Taidetta taiteen vuoksi.
En tarkoita tätä vähättelevästi, sillä jos osaa tehdä jotain tosi taitavasti, niin miksipä sitä ei tekisi ilman mitään agendaa. Kuten veistelisi kielikuvia ilman mitään suurta sanottavaa. Aivan, minä sain viimein kahlattua Miki Liukkosen Vierastilan — noin 550 sivua, hänen romaanikseen siis vähän — läpi, ja päällimmäiseksi jäi tunne, että se on kirjoitettu kirjoittamisen ilosta ja pakosta, ei siksi, että olisi halu kertoa muille ihmisille jotain mielestään tärkeää.
Kirjan Meksikon-matka kaikessa hirvittävyydessään kutitteli mustaa huumorintajuani.
Replikointi nauratti monestikin kirjan mittaan.
Ja ne kielikuvat ihastuttivat.
Kaiken kaikkiaan Vierastilan antia tekee kuitenkin mieli verrata Eero Järnefeltin näyttelyyn, jota kävin juuri katsomassa Ateneumissa. Voisin palata muutaman mestariteoksen äärelle, muttei välttämättä kiinnostaisi enää kävellä koko pitkää näyttelyä läpi.
Se, mitä itse sain Vierastilasta irti, mahtuisi yhteen muutaman sivun tiedostoon. Se olisi luettelo kirjan oivaltavista kielikuvista. Niihin voisin palata. Se kaikki muu, ne sadat sivut, oli kummallinen, suuri, sotkuinen ja katkeileva lankojen (tai ehkä jopa helminauhojen, mutta kun ne ovat ihan solmussa, kuin mielipuolen korurasiassa!) läjä, jota minä en jaksa pöyhiä ja yrittää itselleni selvittää. Jätän sen mielihyvin muille. Viisaammille. Viitseliäämmille. Tai jotain.
Silvia Hosseinin Suomen Kuvalehteen joulukuussa 2023 kirjoittama kritiikki sanoittaa tuntemuksiani aika hyvin. Hosseinin mielestä Vierastila ei ole nerokas, vaan lapsellinen. Se on epäkypsää länkytystä, hän kirjoitti. Ja myös: ”Olkoon Vierastila muistutus siitä, ettei sairauden ja nerouden välillä ole syy-seuraussuhdetta.”
Niin, siitäkin Vierastila kertoi, sillä joidenkin toisten henkilöhahmojen neroina pitämät päähenkilöt ovat päihderiippuvaisia raskaan sarjan sekopäitä, ja sellaisista — niin kuin joskus aiemminkin on tullut todettua — minä en oikein jaksa lukea. En hulluista enkä juopoista hulluista. Niitä on tullut nähtyä elävässä elämässä. Läheltäkin.
Jo lapsena nopeutin askeleitani kaupan lastauslaiturilla vetelehtivien juoppojen kohdalla, vaikka joidenkin mielestä heidän juttunsa olivat kovin runollisia ja monitulkintaisia ja kukaties vaikka kuinka salaviisaita.
Sinne jäivät ölisemään, minä menin ostamaan salmiakkia.
palavarakkaus 