhän se taisikin olla, että suunnitelmissani oli aluksi 8-osaisen tarina, ja se venahti kahden osan verran.
Olen kyllä tuohon juttuun edelleen tyytyväinen. Siitä tuli hauska, mutta aidosti elämänmakuinen. Tietyssä mielessä se on sukua tuolle Timantti-pokkarille, Yhdeksän päivän rakkaudelle. Avasin yhden kappaleista äsken satunnaisesta kohdasta – ja nauroin, omalle tekstilleni. Olen parantumaton.

Kirjoitan jotain sillä aikaa kun pitsa on uunissa

Tänään oli vapaapäivä. Lapsen vapaapäivä päiväkodista, mikä tarkoitti, että oli myös minun vapaapäiväni kirjallisista töistä. Siivousta, kauppareissua ja sitten kaikenlaista, mitä pikkuihmisen kanssa puuhataan: ulkoilua, leipomista (päärynä-rahkatorttua ja siemennäkkäriä), kirjojen lukemista ääneen, lego-junaradan rakennusta.

Mukava päivä, ja sen päätteeksi huomaan, että minulla on ollut jo ikävä Kaisaa ja Sisua, pokkarini päähenkilöitä. Onneksi saan viihtyä heidän seurassaan vielä toiset viisi lukua, ennen kuin on tehtävä haikea luopuminen. Olen monta kertaa ajatellut, että haluaisin kirjoittaa kirjasarjan ihan vain siksi, ettei henkilöistä tarvitsisi luopua. Kun tarpoisi hahmojensa seurassa muutaman kymmenen sivun matkan sijasta muutaman tuhatta sivua, heidät varmaan jo ihan mielellään nirhaisi, eikä jäisi haikailemaan perään.

Kustantamossa työskennellessäni sain kerran sähköpostia yhdeltä talon dekkaristilta. Hän lähetti uuden käsikirjoituksensa. Saate oli tavanomainen, mutta allekirjoituksen jälkeen luki: ”PS Vihaan X:ää.” X tarkoittaa tässä hänen dekkareidensa päähenkilöä, poliisikomisariota. Kyseessä oli sarjan yhdeksäs kirja, ja viimeiseksi se jäi. Kyseinen kirjailija toki elää ja kirjoittaa yhä, joten voihan olla, että jatkoa vielä tulee. Jos hän pääsee yli inhostaan, jota ymmärrän oikein hyvin, vaikka silloin aikoinaan ehkä en.

Elvis Reginan kannessa

Lapsi päiväkotiin, tiskikone käyntiin, kahvia mukiin. Työpäivä voi alkaa, tosin se aina alkaa pienellä uutisten selailulla kahvin ohessa. Sofi Oksasen avoimen kirjeen Melania Trumpille luin englanniksi eilen ja suomeksi tänään. Rohkea veto Oksaselta jälleen, isot aplodit täältä. Onneksi olet, Sofi Oksanen.

Yksi tärkeiden asioiden äänitorvista juuri menetettiin. Niklas Herlinin kuolinuutisesta tuli samalla tavalla murheellinen olo kuin Reko Lundánista aikanaan – että voi miksi juuri tuo ihminen, häntä olisi vielä tarvittu.

Kolmas paljon palstamillimetrejä saanut asia on tietysti Sanna Ukkola – Tero Hannula -case. Yritin lukea molempien puolien argumentit mahdollisimman neutraalilla mielellä, mutta helppoa se ei ollut. Minun on niin vaikea sietää Ukkolan mutkat suoraksi -journalismia. Miten hän voi rinnastaa lasten inkkarileikit ja Miss Helsinki -kisat? Ovatko ne missikisailijat kenties lapsia?
Ja se hänen Aamulehden -mies-päätteisiin ammattinimikkeisiin liittyvä kolumninsa, huh! Ihan kuin hän ei oikeasti tietäisi, että kieli muuttuu koko ajan, koska maailmakin muuttuu, ja että monilla ”vakiintuneilla ammattinimikkeillä” jo oikeasti on muoto, jota käytetään. Tiedemies kuulostaa vanhentuneelta, koska lähes poikkeuksetta puhutaan tutkijoista. Palomies-nimike taas ei ymmärtääkseni kata kuin osan ammatin tehtävistä, joten miksi siitä pitäisi pitää kiinni? Ja niin edelleen.
Entisaikaan postikonttoreissa tiskin takana istui postineiti. Mitä jos nimitys olisi vakiintunut postin työntekijän ammattinimikkeeksi? Tuntuisiko oudolta, jos nyky-Suomessa partainen postin jakeluauton kuskikin olisi postineiti? Ei toki, ”hölynpölyä” moiset puheet. Vai mitä?

Viikko kääntyy loppua kohti, ja pokkarista häämöttää puoliväli. Tarinan rakastavaiset elvisreginaovat onnensa kukkuloilla. Heille on ihanaa kirjoittaa dialogia, kun he nyhjäävät yhdessä, sanailevat sukkelasti ja hassuttelevat, paistattelevat toistensa ihailevien katseiden ja hellien kosketusten hehkussa.
Tässä minä olen tosi hyvä, tai näin ainakin itse ajattelen. Kun kirjoitan tunteista, elän niitä. Jossakin mielessä ryömin päähenkilöideni nahkoihin, toisaalta taas palaan omiin tuntemuksiini niiltä ajoilta, kun rakastuin puolisooni. Niin että aviomiehelle vain kiitos runsaasta inspiraatiosta, jos satut tätä blogia taas joskus lukemaan 😊

Aviomiehelle kiitos myös hauskasta lahjasta, jonka hän toi minulle kirpputorilta. Elvis 60-luvun Reginan kannessa, hih! Sisältöön en ole ennättänyt vielä tutustua. Tai sen verran vilkaisin, ettei se Elvikseen ainakaan liity.

Mies sen varmaan teki

IMG_5645Timantti-pokkarin tarinassa eletään sydänhetkiä. Keskeiset henkilöt on esitelty lukijalle (lukuun ottamatta erästä jokerihahmoa, joka karauttaa autolla paikalle vasta loppuvaiheessa). Tänään saan paiskata rakastavaiset toistensa kuumaan syleilyyn. Voi heitä onnellisia!

Mitä muuta? Sade jatkuu. Ja minä hain eilen sitä työpaikkaa. Putoan tuolilta, jos saan haastattelukutsun – niin epätodennäköistä se oikeasti on.

Eläkevakuutusyhtiöltä tuli postia, minulla on nyt sitten YEL-vakuutus. En lakkaa hämmästelemästä järjestelmän omituisuutta. Maksan itselleni eläkevakuutusta, joka ei perustu todellisiin tuloihin, vaan arvioihin, ja joka ei tulojen vaihdellessa jousta, vaan yhdeksi kaudeksi (vuodeksi) määritelty summa on maksettava, vaikka tienaaminen lakkaisi tyystin.
Ei ole tätä päivää – eikä mitään – tuollainen systeemi. Kuka on voinut aikoinaan keksiä jotain noin typerää? Tekee mieli heittäytyä telaketjufeministiksi ja sanoa, että joku mies varmaan.

”Inhoan miestäni”

Tänä aamuna iskin heti pokkarin kimppuun. Ehkä siksikin, että lista hoitamattomista harmillisista käytännön asioista paisuu joka päivä. Tänään on myös viimeinen päivä hakea erästä työpaikkaa. Koska tähän saakka hakemusten kirjoittaminen on ollut silkkaa ajanhukkaa, jätän päätöksen iltapäivään.
Edelleenkään en edes tiedä, haluaisinko päivätyötä. Tai tiedän: en halua, mutta haluaisin säännölliset, ennustettavat kuukausitulot. Niin että kaikki, jotka haluavat (romantiikan) kirjoittajan palkkalistoilleen, voivat ilmoittautua kommenttilaatikkoon, kiitos. Palkkatoivomus on aivan kohtuullinen, mutta muita ehtoja piisaa: haluan istua tässä oman pöytäni ääressä ja vain kirjoittaa, kirjoittaa.

Kuten monesti todettua, pokkaria kirjoittaessa saa ja pitää googlailla kaiken kirjavaa taustatietoa. Äsken kirjoitin hakuikkunaan ”inhoan”. Arvatkaa, mitä Google tarjosi ensimmäiseksi vaihtoehdoksi? ”Inhoan miestäni”. Se huvitti ja liikutti samanaikaisesti.
Mitä naiset hakevat noilla sanoilla netistä? Vertaistukea, kaiketi. Ennen vanhaan mentiin naapurinrouvan luo pikkupullat mukana ja kahvikupposten ääressä tunnustettiin, että oman äijän naamaa on niin vaikea sietää, mitä mä oikein teen?
Nyt saman asian ajavat keskustelufoorumit. Muutama päivä sitten osuin jotain tietoa etsiessäni taas sille paljon puhutulle Vauva-lehden palstalle. Siellä törmäsin trollaajiin eli kirjoittajiin, jotka hakivat tuota vertaistukea pilailumielessä. Kun asia sitten paljastui, olivat neuvoja ja myötätuntoa omilla vastauksillaan antaneet kirjoittajat syystäkin tuohtuneita.
Minä olin myös heidän puolestaan. Kymmenkunta vuotta sitten olin aivan samassa tilanteessa silloisen puolisoni suhteen. Naapurinrouvan kanssa tehdyt terapiakävelyt pitivät pään kasassa. Häneltä ja muilta ystäviltäni sain ratkaisevaa tukea siihen, että jaksoin riuhtaista itseni irti huonosta suhteesta ja lähteä uutta elämää kohti. Päätös ei ole kaduttanut kertaakaan. Olen katunut vain sitä, etten lähtenyt jo aiemmin.
Niin että tukekaa toisianne, siskot. Älkää trollatko.

Ihana mies tapetoi

Tänään olen mm. selaillut Pihlgren ja Ritolan tapettimallistoa, koska muuan ihastuttava mies tapetoi mummonmökkinsä kamarin seiniä noilla hienoilla, nostalgisilla paperitapeteilla.
Asialla ei kuitenkaan ole oma aviomieheni tai kukaan muukaan oikea ihminen, vaan Timantti-pokkarini komistus Sisu. Siellä hänen kanssaan häärii tapettiharja kädessään sankarittareni Kaisa, joka alkaa olla ihastuksesta lääpällään ja uumoilee, että voi saada tunteilleen vastakaikuakin.
Ollaan vasta kolmannen luvun alussa, joten rakkaus on syttymässä ajoissa. Jatkon arvaattekin: sen sijaan, että kyyhkyläiset saisivat rauhassa purjehtia onnen satamaan, joutuvat he ankaraan vastatuuleen. Sekä Kaisalla että Sisulla olisi toinen ottaja, eikä kumpikaan suhtaudu torjutuksi tulemiseen hyvin. Mitä kaikkea oikein tapahtuukaan, siitä luette sitten tammikuussa, jos luette. Sen verran vielä paljastan, että poliisille tulee taas töitä.
Vaan nuo tapetit – ovathan ne nyt niin älyttömän hienoja, että alkoi tehdä mieli sitä mummonmökkiä.

Riimittelijä hikoilee

Romanttinen, mutta moderni – mitä se kirjankannessa voisi tarkoittaa? Vastausta ei siis ole löytynyt vieläkään. Eilen googlasin termillä ”beautiful book covers”, ja sieltä kyllä tuli todellisia kansikaunottaria. Ei kuitenkaan ihan sellaista, mistä olisi suoraan voinut vohkia idean. Ehkä on tutkittava lähikirjaston romantiikkahylly nimenomaan kansien näkökulmasta.

Muuten eilisen suunnitelmat muuttuivat lennosta. Mainostoimisto, jolle teen säännöllisen epäsäännöllisesti keikkaa, antoi taas kuulua itsestään. Piti avata kahta vaikeahkoa termiä – ja tehdä se runomuodossa. Säkeelle oli tilaa kaksi riviä, tavuja rivillä kahdeksan. Jos minulla olisi taipumusta kynsien puremiseen, niin jokunen sentti olisi varmaan tullut jyrsittyä. Sain ehdotukset kyllä matkaan. Ainakin toiseen termiin yksi ehdotuksista kelpasi. Hankalammasta tapauksesta ei ole vielä kuulunut. Aivan tyytyväinen aikaansaannoksiini en ollut, mutta tehtävänanto oli siitä kiperimmästä päästä, mitä koskaan on tullut vastaan.
Olen tosiaan tehnyt yhteistyötä tuon toimiston kanssa vuosikausia. Toimeksiannot ovat olleet kirjavia, mutta tyypillisiä ovat juuri tuollaiset runomittaan väännetyt mainostekstit. Usein myös teen puhelinhaastattelun ja sen pohjalta kirjoitan jutun tiedotteeseen, nettisivuille tai uutiskirjeeseen. Niin kuin on varmaan tullut todettua, lempikeikkoja ovat ne, joissa saan tonkia eri lähteistä jonkin yrityksen / tuotteen / ilmiön historiaa ja paketoida sen kiinnostavasti.
Tuon mainostoimiston yksi kantavista ajatuksista on, että tyhjästä ei nyhjäistä, ts. he eivät tarjoa (katteetonta) markkinointihöpinää, jota voisi käyttää mihin tuotteeseen tai palveluun tahansa. Tarinat eivät ole keksittyjä, vaan löydettyjä ja faktoille rakennettuja. Tuo konsepti sopii minulle paremmin kuin hyvin.