Lipeäkalatonta joulua

Huijui: viimeinen työpäivä ennen joululomaa. Hieman hölmistynyt olo. Toki pakkaan läppärin mukaan reissuun ja mahdollisuuksien mukaan edistän pokkaria hiukan lomallakin. Lisäksi minulla on ns. välipäivinä yksi työpalaveri.

Vapaapäiviäkin toivottavasti on, vaikka viime vuosien tapaan myös niitä emännän ja huushollerskan hommia, koska vanhat & sairaat sukulaiset. Vuoden takaisesta viisastuneina olemme puolison kanssa päättäneet minimoida joulustressiä mm. karsimalla keittiössä raatamista. Tämä tarkoittaa, ettei väsätä omatekoista seitanpaistia. Enkä minä edes kysy anopilta, tahtooko hän lipeäkalaa. Viime vuonna kysyin, mitä hän joulupöytään toivoisi, ja toiveeksi tuli tuo. Ostin pienimmän löytämäni paketin, valmistin ja tein myös valkokastiketta. Anoppi söi pienen nokareen, siippa maistoi kohteliaisuuttaan, minä otin hitusen ja totesin pahaksi. Lapsi ei suostunut maistamaan, muut aaton ruokavieraat kieltäytyivät kohteliaasti.
Suurin osa lipeäkalasta meni siis roskiin, samoin se valkokastike. Ilmeisesti anoppi halusi palata lapsuutensa makumuistoon, mutta muut joulupöydän antimet maistuivat hänelle sittenkin paljon paremmin kuin tuo löyhkäävä, valjun näköinen perinnekalaruoka, joka päätyi myös Ihana Joulu -lehden novelliini liian yrittämisen ja epäonnistumisen symboliksi.  

Mitä minä sitten haluaisin vapaapäivinä tehdä? Olla ulkona. Se olisi kuin lottovoitto kaiken tämän kököttämisen jälkeen. Auringonpaistetta en rohkene toivoa, mutta jos edes olisi satamasta vettä / räpäskää, olisi se jo paljon. Tapaninpäivänä on näköjään paikallinen taidemuseo auki. Pakenen sinne, jos sää ei suosi.
Ja tietysti luen kirjoja, jos onnistun järjestämään itselleni lukurauhaa (Making of Lea tuli jo parina iltana ahmaistua, mutta varattuna on muuta).
Eniten kuitenkin odotan ulkoilmaa: kävelyjä tai juoksulenkkejä kauniissa maisemissa ja luistelua anopin lähellä olevalla tekojääradalla (rannekin on jo melkein entisellään, heh).

Ennen tätä kaikkea pitää rypistää vielä vähän pokkaria kasaan. Blogi luultavasti päivittyy vielä tänä vuonna, mutta päivästä en osaa sanoa mitään. Riippuu niistä säistä… Stressivapaita pyhiä itse kullekin!

joulu.jpg

Lainaan kuvaan yhtä harvoista saamistani paperisista joulukorteista. Tähän mennessä on tullut neljä. Montako teille?

 

Hävetkää edes

”Kaikesta päätellen iso osa poliitikoista haluaisi median tavoin tuoda kaksi pientä lasta Suomeen salamavalojen räiskeessä ja mielenosoittajien mölistessä soihdut ja talikot kourassa. Ilmiselvästi he haluaisivat myös seurata lasten elämää tauotta suorana tv-lähetyksenä BB:n tapaan. Yksityisyyden suojaa ei haluta antaa edes lapsille, vielä vähemmän heidän äideilleen.”

Näin kirjoitti Sakari Timonen Apu-lehden blogissaan. Niin totta ja taas niin kamalan surullista ja pelottavaa, että tekisi mieli jättää somen lisäksi kaikki sähköiset viestimet seuraamatta. Pysyisi mieli parempana.
Eilen illalla katsoin Ylen uutisia ja ällistyin, miten Matti Rönkä yritti pumpata vastahakoiselta ulkoministeriltä yksityiskohtia orpolasten tilanteesta. Kun operaatio on kesken, herkässä vaiheessa, ja kyse on siihen osallistuvien hengestä, terveydestä ja turvallisuudesta, minkä ihmeen takia ministeriä pitää hiillostaa kertomaan lisää? Siksikö, että populistien vihaisiksi lietsomat mölisevät kansanjoukot epäilevät Haaviston salailevan asioita? Varmasti hän salaileekin, mutta ei omaksi hyödykseen, vaan toisten ihmisten turvallisuuden vuoksi. Että Ylekin nyt lähti tähän hysteriaan mukaan, siitä olen tosi pettynyt.

Tänä aamuna luin Hesarista politiikan toimittaja Marko Junkkarin tekstin, jossa hän kehuu Ilta-Sanomien Hanna Vesalan tekstiä ”mainioksi”. Nämä toimittajat arvostelevat pääministeriä siitä, että tämä on muka käskenyt kokoomusta häpeämään välikysymykseen osallistumista. Kummatkin älykkäinä ihmisinä varsin hyvin ymmärsivät, mitä Sanna Marin todella sanoi ja tarkoitti, mutta Junkkari on nyt sitten liittynyt tahallaan väärinymmärtävien sakenevaan joukkoon.
En toivota onnea valitulle tielle. Toteanpa vain, ettei Hesarin tilauksen katkaisu kaduta juuri nyt yhtään. Missähän kohtaa Sanomalla harrastetaan jotain matikan tapaista ja mietitään, kuka heidän lehdistään maksaa? Tämä on tietenkin silkkaa mutua, mutta epäilen, että ne kommenttilaatikkojen vaahtosuut ovat harvemmin tilaajia kuin minun kaltaiseni ihmiset, jotka edellyttävät journalismilta vastuullisuutta.
Junkkari kirjoittaa, miten poliitikot ovat käyneet viime aikoina kovilla kierroksilla. Totta. Vähintään yhtä kovilla kierroksilla ovat käyneet toimittajatkin. Hävetkää.

Kuvottaa ajatellakin, että kun leirillä hirveissä olosuhteissa olleet pienet orpolapset saapuvat Suomeen, heitä voi olla lentoasemalla väijymässä ja pelottelemassa ”suomalaisten turvallisuudesta huolestuneita” ääliöitä. Jos näin käy, niin Ylen, Ilta-Sanomien ja Hesarin toimittajat voivat mennä peilin eteen katselemaan syypäitä.

Tosi lyhyesti

Tänään piti aamu aloittaa hoitamalla yhtä vanhaan sukulaiseen liittyvää käytännön asiaa. Nyt kun se on tehty, täytyy palata pokkarin pariin. Oikein tosimielellä, sillä päivät ennen joulua käyvät vähiin.

Lähestyvän joulun kunniaksi vaihdoin sivuilla olevan novellin. Tämä ilmestyi Ihana joulu -lehdessä viime vuonna.

Enkä pelkää

huolinukke.jpg

Ostin tämmöisen tänään lahjaksi. Tämä on maya-intiaanien huolinukke. Se laitetaan tyynyn alle, ja unen aikana se imee itseensä kaikki nukkujan huolet. Aika suloista. 

En ole koko päivänä tehnyt töitä rivinkään vertaa, mutta en valita. Tänään en valita mistään. Tänään rakastan koko maailmaa, sillä aamulla poliklinikan lääkäri tutki ultraäänellä minun sisälläni olevaa möykkyä, joka on pimentänyt koko syksyni. Ja hän sanoi, että se on hyvänlaatuinen. Leikkausjonossa ollaan — kasvain poistetaan, koska se tuottaa kipua — mutta minua kehotettiin viettämään hyvillä mielin joulua ja muutenkin normaalia elämää.
Olo on hiukan typertynyt, kun koko syksyn takaraivoa hiljalleen nakertanut musta, ilkeä jyrsijä pitäisikin häätää pihalle. Voinko minä tehdä sen, ihan oikeasti? (Ja eihän se voi tulla takaisin?) 

Takana on päiviä, jolloin olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että olen terve. Ja sitten niitä päiviä, kun sieltä sun täältä on kolottanut, olo on ollut väsynyt ja huono ja siitä olen tehnyt synkkiä johtopäätöksiä.
Eniten on ollut niitä päiviä, kun olen raahautunut eteenpäin toinen jalka kylmässä suo-ojassa. Huonoja enteitä on tuntunut tulvivan joka puolelta. Ray Donovan -sarjassa, jota olemme iltaisin katselleet, nainen kuoli juuri syöpään. Aamulla, kun tein lähtöä lääkärille, oli Ylellä aiheena saattohoito. Teki mieli heittää telkkaria kengällä.

Mutta. Nyt minä noudatan saamiani ohjeita ja odotan joulua huolista vapaana. En pelkää enempää. ”Enkä ketään en mitään pelkäisi / paitsi omaa jäätymistäni”, kirjoitti Arja Tiainen. Noita sanoja ajattelin kävellessäni pois poliklinikalta. 

Ei typerää sikaa sankarittarelle

tortut.jpgSuomalainen sisu on sitä, että siivoaa huushollia puolitoistakätisenä ja lähtee pokkana luistelemaan kaksi viikkoa jääurheiluonnettomuutensa jälkeen. Enkä mennyt rimputtamaan naapurin ovikelloa, kun lapsi ja kylässä ollut kaveri halusivat juoda Mountain Dew -limua, ja korkki oli kamalan tiukka, ja lapsen isä töissä. Vasuri ei jaksanut vääntää, joten väänsin sitten kipeällä kädellä. Sattui ihan hemmetisti. Siivoaminenkin sattui. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että tänä aamuna käsi on entistä kipeämpi. Eipä ole, vaan ehkä piirun verran parempi kuin eilen. Ehkä kova käyttö onkin sille parasta kuntoutusta.

Terveyskatsauksesta töiden pariin. Pokkaria tänäänkin. Ensimmäinen luku on kasassa, ja nyt otetaan harppaus kuuden vuoden päähän. Lukijalle esitellään, millaiseksi päähenkilöiden elämä on muotoutunut tapaturman jälkeen.
Sankarittarestani tuli Amanda. Olen kohtuullisen varma, ettei sen nimistä ole pokkarissani aiemmin ollut kuin sivuhenkilönä. Olen suosinut kaksitavuisia nimiä, ihan käytännön syistä. Kuulostaako hassulta? Ei se ole. 30 000 sanan mittaisen tarinan aikana päähenkilön nimen saa kirjoittaa aika monta kertaa. (Alkoi oikein mietityttää, monestako sadasta toistosta puhutaan, joten avasin syyskuun Lääkäri-pokkarin käsikirjoituksen ja testasin — sieltä päähenkilön nimi löytyi 944 kertaa!). Sillä on oikeasti merkitystä kirjoitusnopeuteen, onko päähenkilö Liisa vai Marja-Liisa.

Edelleen yritän löytää naispäähenkilölle aina uuden nimen. Miesten kanssa olen jo luovuttanut. Sopivien nimien valikoima tuntuu olevan suppeampi. Osa rajoituksista toki on omassa päässäni, mutta en vain saa sankariksi istutettua esimerkiksi Teuvoa tai Pasia — ensimmäisestä tulee mieleen Hakkarainen ja jälkimmäisestä eräs vähemmän charmikas sukulaiseni.
Nyt Amandan vastaparina on Lauri. En ole varma, onko hän toinen vai kolmas tuon niminen pokkarisankarini. Jotain sellaista kuitenkin. Lauri on kovin fiksu ja kiltti ja tarvitsee nyt hiukan särmää, sen tajusin alkaessani kirjoittaa toista lukua perjantaina. Tämä on ikuisuusongelma tarinoiden hyviksien kanssa. Etteivät he olisi kiiltokuvia, täytyy heilläkin olla heikkouksia, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana — lukija ei saa lopussa jäädä ihmettelemään, että miten se nyt tuollaisen typerän sian otti… Sankarin pitää kuitenkin olla ihana. Sellainen palkintopotsi (jos nyt jatketaan termistössä samalla linjalla, heh) kovia kokeneelle, vaikeuksista selvinneelle sankarittarelle.

Joku näppärä varmaan panisi tekstinkäsittelyohjelmaansa päähenkilöiden nimet automaattisen korjauksen listalle — tässä tapauksessa siis vaikka A ja välilyönti, niin ohjelma kirjoittaisi Amandan. Minulla on hämärä muistikuva, että joskus takavuosina kokeilin tätä, mutten tykännyt. Taisi olla niin, että nimen taivutusmuotoja oli niin paljon, ettei homma tuntunut järkevältä. Tai sitten Word teki jotain muuta sotkua hommassa. En muista, mutta ehkä tätä pitää vielä kokeilla. Jos siis joskus tulevaisuudessa luette pokkariani, ja siinä on päähenkilönä Annesusanna tai Karita-Henriikka, niin tiedätte, että olen saanut tekniikan avukseni.

Kaunis kirja lähtee lahjaksi

vanadis.jpgTilaamani joululahjakirja saapui, ja voi, miten se onkin kaunis! Alpo Tuurnalan kirja kertoo suomalaisesta fregatti Vanadiksesta. John Nurmisen säätiö mainostaa kirjojaan Facebookissa oivaltavasti, joulukalenterin muodossa. ”Luukuissa” on kiinnostavia otteita niistä. Vanadiksen ”luukku” oli sysäys minun ostopäätökselleni. Aiemmin olin nähnyt kirjasta vain sen kannen. Kirja on lähdössä lahjaksi isälleni, joten tyydyin itse vain selailemaan sen upean akvarellikuvituksen, jonka on tehnyt kirjoittaja itse. Ihailen. Tämä menee monella tapaa sarjaan ”hyvän mielen lahjat”, tekeehän John Nurmisen säätiö niin tärkeää työtä Itämeren suojelemiseksi.

Oma lapsi saa toivomansa Lego-sähköjunan, siskon teinit lahjakortin pakohuoneeseen. Mitä vielä? En tiedä. Näinhän se aina menee, että aattokaaoksessa tajuaa unohtaneensa jonkun ja sitten ryntää kauppaan ostamaan jotain tyhjänpäiväistä krääsää. Ah, kun siltä välttyisi!

Ennen joulua kuitenkin vielä töitä, töitä. Pokkariin syntyi eilen synopsis, josta on mukava lähteä paukuttamaan tarinaa kasaan. Luuloistani poiketen pysyin tiiviisti työpöydän ääressä, sillä päänsärky loppui istuma-asennossa. Taisi olla siis räkää jossain pään onteloissa, ja makuuasennossa se aiheutti painetta pollaan.
Vaivojen määrä tuntuu kuitenkin olevan vakio: luistellessa loukkaantunut ranne, jonka olen olettanut päivä päivältä paranevan, onkin alkanut kasvaneen käytön myötä kipeytyä uudelleen. Taas ei tee mieli nostaa mitään painavaa, avata kierrekorkkeja jne. Joulusiivon osalta alkaa näyttää siltä, että kämppä putsataan hyvin suurpiirteisesti. Ja perjantaipitsan taikinan saa sekoitella ja taputella pellille joku muu kuin minä.
No, en valita tämän enempää, sillä pystyy tällä kirjoittamaan. Se on sentään aika tärkeää.

Sain eilen vihdoinkin luettua loppuun Asko Jaakonahon kirjan Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Valon juhla menetti jonkin verran tenhoaan matkan varrella, ihan vain syistä, joita tekee mieli sanoa teknisiksi: oli toistoa, oli löysää.
Jälleen kerran jankkaan kustannustoimittajan roolista. Onko heillä nykyisin aikaa (ja lupa!) perehtyä tuollaisiin asioihin? Vai onko heidän hommansa vain patistella käsis aikataulun mukaisesti kirjailijalta, väsätä takakansiteksti ja lähettää juttu taittoon?

Kun rakkaus muuttuu sääliksi ja häpeäksi

kappeli.jpg

Tunnelmakuva iltakävelyltä parin päivän takaa. Tuolla vasemmalla häämöttää pimeyden keskellä joulu(kuusi).

Surkeaa: aamu on mennyt punkan pohjalla. Jo pari päivää päätä on särkenyt, ja viime yönä vuoronperään hikoilin ja palelin. Mittari ei näytä kuumetta, mutta olo on kurja ja räkääkin liikkeellä. Eli kai joku pöpö on tullut taas haalittua. Villapaidan ja viltin kera kampesin nyt pöydän ääreen, saapa nähdä, miten kauan jaksan tässä.

Eilinen työpäivä hupeni kokonaan opintoihin kuuluvan blogipostauksen tekemiseen. Halusin tehdä siitä hyvän, kai vähän siksikin, että missasin sen toisen tehtävän välipalautuksen. Tein sisällön hakukoneoptimoidusti ja lukijalähtöisesti, käytin aikaa väliotsikoiden miettimiseen ja kuvien valintaan, laitoin pitkän litanian tageja. Tein tämän toisin sanoen niin hyvin kuin osasin. Kaikkien tehtävien kanssa ei noin ole ollut, vaan olen useimmissa mennyt sieltä, missä aita on matalin, ihan vain ajansäästön vuoksi. Toivottavasti tämä vaivannäkö nyt jollain tavalla palkitaan.

Tänään pitäisi sitten paneutua seuraavaan pokkariin, sen verran kun tältä nuutumiselta kykenen. Toistaiseksi koko juttu on hieman harmaata puuroa. Tarinan aloitus on selvänä mielessä: se on tapaturma, joka muuttaa kahden ihmisen elämän.
Seuraavassa luvussa ajattelin hypätä neljän tai viiden vuoden päähän. Perheen elämä on jäänyt polkemaan paikoillaan. Kaikki tapahtuu tapaturmassa vammautuneen ihmisen ehdoilla. Perheen toinen aikuinen on uupunut työtaakkansa alle. Hän ei enää rakasta puolisoaan, ei tunne tätä kohtaan hellyyttä eikä kunnioitusta ja häpeää sitä. Hän tuntee vain sääliä, ja se sekä tuo häpeä pitävät hänet paikoillaan, kunnes elämä sekoittaa pakkaa tuomalla hänen lähelleen uuden ihmisen. Hänellä olisi mahdollisuus tavoitella onnea elämäänsä, mutta voiko hän tehdä sitä? Onko se itsekästä?
Mikä on meidän vastuumme toisista aikuisista ihmisistä? Aviopuolisosta? Tai ikääntyvistä vanhemmista? Miten pitkäksi aikaa kaikki omat tarpeensa ja mielihalunsa voi panna hyllylle, ennen kuin menettää oman elämänhalunsa?
Nuo ovat vaikeita kysymyksiä. Ovatko ne liian vaikeita ja raskaita käsiteltäväksi viihdepokkarissa? Se on tähdellinen kysymys. Onko lukijaa huijattu, jos hän ostaa romanttisen pokkarin, ja siinä käsitelläänkin vammautuneen ihmisen puolison syyllisyydentuskia? 

Kyse on tietysti siitä, miten asiaa käsittelen, ja miten ison osan se haukkaa pokkarista. Eli kiteytettynä: kyse on taidoistani pokkarin kirjoittajana. Toistaiseksi olen luottavainen. 

Helvetin hyviä ajatuksia

Noh. Kun heittää jollekin jonkin hellimänsä idean, sitähän tietysti eniten toivoo sellaista leimahdusta — että toinenkin syttyy sille ja haluaa heti ja välittömästi lähteä viemään hommaa eteenpäin. Tällä ihmisellä, jolle eilen meilasin, on tietoa ja väyliä, ja sain häneltä nopeasti ystävällisen vastauksen. Vika on vain siinä, että se on sellainen kohtelias lupaus auttaa tarvittaessa ideoinnissa, ei enempää.
Ei siis leimahdusta eikä konkreettista eteenpäin vinkkaamista. Kylläkin huomautus siitä, että kovasti on kirjoja tekeillä alueelta. Siis maantieteelliseltä alueelta, ei aiheesta. Jonkinlaista hienovaraista toppuuttelua kaiketi ja ehkä rivienvälistä varoittelua, että paikallisten säätiöiden apurahat ovat nyt tiukassa.
Melkein lannistuin. Sitten aloin miettiä, että mitäpä, jos teen tuon kirjan joka tapauksessa. Itse. Yksin. Täysin oman mielen mukaan ja vaikka Bod:n kautta omakustanteena, jos alkuvuodesta haussa oleva apuraha ei tärppää. Eipä tarvitsisi kysellä keneltäkään mitään, ellei itse haluaisi.
Kuvittajan tarvitsisin tekemään muutaman hienon piirroksen, mutta hyvä ehdokas siihenkin hommaan on jo mielessä.
Tämä olkoon tulevan kevään oma projektini, jos mitään kiinnostavampaa / kiireellisempää ei puske päälle.

Tunnustus: käytin eilen iltapäivällä aika monta tuntia siihen, että googlasin tuohon kirjaprojektiin liittyviä asioita. Tämähän tarkoittaa sitä, että muut aiotut hommat jäivät retuperälle. Opintoihin kuuluva blogipostaus on nyt prioriteettilistalla ykkösenä, se on ainakin hoidettava pois alta. Ja selitykset opettajalle, että miksen ole saanut aikaan sitä, mikä aikataulussa seisoo…

Mainostoimistostakin otettiin taas yhteyttä. Luvassa olisi ihan mukavia hommia tammikuulle. Kirjakin, pienimuotoinen yrityshistoriikki. Toteutus brändin mukainen eli kaikkea muuta kuin tavanomainen.
Tässä projektissa voi päästää mielikuvituksen laukkaamaan, jos eivät heti alkuun hirveästi sitä suitsi. Minulla on jo mielestäni vaikka kuinka hyviä ajatuksia siihen, ja yritän tiukasti torjua mielikuvan, jossa esittelen ne palaveripöydän äärellä ja saan vastakaiuksi vaivautunutta hiljaisuutta.
Jep, olen piinallisen epävarma. Olen, koska puuttuu se sikarinhajuinen tyyppi, joka sanoisi, että tämä on helvetin hyvä. 

Hyvä idea vai dukkhaa?

”Vielä ehtii hankkia joululahjat”. Sähköposti on jo monta päivää täyttynyt noista

lea.jpg

Lomalukeminen on jo hankittu.

viesteistä, mutta minä sain hepulin vasta eilen tajutessani, että on kuitenkin muutama ihminen, joita pitää muistaa. Tilasin siis yhden kirjan. Tänään tajusin, että olisi pitänyt tilata toinenkin.
Suunnilleen kaikille muille meinaan antaa ns. elämyslahjan. Niin joo, päiväkodin aikuisillekin pitää taas keksiä jotain. Jos ei tule muuta ideaa, tenava saa taas viedä jotain hienoa suklaatia. Mitä kaikkea sitä onkaan vuosien saatossa tullut sinne kyörättyä? Ainakin sitä suklaata, käsintehtyä toffeeta, käsityöläislimuja, kukkia…
Olen yrittänyt vältellä sellaisia ostoksia, jotka saaja voisi kokea turhana roinana. Viime vuonna tosin ostimme jääpuikon näköiset lasiset joulukoristeet, jotka ainakin itsestäni olivat ihanat. Ehkä siis tänä vuonna taas jotain, joka kaiken todennäköisyyden mukaan häviää syömällä tai juomalla. 

Kiireiset työt on nyt tehty pois alta. Se tarkoittaa sitä, että minun pitää tänään ja huomenna edistää retuperälle jääneitä opiskelutöitäni. Lisäksi rästissä olisi laskujen tekoa, oikein isosti. Ja sitten pyörittelen mielessäni yhtä koditonta kirjaideaa. Niin. Jälleen kerran.
Minun pitäisi meilata siitä jollekin, saada sparrausta ja mielellään ohjausta siitä, miten viedä asiaa eteenpäin. Tämä idea on niitä, jonka ilmeisin osoite ei ole enää tässä todellisuudessa. Tämän olisi ymmärtänyt ja vienyt eteenpäin (tai sitten tyrmännyt, mutta sitä en oikein usko) se ihminen, joka kuoli aika tarkalleen vuosi sitten.
Nyt pyörittelen mielessäni kahta paljon itselleni vieraampaa vaihtoehtoa ja tunnen itseni typeräksi, kun en meinaa uskaltaa. Kyse on kuitenkin sivistyneistä ihmisistä, eivät he minulle töykeästi vastaisi, kumpikaan. Todennäköisesti he myös vastaisivat ainakin jotain, koska me tunnemme. (Sehän minut viimeisen vuoden aikana on niin tehokkaasti lannistanut, ettei minua noteerata minkäänlaisen vastauksen arvoiseksi — moneskohan kerta muuten, kun valitan tästä blogissani…?)  

Luuseriolo uhkaa napata taas tästä kitisijästä kuristusotteen. Ainut lääke lienee vain laittaa se meili matkaan ja toivoa parasta. Vai olisiko muita lääkkeitä? Jotenkin johduin tästä ajattelemaan buddhalaista näkemystä kärsimyksen syistä. Minäkin olen aina janoinen, haluaisin saada kaikki ideani julkaistuksi — kirjoiksi, näytelmiksi, tv-sarjakässäreiksi ja ties miksi. Jos tuosta janosta pääsisi eroon, olisiko levollisempi olo, olisiko tyytyväisempi itseensä? Onko tämä nyt pyörittelemäni idea sellainen, jota kannattaa viedä eteenpäin, vai onko se dukkhaa?

Nyt jalot totuudet kaappiin. Työn alle opiskeluhommat ja meili. Ja sitten synopsis Lääkäri-pokkariin, palautus tammikuussa. Melkein olin unohtanut sen, koska olin merkinnyt sen paperiseen kalenteriin, joka ei ole vielä käytössä. Minulle sopisi paremmin opiskelijoiden kalenteri, joka alkaa syksystä ja jatkuu kesään, koska kesällä minun hommani ovat tauolla lapsen kesäloman ajan.
Ideanpoikanen pokkariin on. Katsotaan kasvaako siitä jotain sellaista, joka nousisi jaloilleen ja lähtisi kulkemaan.

Kiitos ulkoministerille, kävi miten kävi

Viime viikolta periytynyttä kiirettä riittäisi hyvinkin vielä täksi päiväksi. Ja huomiseksikin, kun otetaan huomioon opintoasiat. Tänään kuitenkin suoritan jatkokertomuksen oikoluvun loppuun ja kirjoitan pakinatekstin. Sen jälkeen on lupa keskittyä opiskeluhommiin, joita toivottavasti saisin ennen keskiviikkoista skype-palaveria opettajan kanssa edistettyä sen verran, etten menetä kasvojani.

Suomessa on kohta uusi hallitus ja uusi pääministeri. Ja vaikka ulkoministerin riepottelu jatkuu, olen ihan hyvällä mielellä. Jos Haavisto tosiaan savustetaan virkamiesten ja opposition yhteistyönä ulos siksi, että hän on halunnut pelastaa lapsia, eikä ole sietänyt alaistensa saamattomuutta asioiden hoitamisessa, niin olkoon sitten niin. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti paljon muitakin vääryyksiä, ja niiden kanssa täytyy vain jotenkin elää. Minulta hän saa joka tapauksessa kauniit kiitokset siitä, että on yrittänyt hoitaa tuota vaikeaa asiaa.
Ja pakko myöntää, että olen saanut tänä aamuna ilkeänsävyistä iloa siitä itkusta, jota somessa lainehtii — tulevasta nuoresta naispääministeristä valittavat ne samat tyypit, jotka ovat suu vaahdossa kammenneet ulkoministeriä palliltaan. Eräs Facebook-ystäväni syyttää Sanna Marinia fanaattiseksi. Hän itse on sokeassa muslimivihassaan täysin fanaattinen, mutta tässä tapauksessa malka omassa silmässä lienee niin suuri, että sen päälle voi kiivetä tähystelemään ja nähdä sellaisiin sfääreihin, jotka itselle ovat tyystin tuntemattomia…