Hellettä, sitäpä sitä. Lämpöä on jatkunut jo monta viikkoa, mutta minun elimistöni ei ole siihen vieläkään tottunut. Kuivun. Huimaa. Hengästyttää. Ja hermostuttaa, kun en saa mielestäni tarpeeksi aikaan. Kaikki väsyttää ihan liian nopeasti.
Kirjaprojektini on ollut viikkokausia täysin jäissä, vaikka kesällä sen piti ottaa tiikerinloikkia monenlaisen kenttätyön muodossa. Ketään en ole tavannut, missään en ole käynyt. (Ja turha varmaan sanoakaan, että kustantajasta ei ole kuulunut. Hitto. Omakustanteeksi tämä taisi kuitenkin mennä. No. Kunhan saan sen kasaan.)
Maanantaina palautin Lääkäri-pokkarin. Se olikin aikamoinen rypistys näissä lämpötiloissa, varsinkin kun viimeistelyn ohessa piti lomailla perheen kanssa ja suunnitella lähestyvää muuttoa (lue: hävittää tavaraa epätoivoisesti). Nyt puoliso jo aloitti työt, joten lapsi ja minä lomailemme kahden. Tämä päivä meni uimarannalla, huomenna ehkä jotain muuta, tai sitten ei: kohta on kuitenkin rannoilla jo sinilevää, eikä pääse veteen.
Mutta katsokaapa, miten dramaattinen on heinäkuun Lääkäri-pokkari! Itse annoin tarinalle nimeksi ”Olet minulle pakkomielle”. Kolmiokirjalla sitä on ruuvattu vielä lisää dekkarimaisempaan suuntaan, ja takakansiteksti on laadittu samassa hengessä. Kanneksikin on valittu tummasävyinen kuva. Ei, tässä ei ole nyt tippaakaan Hilja Valtosta, vaikka nokkelasti sanailevia naisiakin kansien sisältä kyllä löytyy. Mutta toki myös sitä jännitystä, jota ulkoasu lupailee. Yhdestä asiasta olen erityisen iloinen: takakansiteksti ei spoilaa dekkarijuonta. Tarinassa on useita pahiksia, ja pääpahis paljastuu vasta lopussa. Yhden hassun jutun huomasin selaillessa: olen antanut päähenkilön parhaalle ystävälle nimeksi Tea, ja juuri palauttamassani pokkarissa bestis puolestaan on – ta-daa – Teea. Että semmoinen kesäpää. Jospa seuraavassa hän olisi edes Tiia tai Nea…
palavarakkaus 