Valitusta ja valopilkkuja

IMG_4488.JPG

Viime vuonna maaliskuussa oli näin paljon valoa.

Huh. Taas olen aamukahvilla vasta aamupäivällä. Nyt syy ei ole urheilu, vaan työ, joka tuntui Työltä: tein reilun puolen tunnin mittaisen puhelinhaastattelun, jossa jututin yhtä aikaa kolmea ihmistä. Oli muuten työlästä.
Tunnelma alussa oli lievästi hapan ja vastahakoinen: kyseisille päälliköille oli kerrottu koko asiasta viime tipassa, eikä heillä ollut mitään tietoa jutun teemasta. He eivät olleet näin ollen ehtineet yhtään miettiä, mikä voisi olla olennaista tuoda esille. Kun kysyin, oli vastauksena hiljaisuutta ja huokailua.
Kun sitten sain ihmiset puhumaan, he puhuivat toistensa päälle. Kaiutin särki hälinän kamalaksi puuroksi.
Yksi hiljattain taloon tullut selvästi arasteli työkavereitaan, eikä hänestä saanut irti juuri mitään.
Ehkä tilaaja ajatteli, että noin on tehokasta toimia, mutta minä olisin mieluiten jututtanut heidät yksitellen.
Nauhoitin haastattelun ja kai se on kohta purettavakin. Yhden sivun juttu kyseessä, joten tekstimäärä ei ole iso. Valitettavasti minulla ei ole vielä mitään käryä siitä, mikä olisi jutun kärki. Mielikuva materiaalista on tasapaksua puuroa.

Olisi kyllä hyvä, jos saisin tuon jutun – tai ainakin luonnoksen – valmiiksi ennen kylpyläreissua. Siitä saisi sellaisen fiiliksen, että jotain on mennyt eteenpäin. Muuten nimittäin taas tökkii: uutiskirjeen artikkeliehdotukseni, joiden luulin saavan rouva päällikön hihkumaan riemusta, on toistaiseksi kuitattu syvällä hiljaisuudella.
Samoin on laita haastattelupyyntöjen, jotka olen lähettänyt asiakaslehden kansijutusta ja aukeaman jutusta. Kansijuttuun kaavailtu tyyppi on varmaan laittanut jokaiselle minuutilleen eurohinnan, eikä ehkä vaivaudu vastaamaan edes ei, koska sekin veisi muutaman sekunnin aikaa, josta hän ei saa mitään korvausta.
Aukeaman juttuun tavoittelen erästä yhdistystä, joka oikein mainostaa nettisivuillaan innokkuuttaan levittää tietoa tärkeästä asiastaan. Ainakaan tämä tarjolla oleva ilmainen mainos ei heitä tunnu kiinnostavan. Olisi pitänyt varmaan mainita viestissä, montako kymmentä tuhatta potentiaalista lukijaa lehdellä on.

Säätieteilijätkin tekevät parhaansa masentaakseen minut: nyt ennustetaan kylmää maaliskuuta. Se tarkoittaisi sitä, että lumi pysyy maassa, ja minä joudun taas ihmettelemään, miten otan ulkoa valokuvia, jotka voi laittaa toukokuussa ilmestyvään lehteen. Hyvää vappua, ihmiset, eikö olekin kauniita hankia?

No okei, valopilkku kilahti äsken sähköpostiin: Nyyrikkiin kirjoittamani jatkokertomus oli päätoimittajan mieleen.

Ja toinen valopilkku: somepaastoni on onnistunut yli odotusten. Pari kertaa olen kyllä meinannut klikata Facebookin auki vanhasta tottumuksesta, mutta viime hetkellä nykäissyt sormen takaisin.
Facebook on paastostani jo huolissaan: sekä kännykässä että läppärissä on alkanut vilahdella muistutuksia siitä, montako tykkäystä sun muuta olen jo missannut. Totta, missannut olen, mutta edelleen hengissä ja vieläpä hyvissä voimissa.

Mainokset

Timanttisia alkuja, kenties

kirppari.jpg

Raumalaisen kirpputorin somistusta.

Kello hiipii jo kohti puolta yhtätoista, ja minä olen vasta aamukahvilla. Syy on ylevä: hakkasin säkkiä ja poljin kuntopyörää. Kyllä nyt taas kelpaa kyyröttää tässä.

Eilinen iltapäivä meni kaaokseksi. Yhden aikaan soi ovikello: koulusta palaavat naapurintytöt olivat unohtaneet avaimet kotiin. He tulivat siis kahdeksi tunniksi sohvallemme hengailemaan ja odottamaan, että äitinsä palaisi töistä.
Ja samalla sekunnilla, kun he siihen sohvalle istuivat, pimahti läppäri. Siitä katosi yks kaks kaikki sähkö. Hetken kuluttua se suostui käynnistymään uudelleen, mutta toimi toivottoman hitaasti. Hädissäni ryhdyin sitten miettimään, mitä pitäisi pelastaa pilvipalveluun, jos masiina on kohta lopullisesti kaput. Tekstit olen sinne aika tunnollisesti laittanut, mutta valokuvien laita on toisin.
Eikun siis siirtämään kuvakansioita. Ja kesken siirron katosi virta toisen kerran. Taas uusi käynnistys, ja sen jälkeen jätin koneen vain siirtämään kuvia, en uskaltanut koskeakaan siihen enempää. Kolmatta pimahdusta ei tullut (eikä ole tullut vieläkään *kop kop*).
Yritin tehdä töitä kynällä ja paperilla ja kännykällä. Parin metrin päästä kuului hihitystä ja kihinää ja kännyköiden piipitystä ja rouskutusta, kun tytöt söivät synttäreiltä jääneet popkornit.
Keskittyminen oli huonoa, juuri mitään ei syntynyt. No, jonkinlainen hatara synopsis Timantti-pokkariin sentään. Päähenkilöistä on tulossa Iisa ja Ville.
Iisa on toimittaja. Olen kirjoittanut aika monesta toimittajahahmosta, myönnetään. Sattuneesta syystä niin on vain käynyt. Kai minua kehotetaan keksimään uusia ammatteja, jos menee liiallisuuksiin. Enkä nyt ihan hiljan ole muistaakseni tehnyt päähenkilöstä toimittajaa – joulukuun Lääkärin Veera oli englanninopettaja, tammikuun Timantin Kaisa visuaalinen markkinoija ja lahjatavarakaupan myyjä, maaliskuun Lääkärin Suvi biologianopettaja. Jep, Iisa saa olla toimittaja (mutta seuraavaan Lääkäriin en ehkä kirjoita päähenkilöksi opettajaa).
Ville on kaupunginarkkitehti. Tosin googlaamalla selvisi, että kyseinen virka on monessa kaupungissa lakkautettu, mutta tässä kuvitteellisessa kaupungissa nyt sellainen vielä on, ja sillä hyvä.
Paljon ammatteja pidemmälle en ole kummankaan hahmon rakentamisessa edistynyt. Heillä ei ole vielä kasvojakaan. Ville on ehkä vaalea, äreä, rakkaudessa pettynyt yksinhuoltajaisä, joka ei siedä naisia silmissään.
Iisa puolestaan on pettynyt työelämässä: hän on jumittunut tekemään rutiinijuttuja paikallislehden toimituksessa, kun kaikki kiinnostavat keikat menevät vanhemmille kollegoille. Nyt hän päättää tehdä jutun, jota jaetaan somessa innokkaasti, ja joka saa päätoimittajan (annoin hänelle jo nimenkin: Topi Routasalmi, heh) viimeinkin huomaamaan hänen kykynsä.
Tästä lähden lihottamaan hahmoja ja tarinaa. Kun Iisa lähtee toteuttamaan juttuprojektiaan, kaikki ei tietenkään mene kuin Strömsössä. Saatan suorastaan heittää soppaan mukaan noidan – tai ainakin tyypin, joka kuvittelee olevansa sellainen…

Takaisin maanpinnalle: Eilen illalla sain korvauksen laiskasta päivästä, kun sain yllättäen monta mielestäni timanttista ideaa uutiskirjeeseen. Nyt meilaan ne rouva päällikölle ja toivon, että hänkin innostuu niistä.

Valoa kohti

IMG_5805Nyt olisi syytä olla oikein ahkera ja tehokas, sillä työviikko on vain kolmen päivän mittainen – lähdemme loppuviikoksi lapsukaisen hartaasti odottamalle kylpyläreissulle. Minulla on laadittuna näiksi päiviksi väljä lukujärjestys. Juuri sillä tavalla väljä, että se helposti valuu läpi käsieni…
Somessa roikkumiseen ei kuitenkaan pitäisi kulua aikaa, sillä olen tänä aamuna aloittanut pääsiäiseen saakka kestävän somepaaston, jonka rikon vain äärimmäisen painavasta syystä. Vielä on ihan hirveän ylevä olo asiasta. Kauankohan kestää, ennen kuin alan perustella itselleni, miksi aikuisen ihmisen on tyhmää asettaa itselleen tällaisia rajoitteita?

Nyyrikin jatkokertomus lähti matkaan torstaina, joten mitään isompaa projektia ei ole kesken. On taas kerran uusien alkujen aika.
Tänään kirjoitan synopsiksen Timantti-pokkariin ja luonnostelen asiakaslehden pääkirjoitusta. Huomisen pyhitän uutiskirjeelle. Keskiviikkona teen puhelinhaastattelut (3 kpl) ja koostan niistä jutun.
Voisi ajatella, että mukavan vaihteleva työviikko edessä. Asiassa on vain yksi mutta: jos tämän päivän hommat eivät etene, niin kuin suunnittelin, on koko työlista hetkessä hyödytön. No, keskiviikko toki pitää kutinsa, sillä haastatteluista on sovittu. Mutta muuten lukujärjestys edellyttää paljon ideointia, ja minulla on taas hiukan rimakauhuinen olo. Sellainen, että olisin mieluummin moppaamassa rappukäytäviä, sillä siten saisin ihan varmasti jotain aikaan.

Edellisessä postauksessa hehkuttamastani The Handmade’s Tale -sarjasta on katsomatta enää kaksi jaksoa. Jännitys tiivistyy – ja samalla pelko siitä, että loppu onkin antikliimaksi. Tulossa on nimittäin toinen tuotantokausi, ja silloin on mahdollista, että ihan kaikki langanpäät jätetään liehumaan, jotta katsojat varmasti tulevat perässä.
Inhoan sellaista katsojan aliarvioimista. Pakko uskoa, että tämä sarja on laatua kauden loppuun saakka. Margaret Atwood on itse ollut mukana tuottamassa sitä, toivottavasti se takaa asian.

PS Onneksi kesken tällaisen surkean, pessimistisen narinankin voi yhtäkkiä tajuta jotain ihanaa: pystyin sammuttamaan työpöydälläni olevan lampun, koska päivänvaloa on tarpeeksi. Eipä ole moista tainnut tapahtua kertaakaan sitten loka- tai syyskuun. Valoa kohti on sentään ihana mennä.

Kävelevä kohtu

barbie.jpgOlemme mieheni kanssa nyt katsoneet viisi osaa The Handmaid’s Tale -nimistä tv-sarjaa. Se perustuu Margaret Atwoodin romaaniin vuodelta 1985 (suom. Orjattaresi). Olen lukenut Atwoodilta muutaman kirjan, ainakin Sokean surmaajan ja Nimeltään Gracen. Miksi en ole lukenut enempää, en osaa selittää, koska muistan pitäneeni noista lukemistani.
Ja tämä tv-sarja, se on hyytävä ja loistava. Toimittaja Kaisa Pulakka esittelee tässä jutussaan sen maailman ansiokkaasti.

Jokainen jakso lyö ilmat pihalle. Päähenkilö June on viettänyt tavallista länsimaisen naisen elämää, opiskellut ja juhlinut, käynyt töissä, rakastunut ja saanut lapsen. Ekokatastrofia seuranneen vallankumouksen jälkeen kaikki on muuttunut: hänestä on tullut monien kohtalotovereidensa tavoin orja, jonka ainoana tehtävänä on synnyttää lapsia yhteiskunnan yläluokalle.
Puoliso on surmattu, lapsi on viety. Kaikki vapaus on poissa. June elää Komentajansa kodissa kuin vankilassa. Muut päättävät, mitä hän syö, pukee päälleen, lukee, puhuu ja missä saa liikkua ja kenen seurassa. Pienistäkin rikkeistä (ja usein ilman varsinaista rikettäkään) on seurauksena rajua henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Ja sitten se kauhein asia: Minä istun täällä pehmeän sohvani nurkassa, napostelen herkkuja ja ihmettelen puolisoni kanssa, miten hirveän maailman Atwood ja tv-sarjan tekijät ovatkaan onnistuneet luomaan.
Samaan aikaan se kaikki on kuitenkin täysin totta jossain päin maailmaa, kuten myös Atwood on huomauttanut.
Orjatyöläiset raatavat hikipajoissa tekemässä halpatavaraa surkealla palkalla ja muilla työehdoilla, terveytensä kustannuksella, ilman todellisia vaihtoehtoja tehdä mitään muuta.
Sananvapautta rajoitetaan. Vallanpitäjien arvostelusta voi seurata vankeutta tai kuolemantuomio. Oppositiopoliitikkoja, vallanpitäjien väärinkäytöksiä tutkivia journalisteja ja ihmisoikeusaktivisteja kidutetaan ja murhataan.
Tytöt eivät pääse kouluun, vaan heidät pakotetaan lapsina naimisiin. Heidän sukupuolielimensä silvotaan.
Naisilla ei ole ääni- eikä vaalioikeutta. Heidän oikeuttaan toimia työelämässä, liikkua kodin ulkopuolella, harrastaa ja määrätä omasta pukeutumisestaan, rahoistaan ja omaisuudestaan rajoitetaan.
Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia vainotaan, kidutetaan, murhataan ja syrjitään.
Ihmisiä pakkovärvätään armeijoihin, lapsiakin.

Täällä minä istun, enkä osaa tehdä kaikelle tuolle mieltä kääntävälle, kuvottavalle, ravistelevalle vääryydelle muuta kuin allekirjoittaa ja jakaa Amnestyn vetoomuksia ja lahjoittaa muutamia roposia ihmisoikeustyöhön ja kehitysmaiden naisten ja tyttöjen terveyden, lukutaidon ja ammatin hankkimisen hyväksi.
Ja sitten taas katson telkkaria, syön herkkuja ja päivittelen, että voi kauhia.
Kuudes jakso illalla.

Kiirettä ja sähläystä odotellessa

Puolet jäljellä oikoluku-urakasta, eli jatkokertomus pääsee tänään matkaan. Sitten onkin aika laatia lähiviikkojen lukujärjestys, eli miten aikataulutan kaikki seuraavan kahden kuukauden hommat: asiakaslehden jutut, yhden jutun toiseen asiakaslehteen, artikkelin uutiskirjeeseen ja yhden pokkarin. Niin, aika tiivistä tästä taitaa nyt taas tulla. Pelonsekaisin tuntein odotan, että mainostoimistosta alkaa kohta tipahdella kiireellisiä toimeksiantoja, sillä niinhän tässä yleensä käy.

Laitoin äsken matkaan haastattelupyynnön henkilölle, jota toivotaan asiakaslehden kansijuttuun. Olen haastatellut tuota henkilöä kerran aikaisemminkin, seitsemän vuotta sitten. Hän suhtautui joviaalisti koko hommaan, vaikkei kyseessä silloinkaan ollut mikään iso media.
On kiinnostavaa nähdä, mikä tilanne nyt on. Käsittääkseni tyyppi ansaitsee pääasiallisen elantonsa puhujana yritysasiakkaille (ennen hän oli esiintyvä taiteilija). Mitenkähän kallista hänen ajastaan on tullut? Saattaa olla, että pienehkön (tai korkeintaan keskisuuren) yrityksen asiakaslehti jää nyt rannalle ruikuttamaan.
Viime numeron teosta on edelleen tuoreessa muistissa se eräs tyyppi, joka ensin vastasi itse meiliini ja kierrätti sitten kieltäytymisensä kustantamonsa edustajan kautta. Onkohan hän jälkikäteen tajunnut, miten naurettavasti käyttäytyi – onhan hän itsekin tehnyt toimittajan hommia sekä printtiin, radioon että telkkariin?
Vähän aikaa sitten luin Journalistista, miten mukava toimittajan on haastatella kollegaa, koska nämä tietävät, miten homma hoidetaan kenenkään aikaa hukkaamatta. No, kaikki eivät näköjään tiedä. Ja tuo kyseinen ihminen tosiaan julkaisee niitä ajankäyttöoppaita muille, hihi.

Mitä vielä? En tiedä. Taidan vain vältellä jatkiksen oikolukua. No eikun ostinhan minä maaliskuulle lipun Sirpa Kähkösen käsikirjoittamaan ja Taru Mäkelän ohjaamaan Vihan kevät – Helsinki 1918 -esitykseen Hakasalmen huvilaan. Odotukset ovat korkealla.

Täti kaahaa

Kun jotain tahtoo tulla ulos, se täytyy päästää. Tätä olen hokenut (itselleni ja muille kirjoittaville ihmisille), joten äsken oli otettava taas se musta muistikirja kauniiseen käteen kymmeneksi minuutiksi, vaikka oli kiire. Kirjasin muistiin repliikit, tapahtumat ja tunnelmat, joita olen mielessäni pyöritellyt vuorokauden ajan.
Muistikirjassa on enää muutama sivu jäljellä. En tiedä, mitä sen jälkeen teen. Aloitan uuden vaiko alan kirjoittaa tekstiä koneelle? Senkin on joskus tapahduttava, jos luulottelen, että tämä tarina joskus valmistuu. Juuri nyt se on sellainen lempilapsi, jota haluaa vain paijailla, lihottaa ja ihailla. Ei ole mikään kiire laskea pois käsistä.

Kiire sen sijaan oli saada se pitkäksi venähtänyt lyhyt uutisjuttu matkaan, sillä eilen kilahti kesken palaverin viimeinkin se kauan kaivattu haastattelu sähköpostiin. Tämä päivä taas oli pakko aloittaa laboratorioreissulla, jonka ajanvarausta olin jo kahdesti rukannut, enkä enää viitsinyt. Juoksujalkaa siis labrasta kotiin, parikymmentä minuuttia kiivasta muokkaamista ja avot, se on siinä. Näin toivon ja oletan.

Eilinen palaveri sujui hyvin – pitkä lista juttuaiheita tuli kirjattua ylös ja monet ovat kiinnostavia, jotkut suorastaan haasteellisia – ja matkakin hyvin siihen saakka, kun ajaa karautin poliisin kamera-auton ohi, ja se räpsäisi kuvan. Keli ei ollut katastrofaalinen, mutta ei erityisen hyväkään: Tie oli pääosan matkaa liukas ja välillä tuprutti lunta. Puuterimainen lumi pölisi ja vei näkyvyyden välillä. Niin tapahtui myös siinä kohtaa, ja minä keskityin ajamiseen ja muuhun liikenteeseen ja missasin nopeusrajoituksen muuttumisen. Tuli sitten ajettua kuudenkympin alueella kahdeksaakymppiä, joten roteva sakko lienee tulossa, pitkähkön ajouran ensimmäinen. Olen yrittänyt olla potematta asiaa etukäteen, mutta ei ole helppoa.
Minä paheksun kaahailua ja pyrin aina ajamaan rajoitusten mukaan. Eilen huonossa kelissä ajoin moottoritielläkin vain kahdeksaakymppiä rekkojen seurassa. Loppupätkän uraisella ja liukkaalla pikkutiellä keräsin parin auton jonon perääni, kun en uskaltanut ajaa kuin 65 km/h. Ja sitten paluumatkalla tämä köröttelevä täti onnistui ajamaan itselleen sakot!
Ihan teki mieli heittää sen välähdyksen jälkeen auto ympäri ja mennä itkemään kamera-auton poliiseille, että menkää sakottamaan niitä oikeasti pahoja tyyppejä ja jättäkää tällaiset kiltit ja kuuliaiset tädit rauhaan, sillä tämä oli VAHINKO ja omaa pikku poikaanikin opetan, että vahinkoja sattuu kaikille, eikä niistä pidä rangaista.

Iloisempiin asioihin: sain ensi kuussa ilmestyvästä Lääkäristä kovasti kehuja. Juoni on jännä ja piti otteessaan, pokkarien päätoimittaja kiitteli. Tämä on siis se tarina, jonka päähenkilö tarkkailee lintuja – ja naapureitaan.
Onnistunut juttu itsestänikin, ja sankarikin on ihana: tumma, pitkä, komea lääkäri (haa!), josta mielestäni sain kuitenkin rakennettua ihan uskottavan hahmon, jolla on sen komeuden lisäksi luonnekin.

Nyt sitten vihdoinkin se jatkokertomuksen oikoluku työn alle.

Kirjoittaja on juonut kahvia ja

Uusi viikko, uusi työpäivä, mutta vain puolikas mitaltaan. Iltapäivällä on haettava lapsi päiväkodista ja vietävä neuvolaan. Sitä ennen pitää saada yksi lyhyt teksti kirjoitettua ja matkaan, ja mieluusti oikoluettua jatkokertomus mahdollisimman pitkälle. Perjantaina en päässyt oikein alkuunkaan, viimeisen osan kirjoittamisen kanssa tuli räpisteltyä niin kauan.
Hain pitkän aikaa oikeaa muotoa viimeisille repliikeille. Loppu hyvin, kaikki hyvin -vaiheessa on suuri riski sortua kliseisiin ja tehdä hahmoista puhuvia paperinukkeja.
Nyt stoori on joka tapauksessa kasassa. Siitä taisi tulla jonkin verran vakavampi kuin aioin. Kuten suunnittelin, tuli tekstiin kepeyttä ja huumoria auervaara-Tenhon kautta, mutta muuten uidaan aika syvissä vesissä. Toivottavasti tarinasta ei kuitenkaan tullut ahdistavaa, sellainen ei istu Nyyrikin henkeen.

Ja huomenna sitten uusi yritys reissupäiväksi. Vilkaisin äsken säätiedotusta: ennustetaan lumisadetta ja mahdollisesti vaarallista ajokeliä. Jotta kiitos nyt vaan tästäkin taas. Ei sentään onneksi mitään lumihelvettiä tällä kertaa, ja koska kokous on iltapäivällä, saan ajella valoisaan aikaan. Eli kai se tästä. Hiukan katkerana kyllä vilkuilen ulos, jossa aurinko juuri nyt paistaa täydeltä terältä. Ei olisi ollut hassumpaa olla tien päällä tänään.
Niin, ja tottahan liikennevirasto on sitä mieltä, että osa reittini teistä on ainakin tänään liukkaita. Huomenna sitten lumisia ja liukkaita. Pelkään, että tuo nykyinen auto, kevyt pikku kippura, lentää käsissäni ulos tieltä. Entinen kaara oli raskas hyökkäysvaunu, joka ei koskaan pyrkinyt metsään. Ikävöin sen vakavaa, takavetoista luonteikkuutta, luistonestojärjestelmää ja ilmastointia. Vahinko, että se alkoi kasvaa sammalta.

Täällä minä horisen entisestä autostani ja naurattaa: muistelen vasta lukemaani runoilija Sirkka Turkan haastattelua Särö-lehdestä. Hän sanoo siinä mm. näin:
turkka.png

Silloin, kun isä poliisia löi

lunta ikkunassa
Sain tehdä ne lumityöt tänään. Kaivoin auton kinoksesta ja kolasin parkkiruudun, ja aherrustani saapui ihailemaan väärä naapurin pappa – se, joka virnuili ja kyseli ”no, löytyykös se sieltä”. Se toinen pappa olisi tullut auttamaan. Okei, okei, hyötyliikuntaahan se.

Jatkokertomus ei ole valmis, viimeisen osan mitasta puuttuu melkein puolet. Eilinen oli juuri sellaista koomailua, kuin mitä heti aamulla uumoilin. No, juttu valmistuu kyllä tänään. Olisi mukavaa, jos ehtisin oikolukeakin sen. Ennen viikonloppua saisi hyvän fiiliksen jonkin projektin valmistumisesta.

Eilen aikaa kului siihenkin, kun seurailin #metoo-aihetta mediassa. Ylen jutussa kerrotaan, että nyt asiaan ottavat kantaa myös kulttuurialalla toimivat miehet. ”Jos meillä on vanhentunut ja aikansa elänyt keskinäinen sopimus olla ja toimia yhdessä, se vaatii päivityksen”, ohjaaja Mikko Roiha sanoo. Aamen.
Ajat ovat muuttuneet. Ennen ihan todella oli toisin. Sitä yritin selittää hiljattain eräälle miespuoliselle tuttavalle, joka oli tuohduksissa: hänen äitinsä oli sivulauseessa muistellut aikaa, jolloin oli ollut töissä kaupan kassalla, ja hänen poikansa lukion rehtorilla oli tapana siellä asioidessaan tunkea taputtelemaan häntä.
Mitä hittoa, tuttavani puuskutti järkyttyneenä. Vakuutin hänelle, ettei hänen äitinsä varmasti ollut ainut nainen, jota reksillä oli tapana likistellä, eikä reksi luultavasti ollut mikään poikkeuksellinen sikailija.
Olen itse lapsena todistanut tuota samaa aikaa ja ilmiötä: ikään kuin asiaan kuuluvaa taputtelua ja puristelua yhteyksissä, jotka nykyisin – onneksi — tuntuisivat todella oudoilta ja johtaisivat – edelleen onneksi — kaikenmoisiin seurauksiin.
Kun isäni kaahasi autolla ja joutui poliisin pysäyttämäksi, istui äitini etupenkillä minihameessa, ja poliisimies asetti kätensä hänen paljaalle polvelleen. Isäni löi poliisia nyrkillä ja sai isot sakot. Aika isot otsikot tulisi, jos nyt tapahtuisi vastaavaa.

Valkoinen helvetti

Heräsin kuudelta, valmiina kaivamaan auton kinoksesta. Kinosta ei ollutkaan, vain kova tuuli. Aamiaista syödessäni avasin kaikki netin sääpalvelut, ja niitä tutkiessa valahti sisu ensin kaulaan ja sitten jonnekin navan tienoille. Vaikutti siltä, että olisin saattanut päästä kunnialla noin puoleen matkaan, sen jälkeen keli olisi muuttunut vaaralliseksi. Kotimatkalle tiesään ennusteet olivat punaiset jokaisella pätkällä.
Luovutin ja laitoin pahoitteluviestin matkaan. Ymmärrystä onneksi tuli, ja uusi kokous sovittiin pikavauhtia ensi viikolle.

Tämän päivän ohjelma meni siis uusiksi. Palaan jatkokertomuksen pariin, tarkemmin sanottuna aloitan sen viimeisen osan kirjoittamisen. Saatanpa ottaa pienet päivätirsatkin jossain välissä. Viime yö tuli sattuneesta syystä nukuttua surkeasti. Ryytynyt olo, kaikkea muuta kuin luova.

Ja nyt sitä lunta sitten on tuiskuttanut ja tupruttanut jo melkein pari tuntia. Maisema on yhtä valkoinen kuin pääni sisus.
Mutta päiväkodissa pojan naulakolla hymyilytti – muuan suloinen tyttö oli sujauttanut lokeroon piirustuksen: kukkia ja pojan nimi etu- ja takaperin.

Paastolle?

Yritän olla ajattelematta säätiedotuksia. Huomenna on reissupäivä, ja Murphyn lain mukaisesti povataan lumimyräkkää ja surkeaa ajokeliä. Aion lähteä jurnuttamaan isolla pelivaralla, mutta silti kammottaa.
Viisas ihminen varmaan yrittäisi siirtää palaverin, mutta en oikein kehtaa tehdä sitä. Paikalla on liian monta kiireistä päällikköihmistä. Kai siellä hengissä selviää. Toivottavasti. Haluaisin tulla joskus niin vanhaksi ja viisaaksi kuin Birgitta Ulfsson, jonka ajatuksia luin eilenkin illalla.

Tänään yritän viimeistellä jatkokertomuksen 9. osan, ja sen jälkeen pyhitän loppupäivän huomisen valmisteluille. Täytyy miettiä sekä asiakaslehden että uutiskirjeen sisältöehdotukset. Viime kerralla pursusin ideoita (tai niin muistelisin), nyt on tyhjäpäinen olo. Ehkäpä oikeaan moodiin pääsemiseen auttaa lehden edellisten numeroiden selailu.

On pelottavaa, miten nopeasti tunti mennä hupsahtaa, kun yrittää saada jostain asiasta kiinni tässä koneen ääressä. Melkein huomaamatta tulee siinä muka ajattelun ohessa avanneeksi Hesarin, kurkanneeksi Facebookiin jne. vaikka tietää, mitä siitä seuraa: jumittamista, sirpaloitumista, turhautumista.
Nytkin olisin selvinnyt vallan mainiosti iltapäivään saakka ilman tietoa siitä, että Olavi Mäenpää on kuollut ja keitä ovat Vain elämää -ohjelman (jota en ole koskaan katsonut) uudet kilpailijat.
Varhaiskristilliseltä ajalta periytyvä paastonaika alkaa laskiaisen jälkeen ja kestää 40 vuorokautta. Minä harkitsen vakavasti nettipaastoa, jossa kaikki muu kuin työhön liittyvä selailu olisi pannassa. Voisikohan se onnistua?