Mahdottoman edessä

kesämummo.jpgLuonnonläheinen juhannus takana: töyhtöhyypät huutelivat mökin viereisellä pellolla, puolustivat pesiään hyökkäileviltä lokeilta. Pihapiiri oli täydessä kukoistuksessa, ruusut, kielot ja syreenit tuoksuivat. Naapurissa sijaitsevan autiotalon lepakot jäivät tällä kertaa bongaamatta.
Sisällä mökissä rapisteli pahvilaatikossa kuusi kissanpentua. Juhannuspäivänä kuuntelimme sateen ropinaa peltikattoon. Pitkästä aikaa myös ihan ehtaa tuulen ulvontaa. Oma tunnelmansa siinäkin.

Uusi Nyyrikki-lehti odotti kotona kynnyksellä. Ihailin jatkokertomukseni ensimmäistä osaa, enkä olisi ilman edellisen postauksen kommentoijaa tajunnut, ettei siinä lue lainkaan kirjoittajan nimeä… Jutun tunnelmaan hyvin istuva kuva oli joka tapauksessa oheen löytynyt.

Työrintamalla seuraava siirto on aikatauluttaminen. Sen ohessa, että kirjoitan Timantti-pokkaria valmiiksi, sovittelen nettisivuprojektiin liittyviä haastatteluja heinäkuulle. Jotenkin ne pitäisi saada lomitettua sopivasti niin, että perheen kanssa lomailukin onnistuu.
Kesä on nyt täällä, ja siitä pitäisi pysähtyä nauttimaan. Vaan miten, kun kiire tykyttää suonissa? On kiire haukata kesää kaikilla aisteilla niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin se on taas poissa. Mitä kaikkea pitäisikään ehtiä nähdä ja kokea muutaman hassun viikon aikana – yhtä mahdoton tehtävä joka ainut kerta. Olen jo etukäteen hiukan pettynyt…
Tänään näin pieniä kantarelleja. Yleensä niistä ilahtuu, nyt ne tuntuivat ensimmäiseltä varoitukselta lähestyvästä syksystä.
maisema lavila

Kuvat kertovat valheita

Tänä iltana viimeistelen vielä Timantti-pokkarin neljännen luvun. Sankari on jo astunut kuvioihin, mutta vielä Venla ei ole miehestä lainkaan innostunut, aivan päinvastoin: Antti on hänestä rönttöinen, aggressiivinen törökki.
Yllättävä lähentyminen odottaa kuitenkin aivan nurkan takana, ja Antti pääsee näyttämään itsestään uusia puolia. Hänen kaltaisiaan henkilöhahmoja on mielenkiintoista rakentaa: sellaisia, jotka eivät heti kättelyssä paljasta kaikkia korttejaan vastapelureilleen eli sankarittarelle ja lukijalle.

Pari tuntia sitten tein jotain, mitä nyt hiukan kadun. Kävin murha.infossa lueskelemassa artikkeleja vanhoista rikoksista (jotkut ovat tosi mielenkiintoisia) ja klikkasin itseni myös keskustelufoorumin puolelle. Eräässä ketjussa käsiteltiin tuoretta henkirikosta, jossa nuori mies surmasi entisen tyttöystävänsä ja sitten itsensä.
Ketjuun oli linkitetty pojan Facebook-sivu. Klikkasin sitäkin. Seuraavaksi löysin itseni tuijottamasta kuolleen tytön blogia ja sen kommenttiosastoa, jossa hänen kohtaloaan murehdittiin. Sitten alkoi hävettää.
Mitä minä siellä tein? Kyllä, olin mennyt sinne järkyttymään. Kauhistelemaan, miten sosiaalisen median todellisuudessa kaksi nuorta, niin kaunista ja onnellista ihmistä voi yhtäkkiä kuolla noin järkyttävällä tavalla.
Tietenkin voi. Tosiasiahan kuitenkin on, etten tiedä noista nuorista ja heidän onnellisuudestaan tai onnettomuudestaan yhtikäs mitään. Kuvien väitetään kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, ja ehkä se onkin niin – mutta ne voivat kertoa myös valheita: lavastettua, rajattua, filtteröityä ja photoshopattua todellisuutta.

Blogi lomailee juhannuksen ajan, koska lähden perheineni juhannuskylään sähköttömälle mökille. Lempikukkieni myötä toivottelen siis kaikille oikein hyvää juhannusta! (Nurmitädyke on minusta kyllä jotenkin kolho ja käytännöllinen nimi näin herkille ja suloisille kukille.)

siniset kukat.jpg

Minullakin on ongelma (tai sitten ei)

tirana
Luin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, ja minulla on kesken Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaani. Molemmat ovat arvostelumenestyksiä. Molemmista pidin, mutta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Tai, no, ehkä ei ole reilua vielä sanoa Statovcista mitään, koska se tosiaan on kesken.
Mutta Murakamista odotin kai jotain valtavaa elämystä, enkä saanut sitä. Jotakuinkin jokaisella novellilla toki oli hetkensä, jollakin enemmän kuin toisella, mutta vastaavasti oli paljon sitä sellaista, joka ikään kuin vain liukui mieleni pintaa pitkin mitään jälkeä jättämättä. Jätti mielen nukkumaan. Kai pitää vielä antaa mahdollisuus jollekin hänen romaanilleen, onhan häntä povattu nobelistiksikin.
Toisaalta: luin HS Metrosta muutama päivä sitten kolumnin, jonka olisin voinut melkein itsekin kirjoittaa.
”Yhä useammin löydän itseni ärsyyntymästä milloin tarinankerronnasta, päähenkilöstä, näkökulmasta, tyylistä – tai pelkästään käännöksestä.
Minulla on ehkä ongelma. Tai sitten olen tiedostamatta oivaltanut, että elämä on aivan liian lyhyt itseäni ärsyttävien kirjojen lukemiseen.”
Näin kirjoitti Tarja Heinivaho -niminen ihminen, ja ymmärrän täsmälleen, mitä hän tarkoittaa.

Jyrsijöitä

Olen harrastanut sadepäivän hommia: leiponut lapsen kanssa pullaa, keittänyt hernesoppaa, siivonnut.
Ja tuntenut, että jokin minua jyrsii, sisältäpäin. On jyrsinyt jo jonkin aikaa. Tänään tajusin, mikä se on, kun yhtäkkiä mielessäni alkoivat pyöriä ainakin kymmenen vuotta sitten syntyneen romaaniaihioni teemat ja henkilöt. Tajusin, että minua pureskelevat ne tarinat, jotka vuodesta toiseen ovat kirjoittamatta, asuvat sisälläni, kasvavat ja paisuvat siellä. Tila käy ahtaaksi.
Jotenkin ne sieltä olisi saatava ulos, yksi kerrallaan. Yhtälö pitäisi ratkaista. Keskeisiä muuttujia ovat raha ja aika. Jos käytän ns. työaikaani, millä maksan laskut? Jos käytän vapaa-aikaani, ketä laiminlyön – perhettäni vai itseäni, ehkä pakosti molempia. Ei sekään tunnu hyvältä ajatukselta.
Tätä täytyy vielä työstää. Kaunis ajatus siitä, että käytän kevään kuluessa tunnin joka päivä nuortenkirjakässärini työstämiseen, tyssäsi heti alkuunsa. En ole moneen kuukauteen taas koskenutkaan siihen. Joku toinen minun elämääni eläen saisi varmaan paljon enemmän aikaiseksi, minä en.

Ja sitten synkistely seis, sillä silmiin osui kerrassaan ihana kirjavinkkaus: kirjastonhoitaja Riikka Utriainen kirjoittaa rakkausromaanien puolesta. Kommenttilaatikossa hän ehdottaa vielä dekkariviikon tapaista rakkausromaaniviikkoa. Kannatetaan!

Kamerat käyntiin

IMG_4923

Alppiruusuaika.

Jalkapallotreenejä, uimarantaa, pihaleikkejä. Olen tehnyt kaikkea muuta kuin kirjoittanut, sillä lapsen kesäloma alkoi. Se tarkoittaa sitä, että tekstin tuottamiselle on aikaa vain tunti tai pari päivässä. Ne on käytettävä tehokkaasti. Elokuulle asti kirjoittaminen on enemmän ja vähemmän sivutoimista. Vähemmän silloin, kun puolisokin lomailee ja voi pitää seuraa lapsukaiselle.

Timantti-pokkarissa alkavat juuri tv-sarjan kuvaukset. Jälleen kerran omasta työhistoriasta on hyötyä, sillä olen aikoinaan tehnyt toimittajan töitä paikallistelevisiossa. On myös tullut muutamaan otteeseen oltua avustajana Ylen ja eri tuotantoyhtiöiden tekemissä tv-sarjoissa ja elokuvissa, joten tiedän aika hyvin, mitä kuvauksissa tapahtuu.
Avustajan näkökulmasta kuvaukset ovat usein tylsää odottelua ja kahvin juontia, mutta näissä kuvitteellisissa kuvauksissa sattuu ja tapahtuu. Saatanpa laittaa jonkun ihan oikeankin julkkiksen piipahtamaan niissä.

Puoliksi sulanut

IMG_4819

Lokit vilvoittelivat helteessä vanhan tuulimyllyn katolla.

Autoilukiintiö on nyt vähäksi aikaa täynnä. Kauniin sään varjopuolena kaara oli kuin pätsi (rapsakaksi ruostunut antiikkiautoni on vaihtunut hiukan parempikuntoisempaan koslaan, jossa ei ole ilmastointia). Oli pakko välillä pitää vilvoittelutaukoja.

No, nettisivuprojekti otti näiden reissujen myötä aimo loikan eteenpäin. Nyt minulla on käytynä neljännes paikoista, eli kun laskee mukaan loput sekä kirjoitustyön, on urakka kyllä vasta alkumetreillä. Aloitettu kuitenkin.
Ja ennen kuin jatkan sitä, kirjoitan valmiiksi Timantti-pokkarin. Päähenkilön työpaikalla eli kuvitteellisen Kuusijoen kunnantalolla on parhaillaan täysi rähinä päällä. Venlan pikkusisko Maisa vaatii siskoltaan apua päästäkseen kisaamaan tosi-tv-julkkiksen suosiosta, ja siskonsa onnen nimissä Venla päättää turvautua kyseenalaisiin konsteihin — pieneen kiristykseen…

Eron paikka

IMG_4790Eilen istuin autossa yhteensä yli viisi tuntia, tänään edessä vajaat neljä tuntia. Siis paljon vähemmän. Ja suomalainen maaseutu, voi miten se on kesällä kaunis!

Kyllä, yritän psyykata itseäni lähtemään toiselle juttureissulle hyvillä mielin. Aurinko paistaa taas pilvettömältä taivaalta, ja eilinen sujui mainiosti. Tapasin mukavia ihmisiä, ja minua kestittiin yltäkylläisesti raparperipiirakalla sun muulla. Kuvaaminenkin onnistui ihan hyvin. Bonuksena vielä yllätyskahvit ystävän kanssa, joka asuu nykyisin ulkomailla ja jota en ollut tavannut viiteen vuoteen.

No okei, jotain harmiakin: erehdyin taas käyttämään sitä 0100100-navigointiohjelmaa, joka minun on pitänyt poistaa kännykästäni jo ajat sitten. Se ajatti minulla ympyrän, kehotti sekunnin sisällä kääntymään oikealle ja vasemmalle, vaikka näkyvissä ei ollut lainkaan risteyksiä, ja johdatti minut ajamaan kilometritolkulla kuoppaista hiekkatietä. Lopulta se ei löytänyt järjestelmästään lainkaan osoitetta, jonne olin menossa.

Puhuvatkohan muut navigaattorille? Minä olen useaan otteeseen tiuskinut sille, ja eilen taisin esittää tappouhkauksenkin. Kyllä, meidän on korkea aika erota, sillä tein jo syrjähypynkin: se oli Googlen karttaohjelma, joka minut vei perille viimeiseen määränpäähän.

Viihdekirjallisuus on kaunokirjallisuutta

Tänään pääsen vihdoinkin taas täysillä Timantti-pokkarin kimppuun – pois lukien se aika, joka minun on käytettävä kameran käsisäätöjen kertaamiseen. Huomenna on kaksi juttukeikkaa, joista molemmista olisi suotavaa saada aikaiseksi myös säällinen kuva.
Minusta on kiva suunnitella kuvan sommittelua ja väitän, että minulla on jonkinlaista silmääkin siihen. Juttuni kameran takana ovat myös yleensä sen verran omituisia, että kuvattavilta irtoaa lähes poikkeuksetta jonkinlainen hymykin. Mutta jos valaistus on jotenkin ilkeä, minä olen pulassa. Erityisesti kirkas auringonpaiste on viholliseni, ja juuri ulkokuvia on luultavasti tarkoitus ottaa. Sadettakaan en voi toivoa, sillä haluaisin edes vähäisesti toiminnallisia kuvia sen sijaan, että pöydän ääressä istuu hymyileviä ihmisiä kädet ristissä.
Pakko siis ottaa lusikka kauniiseen käteen ja opetella käyttämään omaa kameraansa. Olisin kaivannut hyvää harjoitussäätä, mutta tänään on tietysti tasaisen harmaata. Jospa iltapäivällä paistelisi.

Kirjailija Seppo Jokisen Kouvolan Dekkaripäivillä lausumat sanat mielessäni aloittelen työpäivääni. ”Minä olen viihdekirjailija”, hän sanoi. ”Ja viihdekirjallisuus on yksi kaunokirjallisuuden laji.” Yksinkertainen, mutta aika voimaannuttava lause 😊

Kouvolasta arkeen

Terveisiä Kouvolan Dekkaripäiviltä! Tunnelmaltaan tosi mukava, rento tapahtuma. Siellä tunsi olevansa omiensa joukossa. Suosittelen lämpimästi, samoin Kouvolan lakritsia, jota olisi pitänyt ostaa useampi pussi.

Ja tässä se nyt on: raapale-antologia, johon pääsin mukaan. Yksi muista kirjoittajista on raapalekirjan kansimuuten presidentti Halosen puoliso Pentti Arajärvi. Hänen raapaleensa on minusta oikein hieno.
Halosen aikana kun kehuin presidenttiä jollekin, mainitsin usein litanian päätteeksi, että Tarjalla on myös ihana mies. Nyt tekstini pääsi samojen kansien väliin hänen tekstinsä kanssa. Jos olisin Pohjanmaalta, sanoisin kai, että komiaa!

Vaikka sataa vettä ja kämpässä vallitsee raskas sademetsän ilmanala, tuntuu kivalta iskeä kiinni viikon töihin. Luvassa pari päivää kirjoittamista, sitten kaksi reissupäivää. Olen saanut kiittävää palautetta sekä palautetusta pokkarista, että Nyyrikin jatkiksesta. Ne antavat aina mukavan pikku potkun hommiin.

Kauniiksi lopuksi julkaisen vielä se kilpailuun lähettämäni raapaleen, joka ei päässyt kirjaan:

Tikapuut helvettiin

– Martti haudataan viikon päästä, Saara nyyhki. — Perutaan se kylpyläreissu.
– Hautajaisten takiako? Keijo ihmetteli. Hänen päässään soi lastenloru: aa-bee-cee, kissa kävelee…
– Pitäähän naapuria mennä saattamaan!
– Pitääkö?
Vaimo katsoi vihaisesti. Keijo kääntyi kiireesti ikkunaa kohti, kätki hymynsä.
– En käsitä, että noin voi käydä.
Helpostihan se, Keijo ajatteli. Yksi oli katolla ja toinen vähän sahasi sillä aikaa. Askelmia.
– Olihan Martti hiukan tohelo, hän sanoi.
– Eikä ollut! Näköjään ei kukaan voi välttyä tapaturmilta.
Kyllä voi jos vähän miettii, kenen piikkiin päiväkahvinsa vetelee, Keijo ajatteli.
Hän otti autonavaimet naulasta.
– Mihin sinä nyt?
– Vien loton.
Autossa Keijo sai vihdoinkin rallatella.
– Hoo-ii-jii, Martti puto-sii, tikapuilta suoraan helvettiin!

Hupsis

Tästä työpäivästä on jäljellä enää tunti, mutta olen tehnyt kaikkea muuta kuin naputellut

valkoisia kukkia.jpg

Kesä ja somat kuvituskuvat.

pokkaria kokoon. Ensinnäkin olen kirjoittanut vastauksia haastatteluun, jonka annan eräälle lehdelle, aiheena viihdekirjoittaminen. Vastasin sarjaan kysymyksiä sähköpostilla, ja huomenna jatketaan puhelinhaastattelulla.
Juttuun tulee kuvakin. Arvatkaa, kuka turhamainen hupakko kollasi hyvän tovin vaatekaapistaan sopivan värisiä hameita ja paitoja ja oli aivan maansa myynyt, kun alkoi taas sataa – haluaisin ihanan ulkokuvan kukkivan luonnon keskellä.

Toisekseen sain yhden suurehkon laskun viimeinkin tehtyä. Tein nyt sitten kuitenkin sellaisen päätöksen, etten liittynytkään Mediakuntaan, vaan jatkan ainakin toistaiseksi laskutusta Ukon kautta. Syitä on pari.
Se, että työvoimaviranomaiset jatkossa luultavasti tulkitsevat minut yrittäjäksi, ei lopultakaan ole niin iso asia – taitaisivat tulkita jo nyt ja saattaisivat hyvinkin tulkita myös Mediakunnan kautta laskuttavana. Toivon hartaasti, etten joudu heidän asiakkaakseen, vaan kirjoittamista riittäisi edelleen laihaksi leiväksi saakka.
Toinen syy on hiukan nolo: laiskuus. Olen tottunut käyttämään Ukkoa, enkä jaksa kaiken aloitushässäkän jälkeen vielä opetella uusia laskutustyökalujakin.