Merirosvo könkkää ja kirjoittaa

Hommat on nyt mitoitettu tarkasti kuin sairaanhoitajat Esperillä konsanaan: Pokkaria on valmiina tasan 21000 sanaa. 4500 sanaa nippuun tänään ja saman verran huomenna, niin tarina on kasassa ennen viikonloppua.
Ongelmia ei ole näkyvissä, jutun pitäisi kulkea sujuvasti loppuun saakka. Ennalta-arvattavuus on yksi niistä synneistä, joista viihdekirjallisuutta soimataan. Se pitää jossain määrin paikkansa: ostaessaan pokkarin lukija ostaa myös lupauksen onnellisesta lopusta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yllätyksiä voisi tulla matkan varrella. Olen tähän pokkariin yrittänyt kylvää niitä. Hiukan harmittaa, etten ehkä koskaan saa tietää, toimivatko ne. Pokkaristi saa lukijapalautetta joskus ja jouluna.

Lapsi ei eilen halunnutkaan enää hämärässä hiihtämään, mikä oli hyvin ilahduttavaa, sillä nyt minua jomottaa selän, pakaran ja reiden ohella myös säärestä. Kävelin kauppaan ja takaisin sulavasti kuin puujalkaa käyttävä entisaikain merirosvo.
Mieleen palautui monta vuotta sitten lukemani juttu suomalaisesta menestyvästä naiskirjailijasta, jonka kroppa oli kirjoittamisesta niin romuna, että hän oli joutunut hankkimaan jonkin erikoisvalmisteisen työtuolin. En vain nyt enää muista, kuka painosten kuningattarista oli kyseessä. Mieleen tulee ekana Laila Hietamies, mutta saattoi se olla joku muukin.

Yhä vahvemmin tuntuu siltä, että minun pitäisi ottaa itselleni jokin hyvin fyysinen osa-aikainen työ. Yksi tai kaksi päivää viikossa liikkeellä tämän ainaisen jäpittämisen sijaan voisi tehdä ihmeitä.
Minulla ei ole harhaluuloja siitä, miten autuaaksi voi juoksulenkki tai pari viikossa tehdä, jos vastapainoksi jumittaa tässä kaiket päivät ja näin kiireaikaan vielä illatkin.

Auts

Kuusi lukua valmiina, neljä jäljellä. Ei aihetta suureen juhlaan, sillä työpäiviä on viikossa jäljellä enää 2,5, mutta ei toisaalta aihetta suureen huoleenkaan. Lääkäri-pokkari on edennyt etukäteen laskemassani aikataulussa. Voi hyvinkin olla, että tarina on valmis perjantaina. Jos ei ole, niin viikonlopusta on nipistettävä tunteja sen viimeistelyyn.

Olen tämän aamupäivän kirjoittanut puoli-istuvassa asennossa sängyssäni, sillä minua kolottaa. Eilen särki selkää ja mahaa. Tänään kipua on tuntunut reidessä.
Joko intensiivinen jumitus läppärin ääressä on käynyt kropalle, tai sitten tämä on jokin oikea vaiva. (Arvatkaa, olenko googlannut munasarjasyöpää, veritulppia jne.)
Ehkä Lääkäri-pokkaria kirjoittaessa sairastuu helpommin itsekin. ”Vai keksit sinä sairauksia henkilöillesi, no, tässä on vähän sinullekin! Hä-hää!”
Ehkä samassa asennossa kyyhöttäminen on tuonut iskias-vaivan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä: vain muutama päivä sitten retostelin puhelimessa sukulaiselleni, miten olen perheeni ainut, jolla ei ole ollut selkävaivoja oikeastaan koskaan.

Tuli vielä luvattua lapselle, että vien hänet tänään hiihtämään. Jihuu. Onneksi hän on ikäisekseen hämmästyttävän vahva poika. Luultavasti hän jaksaa kiskoa minut pystyyn, jos pyllähdän, enkä selkävaivani takia pääse hangesta itse ylös.

Jessöör, alkaa polttaa

Tänään Lääkäri-pokkari lumpsahtaa puolen välin yli. Se on henkisesti tärkeä kynnys. Tässä kohtaa tulee yleensä luottavainen olo siitä, että idea kantaa pokkarin mitan verran, eikä lopahda kesken.
Tämä voi tietysti olla myös kriisin paikka, kun tajuaa, että puolet sivuista onkin vielä tyhjillään, ja lukijalle on enää kovin vähän tarjoamista. On käynyt niinkin, että olen joutunut ottamaan koko juonen kriittiseen tarkasteluun ja lisäämään siihen mutkia.

Näin ei pitäisi olla nyt, sillä keskeneräisessä viidennessä luvussa päästään tarinan ytimen äärelle. Päähenkilöni Mila on tavannut molemmat menneisyytensä miehet, ja hänelle alkaa olla selvää, mitä hän noita miehiä kohtaan tuntee. Tunteille löytyisi vastakaikuakin, mutta eihän tämä tietysti niin helposti käy. Matkaan tulee suuri mutka, ja koska kyse on Lääkäri-pokkarista, siihen liittyy vakava sairaus.
Kun ihminen sairastuu, häntä halutaan auttaa, tukea ja suojella. Kaikin tavoin yritetään varoa loukkaamasta tai huolestuttamasta häntä. Läheiset uhrautuvat sairaan puolesta, työntävät omat tarpeensa ja tunteensa syrjään.
Entä kun tuo sairastunut keksiikin käyttää tilannetta hyväkseen ja ryhtyy manipuloimaan heitä? Kärsimystä ja kärvistelyähän siitä seuraa. Teeskentelyä, pinnistelyä, valheita.

Eilen pokkarille löytyi työnimikin: Polttaa, polttaa! Ja vaikken ajatellut Einin käännösiskelmää sen keksiessäni, niin nyt se soi päässä: Jessöör, alkaa polttaa…

Intohimon aika

Viikonlopun juoksulenkillä maisemat kohdallaan. Sama reitti, joka viimeksi masensi rumuudellaan.

Kello ei ole vielä kymmentä maanantaiaamuna, mutta kaksi asiaa on jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Valitettavasti kumpikaan niistä ei ollut työasia. Nyt sitten niiden pariin. Kirjoitin viikonloppuna pienemmän pätkän pokkaria kuin olin suunnitellut ja toivonut. Se tietää sitä, että näinä päivinä on oltava to-della ahkera. Jos kirjoitan 1,5 lukua / työpäivä, ei viikonlopuksi jää kuin oikoluku. Se ei ole mahdoton urakka, mutta tarkoittaa sitä, etten voi juuri rikkoa rytmiä muilla hommilla. Se yksi tekstiluonnos hylätyn tilalle on kuitenkin jossain kohtaa väsättävä.

Tässä Lääkäri-pokkarissa juonenkäänteiden ainekset syntyvät enemmän henkilöiden sisällä kuin tulevat jostain ulkoapäin. Siinä missä vaikka tuoreimmassa Timantti-pokkarissani Kohtalokas erehdys kaahataan karkuun yksityisetsivää ja pakoillaan poliisia, niin tässä kyse on ennen kaikkea ihmisten tunteista. Rakkaudesta, syyllisyydestä, oikeudentunnosta. Lisäksi kyse on intohimosta, niin kovalla liekillä roihuavasta, että väistäminen on vaikeaa.

Kahvin jälkeen siis intohimon pariin. Monikohan muu Suomessa aloittaa työviikkonsa samalla teemalla? Kai sitä pitää olla iloinen ja ylpeä erikoisesta ammatistaan 🙂

Kevätruuhkaa odotellessa

Tuoreen Timantin tekijänkappaleet saapuivat. Kohtalokas erehdys on tarina siitä, minkälainen sotku voi syntyä yhdestä aika mitättömän tuntuisesta lipsahduksesta kaidalta polulta.

Ennen lounasta vielä Lääkäri-pokkarin kimppuun. Toinen luku jäi eilen kesken, koska muita hommia tunki väliin. Tänäänkin aamupäivä meni niiden kahden pienen jutun kimpussa.
Äsken laitoin ne kommentoitavaksi. Hiukan toivon, että tyyppi on sen verran kiireinen päällikkö, ettei heti ennätä palata asiaan. Tai sitten palaisi asiaan ihan heti, ennen kuin ehdin päästä vauhtiin pokkarin kanssa.

Ensi viikon ajattelu hengästyttää. Täytyy saada pokkari melkein valmiiksi, niin että viikonlopuksi jäisi korkeintaan oikolukua ja viimeistelyä, koska muutakin ohjelmaa on kasaantunut. Täytyy kirjoittaa uusi teksti hylätyn tilalle.

Eilen ropsahti sähköpostiin myös kokouskutsu asiakaslehtipalaveriin parin viikon päästä. Vaikuttaa siltä, että koko lehden DL on tänä keväänä joitakin viikkoja aikaisempi kuin ennen. Ja minä kun olin kuvitellut ihan päinvastoin – että kevään lehti ilmestyisi tavallista myöhemmin, koska syksyn lehdenkin ilmestymistä lykättiin kuukaudella. Noh, järkevällä aikatauluttamisella tästäkin selvitään. Kai. Varmaan.

Mainostoimistosta tuli myös tiedustelua liittyen kahteen hauskaan mainoslehdykäiseen, joita olen takavuosina ollut tekemässä. Kyllä, kiinnostaa toki olla mukana, vastasin. Kummankin toteutuminen on vielä epävarmaa. Mahdollista on, että ainakin toinen iskee tuohon pahimpaan kevätruuhkaani.
No, tätäkään en nyt etukäteen murehdi, vaan olen iloinen, että kysyntää palveluilleni on. Siitä yhdestä firmasta, jolle tekemästäni verkkoartikkelista sain ynseää palautetta, ei ole kuulunut moneen kuukauteen. Epäilen, että yhteistyömme jäi kolmen artikkelin ja yhden mikkikeikan mittaiseksi. Saattaa tietysti olla, että tilaaja karkottaa palautteillaan muutkin alihankkijat ystävällisemmille vesille, ja muilta pakit saatuaan ottaa yhteyttä minuunkin.
No, tällä hetkellä tilanne on onneksi se, että minäkin voisin antaa hänelle pakit, koska putiikkini on ruuhkautunut. Tekisin sen oikein iloisin mielin, toteaa nimim. En ole katkera mutta kuitenkin.

Ei kiitos

Jaajaa, olisi kerrankin pitänyt luottaa omaan vaistoonsa, jättää lähettämättä ja kirjoittaa uusi. Liian rohkeaksi uumoilemani teksti ei kelvannut tilaajalle. Ei kuulemma ollut sitä, mitä hakivat.
No, se olikin varmaan liian moderni ja erottuva kyseiselle talolle, josta yhteinen yhteistyökumppani minulle jokin aika sitten ilkeästi supatti, että edistystä on tapahtunut – siellä ei enää olla 70- vaan 80-luvulla.
Loukattu kirjoittaja lupasi tehdä uuden ehdotuksen, jahka ehtii. Ehdotin myös sellaista vaihtoehtoa, että he kirjoittavat itse ja minä tarvittaessa stilisoin, mutta siihen ei tartuttu.
Oikeastaan tapahtui se huonoin vaihtoehto, eli muokkaamalla ei selvitä, vaan meni kokonaan uusiksi. Enkä minä ehtisi, en, en. Minä kirjoitan pokkaria, ja tänään puolen päivän aikaan minulla on puhelinpalaveri kahdesta pienestä haastattelupohjaisesta artikkelista, joissa tärkeää on oikea, yrityksen brändin mukainen tyyli.

Olisipa vaan kätevää, jos ei olisi tällainen mielensäpahoittaja. Jos ottaisi kaikki hylkäämiset vain haasteina. Jos niiden jälkeen intoa ja pippuria puhkuen päättäisi, että minähän näytän teille, ääliöt, putoatte kohta polvillenne minun mahtavien tekstienne edessä!
Mutta ei, minä en ollut sellainen edes nuorena ja naiivina tai ehkä en varsinkaan silloin. Kun tuli pakit, peräännyin nolona ja juoksin nurkan taakse potemaan ja päätin, että tuota ovea en kolkuttele enää ikinä.

Koska onnistumisen kokemuksiakin tarvitaan, lähetän kohta matkaan valmiin ja oikoluetun Timantti-pokkarin. Sen jälkeen jatkan  Lääkäri-pokkaria, joka onkin mukavassa vauhdissa. Ensimmäinen luku eli takauma lukioaikaan on valmis. Nyt hypätään melkein kymmenen vuotta eteenpäin, ja päähenkilöni on erikoistumassa oleva lääkäri. Hän on palannut kotikaupunkiinsa ja kuinka ollakaan – se, mitä hän taakseen jätti, kävelee vastaan, ja kohta kaikki on solmussa.

Solmuista puheen ollen: Olen katsonut neljä osaa Koukussa-sarjan ensimmäistä kautta. Olen koukussa. Minä, joka en lämpene kohutuille ja kehutuille Sorjoselle ja Karpille, vaan näen niissä kiusallisia epäuskottavuuksia ja valitan aina kotimaisten rikossarjojen surkeasta tasosta, olen myyty.
Tähän mennessä kukaan ei ole vielä juossut korkokengissä jahtaamassa rikollisia eikä ole hakannut kuulustelussa rikoksesta epäiltyä. Toivottavasti noloista kliseistä pysytään erossa jatkossakin.
Laura Suhosen kässäri, Marja Pyykön ohjaus, näyttelijäntyö, kaikki toimii. Pääosaa näyttelevästä Matleena Kuusniemestä olen pitänyt aina, ja tässä hän on minusta loistava. Niin kuin myös Tommi Eronen, Ilkka Heiskanen, Eero Milonoff, Jussi Nikkilä ja Santeri Helinheimo Mäntylä.
Kiitos tyypit, näin tämä pitää tehdä.

Sankarilla on pyykkilautavatsa

Mila Kaskensalo on nuori lääkäri, joka palaa lapsuuden kotikaupunkiinsa saatuaan sieltä erikoistumispaikan työterveyshuollosta. Minä en tiedä vielä hänestä kovin paljoa. En esimerkiksi sitä, miltä Mila näyttää, sillä hän on alkumetreillä olevan Lääkäri-pokkarin sankaritar.

Joskus aloittaessani pokkaristin uraani minulle oli tärkeää ensin luoda henkilöille ulkonäkö. Pitkä, pätkä vai jotain siltä väliltä? Millainen tukka, kasvonpiirteet, silmät? Kun tiesin, miltä henkilöni näytti, minun oli helpompi kuvitella hänet puhumassa ja toimimassa.

Nykyisin prosessi on erilainen. Henkilöhahmo syntyy luonteen ja temperamentin kautta ja ulkoinen olemus tulee sitten siinä ohessa – jos tulee. Välillä olen tarinan loppupuolella huomannut, ettei päähenkilön ulkonäöstä ole kerrottu juuri mitään. Kuinka tärkeää se mahtaa lukijalle olla? Onko hänelle helpompaa kiintyä henkilöön, jonka ulkonäkö on pikkutarkasti kuvattu? Tuntuuko sellainen hahmo todellisemmalta? Entä samaistuminen sankarittaren kohtaloon? Eikö sitä edistäisi paremmin se, että hahmon ulkonäköä ei olisi juuri kuvattu, ja lukija voisi kuvitella hänet vapaasti – vaikka itsensä näköiseksi?

Miespäähenkilön kohdalla tilanne on toinen. Minun pokkarini kerrotaan (lähes poikkeuksetta) naisen näkökulmasta. Katse on naisen, mies katseen kohde. Miehestä kuvaillaan lukijalle ne fyysiset ominaisuudet, joihin sankaritar kiinnittää huomiota hänet tavatessaan ja / tai hänestä viehättyessään.
Esineellistetäänkö Sara Stormin pokkareissa miehiä? Noh, ehkä. Kyllä minä könsikkäilleni luonteetkin annan, mutta heidän pitää olla myös kuumia. Sankaritar voi surra vatsamakkaroitaan, mutta sankarilla on pyykkilautavatsa. Piste.
Minä puhun paljon siitä, etteivät pokkarini ole silkkaa unelmahöttöä, vaan ankkuroituvat suomalaiseen todellisuuteen. Päiväunelmaosasto kuitenkin kuuluu asiaan, ja siellä matkustaa komea sankari.

Mitä minä Mila Kaskensalosta nyt tiedän? Tiedän, että hän on matalapalkkaisen yksinhuoltajaäidin tytär, jonka ammatista äiti on hyvin ylpeä. Tiedän, että Milalla oli lukiossa poikaystävä, ja suhde päättyi ikävissä merkeissä. Tiedän, että ihan kohta hän törmää tähän poikaystävään kymmenen vuoden jälkeen työnsä kautta. Tiedän, että yksi pokkarin henkilöistä sairastuu ja käyttää tilannettaan muiden ihmisten tunteiden manipuloimiseen.
Näistä asetelmista liikkeelle tänään.

Janin täytyy sairastua

Pöytä on hetken puhdas, tai jotain sinne päin: olen tänä aamuna oikolukenut Timantti-pokkarin. Eilen sain matkaan sekä pakinan että juttuluonnoksen artikkelista, tai pikemminkin se on kai markkinointiviestinnän teksti. Jälkimmäisestä ei ole vielä

Tuoreen pokkarin mainos Nyyrikissä.

kuulunut mitään palautetta, ja nyt jo epäilyttää, että se olikin ehkä hiukan liian rohkea veto. Joko minua pyydetään muokkaamaan sitä sisäsiistimpään muotoon tai ilmoitetaan kohteliaasti, että on parempi tehdä koko homma uusiksi.
Mieluummin tietysti muokkaisin, koska mitään kilpailevaa ideaa ei ole vielä olemassa. Voin taputella tekstin mauttomaksi ja hajuttomaksi ilman katkeruutta, koska ei tuossa mitään sydänverta ollut mukana.
Kurjin vaihtoehto on tietysti se, että he alkavat epäillä, onko minusta tekemään lainkaan sitä kuuden jutun sarjaa, josta tämä olisi ensimmäinen. Kääk, ei saa antaa mulle potkuja!

Sparraaja, sehän minulta nyt puuttuu. Hän, joka antoi suuntaviivat ja auttoi tarvittaessa korjaamaan askelmerkkejä. Jonka kanssa hiottiin timantti poikineen, jos nyt mainosteksteistä saa näin koreaa vertausta käyttää. Minähän käytän, koska hänen tekemänsä mainokset olivat useissa tapauksessa taidetta.

Nyt minun on taas aika jatkaa sanataiteen tekemistä. Viihdepokkarikin on sellaista, sanon minä, sanokaa te mitä tahdotte. Vuorossa siis Lääkäri, johon kirjoitin viikonlopun aikana synopsiksen, joka on muuten aika pitävä, mutta yhdelle henkilölle pitää keksiä sopiva sairaus. Google ohoi, täältä tullaan!

Rakkauden kalastaja

Sain perjantaina Timantti-pokkarin valmiiksi hyvissä ajoin. Siis sillä tavalla valmiiksi, että tarina on kokonainen ja mittaa on miltei tarpeeksi (noin 400 sanaa uupuu). Niin kuin uumoilin, viikonlopun viettoon tuntui hyvältä lähteä tietäen, että homma on hanskassa.
Joistakin pokkareista on heti kirjoittamisen jälkeen epävarma olo. Ei ole ihan varma siitä, mitä tuli tehtyä. Toimiiko tämä varmasti? Jäikö jotain kuitenkin puuttumaan? Pysyykö lukija kärryillä?
Nyt en ole miettinyt mitään tuollaista. Olen lähestulkoon omahyväisen tyytyväinen siihen, mitä kirjoitin. Oikoluen pokkarin tänään jos ehdin. Työnimenä on Rakas, minne katosit? Mahdollisesti kehittelen toisenkin nimiehdotuksen.

Tänä aamuna oli kuunpimennys, punainen kuu, luna rossa. Hassu sattuma: pokkarin sankarittaren ensimmäisiä aistimuksia sankarista on rappukäytävässä leijuva hajuvesi, se aiemmassa postauksessa mainittu Pradan Luna Rossa. Olisipa hauskaa, jos keksisin jotenkin punaiseen kuuhun niveltyvän nimiehdotuksen. Vielä sellaista ei ole tullut mieleen.

Mitäs sitten? Tänään minulla on pakinan palautus. Ja tänään lupasin lähettää luonnoksen tunteisiin vetoavasta, tarinallisesta artikkelista liittyen jollakin tapaa asiakasyritykseen.
Mille vesille verkot viskaan, mistä lähden kalastelemaan lukijoiden rakkautta? Luontevimmat suunnat minulle ovat historia ja yhteiskuntavastuu.
Tunteisiin vetoaminen, se on minun leipälajini, uhosin tilaajalle. Hoituu, lupasin. Nyt on pientä rimakauhua, kun minulla ei olekaan 30 000 vaan noin 500 sanan tontti saada se aikaan.
Jostain kulmasta on kuitenkin aloitettava yrittäminen. Nyt.

Tonni vai viisi per kourittu tissi?

Tutulla kaavalla viikon viimeiseen työpäivään: kahvia ja sitten kirjoittamaan. Eilen pokkariin tuli lisää peräti 5000 sanaa, joten nyt mennään jo viimeisessä luvussa. Kaikki tuo ei tosin syntynyt työpäivän aikana, vaan tein sitä, mistä olen monta kertaa päättänyt luopua: palasin tekstin pariin muutamaan otteeseen illan aikana.
Kun tämä suma vähän hellittää, suljen läppärin klo 15:50, kun lähden hakemaan lasta päiväkodista. Lupaan.

Minulla ja Kompleksillakaan ei ole enää mitään hätää. Tarkoitan siis Niina Revon romaania. En ole vieläkään ihan varma, mitä mieltä päähenkilöstä olisin, mutta hänen aviomiestään aloin eilen inhota ihan kamalasti. Tunteet, ne ovat täällä! Lukuelämykseni on pelastettu.

Näinä kiireisinä kirjoituspäivinä en ole hirveästi ehtinyt lukea uutisia. Silti jotain, enkä ole tietenkään voinut välttyä seksirikosuutisoinnilta.
Pari päivää sitten Hesarissa kerrottiin käräjäoikeuden tuomiosta, jossa kolmikymppinen ulkomaalaistaustainen mies oli saanut yli neljän vuoden vankeusrangaistuksen kahdeksasta alaikäisiin kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän oli löytänyt uhrinsa Instagramista ja lähettänyt näille seksuaalissävytteisiä viestejä. Kolme hän oli onnistunut tapaamaan kasvokkain. Näistä yhden, 14-vuotiaan tytön, kanssa hänellä oli ollut seksuaalisia tekoja.
Ensimmäinen uutisen kommentoija oli sitä mieltä, että miehen saama tuomio oli naurettava. Hänen kommenttinsa oli saanut yli 1300 peukutusta. Muut kommentoijat olivat samoilla linjoilla. He vaativat pitkää vankeustuomiota ja maastakarkotusta ja suuria korvauksia uhreille. He raivosivat, miten lastenraiskaajia hyysätään.

Minä tunsin noita lukiessani taas eksyneeni sinne kummalliselle suolle, jota täällä on tarvottu jo monta vuotta. Olivatko he lukeneet uutista, jota kommentoivat? Sen mukaan ketään ei ole raiskattu. Sen mukaan mies tapasi kontaktoimistaan teinitytöistä kolme ja teki seksuaalisia tekoja yhden kanssa, mitä ikinä se sitten tarkalleen pitääkään sisällään. Väkivallasta tai pakottamisesta ei kuitenkaan mainita mitään. Teosta teki rikollisen toisen osapuolen ikä, ja se on oikein. Omaa seksuaalisuuttaan etsiviä teinejä on suojeltava niiltä aikuisilta, jotka yrittävät käyttää heidän kokemattomuuttaan ja epävarmuuttaan hyväkseen.
Mutta että noista teoista pitäisi saada samanlainen vankeustuomio kuin raiskauksesta tai muusta vakavasta väkivallanteosta tai hengen riistämisestä, menee yli ymmärrykseni. Kuolemantuottamuksesta voi Suomessa lievimmillään selvitä sakoilla.

Kun itse olin teini, ei ollut somea eikä edes nettiä tavallisten ihmisten käytössä. Eräänä kesänä olin kavereideni kanssa tanssilavan reunamilla norkoilemassa, koska nuorisolle ei ollut maalla oikein muitakaan paikkoja. Paikalle tuli serkkuni eno (ei minun sukulaiseni, vain hänen) ja alkoi jututtaa minua.
Minä olin aikuisen miehen huomiosta imarreltu. Minusta hän oli aika söpökin. Hänellä oli valkoiset farkut ja vaaleat enkelinkiharat. Jos hän olisi ollut ikätoverini, hän olisi ehkä kysynyt, istunko hänen moponsa taakse. Hän oli kuitenkin kolmikymppinen, humalainen mies, ja hän näki edessään hämmentyneesti tirskuvan teinitytön, jolla oli vaaleanpunaista huulikiiltoa.
Hän tarrasi minua yhtäkkiä rinnoista ja alkoi ehdotella puskaan menemistä. Se oli minusta kamalaa, mutta en alkanut kirkua ja huutaa apua, lyödä ja potkia. Sen sijaan
yritin lyödä asian leikiksi, puhuin ihan jostain muusta, luikertelin hänen otteestaan irti ja häivyin kaverieni kanssa muualle.
Minua hävetti. Minusta tuntui, että olin itse aiheuttanut tuon nolon episodin.
Samalta tuntuu varmasti nykyteineistä, kun he vastailevat somessa saamiinsa imarteleviin viesteihin ja sitten alkavatkin saada härskejä ehdotuksia. Siinä vaiheessa, kun heidän pitäisi kertoa viesteistä omalle vanhemmalle tai muulle turvalliselle aikuiselle ja kysyä neuvoa, he eivät kehtaa tehdä sitä. He luulevat, että he ovat mokanneet.

Olisiko serkkuni eno pitänyt tuosta tempusta passittaa vankilaan? Moneksiko vuodeksi? Paljonko korvauksia minun olisi kuulunut saada? Tonni vai viisi per kourittu tissi?

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen oikein iloinen siitä, että ajat ovat muuttuneet.