Parempi

Hirveä mylläkkä, ennen kuin sain oman ja yhden lisälapsen naapurista raijattua päiväkotiin. Huutoa, vitkastelua ja uhkauksia (omalle, ei naapurin lapselle). Vuoden kasvattaja tässä taas, terve!

Pitäisi ehkä lähteä jouluostoksille, mutta kun ei kiinnosta. Joulumuistamisen nimissä pitäisi ostaa ihmisille tavaroita, joita he eivät ehkä, luultavasti tarvitse ollenkaan. Se tuntuu vuosi vuodelta vastenmielisemmältä hommalta.
Jo pitkään olen tuikkukippojen jne. sijaan yrittänyt löytää lahjoja, jotka varmasti tulisi käytettyä, eivätkä jäisi kenenkään kaappeihin riesaksi. Hikinen hommahan se on, kun kaikki eivät käytä käsivoidetta tai syö suklaalla kuorrutettuja parapähkinöitä. Käytännöllisessäkin lahjassa täytyy kuitenkin olla jokin ylellinen säväys. Tai voisihan se toki olla hyvinkin mieleenpainuvaa, jos tonttupaperin sisältä paljastuisi paketti Juhla Mokkaa tai makaronipussi. Hah.
Ja sitten on vielä se, että oikeasti haluaisin laittaa kaikki joululahjarahat Jemenin lapsien hyväksi. Osan laitankin. Lahjottavien joukossa vain on sellaisiakin ihmisiä, jotka antavat meille ja etenkin lapsellemme tavaraa (hienovaraisista kieltelyistä huolimatta), kallistakin, ja saattaisivat suhtautua nuivasti vastalahjana tulevaan paperilappuun, jossa kerrottaisiin, että lahjarahat menivät paremmin tarvitseville.

Kirjoittaminen on takkuillut viime päivinä, joten on kai positiivista, että se vetäisi puoleensa nyt enemmän kuin shoppailu. Räpistelin eilen hiukan romaanikäsistäkin, mutta monologinäytelmä oli sitten se, joka lähti vetämään. Kirjoittelin sitä vielä illalla ennen nukkumaanmenoa.
Yritän saada tänään kaikki loput hajallaan olevat muistiinpanot koneelle. Minusta tuntuu, että sitten olisi koossa aika lailla täysimittainen näytelmä – siis raakatekstinä. Sellaista on sitten soma hypistellä ja kypsytellä, eikös…?

Jatketaan positiivisella linjalla: Tällä viikolla olen saanut KOLME kaunista kiitosviestiä tekemistäni jutuista! Kaikki spontaaneja kiitoksia, varta vasten lähetettyjä ilman muuta asiaa. Ne on laitettu matkaan vain minun ilahduttamisekseni. Kun sitä miettii, niin onhan se ihana asia. Ehkä universumi hiukan tasaa puntteja, kun en enää koskaan saa palautetta teksteistäni siltä yhdeltä ihmiseltä. ”Tämä on helvetin hyvä”, hän sanoi minulle vuosien mittaan monta kertaa. Sanoisipa vieläkin. Huoh.

Mainokset

Valopilkkuja

joulukuusta.pngNyt kun on tapahtunut isoja, surullisia asioita, täytyy yrittää ammentaa iloa pienistä asioista. Kuten eilisestä päiväkodin joulujuhlasta ja siitä, miten riemuissaan lapsi siellä touhusi kavereidensa kanssa. Riemu jatkui kotona, kun hän sai koristella joulukuusen. Järkeilin, että mitäs sitä panttaamaan, kun viikon päästä jo pakkaillaan kasseja ja ollaan pyhät poissa.

Voisin iloita myös siitä, että eilen meiliin kilahti uusi työtarjous samalta taholta, jolle teen jo asiakaslehteä ja uutiskirjettä. Nyt minulta kysellään kuuden lyhyen jutun sarjaa ensi vuoden puolella toteutettavaksi. Passaa mainiosti. Teksteistä toivotaan tunteisiin vetoavia, ja kukapa olisikaan pätevämpi siinä lajissa, kuin romanttisen viihteen ammattilainen. Täältä pesee!

unohduksen ja.jpg

Nyyrikissä alkoi kirjoittamani jatkokertomus. Minä yritin tutustua ensimmäiseen osaan lukijan silmin ja olin edelleen tyytyväinen aikaansaannokseeni. Elämänmakuinen, ajankohtainen. Sitä minä hain ja mielestäni saavutinkin.

Ei se vieläkään helppoa ole, ajatusten kasassa pitäminen töitä varten. Ja vaikka välillä naurattaa ja hymyilyttää ihan oikeasti, niin keveä, iloinen rupattelu ihmisten kanssa menee nopeasti pinnistelyksi.

Nyt kuitenkin viimeistelen sen eilen kirjoittamani tekstin ja laitan matkaan. Toistan samaa kuin eilen: on tärkeää saada jotain aikaan, ottaa askeleita eteenpäin.

Ulos ja eteenpäin

Eilen ei sitten tullut tehtyä lainkaan töitä. Eikä kauhean paljon muutakaan. Päivä kuluu, vaikkei sitä edes kuluta. Outoa, mutta totta.

Tänään lapsi on taas päiväkodissa. Täytyy saada aikaan yksi yhden sivun teksti, ei sen enempää. Siis ns. oikeita töitä, joista maksetaan. Lopun päivän voin pyhittää jollekin omalle kirjalliselle projektille. Ehkäpä lähteä pitkän tauon jälkeen lenkillekin.

Eilen illalla lapsen nukkuessa kirjoitin romaanikäsikseeni pienen pätkän. Taas iski epäusko. Teksti oli olevinaan teknisesti huonoa. Sisältöä vailla hyvää muotoa.
Johtuuko tämä nyt siitä, että olen viime aikoina lukenut paljon hyviä kirjoja (Kinnunen, Rauhala ja Rytisalo) ja vertaan omaa raakatekstiäni niihin? Yritän vakuuttaa itselleni, että he ovat hinkanneet hienoja lauseitaan satoja tunteja. Eivät ne ole sellaisina muotovalioina purkautuneet aivoista ruudulle.

Olenko siis taas kerran väärässä moodissa tarttumaan tuohon lempilapseeni, en tiedä. Jos näin on, otan käsittelyyn monologinäytelmän tai nuortenkirjan.
Jotain on saatava tehtyä. Jotain, josta tulee hyvä mieli, onnistumisen fiilis. Ei näitä päiviä muuten jaksa, tätä kurassa kahlaamista. On saatava ikkunaan puhdistettua sellainen kirkas kohta, josta näkee ulos ja eteenpäin.

Jonotan kirjastosta muutamaa kirjaa. Sillä välin luen Jari Järvelän Lentäjän poikaa. Tai yritän ainakin, se ei ole toistaiseksi vienyt minua mukanaan. Kirjoittaja on taitava, mutta teksti ei kosketa minussa niitä paikkoja, jotka saisivat ahmimaan uusia rivejä silmät ristissäkin. Sen sijaan seison niiden vieressä liftaamassa ja toivon pääseväni vielä kyytiin.

Ikkunan ulkopuolella hurisee ja pamahtelee. Siellä on nostolava-auto ja ukkoja poraamassa parvekkeista betoninäytteitä, pieniä lieriöitä. Niistä tutkitaan parvekkeiden kuntoa.

Jos minun elämästäni otettaisiin näyte tutkittavaksi, mikähän olisi tarkastuksen tulos? ”Heikkoutta, haurastumista. Korjauksen tarve ilmeinen.” Ehkä jotain tuollaista.

Valivali

varma-voittaja-pino.jpg

Synkän postauksen masentavaa tunnelmaa raikastaa kuva marraskuun Lääkärin tekijänkappaleista, eikö vaan.

Kuluuhan se päivä näinkin – ruokaa laittaen, kaupassa käyden ja tilaten pari joululahjaa verkkokaupasta. Lapsukainen alkoi eilen illalla valittaa mahaansa, eikä saanut millään unenpäästä kiinni. Siinä sitten valvoin patjalla hänen sänkynsä vieressä ja heräsin yöllä muutaman kerran, kun hän valitteli unissaan. Olo on sen mukainen, pää on täynnä tyhjää. Huonosti nukkunutta ja mahdollisesti kipeää lasta ei voinut viedä päiväkotiinkaan, joten hän on katsellut päivän lego-filmejä Youtubesta, kun minä olen nuokkunut ja yrittänyt saada jotain aikaan kotona. Isänsä pakkaa kassejaan, lähtee tekemään hautajaisjärjestelyjä.

Sen verran kaikki kahden viime viikon aikana tapahtunut on verottanut voimia, että olen perunut muutamia lähipäivien menojani. Ei jaksa eikä kiinnosta.

Joulun ajattelukin lähinnä väsyttää. Etukäteen ilakoitu pitkä joululoma onkin nyt täynnä kaikkea ennakoimatonta ohjelmaa, kuten siunaustilaisuutta ja muistotilaisuutta ja niiden järjestelyä.
Lisäksi anoppi liukastui ja kaatui ja mursi olkaluunsa. Häntä pitää kuljetella röntgeniin ja lääkärille ja varmaan auttaa kaikessa vessareissuja myöten.
On sellainen olo kuin aina silloin, kun ikävät asiat kasautuvat. Kun puhelin tai meili kilahtaa uuden viestin merkiksi, eka ajatus ei ole, että haa, mitähän kivaa nyt, vaan että no mitä p****a nyt vielä.

joulukoriste.jpg

Puolilla valoilla lapsen kanssa askarreltu joulukoriste. Jipii.

Kuolema jäi kyläilemään

IMG_6561Me heräsimme tänään kello 6:15 puhelinsoittoon. Puolison iäkäs sukulainen on nukkunut pois.

Olen aloittanut aamuni soittamalla hautaustoimistoon ja palvelutaloon. Ensimmäistä kertaa elämässäni hoidan nyt näitä asioita. Aina ennen on ollut vanhempaa polvea hoitamassa. Sattuneesta syystä (=muita kunnossa olevia sukulaisia ei kiinnosta) kaikki käytännön järjestelyt kasautuvat puolisolleni, jolla on töissä juuri nyt todella tiukkaa. Onneksi minulla ei ole, joten pystyn auttamaan.

Olen jokseenkin eksyksissä. Haparoin ja änkytän ja tunnen itseni hiukan hölmöksi vaikka tiedän, ettei tarvitsisi. Kenellä nyt voisi olla rutiinia näissä asioissa, ellei sitten oma ammatti jotenkin sivua aihetta. No okei, joillakin on. Joiltakin kuolee läheisiä kuin kärpäsiä, ja se on hirvittävää.

Hautauslupa. Sanomakellot. Kappelin varaaminen. Kuolinilmoitus. Suruliputus. Ja niin edelleen.
Ei tämä hilpeältä tunnu, vaikka kuolema oli tässä tapauksessa ennakoitu, ja yli sadan vuoden ikään elänyt henkilö itse odotti taivaan isän kotiin pääsemistä jo pitkään. Sairauskohtaus vei häneltä puhekyvyn viimeisiksi päiviksi, mutta hän ymmärsi yhä, mitä hänelle puhuttiin. Hän ymmärsi, keitä hänen vieressään istui ja nautti selvästi siitä, kun puolisoni silitti hänen tukkaansa ja käsiään. Ja hän tarttui lujasti käteeni vielä toissapäivänä.

Kyllä kirjoittaakin pitäisi, mutta tänään riittää vähän.

Hän ei soita enää koskaan

Eilinen päivä kääntyi iltapäivällä pimeäksi, enkä puhu auringonlaskusta, vaan päänsisäisestä pimeydestä. Sain kuulla, että ammatillinen yhteistyökumppani monien vuosien (itse asiassa vuosikymmenien) ajalta on muutama päivä sitten kuollut. Ärhäkkä sairaus vei hänet kuukaudessa.
Tämä ihminen oli minulle tuttu vain töiden kautta, mutta eri tavalla kuin muut vastaavat tuttavuudet. Hänen kanssaan puhuttiin töiden lisäksi elämästä ja aivan mistä tahansa. Tyhmää tai tylsää lausetta hänen suustaan ei tullut koskaan.
Hän oli valtavan sivistynyt, monilahjakas, viisas ja hauska ihminen. Suuri persoona. Sellainen, jonka jäljiltä maailmaan jää iso tyhjä kolo, jota ihmiset katsovat järkyttyneenä ja käsittämättä, että miten noin voi käydä. Viikatemies, tule takaisin, sinulla on väärä kaveri!
Valtaosa kaikkein kiinnostavimmista ja hauskimmista työprojekteistani tuli hänen kauttaan, ja meidän piti vielä tehdä kaikenlaista yhdessä. Aineistoa oli kerätty, suunnitelmia tehty.
Nyt ei tehdäkään enää yhtikäs mitään. Hän ei soita minulle enää koskaan ja sano, että pitäisi kirjoittaa tämmöinen ja tuommoinen teksti ja se tarvitaan, heh, oikeastaan ihan heti.
Hän ei lainaa ja jätä palauttamatta enää yhtäkään kirjaani.
Minä en joudu sietämään hänen piippunsa tai sikarinsa käryä, kun pidämme palaveria kahvimukit kourassa.
Voi miten minulle tulee ikävä. Maailmasta tuli yhtäkkiä hiukan huonompi, ikävämpi, tyhmempi paikka. Hänen mukanaan katosi niin paljon viisautta, ymmärrystä ja luovuutta.
Minä en osaa olla vielä iloinen ja ylpeä ja kiitollinen siitä, että sain tuntea hänet ja tehdä töitä hänen kanssaan. Olen ollut puoli vuorokautta vain kamalan surullinen ja vihainen ja ajatellut paljon julmia ajatuksia: tehnyt mielessäni luetteloita siitä, ketkä kaikki olisivat olleet paljon turhempia ihmisiä ja joutaneet kuolla hänen sijastaan.

Tässä mielentilassa pitää sitten viimeistellä pokkari. Aikamoista rypistystä tämä on.

27618

piparitalo.jpgTuohon lukemaan pysähtyi pokkaritiedoston sanalaskuri eilen. Ei se olisi lainkaan hullumpi numero, ellei tarina olisi jo aivan viime metreillään. Vaikuttaa siltä, että kun nyt tänään aamupäivällä panen juttuun viimeisen pisteen, on se liki parituhatta sanaa alimittainen. Se on paljon.
Pientä lavennusta sinne tänne -resepti ei tällaisissa tapauksissa toimi. On käytävä koko tarina mielessään läpi ja mietittävä, mikä juonenkohta tai henkilöhahmo tarvitsisi ja ansaitsisi lisää tilaa. Onko sivujuonissa vielä jokin langanpää, joka heiluu irtonaisena? Kenen kohtalo kiinnostaisi lukijaa?

Ei haittaisi, jos saisin oikoluvunkin vauhtiin jo tänään. Meille on tulossa yövieraita, ja ilta mennee heitä viihdyttäessä. Huomenna työtunteja on hyvin rajallisesti, kun pitää valmistautua ja sitten lähteä tien päälle. Toivottavasti.

Joulu lähestyy. Niin kuin kaikki perheelliset ihmiset sanovat, on joulunodotus lapsen vuoksi erilaista, hauskempaa. Joulukalenteri, piparit ja muut leipomukset, koristeet – pieni ihminen jaksaa olla siitä kaikesta niin innoissaan, että sitä ihanaa, vilpitöntä iloa tarttuu itseenkin. Syntyy omia joulutraditioita. Me teemme joulukuuseen helposti ripustettaviksi kukkapipareita, jotka on koristeltu Smarties-pastilleilla.
Yksi asia vetää vaisuksi ja hiukan katkeraksikin: jouluna ei saa olla kotona. Eikä ylipäänsä siellä, missä haluaisi olla.
Poika on pyydellyt jo monta viikkoa, että eikö voida olla omassa kodissa. No ei voida. Sunnuntaivieras kutsui meitä aatoksi omaan kotiinsa 10 kilometrin päähän. Siellä olisi koolla samanhenkisiä sukulaisia, syötäisiin rennosti nyyttäriperiaatteella jouluruokia, lapselle järjestyisi omasta porukasta näppärästi hauska joulupukki. Niin me teimme viime vuonna, olimme itsekkäitä. Tänä vuonna emme kehtaa.
Me siis ajamme joulunviettoon niiden sukulaisten luo, jotka muuten viettäisivät aaton yksin telkkaria katsoen ja lämmittäisivät mikrossa perunalaatikkoa. Sinne on ajettava pitkä matka, autolla joka on pakattu naurettavan täyteen vaatetta ja varustetta ja toivottavasti jotain valmiiksi leivottua, ja sitten paikan päällä rynnittävä markettiin ostamaan joululaatikoita.
Ja sitten alkavat minun keittiösulkeiseni, sillä vaikka ruoka olisi perinteisten jouluruokien osalta lämmitettäviä eineksiä, niin kaikenlaista lisuketta on pilkottava, keitettävä, paistettava, pantava tarjolle ja pois. Katan pöytää, täytän ja tyhjennän tiskikonetta, karautan hautausmaalle viemään kynttilöitä. Talutan vanhuksia liukkailla pihoilla ja sullon rollaattoria auton pieneen peräkonttiin. Lahjon lasta karkilla lähtemään vierailulle vanhainkodin tunkkaisiin huoneisiin, joissa tulee viidessä minuutissa hirveä hiki. Selittelen hänelle, miksei joulupukki näytä naamaansa, vaan on jättänyt tylsästi lahjasäkin portaille.
Kärsin jo etukäteen oman joulumieleni puutteesta. Siitä, miten hymytön ja kireä tulen olemaan hosuessani siellä. Miten en pysty olemaan miettimättä, kuinka haluaisin pyhiä viettää: ulkoillen, lukien, makoillen, haaveillen.
Noh. Ehkä vielä joskus.

Komentooraa odotellessa

IMG_0032

Tule ylös sudenkuopasta, komentoora. Täällä odotellaan.

Ei ole tukala olo, ainakaan töiden puolesta: minulla on yli 24 000 sanaa Lääkäri-pokkaria koossa. Ei siihen pääsemiseen vaadittu kuin pieni tiivis tuokio perjantai-iltana ja toinen vähän pidempi eilisiltana. Enemmän tuli viikonloppuna tehtyä kaikkea muuta, kuten käytyä pakollisen flunssatauon jälkeen lenkillä, leivottua pipareita lapsen kanssa ja syötyä pitkän kaavan mukaan sunnuntaina.
Pitkästä aikaa meillä oli ruokavieras. Kun pilkoin lounasaineksia, huomasin tekeväni sen hitaasti ja nautiskellen. Se oli kuin meditaatiota. Somaa silppua, kauniita kuutioita, sieviä suikaleita. Aloin ymmärtää niitä ihmisiä, joilla on tapana pyhittää koko sunnuntaipäivänsä aterialle: sen suunnittelulle, valmistukselle ja hitaalle nauttimiselle ystävien seurassa.

Kun olen ahkera tänään ja huomenna, pokkari valmistuu. Sitten keskiviikkoaamuna oikoluku ja juttu matkaan.
Myöhemmin samana päivänä myös itse matkaan, perheen kanssa. Jos siis säiden haltijat vain suovat. Säätiedotuksen mukaan kohta tupruttaa ihan isosti lunta, jonka PITÄISI sulaa huomenna pois. Jos se jääkin lillumaan liukkaaksi sohjoksi, jää kesärenkainen autokin parkkiruutuunsa ja täytyy miettiä uudelleen, miten saadaan talvirenkaat alle.

No, se tuosta ongelmasta. Päähenkilölläni Armilla on pokkarissa isompia ongelmia. Hän lähtee pelastamaan hengenvaarassa olevaa ihmistä ja on kohta itse hengenvaarassa. Onko Armi tyhmänrohkea, saattaako hän itsensä lisäksi vaaraan muitakin ihmisiä? Kahteen viimeiseen lukuun on siis tarkoitus ladata draamaa oikein kunnolla.

On jo kolmas päivä joulukuuta. Miten yksityinen Nanowrimoni jakselee? Ei huonosti. Eilen unta hakiessani sytytin yöpöydän lampun kolme kertaa, koska oli pakko raapustaa muistikirjaan dialogia ja sisäistä puhetta. Onneksi puoliso siinä vieressä nukkua tuhisti syvässä unessa, olisi muuten varmaan ihmetellyt, leikkiikö hassu vaimo kenties jotain diskoteekkiä myöhäisiltansa ratoksi.
Ensi viikolla tekstit alkavat siirtyä kirjasta koneelle, tämä on suunnitelma. Sitten kun tökkää, vaihdan tekstiä. Vaihtoehtoja on peräti kolme: nuortenkirjan käsis, monologinäytelmä ja novellikokoelma. Tätähän tämä on, kun on kirjoittanut jo kymmeniä (sic!) vuosia ja hillonnut tekstejään tahmaisissa näpeissään osaamatta päästää niistä ikinä irti.
Minun oveani pitäisi kolkuttaa joku hirveä komentoora, joka ryhmysauvaa heiluttaen ja syyläinen noita-akan nenä ilkeässä rutussa kirkuisi, että sinä muuten lähetät käsiksen siihen ja siihen päivään mennessä, senkin ääliö, tai tapahtuu kauheita. Saattaisin vaikka uskoa.

Teksti on olemassa ilman kansiakin

Lääkäri-pokkaria on koossa 18521 sanaa. Saisi olla enemmänkin kun ottaa huomioon, että palautus on ensi keskiviikkona, enkä aikonut kirjoittaa viikonloppuna. Nyt on ehkä pakko kuitenkin. Pieni pätkä tekstiä kumpanakin päivänä, niin maanantaiaamuna ei ole niin tukala olo.

Selailin eilen erään kustantajan kevätesitettä. Sen, jonka piti julkaista minun varhaisnuorille suunnattu selkokirjani, mutta koska siihen ei saatu Selkokeskukselta tukea, kirja jää julkaisematta.
Yritin kuvitella, millä esitteen sivulla kirjani olisi voinut olla, mutta en osannut. Niin, minä en taida oikein enää pystyä kuvittelemaan, että minulta julkaistaisiin koskaan kirja. Minä ehkä vielä uskoisin siihen, jos tekisin työkseni jotain ihan muuta ja kirjoittaisin harrastukseksi. Silloin minulla olisi paukkuja saattaa jokin käsis valmiiksi asti, tai näin kuvittelen. Nyt olen sopeutunut siihen ajatukseen, ettei se onnistu.
Minä käytän pakollisista kuvioista (kuten iäkkäiden ja sairaiden sukulaisten auttaminen ja tapaaminen) jäävän vapaa-aikani toisin: perheen kanssa harrastaen, ulkoillen, juoksulenkeillä, lukien, elokuvia katsoen.
Minä en jaksa enää nököttää iltaisin läppärin ääressä, kun olen tehnyt sitä ensin pitkän päivän. Selkä ei jaksa, silmät eivät jaksa, pää ei jaksa.
Sen olen tiennyt tähänkin saakka, että maailma pärjää ilman minun kirjaani. Nyt tuntuu, että ehkä pärjään itsekin.

Ai yritänkö nyt selittää, miksen pidäkään joulukuussa sitä uhoamaani omaa Nanowrimoa? En! Aikomus on kyllä kirjoittaa, joko romaania tai monologinäytelmää, heti kun saan pokkarin palautettua.
Kirjoittamista en varmasti lopeta koskaan, sitä minä tarvitsen. Kovista kansista en ole enää lainkaan varma.

Loiskis

Pokkari lähtee tänään liikkeelle niistä lukemista, joihin se jäi tiistaina. Eilen pidin nimittäin vapaapäivän.
Aina kahden kuukauden välein käyn lapsen kanssa vesipuistossa, koska siellä ollaan niin ovelia, että ennen pois lähtöä pystyy ostamaan halvat ennakkoliput, jotka ovat voimassa 2 kk. Siinä säästää paljon rahaa, tai sitten ei, koska ilman ennakkolippuja ei varmaan tulisi käytyä noin tiheästi. Lisäksi reissuun menee minulta aina yksi työpäivä, koska arkena siellä on paljon rauhallisempaa, paikalla on lähinnä taaperoita vanhempineen. Viikonloppuna kouluikäiset jyräisivät viisivuotiaani (ja minut).
Nyt iho kutisee kuivana monen tunnin lämpimän likoamisen jäljiltä ja takaraivossa kaikuvat kamalat kasarihitit, mutta lapsi iloitsi, ja sehän on tärkeintä. En minäkään siellä murjottanut – miten olisin voinut, kun vieressä pikku ihminen nautti sydämensä kyllyydestä.

Lomasen jälkeen töitä. Turhaan kiirehdin uutiskirjejutun kanssa – tilaajalta tuli automaattivastaus, että hän on talvilomalla. Hyvä se oli kuitenkin saada pois alta, jotta voin keskittyä täysillä pokkariin.

Mitä muuta? Luin loppuun Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Loppua kohti silmät kostuivat tihenevään tahtiin.
Minusta tuntuu, että bloggaajat ja kriitikot ovat sanoneet tuosta kirjasta jo kaiken olennaisen. Olen samaa mieltä, se on hieno ja tärkeä kirja.

Pauliina Rauhala ei saanut Synninkantajista Finlandiaa, vaan sen sai toistamiseen Olli Jalonen. En ole lukenut kummankaan kirjaa, mutta jollain tavalla se on minulle lässähdys, kun joku palkitaan toiseen kertaan. Okei, Jalosen edellisestä Finlandiasta on melkein 30 vuotta (sic!) aikaa, mutta silti.
Olli Jalonen on vasta 64-vuotias. Luultavasti hän ehtii vielä kirjoittaa monta hyvää romaania. Mitä jos hänen kirjansa on jokaisen Finlandia-palkinnosta päättäjän mielestä vuoden paras? Voiko hän saada vielä viisi tai kymmenen Finlandiaa, vai onko olemassa jokin ääneen lausumaton rajoitus sille, montako kertaa voidaan sama kirjailija palkita samalla palkinnolla?
Minä ajattelen, että pitäisi olla. Ei Suomessa ole liikaa isoja kirjallisuuspalkintoja, joiden kautta kirjailijat voivat saada tunnettavuutta ja lisää lukijoita.