Summa summarum

Vuoden viimeinen tunti vetelee viimeisiään. Sen kunniaksi vähän statistiikkaa: Tässä blogissa on vuoden 2016 aikana vieraillut 2048 eri lukijaa lukemassa postauksia, joita olen 1,5 vuoden aikana kirjoittanut vähän yli 300 kappaletta. Ilahduttaa, ihmetyttää ja vähän liikuttaakin.

Toistan saman uudenvuodenlupauksen kuin muutama hetki sitten pihalla naapurille: vuonna 2017 kirjoitan valmiiksi ja lähetän kustantajalle nuortenkirjakäsikseni.

Mitä muuta? Ainakin kirjoitan pokkareita. Loppiaisen jälkeen alan myös työstää jatkokertomusta, joka julkaistaan vain netissä. Se on erään yrityksen markkinointia, ja sitä puffataan somessa. Mielenkiintoista nähdä, lukeeko sitä kukaan. Onkohan ihmisillä aikaa, kiinnostusta ja kärsivällisyyttä palata kerran viikossa muutaman minuutin ajaksi lukemaan harmitonta, nostalgista hassuttelua?

Joulusta selvinnyt

Menevätköhän juhlapyhät ikinä niin kuin etukäteen suunnittelee? Joskus yllätykset ovat mukaviakin, mutta nyt suunnitelmia muuttivat sairaalaan joutunut mummo ja lapsen korvatulehdus.
No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Kumpikin potilas on hyvää vauhtia toipumassa. Takana on huonosti nukuttuja öitä, mutta onneksi myös hauskoja hetkiä ja lämmintä joulutunnelmaa sukulaisten kanssa. Joulupukkikin piipahti tuomassa lapselle lahjan. Hän tosin sattui käväisemään ovella juuri silloin, kun olimme sairaalassa mummoa tervehtimässä…
Paras pukki omasta mielestäni oli mieheni lääkäriystävä, joka keskeytti oman Tapaninpäivän-viettonsa ja teki kotikäynnin korvapotilaan luona. Surkeasti nukutun yön jälkeen olisi taatusti ollut silkkaa surkeutta jonotella ruuhkaisessa terveyskeskuspäivystyksessä (50 kilometrin päässä!) itkevän lapsen kanssa.

Keskeneräinen Timantti-pokkari oli mukana muistitikulla, mutta en ehtinyt edes avata tiedostoa, niin tiivistä oli meininki. No, nyt isken tekstin kimppuun sitä suuremmalla innolla!

ressu

Toiveikasta joulua!

kirkaslehti.jpgValoa kohti mennään, päivät pitenevät. Jouluna reissataan sukuloimaan, ja sitten voikin jo valmistautua uuteen vuoteen. Jossain horisontissa häämöttää kevätkin. Olen toivoa ja toiveita täynnä, kun mietin sitä.
Ensi vuonna pääsen toisen kerran itse kirjoittamani näytelmän ensi-iltaan!
Ensi vuonna lähetän kustantamokierrokselle nuortenkirjakäsikirjoitukseni!
Muita suunnitelmia punon joulunpyhinä.

Nurkan takaa kuuluu jollotusta

Viimeinen kokonainen työpäivä ennen joululomaa. Timantti-pokkari on vasta puolivälissä eli ei aivan siellä, missä etukäteen luulin sen näinä päivinä olevan. No, se valmistunee kyllä, kun vain buukkaan itselleni kirjoitusaikaa muutamaksi illaksi.

kinkku

Kinkkukin on jo hankittu, mutta ei vielä paistettu.

Puolivälihän on siinä mielessä kiitollinen kirjoitusvaihe, että kaikki henkilöt on nyt tavattu, jännitteet heidän välilleen luotu, ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin kohti huipennustaan. Tässä tapauksessa tekee mieli sanoa, että romahdustaan – lattia murenee päähenkilön jalkojen alta ihan totaalisesti.

Ajatukset karkaavat jo ensi vuoteen. Näytelmäni lukuharjoitukset alkavat tammikuussa. Minullahan ei ole niissä tietenkään minkäänlaista roolia, mutta voi, miten haluaisinkaan olla kärpäsenä katossa! Minua on alkanut kovasti kiinnostaa, miten ohjaaja työnsä tekee, kuinka hän tarkalleen ottaen toimii, kun hän puhaltaa hengen tekstiini. Viime kerralla kun hän sen teki, se tuntui taikuudelta: olin vain latonut tekstiä tietokoneelle, ja kun menin ensi-iltaan, minun silmieni eteen avautui ihmeellinen, kokonainen, oikea maailma.
Kaksi isoa miesroolia on vielä miehittämättä. Tai niihin on näyttelijät, mutta ohjaaja haluaa ennen roolituksen lukkoon lyömistä nähdä, miten miesten kemiat toimivat yhden naisnäyttelijän kanssa, joka on toisen mieshahmon rakastettu.
Nainen on selvästi kumpaakin miestä vanhempi. Hän on viisissäkymmenissä, mutta hyvinkin kymmenisen vuotta nuoremman oloinen ja viehättävä nainen. Miehet ovat molemmat jonkin matkaa yli kaksikymppisiä. Käsikirjoituksessa ei ole huomioitu tätä kuviota mitenkään – tietenkään, enhän kirjoittaessani tiennyt roolituksesta juuri mitään. Pitäisikö se huomioida, minulta kysyttiin viimeisimmässä palaverissa. En heti osannut vastata. Mielessäni vain mietin, olisiko asiaa otettu esille, jos se triangelin vanhin olisikin ollut mies ja kaksi muuta naisia? No okei, nythän ei voi avata iltapäivälehtien sivuja ollenkaan näkemättä otsikkoa Dannysta ja hänen naisystävästään, nuoresta tangokuningattaresta…
Odotan siis ohjaajan päätöstä – ja mahdollista toivomusta siitä, miten ikäeroa sivutaan tekstissä.

Rönsyilyä

Eilen avasin pitkästä aikaa nuortenkirjakässärini. Joo, minun on pitänyt työstää sitä joka päivä vähäsen, mutta nyt on taas vierähtänyt pari viikkoa etten. Huoh!
Ja kas: tajusin, että minun on ratkaistava muutama iso asia, ennen kuin kannattaa jatkaa eteenpäin. Päähenkilön ja hänen siskojensa iät on mietittävä vielä kerran uudelleen. Olen kirjoittanut kunnon teiniraivoa keskimmäisen siskon suuhun, mutta nyt alkoi tuntua, että hän onkin siihen liian vanha. Voiko lukion ekaa luokkaa käyvä vielä pimahdella mitättömistä asioista?
Yhdelle sivuhenkilölle on alkanut väkisinkin tulla isompi rooli. Annanko sen hänelle, vai mitä teen? Mitä se vaikuttaa kokonaisuuteen? Mikä on tämän henkilön tarkoitus tarinassa? Onko sitä?
Minulla oli alun perin ajatuksena kirjoittaa kuvaus ”tavallisen teinitytön tavallisesta vuodesta”, mutta nyt vuoteen on alkanut kasautua isoja ja rankkojakin kokemuksia. Otanko, jätänkö? Jos otan, tuleeko tästä tarinasta jotain ihan muuta kuin suunnittelin? Ja jos, niin onko se hyvä vai huono asia?
Alkuperäinen ideani on otettava suurennuslasin alle, sitä on pyöriteltävä, venyteltävä ja katsottava, kestääkö se käsittelyn ratkeamatta.

Epämukavuusalue odottaa

Kuumehoureissani tein jotain hassua: ilmoittauduin työväenopiston kirjoituskurssille. Olin napannut kirjaston eteisestä ohjelman, selaillut sitä parina iltana ja miettinyt, ehtisinkö kevään mittaan kartuttamaan jotain hyödyllistä tai ainakin hauskaa taitoa. Valokuvausta, taittamista, ranskan alkeita…? Ja kas, sitten ilmoittauduin kirjoituskurssille, jossa tehdään esitettäväksi tarkoitettuja tekstejä: runoja, laulun sanoja, stand uppia. Kirjoitetaan ja sitten esitetään.
Minähän en ole minkäänlainen esiintyjä. Mark Darcyn sanoja lainatakseni olen appallingly bad public speaker niin kuin Bridget Jones. En osaa laulaa. Ajatus minusta vetämässä stand uppia on väärällä tavalla koominen.
Miksi sitten moiselle kurssille? No, haluan päästä osille nimekkään vetäjän osaamisesta kirjoittaa suuhun sopivaa tekstiä. Toivon mukaan teen joskus vielä lisää näytelmiä, ja pokkareissakin mietin usein juuri sitä, miten repliikit muotoilisin niin, että ne kuulostavat oikeasti jonkun elävän ihmisen puheelta. Toivon, ettei vetäjä heitä minua luokasta, jos kieltäydyn laulamasta tai muuten esiintymästä…

Pitkästä aikaa myös lukuraportti. Olen lukenut kollegan pokkarin ja Saara Turusen romaanin Rakkaudenhirviö. Soile Jokirannan Lääkäri-pokkari Tule vaimokseni ennen kuin kuolet oli viihdyttävä, realistinen ja koskettavakin tarina. Ainakin kaikki, joilla on lapsia, pystyvät samastumaan siihen hätään ja ahdistukseen, jota päähenkilö tuntee. Miten pieni lapsi pärjää, jos hänen ainut vanhempansa kuolee?
Erityismaininta siitä, etten takakansitekstin perusteella arvannut, miten tapahtumat kehittyvät. Ehkä se ei ole kaikille viihteen lukijoille ongelma, mutta minun lukukokemustani latistaa aika tavalla se, jos arvaan kaikki käänteet heti alussa.

Entä Rakkaudenhirviö? Se oli hyvä kirja, ehdottomasti, mutta ei sellainen, jota olisi ollut

vilkkumaa

Tämä menossa nyt.

kiire ahmia loppuun. Tämä johtui ehkä kirjan päiväkirjamaisesta kerronnasta: siinä päähenkilö selostaa lukijalle, mitä tapahtuu ja kuka sanoo mitäkin, usein hyvin lakoniseen tyyliin.
Noin ilmaistuna se kuulostaa kuivakalta, mutta ei, sitä Rakkaudenhirviö ei totisesti ole. Se on hauska ja häijyydessään paikoin neulanterävä, täynnä pieniä riemastuttavia havaintoja elämästä, suomalaisuudesta, vähän kaikesta.
Romanssikin siinä kuvataan, mutta hyvin omintakeiseen tyyliin. Vastapuolena on todellinen Prinssi Rohkea, josta ei löydy ensimmäistäkään säröä. Suhde tuntuu perustuvan siihen, että ihastuttava espanjalainen mies ihastuu kauniiseen skandinaaviin, ja siihen sitten tavallaan jäädäänkin.
Kummatkin yrittävät vuorollaan sopeutua toistensa kotimaahan, huonoin tuloksin. Erohan siitä sitten tulee, eikä lukija ihmettele, koska pariskunnan suhteen kuvauksesta ei löydä minkäänlaista vihjettä intohimosta. Ei sitten niin pienintäkään. Sellainen kaikki on riisuttu pois, tai pitäisikö sanoa, että jätetty pukematta.
Romanssi vaikutti niin omituiselta muotopuolelta, pikkutyttömäiseltä kuvitelmalta ihmissuhteesta, että luulin sen olevan unta, houretta tai kertojan kirjallinen projekti. Ehkä se olikin. Joka tapauksessa kontrasti oli iso muuhun kerrontaan, joka oli välillä niin realistista, että melkein tunsi oman naamansa painettavan kipeästi todellisuuden rosoihin.

Post morbum

Zombit ovat lakanneet huojumasta kodissamme. Jo eilen tein kyllä jonkinlaisen työpäivän, mutta saalis jäi reilusti vajaaseen yhteen lukuun, ja sen verran tahmeaa kirjoittaminen oli, ettei tekstin laadusta ole takeita. Se saattaa vaatia työstämistä, mutta tyhjää parempi varmasti.

Raapaleeni ovat matkalla Kouvolaan! Tästä kiitos kuuluu naapurille, joka otti oikein asiakseen käydä nappaamassa pöydän kulmalla sitkeästi nököttäneen kuoren mukaansa. Se olisi hyvinkin kaiken joulunalustohinan myötä voinut unohtua, hautautua papereiden alle ja löytyä vasta ensi vuoden puolella. Kyllä olisi ketuttanut.

Tiesittekö, että romantikoille on oma joulukalenteri? En minäkään, mutta linkki sinne löytyi edellisen postauksen kommenttilaatikosta. Nimimerkki Satujose on kirjoittanut romanttisen novellin jokaiseen luukkuun. Itse en ehtinyt vielä lukea ainuttakaan, koska luin hänen kirjoittamisaiheista blogiaan koko aamun. Vahva suositus sille!

Aatteen naiset hyökkäävät

Koko perhe on viikonlopusta saakka sairastanut vaihtelevalla kokoonpanolla. Sangen

laakari12kansi

Pahoittelu ruttuisesta kannesta. Postin piikkiin (tämäkin).

hyvä, että kerrankin laskin Timantti-pokkarin aikatauluun muutaman päivän pelivaraa odottamattomien sattumien varalta. Se taas on huonoa, että se pelivara on nyt kokonaan käytetty, ja olisi pian päästävä takaisin tekstin pariin. Mieluiten heti.

Posti toi tänään joulukuun Lääkärin. Tämä on nyt se pokkari, jota kirjoittaessani nauroin ehkä enemmän kuin kertaakaan tähän mennessä. Äsken selailin valmista pokkaria – ja nauroin. En ole varma, onko suosikkihahmoni päähenkilö Marikki, vaiko hänen täräkkä äitinsä Riitta tai hyytävä serkkunsa Eija, jotka ovat molemmat koomisuuteen saakka aatteen naisia ja aina valmiita hyökkäämään vakaumuksensa puolesta.

laakari12sivu

Sinne jonnekin

lumimarjat.JPG

Viikonloput ovat yleensä elämän parhautta, mutta viime päivistä on saanut hakea ilonaiheita suurennuslasilla.
Lapsi on kipeänä ja nukkuu pitkin päivää, mutta ei juurikaan yöllä.
Itselläni on flunssan jälkitautina karmea, jatkuva, kutittava yskä, joka tuntuu koko ajan vain yltyvän, vaikka kitaansa kaataisi mitä troppia.
Puoliso joutui eilen töihin ja teki 12 tunnin työpäivän. Oma päivä sairaan lapsen kanssa kotona tuntui noin kolmen päivän mittaiselta.
Yksi aikakausi omassa elämässä päättyi, kun viimeinen isovanhemmistani nukkui pois. Paljon jäi sanomatta, kyllä, ja vielä enemmän kuulematta. Isoäiti otti tarinat mukaansa sinne minne lähti – jos arvata pitäisi, niin valkeuteen, kirkkauteen.
Unenpuutteessa oksennukselta haisevien rättien keskellä nuokkumisen vastapainoksi kävin tänään kameran kanssa ottamassa happea. Kuvasin huurretta. Joistakin kuvista tuli mieleen isoäiti ja hänen matkansa sinne jonnekin.

Somen hirviöt ja kaunottaret

puuro

Tässä on kuva lounaastani. Syön kerran viikossa lounaaksi puuroa, koska aamuisin sitä ei tule enää keitettyä (lapsi alkoi kapinoida). Kaurapuuroa luomuhiutaleista, mustikkasoppaa, pakastevadelmia, saksanpähkinöitä ja auringonkukansiemeniä.
Puuroa syödessäni muistin ihmisen, jota en ole nähnyt vuosikausiin. Hän oli monta vuotta sitten minun ja puolisoni Facebook-ystävä, jonka päivitykset olivat meille eräänlaista sosiaalipornoa. Me näet luimme niitä ihan vain taivastellaksemme, miten joku saattoikin olla niin itsekäs ja typerä. (Ei kovin ylevää toimintaa, ja kyllähän meitä hävetti.)
Ennen Nälkäpäivää hän raivosi, miten työnantaja helvetistä oli päättänyt, että ruokalassa olisi tuolloin tarjolla vain puuroa, ja ruoka-annoksista säästyneet rahat lahjoitetaan Nälkäpäivä-keräykseen. Minulta ei ole kukaan kysynyt, haluanko syödä puuroa ja lahjoittaa sinne rahaa, hän kiukutteli. En halua! Ja kun syö lounaaksi puuroa, on hirveä nälkä jo heti alkuiltapäivästä.

Talletin kansiollisen kuvakaappauksia hänen ihmisvihamielisistä postauksistaan. Ajattelin, että niitä voi käyttää jossain kirjallisessa projektissa. Myöhemmin, kun hän oli jo poistunut (omasta tahdostaan) ystävälistaltani, tutkin kansion sisältöä ja tajusin, että sillä materiaalilla ei ollut käyttistä – ainakaan, jos haluaisin luoda realistisen henkilöhahmon. Tottahan tälläkin ihmisellä täytyi olla sympaattisempi puolensa, mutta sitä hän ei somessa koskaan näyttänyt.

Somessa on helppo esittää kaunotarta – tai hirviötä. Se on meidän kaikkien oma pikku esiintymislava.
Jotkut paheksuvat niitä kaunotar-esityksiäkin. Minä en. Sanon, että laittakaa vaan kännykästä kauneusasetukset tappiin, kun otatte selfien, ja Photoshopilla voi hoitaa loput. Vuosikymmeniä meille on tuutattu mainosmiesten viestiä siitä, miten meidän ulkonäössämme on jotain vikaa, ja ostamalla sitä, tätä ja tuota voimme muka korjata tilannetta. Nyt kun meillä on käytössämme työkalut, joilla saamme parilla napin painalluksella itsestämme yhtä ihania ja virheettömiä kuin mainosten naiset, niin miksikä niitä ei käyttäisi? Antakaa mennä, siskot (ja veljet)! Antakaa mennä ja voimaantukaa hehkeistä kuvistanne!