Säälittävä vai kammottava

Eilen sain mainostoimistolta tulleet hommat siihen vaiheeseen kun ilman jatko-ohjeistusta on mahdollista. Tänään siis palaan pokkarin pariin.
Hahmoni seikkailevat Niemellä, mikä eilen julkistetun Finlandia-palkinnon huomioon ottaen tuntuu hiukan huvittavalta. No, en minä sitä vaihda.
Hurmeen kirjan varausjonoon laitoin itseni äsken kirjaston sivuilla. Siellä oli 1800 muutakin jonottajaa 😊 No, minulla ei ole kiire. Liksomin Everstinnan vasta sain ja aloitin.

Selkokirjakäsikseni tiimoilta ei ole kuulunut vielä mitään. Ai että kuka hullu kuvittelee kuulevansa kustantamosta jotain parin päivän päästä? No minä, koska lähetin sen viestin tutulle ihmiselle. Kun kävin mielessäni läpi vastausvaihtoehtoja, oli yksi ikävimmästä päästä se, että heillä ei olisi kiinnostusta edes tutustua koko tekstiin. Tähän tyyliin: ”Hei, hauska kuulla sinusta, mutta emme julkaise lainkaan selkokirjoja. Mukavaa joulun odotusta!”. Tai no, miten se olisikaan – ottaisiko sitä mieluummin kuitenkin tuollaisen viestin kuin kuulisi, että käsis ei sen lukeneen mielestä ylitä julkaisukynnystä. En tiedä.

Äsken googlasin tietoa taideteosten konservoinnista, sillä eräs pokkarin henkilö on monia eri bisneslajeja kehnohkolla menestyksellä kokeiltuaan päätynyt taiteen pariin ja löytänyt sieltä hämäriä oikopolkuja rikkauksiin. Olen nyt hiukan kahden vaiheilla, miten pahan äijän hänestä teen – säälittävän vaiko kammottavan.
Kohta senkin tiedän.

Plumps

sukellus.png

Symbolinen kuvituskuva.

Lähetin sen. Eilen aamupäivällä. Tekstin kustantamoon. Hah.
Lähetin myös kolumnin kaupunkilehteen. Sitäkin epäröin ensin. Pieni teksti syntyi niinkin arkisesta asiasta kuin kauppareissusta. Kun luin sen läpi, se tuntui tätimäiseltä lässytykseltä. Sitten ajattelin, että minähän olen täti-ikäinen ihminen, joten lässytys kuuluu luontaisetuihini. Ja sinne meni sekin. Ehkä se julkaistaan, ehkä ei.

Olen soimannut itseäni saamattomuudesta jo monta vuotta. Syyttänyt siitä, että olen tehnyt vain pakollisen ja ne hommat, mitä on tyrkytetty. No, nyt tein vähän enemmän ja täytyy sanoa, että siitä tuli hyvä olo. Kuin olisi itseään potkaissut persuksille.

Mainostoimiston tekstit ovat kesken, niiden kimppuun siis mars. Jos saan ensimmäisen kokonaisuuden valmiiksi ajoissa, palaan pokkarin pariin. Tauko tekee tekstintuottamiselle välillä hyvää, mutta se ei saa venyä liikaa. Silloin on riski, että tarinan tärkeitä detaljeja unohtuu ja tulee toistoa tai aukkoja. Virheet toki sitten yleensä huomaa oikoluvussa.

Hämmentävän tuotteliaaseen eiliseen kuului myös kolme juoksukierrosta kuntoradalla. Niitä tahkotessa syntyi päässä idea Nyyrikki-novelliin. Sekin pitää jossain välissä kirjata muistiin.

Voi jatkuisipa tämä flow.

Tässä eikä seuraavassa elämässä

kirjaimet.jpgPokkari onkin toistaiseksi jäähyllä, koska mainostoimiston kiireettömät työt muuttuivat kiireellisemmiksi. Niitä pukkasi myös lisää. Yhteensä tehtävää on nyt ehkä kahden kokonaisen työpäivän verran, ja ainakin osan pitää olla valmista tällä viikolla. Parempi siis aloittaa tänään.
Luvassa on sekä lisäosia jo kirjoitettuun tekstien sarjaan että pieniä henkilöhaastatteluita, joihin jokaiseen pitää kehittää jokin hauska näkökulma. Joskus se käy kuin itsestään, joskus se on kuin puristaisi kivestä vettä. Ja kun väen väkisin on keksinyt jotain, saattaa haastateltava tekstiä tarkistaessaan alkaa ihmetellä tulkintaani. Aina eivät näet firman markkinointiväen ja muiden työntekijöiden ajatukset oikein kohtaa. Joillekin tulee oikeasti yllätyksenä se, että firmojen markkinointiviestinnässä käytetään tosiasioita hyvin valikoivasti. On niitä faktoja, jotka nostetaan otsikoiksi, ja sitten niitä, jotka löytyvät pienellä präntillä tuoteselosteesta.

Mitä muuta? No, minulla on kirjoitettuna saate kustantamolle. Siihen käsikirjoitukseen. Meilaan sen heti kun kykenen. Tänään. Jännittää vain ihan kamalasti, vaikkei pitäisi.
Aion aloittaa aiemman työn kautta tutusta kustantamosta, ja jos sieltä tulee vastaukseksi ei kiitos, miettiä vasta sitten seuraavan vaihtoehdon. Ei pitäisi jännätä eikä stressata, koska vihreän valon saaminen ensimmäisestä paikasta ei olisi lottovoitto, mutta melkein. Kaikkiin kustantamoihin tulee hirmuiset määrät käsiksiä. Kun yritän tuon pitää mielessäni, ne todennäköiset hylkyviestit eivät kirpaise niin paljon.
Mielessä täytyy pitää sekin, että käsis on jo olemassa, enkä aio sitä työstää, jos en saa ketään siitä kiinnostumaan. Ei siis tarvitse itkeä turhan työn perään. Sitä en ole vielä päättänyt, monennenko hylkyviestin jälkeen luovutan ja palautan tarinan maatumaan kovalevylle.
Jaaha. Olisikohan niin, että lähetän sen ensimmäisen meilin nyt ihan saman tien. Ehkä siitä tulisi voitokas fiilis. Ehkä tässä elämässä pitää uskaltaa, koska ei ole olemassa varmaa tietoa siitä, onko seuraavaa tulossa.

Löytyi!

Huh. Puolen tunnin ajan luulin, ettei minulla enää ehkä ollut tuon edellisessä postauksessa mainitun selkokirjan käsikirjoitusta olemassa. Sitä ei löytynyt läppäriltä, ei pilvestä, eikä käytössä olevasta sähköpostistani.
Ulkoista kovalevyä en vielä ehtinyt tarkistaa, kun tajusin, että kilpailusta on niin monta vuotta aikaa, että olen käyttänyt silloin eri meiliosoitetta. Ja sieltähän se sitten löytyi, lähetetyistä viesteistä liitteenä – siippa oli tulostanut sen puolestani kisaan, joten olin lähettänyt sen hänelle.
Olisipa ollut aika ankeaa hukata teksti, jolla on mittaa kuitenkin yli 13 000 sanaa. Kohtalon ironialta se olisi tuntunut siksi, että koneeni, pilvipalveluni ja kovalevyni pursuavat niitä keskeneräisiä yritelmiä. Kun olen saanut aikaan jotain, jossa on sekä alku, keskikohta että loppu, hilloan sitä ensin viisi vuotta ja sitten huomaan hukanneeni…
Pikaluin jutun, ja minusta se oli aika kiva. Lopusta tulee sellainen tuntu, että se on vauhdilla nykäisty kasaan, joten sitä voisin hiukan hinkata. Mutta muuten – kyllä tuo minusta ansaitsisi saada lukijoita.
Testilukija voisi olla poikaa, joku, joka osoittaisi mahdolliset heikot kohdat. Tai sanoisi suoraan, jos tässä ei hänen mielestään ole ainesta. Keksin jo, ketä kysyn ensimmäisenä.

Kiitos Pelimiehestä

Marraskuu vetelee viimeisiään. Ei jää ikävä. Hyvästi. Älä soita tänne enää koskaan. Jne.

Tämä siitä huolimatta, että takana on periaatteessa ihan kiva viikonloppu. Kaiken muun kivan ohessa tein hyvän ohjelmalöydön. Jo muutaman vuoden tilanne on ollut se, että katson telkkarista lähinnä uutisia. Kokemus on sellainen, että kun parhaaseen katseluaikaan avaan telkkarin, sieltä tulee kanavasta riippumatta joko kokkailua tai jonkin sortin reality-kisailua, temppuilua tai jekkuilua. Ei kiinnosta minua liekitys, ei ninjailu, ei pränkit, ei.
Erilaisista suoratoistopalveluista katselemme puolison kanssa rykäyksinä tv-sarjoja ja elokuvia, silloin kun inspiraatio iskee. Monet tuoreet kotimaiset sarjat ovat menneet ohi, jotkut niistä olemme koekatselun jälkeen hylänneet.
Maikkarin Pelimies on noita ohi menneitä. Viikonloppuna viimeinkin ehdin katsastaa sen ja olin tippua sohvalta. Olen fanittanut Joonas Nordmania (kuten muutakin Siskonpedin porukkaa) aiemminkin, mutta nyt olen valmis julistamaan hänet neroksi. Pakko oli katsoa heti neljä jaksoa. Yksinkertaisesti mahtavaa kamaa. Etenkin häijyn huumorin ystäviä suosittelen tutustumaan.

Nyt sitten latautuneena uuteen viikkoon ja töihin. Kai. Suunnittelin käyväni lenkillä, kun saan yhden lyhyen tekstin kirjoitettua ja lähetettyä. Nyt ei jopa sada mitään. Vähän kyllä ihmettelen, että missä aurinko luuraa. Kello käy kymmentä, ja ikkunasta näyttää iltahämärältä. No, kaamosvalot ainakin loistavat kauniisti naapurien parvekkeilta…

Pokkarin pariin palaan luultavasti iltapäivällä. Sitä on koossa jo seitsemän lukua, joten se saattaa vaikka valmistua tällä viikolla. Sen jälkeen alan ideoida jatkokertomusta Nyyrikkiin. Sillä ei ole kiire, joten ohessa yritän – taas — paketoida jonkin oman projektini valmiiksi asti…

Eilen pojan jalkapalloharjoituksia seuratessani mietiskelin noita kaikkia ikuisuusjuttujani ja myös sitä, että onhan minulla jotain periaatteessa valmistakin, jota ei ole koskaan julkaistu missään. On joitakin novelleja ja nuorten selkokirjan käsis. Osallistuin tuolla selkokirjalla muutama vuosi sitten erään pienkustantamon kilpailuun. Perästä ei kuulunut ikinä mitään, ja koko kilpailu taisi mennä jotenkin mönkään, sillä kyseinen kustantamo ei julkaissut voittajateostakaan koskaan, vaan sen teki toinen kustantamo monta vuotta myöhemmin.
Vaikka käsikseni ei pärjännyt tuossa hiukan epämääräiseksi muodostuneessa kisassa, voisi se ehkä kelvata jonnekin. Pitäisi vain tarjota. Kai selkokirjoja vielä kustannetaan…?

K-18

Yle on tehnyt pornoa naisille 7-12 minuutin podcasteina. Kuuden jakson käsikirjoitukset on koostettu naisten esittämistä toiveista, tekijät kertovat. Kokonaisuuden nimeksi on annettu – kuinka ollakaan – Radio Regina! Pikkuisen repesin. Näin se vain on, että kun puhutaan naisnäkökulmaisesta erotiikasta, on yksi nimi Suomessa yli muiden. Hauskaa, että Regina ei unohdu.

Pakko oli kuunnella ja – noh, ainakin kahden osan jälkeen olen hiukan pettynyt. Jaksot koostuivat lyhyistä ja vähän pidemmistä tunnelmapaloista, joista useimmat olivat aika latteaa toiminnan kuvausta, tyyliin ”He kokeilevat eri asentoja ja molemmat nauttivat seksistä.” Ihan kuin jostain Väestöliiton esitteestä.

Olisiko voinut kuitenkin tilata ammattikirjoittajilta tekstejä, jotka pohjautuvat noihin toiveisiin? Vai onko aistivoimainen kuvaus erotiikkaa ja porno sitä panemista, josta kerrottaessa adjektiivit ovat turhia? Riittää, kun kerrotaan, että nyt tappi laitetaan anukseen, ja sitten mielikuvitus hoitaa loput, niinkö? Kai sitten.

Kun kuuntelin ekan jakson, sillä oli siinä vaiheessa kuuntelukertoja noin 2300 kappaletta. Toisella jaksolla enää vähän yli 600 kappaletta. Kolmea neljästä kuuntelijasta siis ei kiinnostanut kuunnella enempää, ja jotenkin epäilen, ettei kama ollut heidän makuunsa liian roisia — siitähän tuolla oikein kovasti kuulijoita varoitellaan, että nyt tulee vaikka mitä rajua — vaan yksinkertaisesti tylsää. Kun on kuullut pari tarinantynkää, on kuullut ne kaikki. Se fiilis itselle jäi.

Sori tyly arvio. Idea on kiva kyllä, jatkakaa ja jalostakaa ihmeessä.

Kohti pahuuden ydintä

Pikku marakatti palasi päiväkotiin ja minulle palasi työrauha. Ajattelin aamupäivän kirjoittaa pokkaria ja iltapäivän pyhittää nuortenkirjalle tai novellikokoelmalle, fiiliksestä riippuen. Jossain siinä välissä kuntoilen vähän. (Tai vaikka paljon, jos saan itsestäni irti.)

Eilen luin loppuun Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisen osan, Sysipimeän. En oikein tiedä, millä mielellä siitä olen. Vaikka trillerijuonessa oli käänteitä ja detaljeja paljon, minulle tuli kiireen vaikutelma. Oliko kirja kiireessä kirjoitettu, vai luinko minä sen kiireesti, liian pian ensimmäisen osan perään?
Tarinan kehys oli minulle niin tuttu, ettei se jaksanut sykähdyttää. Tiesin jo tarpeeksi päähenkilön elämästä, tavoista, ajatuksista. Sivujuoni – alaikäisen ahdistelusta syytetty radiojuontaja – jäi niin latteaksi, että minun teki mieli harppoa häntä käsittelevät sivut yli. Hänen kerrottiin olevan mukava mies, mutta se mukavuus ei välittynyt minulle asti, enkä oikein jaksanut kiinnostua hänen kohtalostaan. Pääjuoni oli kaamea (tämä siis kehu, koska lajityyppi) ja jännitys paikoin piinaavaa. Kidutettujen ihmisten kärsimyksen kuvaus käänsi vatsaa.
Ihan äkkiä en taida lukea kolmatta osaa. Ehkä en mitään muutakaan dekkaria. Pahuuden kuvaus ei (varsinkaan suurina annoksina) sovi hermorakenteelleni. Siinäpä varmaan syy, miksi kirjoittajanakin olen valinnut leipälajeikseni romantiikan ja huumorin. Tosin nyt tekeillä oleva pokkari on tummasävyinen, ja tänään siinä lähestytään pahuuden ydintä. Onneksi tässä genressä hyvä saa aina voittaa pahan.

Hyggeä ja kimallusta

Päivä parani eilen aika nopeasti. Sain epärehelliseksi uumoillun vuokralaisen kiinni. weisteHän vakuutti maksuhaluaan ja -aiettaan. Annoin mahdollisuuden. (Minun heikkouteni vuokraemäntänä on, että annan aina toisen mahdollisuuden ja sen jälkeen kolmannen ja kuuntelen selityksen selityksiä vielä silloinkin, kun pitäisi jo ottaa laput pois silmiltä ja toimia. Minä kun vain haluaisin olla ihmisille kiva. Tämän vuoksi olen onnetonta esimiesainestakin, minkä olen työelämässä karvaasti kokenut.)
Ja kun tuo kivi vierähti sydämeltä, sain taas kirjoitettuakin. Oikeastaan alkoi taas sellainen pursuamisvaihe. Minulla on neljä projektia, joita haluaisin viedä eteenpäin. Kun vaan ehtis.

Tälle päivälle luvattiin ja saatiin lumipyryä. Yöllä yskinyt lapsi halusi ja sai jäädä kotiin. Kun lapsukainen katsoi leffan, minä kirjoitin pari sivua pokkaria, joka kääntyi jo viimeiselle kolmannekselle.
Kävimme ostamassa joulukoristeita. Lapsen myötä minusta on tullut taas jouluihminen. Sekosin kimaltavien punosten ja latvatähtien äärellä. Krääsää tuli kotiin kokonainen kasillinen, lapsi olisi halunnut vielä enemmän.
Ja nyt me hyggeilemme, luemme viltin alla uutta Aku Ankkaa.

Luin nuortenromaanin loppuun. Sillä oli paljon ansioita, vaikka välillä jotkut ratkaisut tuntuivat vähän helpoilta. Ja hurraa, pääsin yli lillukanvarsista! Jotenkin onnistuin eliminoimaan lukukokemustani pilanneen vertailun 15-vuotiaaseen itseeni ja tällä hetkellä tuntemiini teineihin. Entäs sitten, jos he eivät muistuta tuota kirjan teiniä? Teinitytötkin ovat ihmisiä, eivätkä mitään homogeenistä joukkoa. Heilläkin on lukemattomia erilaisia tapoja luovia tässä maailmassa ja ilmaista itseään.

Töks

Varasin vihdoinkin ajan autohuoltoon. Tämä on niitä päiviä kun tietää, että kovin suuria ei saa aikaan. Keskittyminen kirjoittamiseen on vaikeaa, kun ajatukset askartelevat käytännön asioissa, tai pitäisi kai sanoa, huolissa.
Päivä meni pilalle heti aamulla, kun yritin tavoitella talooni vuokralaiseksi muuttanutta pariskuntaa. He ovat jättäneet vuokransa maksamatta, ja kun soitin, kuului luurista: ”Tämä numero ei ole käytössä”. Kuka nykyaikana vaihtaa yhtäkkiä puhelinnumeronsa? No, se tietenkin, joka jättää asiansa hoitamatta ja yrittää pakoilla niitä, joille on velkaa.
Tuli sitten taas kerran otettua kelvottomia vuokralaisia, joista eroon pääseminen on oma, raskas prosessinsa. Kokemus on opettanut, ettei mitään perintätoimistoa kannata palkata kovistelemaan noita luikureita. Se on vain ajan ja rahan menoa. Omien karhukirjeiden jälkeen on haettava vuokralaiselle häätöä ja saataviaan ulosoton kautta. Luikureilta harvoin saa enää mitään. Joiltakin saadaan sentään ulosmitattua veronpalautukset. Mahdollista on kuitenkin, että itselle kertyy vain lisää miinusta, koska voutikin laskuttaa muutamia kymppejä palveluistaan. Reilu meininki.
Jos jotain positiivista yrittää näistä tapauksista hakea, niin olen saanut heistä paljon aineistoa pokkareihini. Joskus olen ollut niinkin häijy, että olen tehnyt luikurin nimestä sellaisen väännöksen, että jos hän sattuisi tarttumaan kyseiseen pokkariin, hän todennäköisesti tunnistaisi itsensä.

Avaan pokkaritiedoston. Jos mitään ei synny, moppaan keittiön lattian ja lähden polkemaan kuntopyörää (siitä on tullut juoksemisen ohella lempiliikkumistani, koska samalla voi lukea kirjaa).

Sopeutumaton

luminenmaisema.jpg

Tämmöistä.

Melkein lähdin polkemaan kuntopyörää vietyäni lapsen päiväkotiin, mutta tässä olen, ison kahvimukin kanssa. Menen ennen lounasta. Ehkä. Tiedän että näitä kiireettömiä viikkoja pitäisi hyödyntää itsensäkin huoltamiseen, tiedäntiedän.

Vesisateen ja räntäsateen jälkeen saatiin tänään läjä märkää, painavaa lunta, ja sen myötä sellainen ajokeli, etten tilaa autolle aikaa öljynvaihtoon, niin kuin suunnittelin. Kirjoitan senkin ajan.
Eilen kirjoitin pokkariin kohtausta, jossa päähenkilöt ihailevat yhdessä jääkuikkaa. Katsoin Youtubesta hienon videon, johon oli kuvattu kuikkaparia Jäämeren rannalla. Siinä ylistettiin, miten hienosti jääkuikat ovat sopeutuneet karuihin, arktisiin olosuhteisiin. Olisinpa itsekin. Edelleen inhoan talven tuloa, vaikka kävinkin kellarikomerosta etsimässä luistimet esiin ja lupailin lapselle reissua tekojäälle. Mutta: en minä sinnekään suostu räntäsateella. Yök, en.

Pokkari on puolessavälissä: viisi lukua ja vähän alle viisitoistatuhatta sanaa. Se on tähän asti syntynyt hyvin vaivattomasti. Tekee mieli sanoa, että orgaanisesti. Olen ystävystynyt avainhenkilöiden kanssa, ja pidän heistä kaikista kovasti.
Niin syvälle olen uppoutunut luomaani maailmaan, että olen muutamaan kertaan yllättänyt itseni tekemästä kesäsuunnitelmia. Järkytys on ollut suuri, kun olen muistanut, ettei nyt eletäkään maalis-huhtikuuta, niin kuin pokkarissa.
Onneksi nyt saan taas palata sinne. Panen verhot kiinni.