Noidalle pilleri

muna.jpgHuh, elämässä on taas ruuhkaa. Ennen kaikkea siksi, että päivä pitää tänäänkin laittaa aikaisin poikki, pakata auto ja lähteä pääsiäiseksi sukuloimaan. Kyllä, taas niitä vanhoja ja sairaita sukulaisia. Koko pääsiäisen ajan. Onneksi tällä reissulla tapaan muitakin ihmisiä, mm. entisen naapurin / ystävän, joten vapaapäivät tuntuvat toivottavasti myös lomalta.
En tahtoisi kuulostaa julmalta, mutta näiden meidän vanhustemme kanssa seurustelu on juuri nyt enimmäkseen työlästä. Ihmissuhteissa harvoin on täydellistä tasapainoa saamisen ja antamisen suhteen, mutta kun vaaka on jysähtänyt aivan pohjaan saakka, tuntuu raskaalta. On vaikea saada itselleen iloa tapaamisesta edes sitä kautta, että ajattelisi sen toisen osapuolen siitä nauttivan, jos hän ei sitä juurikaan osoita tai kun olemme kadonneet nurkan taakse, unohtaa meidän edes käyneen.
Tapaamisissa omaksi rooliksi jää vaihtaa puheenaihetta ja yrittää pitää tunnelma keveänä, ja sellainen on minulle melkoista pakkopullaa. En suoriudu lainkaan hyvin, ja se harmittaa.
Kuka keksii Pirteän Pirjon Pillerin, jonka tällainen noita voisi näissä tilanteissa nielaista? Kestohymy ja pintaan paksu kerros teflonia, johon mikään häijy huomautus tai katkera marina ei tartu. Voisiko tällaisen saavuttaa mielikuvaharjoittelulla?

No niin. Taas minä kärsin tulevia päiviä jo ennakolta, se jos mikä on tyhmää. Ajatellaan siis mukavampia asioita. Esimerkiksi sitä, että sain ostettua KOM-teatterin Making of Lea -näytelmän lisänäytökseen lipun. Havahduin ostamaan lippua Juha Hurmeen kuplille kehuttuun näytelmään siinä vaiheessa, kun kaikki näytökset oli loppuunmyyty.
Eilen tulivat myyntiin lisänäytökset, pari tälle keväälle ja muutama marras-joulukuulle. Huomasin asian, kun olin lapsen kanssa pihalla. Yksi kevään lippu oli jo ostoskorissani, mutta sitten kännykän netti jäi jumiin ja koko homma kosahti. Rynnistin sisälle läppärin äärelle, mutta siinä vaiheessa kaikki kevään liput olivat jo menneet. KOM-teatterin ilmoituksesta oli kulunut noin 40 minuuttia, eli nopeasti menivät.
Marraskuun näytöksestä sain sitten onnistuneesti ostettua lipun. Siihen on pitkä aika, toivottavasti. Kesän lapselle oo oli suuri kynnys ajatella marraskuuta edes sen vertaa, että pystyi ostamaan tuon lipun.

Toinen mukava asia: minulle on viimeinkin tulossa uusi läppäri. Puoliso löysi hyvän tarjouksen ja tilasi sen hyvin päättäväisesti. Minulta valuu jo kuola ajatellessani konetta, joka ei kaatuile eikä hidastele ja jota voi ihan oikeasti liikutella paikasta toiseen, toisin kuin tätä nykyistä rohjaketta, jonka näytön saranat ovat paskana.
En ole ikinä käyttänyt iWorkia (minun muinaisessa Macbookissani ei sellaista vielä ollut), mutta olen aika luottavainen, että homma lähtee toimimaan. Ensi viikolla laulaa sormien alla ihan uusi näppis! Iik, miten ihanaa!

Jotta on ansainnut uuden työkalun, on tehtävä töitäkin. Juhannusnovelli on edelleen kesken, sitä siis pakkaamisen lomassa.

Blogi palaa arkeen ensi viikolla. Mukavaa ja aurinkoista pääsiäistä! Lukekaa hyviä kirjoja (itse pakkaan reissulle mukaan Pertti Lassilan Armain aika -romaanin).

Mainokset

Hyvästi, Ukko

Minun ja ukko.fi-laskutuspalvelun yhteiseloa kesti muutaman vuoden ja noin 45 000 euron verran, mutta nyt se on loppu.
Tein eilen laskun pitkästä aikaa ja kiinnitin lopuksi huomiota tulolaskelmaan, jossa lukee arvio siitä, paljonko laskun loppusummasta tekijä saa tililleen. Jo viime kerralla ihmettelin, mikä on 2,7 %:n suuruinen lisäveloitus, joka veloitetaan 5 %:n palvelumaksun lisäksi. Koska sellainen on tullut ja miksi? Silloin oli kuitenkin kiire, ja sitten unohdin koko asian.
Nyt sitten tutkin ja sain selville, että tuolla rahoitetaan markkinointikoulutusta, veroneuvontaa ym. lisäpalveluita. Siis kaikkea sellaista, jota minä en käytä enkä tarvitse, mutta jos laskutan Ukon kautta, joudun osallistumaan niiden rahoittamiseen! Ei kiitos.
Minun kaltaiseni kädestä suuhun -kevytyrittäjä on hyvin kitkerällä mielellä maksaessaan 90 euroa tyhjästä, niin kuin nyt kävi. Olisin vaihtanut lennosta Eezyyn tai Mediakuntaan, mutta kun olin jo tehnyt laskun kaikkine kilometrilistauksineen isolla vaivalla, lähetin sen. Saakoon Ukko minulta sitten vielä tuon rahan, mutta sen jälkeen se on loppu.
Minulle ei ole sitten viime vuoden toukokuun kertynyt työeläkettäkään, koska lakkautin Ukon kautta ottamani YEL:in sen kummallisen säätämisen (yhtäkkiä olikin muka tulossa 1700 euron lasku vähän yli 3000 euron tienaamisen jälkeen, vaikka minulta oli jo pidätetty YEL:iä muutamia satasia) myötä. Täytyy varmaan toivoa, että kuolen nk. saappaat jalassa eli romantiikkaa kirjoittaen.
Toinen vaihtoehto on ottaa järki käteen ja viimeinkin liittyä Mediakuntaan, jolloin sen osuuskuntamuodosta johtuen eläkeasiatkin olisivat taas kunnossa. Kun Mediakunta perustettiin, sen 10 %:n palvelumaksu oli minusta iso, mutta se on ilmeisesti pudonnut pari prosenttia. Jos näin on, se on jo samaa tasoa kuin Ukolla. Ei siis mitään syytä pysyä entisessä. Kuin laiskuus.

Työn alla tänään: juhannusnovelli. Ja ehkä työhakemus. Minähän väitin, etten enää hae viestintäalan työpaikkoja, mutta eilen tuli vastaan sellainen, joka olisi monin tavoin sopiva. Minulla olisi ensi viikolla aikaa tehdä hakemus. Ehkä pitäisi.

Sen sijaan ei pitäisi lukea vaaleihin liittyviä uutisia, eikä etenkään niiden kommenttiosastoja. Tein sitä ihan liikaa eilen. Tuhlasin aikaa ja tulin pahalle tuulelle. Esimerkki: Iltalehden uutinen uusista kansanedustajista, joilla on rikostuomio. He ovat kaikki perussuomalaisia, ja kommenttiosastolla meuhkataan suu vaahdossa miten moista uutista ei olisi saanut tehdä lainkaan ja se on osoitus siitä, että Iltalehti on puolueellinen suvakkimedia, joka kirjoittaa silkkaa roskaa. Uutisen mädännäisyydestä kertoo kommentoijien mielestä myös se, ettei siinä mainita lainkaan muiden puolueiden rikollisia, koska niitäkin löytyy.
Totuudella ei tosiaan ole enää isolle osalle suomalaisia yhtään mitään väliä. Ei sillä, että juttu kertoi siitä, miten eduskuntaan tosiaan nousi nyt uusina viisi tuomittua rikollista, ja he ovat kaikki persuja. Se on totta, mutta sitä ei pitäisi kirjoittaa, vaan pitäisi kirjoittaa jostain muusta. Lehdistön pitäisi kysyä persuja äänestäneiltä, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei.
Persuilla on tulevassa eduskunnassa kansanedustajina kaksi tuoreesti väkivaltarikoksista tuomittua miestä. Minusta se on kammottavaa, mutta ei tulisi mieleenkään esimerkiksi omalla Facebook-seinällä paheksua asiaa. Saisin sinne niin hirveät kuormat paskaa persuja äänestäneiltä kaukaisilta sukulaisilta ja heidän sukulaisiltaan, joita en kehtaa poistaa ystävälistaltani, vaikka tahtoisin.

Piiskaajaa odotellessa

Työaikaa on mennyt yli tunti, ja saldona on yksi lähetetty sähköposti. Oivoi. Joku piiskuri tänne nyt tarvitaan suuren ruoskan kanssa läiskimään ämmään vauhtia.

Päänsäryn ja pienen nihkeilyn jälkeen sain eilen valmiiksi uutiskirjeen toisenkin jutun ja kirjoitin pakinan. Kai niistä ihan hyvät tuli, tilaaja ainakin kiitteli.

Novelli jäi tähän päivään. Sitä on valmiina noin neljäsosa. Joskus minulla oli vankka rutiini pitkän novellin rytmitykseen, mutta nykyisin kirjoitan niitä sen verran harvemmin, että huomaan olevani epävarma. Onko alku liian verkkainen? Eikö olisi parempi paiskata lukija heti keskelle suurta draamaa?
Voisi olla, mutta jospa teen sen sitten toisessa novellissa. Tämä työn alla oleva tarina johdattelee lukijan ensin päähenkilön mielenmaisemaan ja esittelee hänen kipukohtansa, sen paikan, jossa hän kolhaisee itsensä todellisuuteen. Juhannuksenvietto etenee synkissä merkeissä, mutta saa tietysti kohta paremman käänteen. Pala ikävää menneisyyttä tulee odottamatta vastaan, ja päähenkilö saa huomata, että kun aikaa kuluu, ihmiset muuttuvat, samoin asioiden mittakaava.

Mitä muuta? Ei kai muuta kuin töitä, että joskus pääsee pääsiäislomallekin.

Sydämestä otti

Kiirettä, kiirettä pukkaa taas tänään. Sain perjantaina vain toisen uutiskirjejutun kirjoitettua. Toiseen tehty puhelinhaastattelu on itse asiassa vielä purkamatta nauhurilta. Juttu on pyöräytettävä kasaan, mieluiten nopeasti, koska se pitää lähettää kahdelle ihmiselle tarkistettavaksi.
Samoin pakina saatava aikaan. Ja jos sen jälkeen on päivää vielä jäljellä, niin novellin pariin. Mihinkään nuokkumiseen ei olisi varaa. Mutta kun väsyttää.

Eilen oli vaalivalvojaiset, tietysti. Ja samaan syssyyn sattui naisleijonien MM-loppuottelu. Valvoin ja katsoin molemmat. Niiden jälkeen yritin mennä nukkumaan, mutta olin liian kierroksilla, jotta nukahtaminen olisi heti onnistunut.

Vaalit eivät gallupit huomioon ottaen tarjonneet suuria yllätyksiä. Osasin jo odottaa, että vajaa viidennes uurnilla käyneistä äänestäisi asiallisten osaajien sijasta mm. tuomittuja väkivalta- ym. rikollisia, saamattomia juoppoja ja tyhjänpuhujia vailla minkäänlaista näyttöä yhteisten asioiden hoitamisesta.
Se sama porukka länkyttää vihreiden vaalivoitosta kertovien uutisten kommenttiosastoilla, miten nyt ei sitten enää kukaan saa Suomessa ajaa autolla, ja helsinkiläiset eivät ole nähneetkään luontoa, joten heillä ei ole mitään oikeutta puhua sen suojelusta. Putosikohan järki uurnaan äänestyslipun kanssa, johon oli piirretty sen miehen numero, jonka mielestä väkivalta on aliarvostettu ongelmanratkaisukeino…

Jääkiekko sen sijaan oli melkein liian jännää. Enpä muista, koska olisin elänyt noin vahvasti jonkun urheilusuorituksen mukana, jos ei oman lapsen kuperkeikkoja jne. lasketa. Suklaata kului ja sydämestä otti, kun viekkaudella ja vääryydellä vietiin kulta. Hyi olkoon.

Paista, päivä

Aurinko paistaa! Annan jopa tuon pikkupakkasen (-3) anteeksi siitä hyvästä, että pääsen kohta aurinkoon pyöräilemään. Hoidan kuntoa ja teen töitä, mikä voisi ollakaan tyydyttävämpi yhdistelmä.
Lähden kohtapuoliin erääseen puutarha-alan puotiin tekemään pienen haastattelun uutiskirjettä varten. Matkaa on yhteen suuntaan noin 7 km. Suuresta urheilusuorituksesta ei siis ole kyse, mutta jospa paluumatkalla polkisi itsensä ihan hikeen saakka. Matkalla on yksi aika rankka mäkikin.
Sitä ennen kuitenkin juon kahvia ja teen yhden puhelinhaastattelun, jos vain saan tyypin kiinni.

Eilen pääsin mukavaan vauhtiin toisen tilausnovellin kanssa. Päässä oli lyönyt pitkään tyhjää joka kerta, kun olin hakenut ideoita kesäisille novelleille. Selailin alkukipinän toivossa nettisivustoja ja yhtä kirjaa, jotka liittyivät suunnittelemaani aihepiiriin. Ei niistä oikeastaan sitä löytynyt, mutta ehkä ne jotenkin välillisesti kuljettivat ajatukset sellaiseen suuntaan, että sain haavitettua ainekset, joista uskoakseni hautuisi ihan hyvä keitos. Jotain mennyttä omasta elämästäni, jotain tätä päivää, kukkivia kieloja. Noista se pääpiirteittäin syntyi.
Tänään en ehkä enää ehdi tarinan pariin, mutta toivottavasti heti maanantaina. Näillä näkymin tekstistä on tulossa hiukan tummasävyinen – joskin toki romanttinen onnellisella lopulla – joten toinen novelli voisi olla kepeä hupailu.

Viikonloppukin häämöttää jo, oi onnea. Olisipa aurinkoa silloinkin.

Kaikki synnit, joita oli tosi paljon

Hommat nytkähtelevät pikkuhiljaa eteenpäin. Asiakaslehden vedos on tarkistettu, ja sain läpi toivomani kuvamuutoksen kansijuttuun.
Löysin haastateltavan toiseenkin uutiskirjeen juttuun. Käväisen paikan päällä huomenna ja saan toivon mukaan samalla kuvituksen hoidettua. Toinen juttu on puolitiessä, 1/2 haastatteluista tehty ja litteroitu nauhurilta. Nyt pitäisi vain tarttua puhelimeen ja hoitaa toinenkin. Sitten juttu kasaan. Nopsasti, niin voisin palkita itseni ja lähteä kesken päivän lenkille.
Tänään vain on pakkaspäivä. Hyh, miten inhottavaa. Miten käy kaikille jo pintaan puskeneille kukille, narsisseille ja tulppaaneille? Miten käy minulle, joka en voi sietää tällaisia takatalvia? Eilen tuuli niin jäätävästi, että kun lapsi jäi päiväkodin jälkeen vartiksi pihalle keinumaan, olin ihan tuskissani. Minä olen jo keväässä, enkä aio tulla sieltä pois.

Katsoimme puolison kanssa eilen loppuun Kaikki synnit -sarjan Elisa Viihteeltä. Olimme siitä samaa mieltä: sarja oli hyvä ja yllättävä, mutta ei aivan kaiken hypen arvoinen. Poliisien hahmot ja poliisin työn kuvaus olivat uskottavuudessaan ihan toista kuin vaikka Karpissa.
Yksityiskohtia olisi voinut vielä vähän hioa. Esimerkiksi lopun hautajaiskohtauksessa avustajia olisi pitänyt briiffata paremmin – nyt siellä marssi lauma tytteleitä minimekoissa. Lestadiolaisten hautajaisissa? Enpä usko.
Ihan kauhean paljon tavaraa oli noin lyhyeen sarjaan pakattu – oli monta kuolemaa, syntymä, huumeidenkasvatusta, perheväkivaltaa, tuhopolttoa, uhkailua, lahjontaa, menneisyyden painolastia jos jonkinlaista. Ja ranta täynnä kuolleita mulleja…? Meille jäi sellainen olo, että häiritsevän paljon jäi selittämättä, näyttämättä ja käsittelemättä.

Vaalityötä ja kuntoilua

vaalit.jpgTein eilen neljä tuntia vaalityötä: noudin 500 flaijeria ja luukutin ne kotini lähialueelle. Olen äänestänyt kyseistä henkilöä jo kaksi kertaa aiemmin, ja hän ajaa minulle tärkeitä ja läheisiä asioita, mm. sosiaaliturvaa freelancereille ja itsensätyöllistäjille. Päätin, että tällä kertaa minä vihdoinkin otan jostain muutaman tunnin aikaa ja annan ne hänen kampanjalleen.
Tuli hyvä mieli. Ja makeasti kipeät reidet ja pakaralihakset: tuli 20 km:n pyöräilyn lisäksi kipitettyä aika monta rappukäytävää ylös – alas. Tällä alueella on vain hissittömiä 3-kerroksisia taloja. Ja vaikka olisi ollut hissejäkin, en olisi niitä käyttänyt. Heti kun lupauduin jakamaan flaijereita, ajattelin hommaa kuntoilunkin kannalta. Ihan rupesin jo miettimään, pitäisikö ottaa joku pesti mainostenjakajaksi: saisi jatkuvasti porrastreeniä, josta vielä maksettaisiinkin vähän 😊

Lunta sataa taas, ja nyt mittari näyttää nollaa, joten maahan voi jäädäkin jotain. Tekisi mieli vetää verhot kiinni. Minä alan koostaa kevätaiheisia uutiskirjejuttuja takatalvea pällistellen, hihhei.
Toiseen juttuun löysin jo kaksi haastateltavaa, joille soittelen tänään. Toiseen yritän ottaa kotona valokuvia. Sen tekstiin tarvittavat faktat taidan vain kasata googlaamalla.

Asiakaslehden vedoskin tupsahti sähköpostiin. Kansijutun kuvat hävettävät. Taittaja ei ole käyttänyt ehdottamaani ostokuvaa, vaan pelkkiä minun otoksiani, mikä tarkoittaa kolmea lähes identtistä kuvaa – haastateltava on samassa miljöössä samat vaatteet yllään, jotakuinkin sama ilme kasvoillaan. Tekstistäni olen edelleen ylpeä, mutta kuvat, voi miten ne ovat tylsiä. Toivon, että toimitussihteeri on samaa mieltä ja puuttuu asiaan.

Jossain välissä avaan näytelmänikin. Palasin sen pariin eilen lyhyesti, jokseenkin uhmakkaana. Kyllä sen nyt vaan on jotenkin löydettävä sellainen muoto, että kehtaan lähettää sen tarjolle.

…on raikas talvisää

Minä istun ikkunan vieressä urheiluvaatteissani tuijottamassa lumisadetta ja tunnen itseni ääliöksi. Minun pitäisi olla juuri nyt 10 km:n päässä vaalikontilla noutamassa flaijereita luukutettavaksi. Vesisateeseen olisin lähtenyt, mutta nyt tulee vaakasuoraan ihan silkkaa lunta. En minä uskalla lähteä tuonne pyöräilemään, liukastun ja kaadun ja murran vanhat luuni.
Yritin saada sääpalvelun sivulta selville, olisiko tuo kuuro kohta väistymässä, mutta sen mukaan ei lunta edes pitäisi juuri nyt tulla, vaan heikkoa vesisadetta. Haloo, tyypit, voisitteko avata konttorinne verhot!
Joukkoliikenne on toki keksitty, mutta kun minä olin ajatellut kuntoilla. Siksi tämä ottaa päähän aivan määrättömän paljon.

En saanut eilen aikaiseksi juuri mitään. Siis oikeita työjuttuja. Lähetin ne uutiskirjeideat matkaan, mutta siinäpä se melkein olikin.
Luin monologinäytelmän läpi. Luulin repeäväni naurusta, mutta ei. Vitsit tuntuivat kovin vaisuilta. Olenko minä kirjoittanut ihan paskoja juttuja?
Annan tekstille vielä yhden mahdollisuuden. Jos se tuntuu yhä puolivillaiselta, ehkä se pitää haudata kovalevylle.
Ajatus tuntuu katkeralta. Voinhan minä tietysti paskankin tekstin lähettää teatteriin tarjolle. Ei minulla ole kirjoittajana mainetta, jonka voisin menettää.

Apina putosi *muks*

Tässä tuli taas niin pitkään ja ankarasti rypistettyä, että tänä aamuna on sitten ihan kumma olo.
Huohottava apina niskasta on poissa: Lehtijutut on palautettu. Pokkari on palautettu. Viimeksi mainittu lähti matkaan vasta eilen. Perjantaina oikoluin sitä hiki hatussa, mutta päivä loppui kesken. Kun virka-aikaa oli jäljellä puoli tuntia, oli kaksi lukua vielä lukematta ja korjailematta. Oli pakko laittaa meili matkaan ja pahoitella, että ei tää nyt onnistu. Se oli noloa, koska olin saanut viikon lisäaikaakin.
Viimeistelin pokkarin sitten viikonloppuna kaikessa rauhassa, yhden luvun lauantaina ja toisen sunnuntaina. Ei tuntunut työltä. Haikeus iski viimeisiä muotoiluja tehdessä – täytyykö taas jättää nuo ihmiset. He vieläpä jäivät istumaan lentokoneeseen ja lähtivät yhdessä kohti seikkailuja.
Miksen minä saa seikkailla heidän kanssaan? Minä haluan kirjoittaa ainakin kymmenen osan mittaisen kirjasarjan heistä!

Viikonloppu oli aika kiva. Ei erityistä ohjelmaa, ja se ehkä kivaa olikin. Niin kivaa, että vanhankkoski.jpgtänä aamuna kuvittelin jatkavani viikonlopun viettoa ja järkytyin tajutessani, ettei olekaan sunnuntai.
Lauantaina kävin loistosäässä juoksemassa 10 km. Keväinen joenranta oli niin ihana, että puolessa välissä lenkkiä menin istumaan muutamaksi minuutiksi kalliolle, jossa lapseni yhtenä viime kesän kauneimpana päivänä leikki iloisena. Sunnuntaina kävin pyöräilemässä saman mittaisen matkan. Hassu juttu, mutta se tuntui melkeinpä raskaammalta, vaikka pitäisi tietysti olla päinvastoin. Kai siinä sitten työskentelevät eri lihasryhmät. Tai jotain.

Ehdin lukeakin, sain loppuun Niina Meron Englantilaisen romanssin. Tykkäsin siitä kovasti. Lukukokemus oli runsaudensarvimainen, hyvällä tavalla. Henkilöissä on sopivasti syvyyttä, he ovat oikeasti mielenkiintoisia. Miehet ovat kauhean kuumia…! Miljööt on kuvattu loisteliaasti. Kun painaa takakannen kiinni, huomaa kummallisesti kaipaavansa haahuilemaan kalseaan englantilaiseen kartanoon, jossa voi törmätä muumion näköiseen palvelijaan tai humpsahtaa homeiseen hautaholviin.
Minun tekee mieli julistaa, että suomalaisessa chick litissä alkoi tämän kirjan myötä uusi aikakausi, mutta ehkä minulla ei ole kompetenssia tehdä sitä. Olen lukenut kyseistä genreä niin häviävän vähän. Joka tapauksessa tämä oli mainio kirja vaikka kesäloman sadepäivinä relaamiseen, ja tiedän jo, kenelle ystävälleni ostan sen lahjaksi, ellei hän ole sitä jostain itse jo bongannut ja lukenut.

Mitäs nyt sitten? Vaikka kiire laantui, on minulla töitä, onhan toki. Tänään minun pitää keksiä ja esitellä toimeksiantajalle kaksi timanttista ideaa uutiskirjeen artikkeleiksi. Jos menevät läpi, voin alkaa työstää niitä. Ensi viikolla pitää olla valmista.
Minulta on tilattu kaksi pitää novellia, niidenkin pitää valmistua huhtikuussa. Ja tässä kuussa pitäisi myös pyrähtää mainostoimistoon palaveeraamaan kahdesta projektista.
Silppuhommia, voi kai sanoa. Jossain välissä minä otan esiin myös näytelmäntekeleeni, jota olen työstänyt viimeksi viime vuoden puolella. Luen sen läpi, korjaan jos jotain keksin, hengitän syvään ja lähetän meilillä taholle, joka voisi siitä kiinnostua. Näin teen ja pidän mielessäni, että kaksi pahinta vaihtoehtoa ovat ”ei kiitos” / ei vastausta lainkaan, ja käytännössä ne ovat sama asia kuin se, että hilloaisin tekstiä koneeni kovalevyllä.
Minun helmasyntini on, etten edes yritä, ja nyt minä yritän. Varmasti.

Kupillinen tervaa kipattu

Pokkarissa on eilisen jäljiltä tarkalleen 26 723 sanaa. Se tarkoittaa sitä, että saatan saada sen tänään kello neljään mennessä valmiiksi. Se tarkoittaa myös sitä, ettei mihinkään ylimääräiseen hytkymiseen ole varaa.
Perheeni on tehnyt parhaansa tämän pokkarin eteen. Puoliso hoiti eilen päiväkotikeikat, kauppareissun ja lapsen kanssa seurustelun, kun minä kirjoitin. Lapsi on kunnioittanut suljettua makuuhuoneen ovea (jep, työpisteeni siirtyi sinne, ikkunan viereen, pimeästä olohuoneen nurkasta). Minä olen vetänyt laivalta ostettua Van Slooten -lakritsia ja kirjoittanut.
Haluaisin palkita heidät siten, että minulla ei olisi viikonloppuna töitä. Meillä olisi perheenä yhteistä aikaa, ja puoliso saisi halutessaan omaa aikaa. Nyt on sellainen olo, että sitä olisi syytä viettää. Auringonpaiste, hangen alta paljastuneet pientareet, Facebook-kaverien postaamat sinivuokkokuvat – ne ovat tehneet minut levottomaksi. Kevät on täällä, eikä saa mennä ohi!

Äsken laitoin kommentoitavaksi asiakaslehden viimeisen, minusta riippumattomista syistä viivästyneen jutun. Sen tekeminen kiinnosti osapuilleen yhtä paljon kuin tervakupillisen kippaaminen. Kesken kiivaan pokkarin takomisen jouduin tekemään puhelinhaastattelun, jossa tylsästi ja sekavasti puhunut mies selosti autonratissa asiaa, jonka olisin saanut selville viiden minuutin googlailulla. Illalla hän oli korjannut sähköpostiini puhelimessa antamiaan lukuja. Kahteen otteeseen. No, onneksi oli tehnyt sen ilman odottelua ja patistelua, siitä pisteet.

Nyt siis kahvimuki tyhjäksi ja pokkarin pariin. Juttu taitaa lähteä Kolmiokirjalle nimellä Sydämeen satutetut.