Kevät meni päähän

joutsenia

Kevään ensimmäiset joutsenet on aina pakko pysähtyä kuvaamaan.

Reissupäivä taas takana. Tällä kertaa vain vähän yli kolme tuntia autoilua, ei tunnu missään. Ja säiden haltijakin taas puolellani, silkkaa aurinkoa koko päivä! Eilen sateli ja huomiseksi on uhka päällä, jopa räntää voi ripistellä. Ei haittaa, huomenna olen kotona ja kirjoitan.
Väsynyt, mutta aika kevyt ja lähes hilpeä olo. Kevätaurinko, se se kai sitten oli, imeytyi ja humahti päähän. Hyvä niin.

Ennen lähtöä ehdin ottaa vastaan puhelun ja uuden työtilauksen, yhden sivun mittaisen artikkelin asiakaslehteen, josta luulin taannoin saaneeni lopulliset fudut. En minä niin huono tainnut ollakaan, mitä olin ehtinyt luulla.
Kylläpä nousi näyttämisen halu nyt huikeisiin lukemiin: minähän teen niin hienon jutun, että teillä notkahtavat polvet jaja…! No, katsotaan. Vielä ei ole aikaa ideoimiseen, on hoidettava keskeneräiset hommat pois alta. Se tarkoittaa kolmea lehtijuttua.
Aukeaman juttu on keskeneräinen, kaksi sivun juttua kokonaan tekemättä. Toiseen on tänään tehty haastattelu nauhurilla, toiseen ei vielä yhtikäs mitään. Huomenna on oltava ahkera, niin ehkä vain yksi juttu jää ensi viikkoon.

Raaps jees!

Miten mainiota: taittajallakin on kauhea kiire. En toki iloitse siitä, että naisparka hukkuu hommiin, mutta siitä kyllä, mitä se tarkoittaa minulle: väljempää aikataulua loppujen lehtijuttujen kanssa. Yksi on parhaillaan työn alla, toinen odottelee puolivalmiina (tekstiä on lapuilla ja päässäni, ei juurikaan tiedostossa).
Kaksi on vielä tyystin tekemättä. Tarkoitus on tehdä haastattelut torstaina, mutta en ole edelleenkään saanut toista nimeä. Odottelin sitä koko eilisen päivän, jotta olisin uskaltanut sopia toisen kanssa haastatteluaikaa. Ei tullut.
Nyt on kohta pakko soittaa tälle toiselle ja vain sopia jokin aika ja toivoa, ettei sen toisen kanssa käy niin, että joudun haastattelujen välissä maleksimaan kolme tuntia paikallisen huoltiksen kahvilassa tms. surkeaa.

Voiton puolellahan tässä kuitenkin jo ollaan, kylläkyllä. Sitä paitsi jotain vallan hauskaa tapahtui viikonloppuna: sähköpostiin pamahti viestiä Kouvolan Dekkaripäivien kilpailun tiimoilta. Rikollinen raapaleeni pääsee mukaan antologiaan!
Toivottavasti minua ei nyt diskata, kun täällä jo kailotan asiasta. Meilissä ei ainakaan vaadittu pitämään suuta supussa, ja Dekkaripäivien sivuilla on luettelokin kirjaan päässeistä teksteistä otsikkoineen ja nimimerkkeineen.
Huhtikuun puolella selviää, ketkä kisassa pääsevät palkinnoille asti. Kirjaan otettiin sata raapaletta, joten ihan henkeä pidätellen en voittoa odottele. Taisin saada jo palkintoni, kun pääsen mukaan antologiaan.

Dagen efter

IMG_4434

Suojeltu suo.

Eilinen työmatka venyi lopulta aika tarkkaan kahdentoista tunnin mittaiseksi. En kuitenkaan valita, sillä säänhaltijat olivat kerrankin puolellani. Tänään taivas viskoo vettä ja räntää, kun eilen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta niin että päätä vihloi (okei, sitä tosiaan vihloi niin, että oli kahden keikan jälkeen pakko poiketa apteekissa hakemassa särkylääkettä).

Päivän kohokohtana oli kuvausretki Natura-alueelle, oppaana lupsakka paikallinen pappa. Ensin köröteltiin hyvän matkaa jäisiä metsäteitä, kunnes tien edelleen huonontuessa minun oli pakko jättää oma autoni ja nousta oppaan maasturiin. Pari kilometriä lisää, sitten saappaat jalkaan ja reipas nousu kallioille. Tutkittiin eläinten jälkiä lumessa ja sammalissa. Ihmeteltiin peuran pitkiä loikkia, ilveksen jälkiä, todettiin, ettei muurahaispesissä ole vielä kuhinaa. Suolta kuului lintujen huutoja. Tarinoitiin metsästä, kansanuskomuksista, lapsuusmuistoista.

Kirkas aurinko ja sitä heijastava hanki toki tekivät tepposet amatöörikuvaajalle: vaikka olisin mitä asetuksia kokeillut kamerasta, paloi taivas puhki ulkokuvissa. On otettava lusikka kauniiseen käteen ja opeteltava säätämään valotusta käsin. Toivottavasti taittaja osaa tehdä jotain taikoja näille nyt otetuille kuville.

Paljon töitä on vielä edessä, että lehti on kasassa. Tänään olen ehtinyt tehdä jo yhden puhelinhaastattelun. Päivän tavoite on kaksi valmista juttua. Katsotaan.

Huono odottaja

Ihminen voi ilahtua hyvinkin erikoisista asioista. Tänään ilahduin huomatessani, että työtuolini päällinen on kulunut puhki. Tulkitsin sen niin, että olen tehnyt ahkerasti töitä.

Huomenna on luvassa reissupäivä. Tähän mennessä olen saanut varmistettua kolme tapaamista, joista yksi on varsinainen haastattelu, toinen enemmänkin kuvaamista ja pientä rupattelua kuvauskohteesta, kolmas tuote-esittelyn kasaamista eli asiakkaan suoraa markkinointiviestintää.
Kohta soitan puhelun, jossa yritän puhua itselleni opasta kuvattavaan maastokohteeseen. Pelkään, etten löydä sitä yksinäni.
Pakkaan kumisaappaat mukaani ja toivon, että pääsen vähän rämpimään metsässä. Se olisi autossa kököttelyn vastapainoksi enemmän kuin tervetullutta, varsinkin, kun huomiselle on luvattu loistavaa säätä – useita plusasteita ja auringonpaistetta.

Puhuin muutama päivä sitten yhden haastateltavan kanssa suomalaisten mentaliteettieroista. Hän oli pitkän uransa aikana työskennellyt monella kotimaan kolkalla ja oli sitä mieltä, että niitä todella on, vaikka väki onkin tietysti sekoittunut muuttoliikkeiden seurauksena.
Minä olen pitänyt hämäläisten hitautta myyttinä, mutta tämän projektin yhteydessä on alkanut tuntua, että kyllä se on totta. Parhaillaan odotan a) yhdeltä hämäläiseltä vastausta pariin simppeliin kysymykseen, jotka olen meilannut hänelle viime torstaina b) toiselta hämäläiseltä vastausta yhteen yksiselitteiseen kysymykseen, jonka meilasin hänelle eilen aamulla ja c) kahdelta hämäläiseltä tietoa haastateltavan suostumisesta juttuun – en voinut itse soittaa hänelle suoraan, koska kyse on asiakastiedoista, ja hämäläisiltä on kestänyt kaksi viikkoa pähkäillä, kenelle kolmesta vaihtoehdosta oikein soitetaan ja kumpi se sitten onkaan kun soittaa.
Syytän ¼ karjalaisgeenejäni siitä, että tällainen odottelu riepoo minua sanomattomasti.

Lentohaaveita

IMG_4344.JPG
Kävin lapseni kanssa katselemassa lentokoneita viikonloppuna. Lentoaseman näköalaterassille ei pääse talviaikaan, joten koneita piti tähyillä sisällä. Ne rullasivat kiitorataa pitkin vauhdikkaasti kulman taa ja katosivat näkyvistä. Emme siis nähneet niiden nousuja, talon kulma esti sen. Laskeutumisia nähtiin, mutta se ei ollut sama asia.
Kuinka ollakaan, ajattelin lentokoneita katsellessani omaa elämääni ja kaikkia niitä projekteja, jotka ovat jatkuvasti vain levällään. Minulla on kone ja kiitorata, mutta en pääse lentoon. En tiedä miten se tapahtuu. Asiasta haaveilu jatkuu vuodesta toiseen.

Säätöä, sitä taitaa olla luvassa tällä viikolla, valitettavasti. Yritän tavoitella ihmisiä, sovitella tapaamisia kireäksi käyvässä aikataulussa. Kaksi lomailee, kaksi ei muuten vain vastaa meileihini. Yhdelle pitäisi soittaa, mutta monet viime viikolla valittivat, etteivät kuule puheestani juuri mitään – ilmeisesti kännykkäni mikrofoni on hajalla. Kivakiva. Tuolla luurilla ei ainakaan puhelinhaastatteluja voi tehdä.
Kolme pisintä ja vaativinta juttua on valmiina, mutta kaikki muu on levällään: neljä lyhyttä haastattelua tekemättä, maakuntamatkasta uhkaa tulla puolen vuorokauden mittainen ja ja –
On taas sellainen hetki, että pitää muistuttaa itseään tosiasioista. Siitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Ja että aina se lehti on kuitenkin saatu ajoissa kasaan ja painoon.
Nyt täytyy ottaa yhteyksiä mainostoimistoon ja varoitella, että kaikki materiaali tuskin on taittajalla viikon päästä.

Perjantaina saa huokaista, saahan

Huh, tänne asti päästiin taas, ehkä hiukan kompuroiden, mutta kuitenkin. Äsken lähti sähköpostilla toinen isoista, aukeaman mittaisista jutuista haastateltavan tarkistettavaksi. Tästä on hyvä lähteä kohti viikonloppua.

Olen kaksi yötä nukkunut katkonaisesti, kieriskellyt ja nähnyt kammottavia unia. Toissayönä ryntäsin olohuoneeseen kauhuissani etsimään pihan lapsia, jotka olin unessani päästänyt vastahakoisesti meille leikkimään ja sitten unohtanut oman onnensa nojaan ja kömpinyt nukkumaan. Ei onneksi löytynyt.
Kaipa alitajunnassani nyt kaihertaa, että olen laiminlyönyt joitakin ihmisiä tai ehkä pikemminkin yhtä – en vain enää tiedä, mitä hänen hyväkseen voisin tehdä. Asian ajatteleminenkin uuvuttaa ja turhauttaa.

Jotain oikein mukavaakin: Näytelmän tuottaja lähetti sähköpostilla nähtäväksi mainosjulisteen, ja säveltäjä kaksi uutta hienoa kappaletta kuunneltaviksi.
Oman näytelmäni ensi-ilta, se taitaa olla minun Suomi 100 -juhlavuoden tapahtumani – ainakin tärkein niistä. Melkein läkähdyn onnesta jo sitä kuvitellessani 🙂

Parempi

Päivä on yli puolessa, enkä ole saanut yhtään epämiellyttävää puhelua tai muutakaan yhteydenottoa. Eiliseen verrattuna tämä on ihan juhlaa. Ilman keskeytyksiä työtkin ovat rullanneet mukavasti: sain kansijutun viimeisteltyä, ja äsken haastateltavalta tuli siitä hyväksyvä kuittaus.

Seuraavaksi taidan laittaa nauhurin pyörimään ja litteroida viime viikolla tehdyn haastattelun. Jospa siitä saisi jutun kasaan tämän päivän ja huomisen aikana.

Ensi viikosta on tulossa kiireinen, niin kuin aina ennen lehden deadlinea. Ilmatieteenlaitoksen sääennusteita taas käyn klikkailemassa mutta ei, ei näy siellä toivottua sään lämpenemistä. Jokin luova ratkaisu on nyt keksittävä niihin ulkokuviin. Epätoivoinen kuvienhaalinta ja -kerjäys alkakoon siis myös nyt.

Mies kuin lottovoitto

timanttimainos3.pngTuollainen nimi tuli maaliskuun Timantti-pokkarilleni, joka ilmestyy piakkoin, tarkemmin sanottuna 24.3.
Päähenkilö Alisa haluaa auttaa ahdingossa olevaa lähimmäistä, mutta törmää kohtalokkain seurauksin kieroihin oman edun tavoittelijoihin. Kohta hän ei enää tiedä, mitä ja ketä uskoa. Suhde parhaaseen ystäväänkin on katkolla.
Vastoinkäymisiä siis riittää, mutta lopussa kiltti nainen palkitaan iki-ihanalla miehellä. Oi jospa noin kävisi aina tosielämässäkin!

Viimeksi tänään olen murehtinut läheistäni, jonka kylkeen on iilimadon tavoin liimaantunut sydämetön hyväksikäyttäjä.
Näin jossakin eilen otsikon – ehkä Hesarissa – joka kuului jotakuinkin että ”Mikset jätä sitä” ja jatkona, että tuttu helvetti voi tuntua turvalliselta. Tässä tapauksessa on juuri niin. Tuhoavasta timanttimainos2.jpgihmissuhteesta on tullut tapa, josta läheiseni ei osaa päästää irti. Meille sivustakatsojille on selvää, että suhde tekee hänelle voittopuolisesti pahaa. Hän ei sitä näe.

Henkisesti rankka päivä takana. Minut on haukuttu pataluhaksi, minulle on lyöty luuri korvaan, minusta on uhattu tehdä rikosilmoitus.
Viestinviejä ammutaan, kuuluu vanha sanonta. Nyt tiedän ja tunnen oikein todella, mitä sillä tarkoitetaan.

Huomenna päivä on uus. Pakko uskoa, että parempi.

Työtä, työtä tehdään

Lääkäri-pokkarilla ei olisi vielä minkäänlainen kiire – palautus toukokuussa – mutta niin vain sen henkilöt alkoivat puhua ja toimia päässäni viimeisen vuorokauden aikana, joten oli pakko kirjata se kaikki muistiin tänä aamuna. Nyt se on siellä eikä häviä enää mihinkään, vaan saa muhia, kenties toukokuulle saakka.
Tekstin tekeminen on joskus ja aika useinkin tällaista: aivot eivät noudata sovittua työjärjestystä. Selkeästi on niin, että lukujärjestyksen teko ja luova työ tapahtuvat eri lohkoissa.
Nyyrikin jatkokertomuksenkin annan toistaiseksi levätä. Siitä on valmiina kaksi kokonaista osaa ja uskon, että jatkoa syntyy vaivatta. Se on huhtikuun homma.

Lehtijuttuja siis tänään. Kahta tekstiä voin työstää, kansijuttua aloitella. Yksi haastattelukin on nauhurilla purkamatta, se viimeviikkoinen. Kaksi haastattelumatkaa on vielä tekemättä, mutta ne ovat pitkän matkan reissuja, ja lähipäiviksi on luvattu huonoa ajokeliä. Yritän olla stressaantumatta. Ei kahta viikkoa voi tupruttaa lunta, eihän?

onni
Yöpöytäkirja sitten loppui eilen, Pekka Hiltusen Onni. Olin lukenut sitä vasta muutaman kymmenen sivun pätkän kun ajattelin, että tässäpä vasta löytö, jota pitää suositella kaikille media-alalla toimiville tutuille. Mutta ei se niin ollutkaan.
Onnea voi nimittäin suositella ihan kaikille. Se oli hieno lukunautinto, josta en keksi mitään heikkoa lenkkiä. Nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista tasapainoilua onnen etsiminen tässä ajassa on. Se on paikoin järkyttävä, paikoin koskettava, paikoin poskettoman hauska. Minä tulin onnelliseksi siitä, että joku osaa kirjoittaa noin helppo- ja hauskalukuisen romaanin, jossa kuitenkin porataan komeita kurkistusreikiä nykyajan ilmiöiden sysimustiin syvyyksiin.
Niin, minä melkein rakastuin tuohon kirjaan. Osasyynä on ehkä sekin, että olen muistikirjaani kirjoittanut ihan hiljattain pari mieleen pulpahtanutta ajatusta, jotka löysin sen jälkeen Onnesta melkein sanatarkasti.
Kuin olisi pienen palan itseään löytänyt yhtäkkiä kirjaimiksi painettuna, jännä tunne.

Aurinkoa, kyllä kiitos

jaapuikot2
Viikko alkoi aurinkoisesti. Toivottavasti se on hyvä enne, monenkin asian suhteen. Aurinko voisi esimerkiksi yllättää säätieteilijät ja sulattaa lumen ennätysajassa. Alan nimittäin olla maastokuvauksistani jo todella huolissani. Kymmenen vuorokauden sääennusteessa povataan pakkasta ja lumikuuroja, kammottavaa!
Ei ole mitään järkeä ajaa keskelle korpea kuvaamaan muinaismuistoja, jotka ovat lumen alla. Puhumattakaan sitten siitä, että lumikasat eivät sovi toukokuussa ilmestyvän lehden pirtaan.

Viikonloppuna Hesarin kulttuurisivuja kahlatessa tuli vastaan yllätys: arvostelu ”romanttisten kirjojen kuningattaren” JoJo Moyesin romaanista.
Nyt täytyy tunnustaa, että Moyes on minulle täysin tuntematon nimi. Ja sekin, että elämäntilanteistani johtuen (ruuhkavuosia ensin hektisen työn, reissaamisen ja sitten lapsen myötä) minulla on ollut välillä isojakin aukkoja Hesarin kulttuurisivujen seuraamisessa.
Mutta: onkohan HS julkaissut ennenkin arvosteluja tämän genren romaaneista vai onko tämä uusi linjaus? Pikaisesti googlailin muutamaa mieleeni tullutta suomalaista nimeä, enkä löytänyt kritiikkejä. Tuija Lehtiseltä oli arvosteltu vain nuortenkirjoja.
Onko romanttisen viihteen arvostus nousussa, koska maan johtava päivälehti julkaisi tuon arvostelun? Toivotaan näin.