Rakkaani on mamu

Eilen posti toi syyskuun Timantti-pokkarin, joka on Aarla Kaarelan Kun jäljellä on enää ihme. Selailin ja lopulta luinkin sieltä täältä, vaikka aikaa ei olisi kesken työpäivän ollut.

Eilisen posti.

Eilisen posti.

Sankaripari oli nimittäin hiukan poikkeuksellinen: sen miesosapuoli oli Suomeen muuttanut ulkomaalainen, joka joutui kokemaan ennakkoluuloja ja suoranaista rasismiakin. Valtavan ajankohtainen teema, siis. Minusta on mahtavaa, että viihdepokkarissakin voidaan ottaa esille päivänpolttavia kysymyksiä, myös sellaisia, jotka jakavat tunteita voimakkaasti. Rohkea veto.

Minkälainen tämä sankarittaren mamu-rakas sitten on? No, sellainen kuin pokkarisankarit yleensäkin: lämminsydäminen ja ihana mies. Ihminen, johon toinen ihminen rakastuu.

Näinä päivinä Suomessa sairastetaan sitä, että tietyistä maista tulevat ihmiset halutaan nähdä joukkoina eikä ihmisyksilöinä. Meininki keskustelupalstoilla on kuvottavaa. Viis siitä, että kullakin on tarinansa, oma elämänsä ja syynsä lähteä kauas kotoaan. Leima otsaan vaan ja enhän minä mikään rasisti ole, mutta rullahuulineekerit ovat työnvierojia ja raiskaajia ja ählämit lisäksi terroristeja. Ja kun turvapaikanhakijat eivät vielä ole tehneet tarpeeksi rikoksia, niin suomalaiset keksivät niitä päästään ja työllistävät poliisia valheellisilla ilmiannoilla pahoinpitelyistä ja raiskauksista.

Mainokset

Puhu hiljaa rakkaudesta

Ilta-Sanomien nettisivuilla pystyy tarkistamaan, mikä kappale on ollut Suomessa listaykkösenä juuri sinä päivänä, kun on syntynyt. Jostain syystä minua huvitti kovasti oman syntymäpäiväni ykköshitti: Fredin ”Puhu hiljaa rakkaudesta”. Ei vissiin ole mennyt ihan kohilleen, koska kirjoitan rakkaudesta isolle yleisölle? Ainakin tuntuu, ettei se ole hiljaa puhumista, jos lukijoita on tuhansia.

Miksi rakkaudesta sitten pitäisi puhua hiljaa? Google löysi Fredin laulun sanat (kyseessä on Nino Rotan säveltämä teema Kummisetä-elokuvasta!), jotka on tehnyt Vexi Salmi:

Kun puhut rakkaudesta hiljaa kuiskaten,
niin silloin läheisyytes tunnen lämpöisen.
Kuin maailman mä omistan,
vain tämän tunteen löytää harva ihminen.
Yö harsollaan tummuvan maan
saa purppuraan, me kaksin vaan.
Kun puhut hiljaa, taivas sen vain kuulla saa,
en tiedä maailmassa mitään kauniimpaa
kuin hetki tää, se mieleen jää,
näin aivan hiljaa tahdon sua mä rakastaa.

Jaa-a? Miten se kuiskaaminen vaikuttaa läheisyyden kokemiseen? Miksi pitää puhua niin hiljaa, että vain taivas kuulee? Onko tämä sitä kel’ onni on, se onnen kätkeköön -viisautta? Minun kokemukseni rakastuneista ihmisistä on erilainen: eteerisen huokailun sijaan he pulppuilevat puhetta ja naurua. Ovat kauniita ja kovaäänisiä ja levittävät iloa ympärilleen.

Noin 50 romanttista novellia

”Hänen pulssinsa kiihtyi, kun hän saapui Artun asuttaman rivitalon parkkipaikalle ja näki siellä punaisen BMW:n. Sitä Arttu oli osoittanut yöllä, kun he olivat nousseet yhdessä taksista: ”Tuo on minun.”
Sika oli siis kotona. Mitähän hän touhuili luksusasunnoksi naamioimassaan possulätissä? Viettikö tunnelmallista iltaa tyttöystävän kanssa, vai paniko siellä naama hikisenä jotain naisparkaa, jonka oli höynäyttänyt mukaansa baarista?
Sonja tajusi puristaneensa kätensä nyrkkiin. Hän vihasi Arttu Räsästä aivan silmittömästi.”
(Sara Storm: Tyhmä tyttö kostaa)

Kuten on tullut aiemminkin mainittua, kirjoitin Regina-lehteen vuosien mittaan kymmeniä romanttisia novelleja. Jossain kirpputoreilla Reginoita varmaan vielä seilaa, ja novellit kulkeutuvat siten jonkun luettavaksikin. Aika harvassa kuitenkin varmaan ovat ne, jotka vielä törmäävät Sara Stormin novelleihin ja jopa lukevat ne.

Oma kirjoituskone (=läppäri) on vuosien saatossa vaihtunut muutamaan otteeseen ja havahduin nyt siihen, että kaikki novellit eivät ehkä ole enää tallellakaan. Siitä tuli vähän haikea olo. Aloitin kuumeisen metsästyksen. Tutkin kaikki muistitikut ja pilvipalvelut, joihin olen säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt varmuuskopioita.

Siellä missä piti olla täysi kansio novelleja, ei niitä ollutkaan kuin pari. Käsilaukun pohjalla pari vuotta kierunut muistitikku ei enää toiminut. Kun löysin varmistuslevyiksi merkattuja cd-levyjä, tajusin ettei käytössä olevassa tietokoneessani ole lainkaan cd-asemaa…

Edellinen läppärini, aivan ikäkulu Macbook, seisoi pölyttymässä hyllyllä, koska sen virtajohto murtui. Luulin siirtäneeni siitä pilvipalveluun kaiken tärkeän, mutta esimerkiksi novellit olivat siirtämättä. Onni on näppärä veli, sillä hän kolvasi virtajohdon kuntoon!

Kaiken tämän jälkeen minulla on nyt tallessa monta kymmentä novellia, epäilisin että melkein kaikki. Minulla on myös ajatus, mitä niillä teen. Kunhan ehdin…

Paperinmakua vältellessä

Viihdepokkarissa täytyy tapahtua. Syvällisyyttä ei ole kielletty, mutta ei käy laatuun hyydyttää toimintaa ja vyöryttää lukijalle sivukaupalla filosofisia pohdintoja. Tarinassa ei voi kymmeniä tai satoja sivuja muurata uunia tai rakentaa parkkilaivaa (tai ehkä voisikin, mutta sitten jonkun pitäisi tietysti rakastua muurariin ja tiilien ja laastin keskellä vietettäisiin herkkiä hetkiä).

Tarvitaan vetävä juoni, jossa on tarpeeksi käänteitä. On vain varottava, etteivät henkilöhahmot putoa mutkissa kyydistä. Niin käy, jos he jäävät liian köykäisiksi. Lukija ei muista, keitä he oikein olivat, mitä tekivät ja mihin pyrkivät. Heistä tulee yhdentekevää, harmaata massaa. Jos sama repliikki voisi tulla kenen tahansa suusta, on kirjoittaja epäonnistunut.

Henkilöhahmon lihottaminen eläväksi, tuntevaksi, samaistuttavaksi ihmiseksi ja toisaalta tarinan pitäminen tarpeeksi vauhdikkaana ja kiinnostavana – siinä on tasapainoilemista.

Hyvässä vauhdissa

Uusi tarina on lähtenyt mukavasti liikkeelle. Tänään vietin näppiksen ääressä vain lyhyen ajan aamupäivällä, koska vaihdoin maisemaa kaupungista maaseudulle. Kun jäpittää kolme tuntia autonratissa, ehtii työstää mielessään aika pitkän pätkän asioita. Voi esimerkiksi myllyttää työn alla olevaa tekstiään.

Päähenkilöstäni on tullut Anniina. Hän ei ole poliisi, mutta hänen olemuksessaan on paljon samaa kuin Silta-sarjan sosiaalisesti kömpelössä rikospoliisi Saga Norénissa. Tajusin tämän ajomatkan aikana. Anniina ei usein ymmärrä kanssaihmisiään, ja heille Anniinan ajatuksenjuoksu näyttäytyy eksoottisena. Hän töksäyttelee ja möläyttelee ja joutuu sen myötä kiusallisiin tilanteisiin. Niistä ajattelin repiä kevennyksiä tarinaan, johon on tulossa pesunkestäviä roistoja, ja heidän myötään vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Sitä en ole vielä osannut päättää, ovatko tarinan rikolliset surkimuksia, raakimuksia vaiko vähän molempia. Kun jotain henkilöä pitää syventää, luoda hänelle luonnetta, otan monesti esikuvaksi jonkun tuntemani henkilön. Roistoja kuvatessa tämä konsepti ei sattuneesta syystä toimi 😀

Ja kuinkas kävikään

Tänään oli sellainen päivä, että parikin asiaa heitti häränpyllyä.

Aamusta alkaen pyörittelin Lääkäri-pokkarin pääparin suhdetta mielessäni. Miehelle ei oikein tuntunut löytyvän kasvoja, ja se oli huono juttu. Näet minun hahmoni eivät ala puhua, ellei heillä ole naamaa…

Kun ulkoinen olemus hahmottui itselleni, aloin miettiä, mikä saisi Pauliinan ja tämän miehen ihastumaan toisiinsa. Ja kas, vaikka olin luullut, että Pauliina syrjäseudun WP_002257lääkärinä toimiessaan lähinnä määrää kortisonivoidetta ihottumiin ja mittaa verenpainetta, niin yhtäkkiä päätinkin laittaa hänet tiukan paikan eteen – yhdessä sankarin kanssa. Dramaattinen tapahtuma koskettaa koko pientä kyläyhteisöä, ja lääkäri on tapahtumien polttopisteessä. Elämä ja kuolema juoksevat kilpaa, enkä vielä päättänyt, kumpi voittaa. Tosin googlasin kyllä jo, miten luterilaiset tekevät ristinmerkin, ja lueskelin THL:n raporttia vainajien säilytyksestä…

Yhdessä eletty rankka, stressaava kokemus yhdistää. Sen myötä Pauliina ja tämä mies, joilla on ollut toisistaan ristiriitaisia tunteita ja käsityksiä, näkevät toisensa aivan uudella tavalla, alkavat arvostaa – ja kohta rakastaa.

Pokkari lähti lentoon, mutta päivän päätteeksi tuli viesti, jonka myötä onkin pakko pistää jalka jarrulle. Sanoin kyllä työtarjoukseen, joka laittoi lähiviikkojen kirjoitusaikataulun uusiksi. Nyt pitää heittää nämä juonet mielestään ja alkaa luoda ihan uutta henkilögalleriaa ja juonikuviota. Sori Pauliina ja ihana mies, nähdään taas kun olen saanut tämän toisen homman valmiiksi!

Kyllä sitä joku vielä kirjoittaa…

Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii blogissaan romanttisen viihteen vähäistä arvostusta. Kustantajien uutuuskirjaluetteloissa romantiikkaa on ollut tarjolla häviävän vähän verrattuna vaikkapa dekkareihin tai fantasiaan. Romantiikkaa ei enää julkaista, koska sitä ei kirjoiteta, Ellilä kirjoittaa.

Hmm. Onko tosiaan noin, ettei kustantajille edes tarjota tämän genren käsikirjoituksia kustannettavaksi? Julkaisisivatko he enemmän, jos tarjontaa olisi enemmän? Olisiko lukijoita?

Huhuu kustantajat, uusi Hilja Valtonen täällä huutelee – kenelle laitan bestseller-käsikset tulemaan? 🙂

Elämä ottaa ja antaa

Tänään palaan taas parin muun pikkuhomman jälkeen Lääkäri-pokkarin pariin. Ennen taukoa pääsin varsinaisessa kirjoitustyössä vasta ensimmäisen luvun puoleenväliin. Suuren romahduksen tunnelmissa siis jatketaan. Voitto odottaa edessä, mutta ensin kahlataan läpi ne vaikeudet.

Pokkarin kirjoittaminen on tässä vaiheessa yleensä kaikkein hitainta. Henkilöt hakevat vielä omaa luonnettaan ja muotoaan. Miten he puhuvat ja reagoivat missäkin tilanteessa, mihin he pyrkivät? Minkälaiset ovat heidän keskinäiset suhteensa?

Kun ihmisellä menee huonosti, ajan kokemuskin muuttuu. Murehtiessa minuutit matelevat. Henkilöhahmosta rytmi siirtyy kirjoittamiseen. Vaikeuksien kuvaaminen on vaikeaa kirjoittajallekin, ainakin minulle. Kun päähenkilö kokee onnea, sormeni lentävät näppiksellä ja olen iloinen hänen puolestaan 😀

Viihdepokkarin lukija voi olla varma siitä, että lopulta päähenkilölle käy tavalla tai toisella hyvin. Sitä pidetään myös lajityypin yhtenä heikkoutena. Joidenkin mielestä onnelliset loput kuuluvat vain lasten satuihin. Onneksi ne kuuluvat myös elämään! Kuka tätä elämää jaksaisi, jos se olisi pelkkää synkkyydessä rypemistä ja kuolemakuvalyijynraskasta marssia kohti kuolemaa? Kuka jaksaisi lukea pelkästään sellaisia kirjoja? No okei, monetkin 🙂 Mutta on paljon meitäkin, jotka kaipaavat välillä luettavakseen jotain kevyttä ja iloista, hyvän mielen takuulla.

Viihdepokkarissa elämä ottaa ja sitten antaa, eikä se minusta ole haihattelua. Sillä ajatuksella olen monesti vaikean paikan tullen itseänikin lohduttanut: että kun nyt meni näin, niin kohta tapahtuu varmasti jotain hyvääkin. Tähän mennessä niin on käynyt aina.