Nokkeluusväsymys

Opiskelutehtävä on osoittautunut juuri niin pahaksi aikasyöpöksi kuin etukäteen pelkäsin. Eilen taistelin ensin saadakseni iMoviessa läppärillä muokatun videon Instagramiin (liian suuri… tätä muotoa ei tueta…jne.). Sen jälkeen taistelin saadakseni ääniä ulos meille tehtävää varten vinkatusta Free Music Archive -palvelusta. Sain ladattua yhden musiikkipätkän, sillä nyt mennään.
En tajua, mitä siinä oikein tapahtui. Latauspainiketta painamalla aukesi musiikkikappale soimaan uuteen ikkunaan, eikä sitä saanut sieltä talletettua omalle koneelle niin millään. Päivitin Flashin, ja sen jälkeen onnistui yhden kappaleen lataus. Sitten homma palasi entiselleen. Google Playsta löytyi FMA:lle sovelluskin, mutta onneksi luin käyttäjien tuoreet arvostelut — olivat aika lailla yhtä mieltä siitä, että sovellus ei toimi, se on rikki.
Tänään sitten testasin toista vastaavaa palvelua, se toimi. Ilmeisesti FMA ei pelitä Safarilla, muuta en keksi.

Olen saanut toisen haastattelun tehtyä sekä ideoitua ja lähetettyä ehdotukset uutiskirjeen jutuiksi. Nyt pitäisi purkaa nauhurilta ne haastattelut ja tehdä niistä ne hirmu hauskat ja letkeät ja oivaltavat tekstit. Keski-ikäkö oirehtii, kun tuntuu, että nokkelien sanankäänteiden keksiminen on tyhjänpäiväistä? En tiedä. Jotenkin sellainen tuntemus, ettei tämä maailma niitä tarvitse, koska sillä on jo niin paljon muutakin. Että sillä on jo kaikki. Tukehtumiseen ja ylensyömiseen saakka, oli kyse sitten sanoista tai ruuasta. (Puhun tietenkin vain länsimaisesta ihmisestä.)

Katseluraportti: aloimme puolison kanssa katsoa suoratoistopalvelusta Krista Kososen tähdittämää Beforeigners-sarjaa. Meillä oli siitä ei-niin-mairitteleva ennakkokäsitys, ja päätimme hiukan kokeilla ekaa jaksoa. Nyt olemme katsoneet jo kaksi. Molemmista tuntuu, että se on mainettaan parempi. Hyviä näyttelijäsuorituksia, visuaalisuutta ja eksotiikkaa, jos kohta toki myös ajoittaista kökköyttä juonenkuljetuksessa ja yksityiskohdissa.

Yönaisten viisaista neuvoista

mia kLumi tuli, lumi suli. Ja nyt sitä tulee taas. Sulamaan. On yhtä märkää, mutta tänään minun ei tarvitse mennä kuraamaan varpaitaan, koska 8 km:n lenkki tuntuu yhä kropassa.
Kuuntelen opintoihini liittyvää webinaaritallennetta ja juon kahvia. Webinaarin aihepiiri on itselle sen verran tuttua kamaa, että tässä ohessa voi myös mm. lajitella pyykkiä ja ideoida uutiskirjeen juttuja.
Tänään täytyy purkaa nauhurilta eilinen haastattelu ja kirjoittaa siitä letkeä, mutta napakka juttu sähköiseen esitteeseen. Kun se on haastateltavalla tarkistettavana, teen opiskelutehtävääni. (Kuulostaa ihanan yksinkertaiselta, mutta oikeasti olen tehtävän kanssa edelleen ihan hukassa.)

Minun piti jo monta päivää sitten kirjata tänne muutama helmi Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin. Olen lykännyt sitä, koska en oikein osaa tehdä sitä. Niitä helmiä on liikaa. Poimitaan nyt sitten summanmutikassa pari:

”Yönaisten neuvoja: Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimyksiä, älä jää niihin jumittamaan.

Tee haavoistasi vahvuuksiasi. Maalaa ne helvetin isolle kankaalle kaikkien nähtäväksi.”

(Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, Otava 2018).

Tämä kappale, jonka luin, oli kotoisin kirjastosta, mutta taidan ostaa kirjan omaksikin. Koska kotikirjasto pullistelee, olen päättänyt ostaa sinne vain sellaisia kirjoja, joihin tiedän palaavani yhden lukukerran jälkeenkin. Tähän palaan varmasti. Vielä kerran: lukekaa tuo kirja!

Nyt luvussa on Max Seeckin ensimmäinen dekkari, Hammurabin enkelit (Tammi 2016). Luin jokin aika sitten Seeckistä uutisen, jossa kerrottiin, että hänen uutuusromaaninsa kuvataan Hollywoodissa tv-sarjaksi. Vau! Hienoa. Seeckin kirjojen käännösoikeuksia on myös myyty kymmeniin maihin.
Minusta alkoi tuntua, että on korkea aika tutustua niihin, vaikka en oikein olekaan dekkari-ihmisiä. Ja. Nyt minä sitten olen lukenut muutamia kymmeniä sivuja yli 400-sivuisesta dekkarista, aika lailla väkisin. Puurran.
Karvat nousivat ensin pystyyn, kun takakannen tekstistä ja alkusivuilta löytyi kamalan monta, ilmiselvää pilkkuvirhettä. Paheneeko tämä tästä vielä, tuleeko tekstistä raskaslukuista, pelkäsin. Ei tullut. Seeck osaa kirjoittaa. Eri asia taas, osaanko, jaksanko minä lukea tätä tarinaa. Vielä en näe sitä, mitä tämä kirja juuri minulle voisi antaa, ja siksi olo on hiukan tuskastunut. Mutta jatkan ja uskon ja toivon, että se jokin jo pian löytyy.

Silppua, silppua

Sataa vettä, ja minusta tuntuu, että moni asia on yhtäkkiä ruuhkautunut. Pitää järjestellä lapsen synttäreitä ja talotoimikunnan kokousta ja ja. Pitää myös tehdä töitä, ja näyttää vahvasti siltä, että alkuvuoden ajan kirjoitan kaikkea muuta paitsi romantiikkaa, johon liittyen ei ole kalenterissa edelleenkään ainuttakaan deadlinea.

Mainostoimiston kautta tullut homma lähti vihdoinkin nytkähtelemään eteenpäin. Teen kohta ensimmäisen puhelinhaastattelun.

Ja eilisen palaverin tuloksena ryhdyn pikku hiljaa työstämään myös uutta projektia. Tämä on siinä mielessä tosi kiva homma, että aikaa on ruhtinaallisesti, ja pääsen tapaamaan monia vanhoja tuttuja. Vahva tahtotila on hinkata timantti.

Äsken tupsahti meiliin lisähommia: useampi juttu uutiskirjeisiin. Eikä valmiita aiheita, vaan ideanpuolikkaita, joita pitäisi työstää. 

Opiskeluhommassa pääsin eilen mukavahkoon alkuun. Minulla on suunnitelma. Enää puuttuu toteutus. Puoliksi tehty. (Olisikin.)

Tämä silppuisuus huutaa nyt taas lukujärjestyksen tai ainakin työlistan perään. Ehkä aloitan siitä.

Vahva tahtotila on myös päästä ulos, sateesta huolimatta. Kun haastattelu on tehty, puen lenkkivaatteet ja lähden kuraamaan itseni. 

Varsovassa meitä kohtasi täydellinen tuho

Tänä maanantaina, vainojen uhrien kansainvälisenä muistopäivänä, sataa hiljalleen lunta. Lapsi on taas terve ja päiväkodissa, minä olen juonut kahvia ja kokenut taas tuttuja maanantaisia käynnistymisvaikeuksia, mitä tulee työjuttuihin.
Sen sijaan olen lukenut natsien pakkotyöleirillä olleen (tulevan) isoisäni kuvausta siitä, miten hän kulki muiden vapautettujen vankien kanssa läpi tuhotun Varsovan, joka oli täynnä natsien hirmutöiden jälkiä. Alle parikymppisenä hän koki ja näki sellaisia raakuuksia, joista lukeminenkin saa vatsan vääntämään.
Minulla on tässä työpöydälläni hänen kirjoittamansa todistus, vaikuttava, itkettävä, järkyttävä teksti. Ja tietenkin minä ajattelen, että minun pitäisi tehdä sillä jotain. Joskus mietin, että siitä pitäisi tehdä kuunnelma. Nyt on mielessä tietysti näytelmä, koska kaipaan draaman kirjoittamisen pariin. Saisinko minä aikaiseksi pari apurahahakemusta? Kai minä voisin saada. Sainhan minä aikaiseksi sen työhakemuksenkin (46 hakijaa, en saanut haastattelukutsua, jota en yhtään odottanutkaan — olen jo niin tottunut siihen, että olen rekryihmisille ilmaa).

Minun pitäisi saada jotain opiskeluhommiakin tehtyä. Ensi maanantaina on DL melko haastavalle tehtävälle. Minulla ei ole vielä käryäkään, miten sitä lähestyn. Jos en nyt ota härkää sarvista, pilaan tulevan viikonloppuni. Tässä on viisi arkipäivää aikaa työstää tehtävää, petollisen paljon tällaiselle lusmuiluun taipuvalle. Täytynee ottaa tavoitteeksi saada hommaa hiukan eteenpäin joka päivä. 

Tänään iltapäivällä minulla on palaveri siitä pienestä historiikkihommasta, jonka tiimoilta sain yhteydenoton viime viikolla. Joku viisas (?) on joskus sanonut, että jos sinun pitää olla jossakin iltapäivällä klo 2, on koko päivä pilalla. Tiedän, mitä hän tarkoittaa, mutta silti yritän saada jotain aikaan, ennen kuin on aika valmistautua tapaamiseen. Helpointa on varmaan tarttua pariksi tunniksi nuortenkirjakäsikseen, jossa on nyt 36 884 sanaa, mikä tuntuu toisina hetkinä paljolta, toisina vähältä.

Tapan sinut, kullanmuru

nukkevaimo

Tammikuun Timantti ilmestyi! Olen tämän tarinan henkilöhahmoihin kovin tyytyväinen (no okei, on siellä yksi mies, joka on ehkä överikamala.)

Pelko puserossa join äsken kaksi mukia hyvää (kaura)maitokahvia. Pelkään nimittäin, että kohta kahvi ei enää maistu, ja halaan pönttöä. Vatsatauti, se on täällä taas. Oltuaan pari päivää terveenä lapsukainen alkoi toissa yönä oksentaa ja ripuloida. Tänään laatta ei enää lennä. Nyt syödään kurkkutikkuja ja Mehukatti-välipaloja, koska muu ei ipanalle vielä maistu.
Minun pitäisi pestä koneellinen pyykkiä, oksulta haisevia vaatteita, petivaatteita ja pyyhkeitä. Muka estää tartunnan leviämistä sillä, mutta jos tauti on tarttuakseen, niin kyllä se on jo tapahtunut. Kun vatsassa velloi, lapsi sai parhaan lohdun siitä, että sai mönkiä äidin viereen nukkumaan. Siinä hän hönki suoraan naamalleni. Olisiko sitä voinut kieltää, ei.

Minulta jäi osallistuminen opintoihin kuuluvaan webinaariin. Siitä pitäisi onneksi olla tulossa tallenne.
Eilinen meni vajaan viiden tunnin katkonaisten yöunien vuoksi puolilla valoilla, mutta nuortenkirjakäsis edistyi silti. Nyt olen siinä vaiheessa, että usko ja epäusko käsikseen vaihtelevat päivän mittaan monta kertaa. Joitakin kohtia olen vatkannut läpi niin monta kertaa, että olen tympääntynyt niihin. Ne ovat minun silmissäni lässähtäneet.
Joillekin on käynyt vielä pahemmin: jotkut kirjoittamishetkellä lähestulkoon neronleimauksina pitämäni jutut alkavat näyttää kaikkein heikoimmalta ainekselta, jonka olen päättänyt karsia kokonaan pois. Aivan: ”Kill your darlings” — se käy yllättävän kivuttomasti, kun ne kullanmurut ovat muuttuneet rumiluksiksi.

Kevyesti pelottaa se hetki, kun koko käsis on silmissäni yksi iso rumilus, joka pitäisi työntää uuniin ja polttaa tuhkaksi. Voiko sitä hetkeä mitenkään välttää, en tiedä. Näen jo itseni vollottamassa niiden kaikkien tuntien perään, jotka siihen olen käyttänyt. (Mia Kankimäen kirjassa on niin paljon sellaista, mikä lohduttaa kirjoittajaa. Tähän kohtaan esimerkiksi: raastava epävarmuus siitä, että kirja ei koskaan valmistukaan, vaikka hän on työstänyt sitä jo 600 päivää. 600 päivää, ja minä olen huolissani parin viikon ”tuhlaamisesta”!). 

No mutta. Nyt sitä pyykkiä ja ruuan tuputtamista lapselle. Sitten kirjoittamaan, kirjoittamaan.

Sitku eli nyt

Päätin juuri, että ”sitku” on tänäänkin. Sain äsken viimein alta pois maanantaista asti vanuneen homman, ja loppupäivän pyhitän taas nuortenkirjalle. Näin minä teen ja näin minä teen, taustalla hento tietoisuus siitä, että jossain vaiheessa tämä draivi hiipuu ja tulee se hetki, kun pelkään kirjoittaneeni silkkaa roskaa.
Pakko on kuitenkin toimia tässä hetkessä, muu ei ole mahdollista, jos aikoo saada jotain aikaan.

Olen jo loppusuoralla Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjassa. Yönaiset antavat mahtavan hyviä neuvoja myös kirjoittajille. Kirjoitan tänne muutaman, kun olen lukenut loppuun. Mutta lukekaa koko kirja. Lukekaa se! Ette kadu.

Päivä paistaa

Puolet viikonlopusta ja eilinenkin meni suurimmaksi osaksi kipeää lasta hoivatessa, mutta tänään ON IHANA PÄIVÄ!
Joo, tämä neurootikko oli taas lääkärissä, tällä kertaa leikkaussuunnittelussa. Ja tuttuun tapaan jännitin ja murehdin monta päivää etukäteen. Hakkasin hysteerisenä omakantaa, jonne ei tullut tietoa viime viikon verikokeista (ne kasvainmarkkerit taas). Olin varma, että niitä ei tullut näkyviin, koska tällä kertaa niissä oli jotain huolestuttavaa, ja siksi ne pimitetään (niiden näkymistä ”viivästetään” taisi olla se virallinen termi), jotta kaltaiseni hysteerikot eivät pimahda ennen lääkärin vastaanottoa. Vastaanotolla verikokeista ei puhuttu mitään, ennen kuin otin ne itse puheeksi ääni täristen. Joo, minä tsekkasin tulokset juuri, ovat viitearvoissa, sanoi sairaanhoitaja. Että se siitä pimittämisestä sitten.
Olin tietysti myös varma, että kirurgi ultratessaan näkee minun sisälläni jotain paljon pahempaa kuin aiemmat kolme lääkäriä. ”Voi rouva, täällä on jalkapallon kokoinen aggressiivinen syöpäkasvain, tehän kuolette tunnin päästä” ja sitä rataa. No, ei hän siellä sen kummempaa nähnyt kuin muutkaan. Sen saman möykyn, joka nyt aiotaan kaivaa minusta navan kautta ulos.
Minulle kerrottiin tulevan leikkauksen kulku ehkä hieman yksityiskohtaisemminkin kuin olisin välittänyt kuulla, mutta yritin ajatella, miten oivaa matskua tästä saan johonkin Lääkäri-pokkariin… 

Leikkausjonossa siis. En ole kiireellinen tapaus, mikä on kai sekin hyvä asia, vaikka toki haluaisin tämän asian pois päiväjärjestyksestä niin pian kuin mahdollista. Haluaisin TIETÄÄ olevani taas terve, vaikka tiedostankin, miten mahdoton toive tuo on. Ihminen voi olla varma vain sen osansa terveydestä, joka on juuri äsken tarkistettu. Mikä tahansa muu paikka voi olla hajoamassa, eikä kaikkea voi yhtä mittaa tarkistaa (ellei ole miljonääri, silloin voi ostaa itselleen ihka oman magneettikuvauslaitteen ja pötkötellä siellä vaikka joka viikko…). Ja vaikka kaikki kokeet ja skannaukset näyttäisivät, että on priimakunnossa, voi seuraavassa hetkessä astua bussin alle tai saada jonkun kohtalokkaan tarttuvan taudin.
Ei ihme, että kaikissa mietelauseissa hoetaan sitä hetkessä elämistä ja käsketään lakata murehtimasta huomista. Kun vain pystyisi ja osaisi.

Päivää on vielä hiukan jäljellä. Jotain voisi tehdä. Taidan tehdä sitä, mitä melkein koko viime viikon: kirjoittaa nuortenkirjakäsistä. Teksti on edennyt mukavaa vauhtia. Olen muokannut ja järjestellyt materiaalia, kirjoittanut uutta ja heittänyt jotain surutta yli laidan. Yritän nyt tosissani saada sen valmiiksi — siis en niin, etteikö se vielä jotain viimeistelyä, kiillotusta kaipaisi — kokonaiseksi tarinaksi, ja sitten jättää muutamaksi viikoksi lepäämään. Sen jälkeen luen tekstin läpi, ja jos ei tule sellaista oloa, että se joutaakin roskakoriin, lähetän sen kustantamoon. 

Olen tosiaan käyttänyt siihen useampia kokonaisia työpäiviä. Poden siitä samanaikaisesti huonoa omaatuntoa (hyvänen aika, minun pitäisi tehdä niitä töitä, joista maksetaan) ja iloa, että olen nyt viimeinkin ryhtynyt tähän. Tämähän on nyt juuri sitä hetkeen tarttumista, eikös? Monta vuotta olen ajatellut, että sitku on aikaa. Sitku on siitä kavala ajankohta, ettei se välttämättä tule ikinä, ellei itse päätä, että se on tasan juuri nyt.

Ja ai niin: sain ihanan viestin entiseltä työnantajalta. Heidän firmansa täyttää pyöreitä ensi vuonna, ja he suunnittelevat pientä historiikkia. Menen ensi viikolla neuvottelemaan hommasta. Haa, miten hauskaa!  

Tap tap *taputtaa itseään hellästi päähän*

Minun pitää ehkä muuttaa aamurutiinejani. Olen ottanut tavaksi aamukahvin ääressä päivittää tätä blogia. Tänään avasinkin sen sijaan nuortenkirjakässärin ja sain sitä eteenpäin mukavan nytkähdyksen. Olen luullut, että aamu ei ole parasta kirjoitusaikaani. Ehkä olen ollut aivan väärässä. 

kortisto

Miten kävi kortistoni? Heh. Minulla ON kortisto. Minulla on 46 (sic!) noin 7x 5 cm:n kokoista paperilappua, joihin olen lyhyesti kuvannut kodittomat episodit ja laittanut ne sitten aikajärjestykseen. Numeroitu pino on nyt läppärin vieressä kirjoittamisen apuna. Toisella puolella on toinen pino toistaiseksi numeroimattomia episodeja, joita en osannut vielä sijoittaa mihinkään ajankohtaan tai kiinni toiseen tapahtumaan kässärissä. Niitä on 19 kappaletta.
Kun olen löytänyt episodille paikan tekstistä ja sijoittanut sen sinne, viskaan lapun läppärin taakse. Tänä aamuna sinne lensi kaksi lappua. 

En minä tiedä, voiko tämä kässäri ikinä valmistua, mutta taputan itseäni kyllä päähän yrityksestä, joka on parasta pitkiin aikoihin.

Mitä muuta on tapahtunut sitten eilisen? Ei mitään kovin erityistä. Rahatyöt junnaavat paikoillaan.
Tilasin Adlibrikseltä itselleni toimittaja Jessikka Aron Putinin trollit -kirjan. Jos se kiinnostaa, niin hinta on nyt tosi halpa: 23,90 euroa ja ilman postikuluja, jos valitsee toimitustavaksi Schenkerin. Äsken tuli ilmoitus, että tilaus on jo matkalla.

Kaaosta taltuttamaan

Eilen en saanut juuri tehtyä ns. oikeita töitäni, joten kaivoin esiin nuortenkirjakässärini. Tiedostolla on mittaa nyt 68 sivua. Luin ja pikkuisen korjailin ja olin aika tyytyväinen lukemaani, kunnes sivulla 28 jouhevasti edennyt tarina muuttui silkaksi sössöksi. Okei, siihen saakka siis pääsin viime kerralla, kunnes ote lipesi ja muut työt kutsuivat.
Olen jossain vaiheessa tehnyt toiseen tiedostoon luonnoksen synopsiksesta, joka sekin on pahasti keskeneräinen. Ehkä on pakko aloittaa siitä ja yrittää saada jotain rotia kaaokseen.
Nyt on iso kasa irrallisia episodeja, joiden paikka kokonaisuudessa on epäselvä. Tämä tilanne saa kaipaamaan sitä aikaa, kun joka huushollissa vielä nökötti printteri työpöydän kulmalla: voisin printata koko hoidon ja levitellä arkit lattialle. Sitten ottaisin sakset ja teippiä käteen ja laittaisin leikkaa-teippaa -systeemillä palat oikeaan järjestykseen.
Ehkä minun on tehtävä episodeista kortisto? Kun olin ensimmäistä vuotta yliopistossa, asuin solukämpässä, jossa yksi asukas teki silloin graduaan. Hänellä oli aineistostaan pahvikorteille tehty kortisto, jota kovasti ihailin. Viisi vuotta myöhemmin minulla ei todellakaan ollut sellaista omasta gradustani, mutta ehkä korjaan virheen tässä projektissa.
Siis paperilapuille lyhyt kuvaus kustakin irrallisesta episodista, levitän laput, järjestän ne ja numeroin. Eikö kuulostakin ihanan järkevältä ja helpolta? Raportoin tuloksista huomenna…  

Jo ensimmäistä kahvimukillista nauttiessani ajattelin, että tästä taitaa tulla hyvä työpäivä. Hyväksi enteeksi lasken mm. sen, että luin Sanna Ukkolan kolumnin (aiheena Englannin kuningashuoneen viimeaikaiset tapahtumat) ja olin hänen kanssaan ihan samaa mieltä. En usko, että tällaista on tapahtunut koskaan ennen.

Takkupäivä vol II

kankimäki.jpg

Minä en osaa arvata, mitä esimerkiksi parikymppiset mieslukijat ajattelevat Mia
Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjasta, mutta väitän, että ainakin kaikki nelikymppiset naiset rakastavat sitä. Keski-ikäiset naiset ostavat ja lainaavat kirjoja kaikkein eniten Suomessa, joten on oikeus ja kohtuus, että myös heille kirjoitetaan. Ja niin Kankimäki tekee.
Olen nyt lukenut tätä kirjaa vähän yli puolenvälin ja odotan jo seuraavaa. Toivottavasti se tulee. Toivottavasti hän saa apurahoja.

Hyvä kirja on hyvä, siitä saa jokainen lukija jotain irti. Silti olen taipuvainen ajattelemaan, että monilla kirjoilla on tietyn ikäinen optimilukija. Se ikä ei välttämättä ole numero, enemmänkin ehkä elämäntilanne ja elämänkokemus ja niiden kautta muokkautunut arvomaailma.
Parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana tentin monta klassikkoa, joiden tasoista meni ohi yhtä sun toista, vaikka jotain analyyseja yritinkin tehdä. Minulla ei vain ollut oikeanlaisia työkaluja, vielä.

Nyt minun pitäisi paiskia hommia, mutta kun olo on yhtä takkuinen kuin eilen. Osa on omaa syytä — nukkumaanmenoa viivästyttivät Deuce-tv-sarjan viimeinen osa ja tuo Kankimäen kirja — loput perheen syytä: lapsi herätti minut puoli kolmelta (”äiti, kuulin jonkin oudon äänen”) ja mies ei herännyt omaan herätyskelloonsa tuntia ennen minun herätystäni, vaan minun piti kuunnella hänen kännykkänsä soittamaa musiikkia hyvä tovi, pukata hänet hereille, sitten hakea unta niin kauan, että kun se viimein olisi tullut, soi oman kännykän herätys. Siis taas vajaa yö ja päätä särkee. 

Työn alla on kolme pientä tekstikokonaisuutta, joista yhden lähetin eilen kommentoitavaksi ja täydennettäväksi. Jospa ne kaksi muuta luonnosta saisin liikkeelle tänään. Neljäs kokonaisuus — lyhyiden haastattelujen sarja — on vielä aloittamatta, odottelen varmistusta henkilöistä ja juttujen pituuksista.
Minulla on näitä työstäessäni ollut vaikeuksia päästä oikeaan maailmaan. Se on se maailma, joka on reilu vuosi sitten menehtyneen yhteistyökumppanin luomus. Voiko sitä edes olla olemassa ilman häntä? Pitäisikö suosiolla tehdä jotain ihan muuta?