Kilpailuvietti heräsi

Tänään tein pari tuntia töitä: kirjoitin haastattelujen muistiinpanot puhtaaksi koneelle ja googlasin taustatietoja.
Lisäksi sain kahjon idean: aion osallistua Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Taiteen edistämiskeskuksen Pätkäproosa-kirjoituskilpailuun. Kisan deadline on tänään – oletan että kilpailuaikaa on vielä puoleen yöhön – ja tekstin saa lähettää sähköpostitse. Laajuus on maksimissaan sata sanaa, eli saman verran kuin Kouvolan Dekkaripäivien raapaleissa.
Perästä kuuluu 😊

Mainokset

Ihan puskista

Tänään vietin monta tuntia metsässä poimimassa mustikoita ja kantarelleja. Vielä kantarellittänään olin onnellinen, siellä puskissa kykkiessäni.
Vielä ei ahdistanut, mutta minusta tuntuu, että jokin musta ja muodoton väijyy minua jo nurkan takana. Se olento on tehty hämäristä aamuista ja pimeistä illoista, koleista tuulista ja kellastuvista lehdistä, ja sen taskussa on tukku sen kaltaisia sähköposteja, jonka sain perjantaina virka-ajan jälkeen nettisivuprojektiin liittyen: Toimitusjohtaja ilmoitti olevansa jäämässä lomalle ja toivoi, että kun hän palaa, hänen sähköpostissaan odottavat valmiit tekstit. Sävy oli jokseenkin kylmäkiskoinen, ja rivien välistä oli luettavissa, että hän oli odottanut saavansa tekstit jo aiemmin.
Luulin tehneeni selväksi, että teen haastattelut kesän aikana, mutta lomailen siinä ohessa perheeni kanssa. Lupasin tekstit elokuussa, ja se oli käsittääkseni hänelle täysin ok. Joko hän on unohtanut, tai sitten hän on sähköposteja kirjoittaessaan täysi törökki, ja minä tulkitsen hänen sanansa väärin. Toivon tietysti jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Joka tapauksessa motivaatio tämän projektin loppuun saattamiseen on nyt hieman hakusessa. No, onhan tietysti olemassa se viimeisin ja tehokkain motivaattori: raha, jota juuri nyt tarvitsen.
Eikö suurin osa meistä tee töitä vain saadakseen rahaa? Tämä tosiasia tuppaa minulta välillä unohtumaan, koska työkseen kirjoittaminen on enimmäkseen vähintäänkin mukavaa – ja huonosti palkattua. Minulle tämän mukavuuden mahdollistaa puolison vakaa ja kohtuullisesti palkattu työ. Jos olisin yksinhuoltaja, minun pitäisi nasauttaa läppäri kiinni ja etsiä itselleni päivätyö. Summa summarum: lusikka kauniiseen käteen ja kirjoittamaan ne luvatut tekstit.

Tyhjätasku törsää

Mitä tekee nainen, jonka tili on likipitäen tyhjillään? Hän tilaa itselleen Nokian Neulomon alesta pari vaatetta, koska ne olivat niin tosi halpoja ja kotimaista tekstiiliteollisuutta on niin mukava aina tukea.
Pitkästä aikaa on sellainen tilanne, että kuun vaihdetta ja kirjoituspalkkioiden kilahtamista tilille odottaa kuin kuuta nousevaa, että saa laskut hoidettua. Koko pitkän talven ajan pelimerkkejä oli varastossa sen verran, että ehdin jo unohtaa, miten masentavalta tuntuu, kun joutuu kaikessa tekemisessään ottamaan huomioon rahallisen puolen. Pienempiä ja etenkin isompia hankintoja on pakko lykätä, kunnes talous on taas balanssissa.
Ehkä seuraavan pokkarini sankaritar on kaltaiseni huithapeli, joka ei osaa olla säästäväinen ja shoppailee silloinkin kun ei varmasti kannattaisi.

Pontevasti yritän olla masentumatta siitäkään tosiasiasta, että ensi viikolla ollaan väistämättä jo loppukesän puolella.
Niin kovasti kuin olenkin kotimaahani kiintynyt, nostavat tällaiset kesät katkeruuden pintaan. Montako todella kaunista ja lämmintä päivää on tähän mennessä saatu? Kymmenen, maksimissaan. Kohtuutonta!
Olen naureskellut niille tuttaville, jotka ovat muuttaneet tai haaveilevat ilmastopakolaisuudesta Etelä-Eurooppaan. En enää. En tietenkään pysty takaamaan, että olisin suotuisammassa ilmanalassa onnellisempi / toimeliaampi / tuottavampi, mutta siltä tuntuu, että niin voisi ollakin. Jotenkin tämä saamattomuus täytyy kai selittää…

Joulu on elokuussa

jokikuvaNainen tarvitsee oman huoneen, sanoi Virginia Woolf. Minulle huone löytyi tänään joenrannasta, ja se oli vihreä ja aurinkoinen. Kalat hyppivät, tuuli kahisutti kaislikkoa.
Muistikirjaan melkein jo piirtyi jotain järkevää, kunnes tunnelmointipaikaksi valittu kajakkilaituri alkoi keinahdella pahaenteisesti. Kaksi hiukan toisella kymmenellä olevaa tyttöstä työntyi sinne. He kiskoivat perässään vastahakoista kissaa valjaissa ja alkoivat heitellä sorsille leivänpaloja (aivan ”Lintujen ruokkiminen kielletty” -kyltin vieressä, kuinkas muutenkaan).
Kohta ilma oli täynnä sorsien kätkätystä, vedenroisketta ja räpistelyä, kun makupaloista kiisteltiin kiivaasti. Hermostunut kissa melkein pudotti pyöräilykypäräni laiturilta veteen.
Vaihdoin paikkaa, mutta pyöräilyreitin varrella olevalla penkillä muistikirjaan ei syntynyt enää yhtään mitään. No. Pyöräilemään minä olin lähtenytkin. Se oli vain niin lähellä, lentoonlähtö. Siltä ainakin tuntui.

Sähköpostiin tipahti kutsu näytelmäni ensi-iltaan. Jos hyvin käy (eli saamme lapsenvahdin), pääsen sinne yhdessä siipan kanssa. Onhan tämä taas kuin joulua odottaisi, ja hyvä niin: joulua minä tarvitsen, sillä vaikka ydinperheelläni on kaikki hyvin, lähisukulaisellani ei edelleenkään ole, ja me, joiden pitäisi häntä auttaa, olemme aika lailla neuvottomia. Se masentaa, turhauttaa ja surettaa sanomattoman paljon.

Lukemista ja kirjoittamattomuutta

IMG_5240

Päivän maisemaa. Auetkoon huominen päivä yhtä kauniina, kiitos.

Kesälomakirjani oli Pirjo Hassisen viime vuonna julkaistu Kalmari, joka on jatkoa kovasti perussuomalaisia muistuttavasta populistipuolueesta ja sen kannattajista kertoneelle Populalle (2012). Havahduin siihen, etten ollut vieläkään kyseistä kirjaa lukenut, kun ihan muuta asiaa netissä tutkiessani törmäsin kirjailijan haastatteluun Seura-lehdessä.
No, nyt lainasin sen sähköisesti ja ahmaisin tabletin ruudulta parissa päivässä. Siitä voinee päätellä, että tekstissä oli imua, sillä muutakin puuhaa on riittänyt.
Mitähän minä siitä nyt sanoisin, Hassis-fani? Kalmari oli hyvä ja tärkeä kirja, joka jätti pyytämään jatkoa. Toivottavasti Populasta alkoi trilogia. Jos tämä oli tässä, niin… olen ehkä pikkuisen pettynyt. Mielestäni avoimeksi jäi asioita, jotka olisi kuulunut – siis tämän lukijan mielestä – käsitellä.
Sellaisen asian kanssa myös jouduin hieman painimaan, etten oikein pitänyt päähenkilöstä, enkä osaa sanoa, miksi. Mikä hänestä teki minun silmissäni hiukan epäsympaattisen? Katja Manninen on keski-ikäinen nainen, jonka arvomaailma vastaa hyvinkin omaani. Silti en tuntenut häntä kovin läheiseksi. Olisin halunnut. Koska pidän Hassista niin taitavana ihmiskuvaajana, olisin halunnut saada mahtavan sulautumiskokemuksen, elää yhden romaanin ajan Katja Mannisen elämää, eikä se syystä tai toisesta onnistunut.

Luin tänään yhden tutun bloggaajan postauksen, jossa hän mietti tauon merkitystä luovassa työssä. Joskus riittää muutaman tunnin tauko, toisinaan ei monen viikonkaan. Tauon oikea mitta löytyy siinä kohtaa, kun alkaa ikävöidä kirjoittamista, hän kirjoitti. Noinhan se on. Itse olen jo jonkin aikaa pulppuillut ideoita, dialogeja ja virkkeitä. On ollut sellainen olo, että jos saisin monta tuntia häiriötöntä aikaa läppärin ääressä, syntyisi vaikka mitä.
Ensin on kuitenkin pakastettava mansikoita, pestävä mattoja ja telttailtava lapsen kanssa. Ja sun vaikka mitä muutakin, suurimmaksi osaksi nautittavia asioita.

Hengissähän sitä ollaan

IMG_4990

Suven suloisuutta.

Blogi on ollut lomalla, työt eivät: perheen kanssa vietettyjen päivien väliin sujahti kuusi työkeikkaa. Koneella ja muistilehtiössä on nyt kasa materiaalia, jonka pitäisi muuttua elokuun alussa nettisivujen sisällöksi. Sitten saan laskuttaa koko projektin matkoineen kaikkineen. Onneksi. Kesä ei ole tehnyt kukkarolle hyvää.

Luulin aivojeni kaipaavan lomaa kirjoittamisesta, mutta ei se niin taida olla: kaikenlaista ideaa on taas pukannut ja pursunnut, jotain muistikirjaan astikin. Päässä on yksi lähes valmis Timantti-pokkarikin, jonka juonesta tuli hyvä fiilis, sellainen, että tätä tarinaa en ole ennen kertonut. Seuraava – ja ainut – kalenteriin merkitty pokkarini tosin on Lääkäri, mutta kai minä vielä Timantinkin kirjoitan, toivottavasti.

Näytelmän ensi-iltakin lähenee. Hassu juttu, mutta innokkaan ja odottavan olon rinnalla on haikeus. Jostain syystä pelkään, että se oli tässä, että urani näytelmäkirjailijana on kahden kesäteatterikappaleen mittainen.
Haluaisin kirjoittaa lisää, mutta onko minusta markkinoimaan itseäni minnekään – ei taatusti. Tuttuun tyyliini törötän kotona ja odotan, että joku keksii tulla kysymään. Onneksi ne joskus keksivätkin.

Sponsoroi minua, oi Veikkaus

Oikoluku valmistui ja Timantti-pokkari lähti matkaan aikataulussa. Samaan aikaan iski keltkukkapieni kesäflunssa, joten olo on nyt hiukan voipunut.
Sellainen huomio tuli taas tehtyä tekstiä läpi lukiessa, että virheiden määrä on yöllä kirjoitetussa tekstissä tyystin eri kuin virka-aikaan naputellussa. Sanoista oli lipsahtanut moneen paikkaan vääriä taivutusmuotoja, ja jopa Wordin punaisella alleviivaamat virheet olivat menneet minulta ohi silmien.
En ymmärrä niitä, jotka kirjoittavat mieluiten / pelkästään öisin. Minä joudun budjetoimaan yöllä kirjoitetun tekstin korjaamiseen ekstra-aikaa. En ole koskaan ollut yöihminen, olipa kyseessä sitten työ tai juhla. Bileissäkin olen ollut se eka nuokkumassa ja tahtomassa petiin.
En kirjoita hyvin väsyneenä, enkä ole ikinä kirjoittanut minkäänasteisessa humalassa. Luin joskus F.E. Sillanpäältä sitaatin, jossa Nobel-kirjailija julisti saaneensa kaikki suuret oivalluksensa jonkinlaisessa kännissä, ja selvinpäin olemisen olevan tyhjänpäiväistä tollottamista, tai jotenkin noin.
Minun paras humalainen oivallukseni on varmaan ollut jättää seuraava juoma ottamatta ja lähteä kotiin. Enkä taatusti saa koskaan Nobelia.

Seuraava suurempi työni ovat asiakasyrityksen nettisivutekstit, jotka teen haastattelujen pohjalta. Ne valmistuvat toivottavasti elokuun puoleen väliin mennessä. Sitten teen asiakaslehden. Seuraava pokkari on Lääkäri, sen DL on syyskuussa.
Mitä sen jälkeen? Kalenteri on typötypötyhjä. Joko pitäisi ahdistua? En jaksa. Jos rahatilanne vain antaisi myöten, voisin omistaa lokakuun nuortenkirjaprojektilleni.
Ehkä pitää lotota.

Siinä se on!

Viimeaikaisiin aikataulutusongelmiini nähden se on suorastaan kummallista, mutta totta: Timantti-pokkari on jo valmis, vaikka sen DL on ”vasta” huomenna. No okei, otetaan hiukan takaisin. Eihän se aivan valmis ole, sillä oikoluku on tekemättä ja luvuille nimet keksimättä. Muutamia satoja sanoja olisi tiedoston hyvä lihoakin, sillä pokkari on pikkuisen alamittainen. Mutta tarina, se on koossa. Kaikki langanpäät solmittu kauniisti yhteen.
Ainakin tässä kohtaa olen juttuun oikein tyytyväinenkin. Rakkaustarinoilla (tai pikemminkin -tarinoilla) on hauska kehys, reality-sarjan kuvaukset. Sivuhenkilöistä kasvoi aika suuria persoonia, mutta en usko, että he sentään varastavat koko show’ta. Pääpari on minusta ihana, ja yritin kuvata herkästi heidän tunteidensa heräämistä. Sankarilla on rikkinäiset farkut, mutta sydän kultaa – ja tietysti timanttisormus taskussaan 😊

Tästä onnistumisesta on mukava siirtyä huomenna hetkeksi muihin hommiin. Ennen kuin pääsen jatkamaan lomailua perheen kanssa, on puserrettava kasaan pari pientä nettisivutekstin aihiota. Sitten tekstitehdas meneekin taas pieneksi toviksi kiinni, ja yritän nauttia Suomen suvesta, joka juuri nyt vaikuttaa taas ilkeän kolealta.