Halpenee, halpenee

Viikonloppuna jos joskus olisi kannattanut pysyä poissa somesta, Turun takia. Ihmiset ovat vihaisia ja pelkäävät. He ovat sitä mieltä, että tuollaisiin hirvittäviin tekoihin kykeneviä ihmisiä ei saa päästää Suomeen.
Kannatetaan. Minäkään en halua tänne yhtään ainutta terroristia tai muutakaan rikollista ja mielelläni heittäisin ulos maasta nekin rikolliset, jotka ovat rajojen yli jo tulleet. Siihen asti olen samaa mieltä someraivoajien kanssa.
Sitten alkaakin loppumaton suo. Jonkun viisaan kun pitäisi keksiä, miten ne terroristit ja muut pahikset erotetaan jo rajalla niistä ihmisistä, jotka pakenevat henkensä kaupalla, ovat oikeasti turvapaikan tarpeessa ja valmiita elämään maassamme ihmisten tavalla. Sinisilmäinen suvakkiämmä (sitä yhtä porukkaa lainatakseni) kun olen, niin uskon sellaisiakin olevan tulijoiden joukossa paljon. En myöskään osaa laittaa hintalappua sille, paljonko turvapaikanhakijoiden ylöspitoon voidaan veronmaksajien rahaa käyttää.
Paljonko maksaisin siitä, että voisin pelastaa ihmiselämän? Jonkun, joka on minulle maailman tärkein, oman läheiseni? Kaiken tietysti, vaikka kaikki maailman rahat, jos olisi minun vallassani ne antaa.
Onko jonkun toisen henki sitten halvempi? Ilmeisesti. Paljonko suomalainen on valmis maksamaan oman naapurinsa hengestä? Entä tuntemattoman suomalaisen?
Tai ruotsalaisen?
Kreikkalaisen?
Irakilaisen?
Halpeneeko koko ajan? Miksi?

Ja sitten karistan nämä mietteet hetkeksi niskastani ja ryhdyn töihin. Tänään pari lyhyempää tekstiä matkaan, huomenna on ensimmäinen asiakaslehden juttukeikka.

Kauniiseen käteen

Eilinen päivä meni vähän haahuillessa, tai siltä tuntuu, kun tekstiä ei juuri syntynyt. No, kaikkea tekemistään ei voi mitata sanamäärissä.
Asiakaslehtiprojekti on hyvässä vauhdissa: Kansijuttuun löytyi haastateltava, jonka tapaamista odotan innolla. Toinenkin pitemmän jutun haastattelu on jo buukattu.
Hiukan tekee mieli vielä viitata tuohon tapaukseen, josta eilen bloggasin ja todeta, että toimittajan näkökulmasta on kahdenlaisia julkkishaastateltavia: niitä, jotka ovat oikeasti tärkeitä – heidän kanssaan asiat sujuvat lähes poikkeuksetta hyvin, koska he ovat ammattilaisia, joille aika on kallista – ja sitten niitä, jotka leikkivät tärkeitä, ja siihen leikkiin kuuluu joskus rasittavaa säätämistä.
Muutama vuosi sitten olin mukana tekemässä tasavallan presidentin tv-haastattelua. Hän oli todella kohtelias, välitön ja tärkeilemätön, pyysi jopa anteeksi vaivaisen parin minuutin myöhästymistään. Samaan sarjaan meni eräs tunnettu suurlähettiläs.
Vaikka asiakas toivoi ensisijaisesti tuon kieltäytyneen tyypin haastattelua, olen nyt tosi tyytyväinen siitä, että tämä meni näin. Tokkopa olisin osannut ottaa kyseisestä henkilöstä edes sellaista kuvaa, jonka hän olisi hyväksynyt lehden kanteen. Hän kun on jo vuosikausia surrut julkisesti silmäpussejaan, ja ihan hiljattain luin jutun, jossa hän jakelee kauneusvinkkejään, joiden avulla pysyy ihmeellisen nuorekkaana. Haastatteluun lupautunut tyyppi puolestaan on keskittynyt elämässään ihan muihin asioihin kuin ulkonäkönsä puunaamiseen, joten on tuskin niin tarkka kuvastakaan. Näin ainakin toivon.

Tässä kohtaa näyttää petollisen hyvältä, siltä, että lehti täyttyy helposti. Mikähän mahtaa olla todellisuus, se selviää kuukauden sisällä. Lentävän lähdön jälkeen on täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että meno vielä hyytyy. Katsotaan.

Yhdeltä yhteistyökumppanilta eli mainostoimistolta tipahteli myös viestiä, pieni projekti mietittäväksi. Työt tulevat ryppäissä, se on vanha totuus. Juuri nyt olen oikein iloinen kaikista uusista hommista, lompakko kun edelleen vuotaa.
Annan itselleni luvan syventyä tähän uuteen juttuun, jahka olen saanut viimeisen nettisivuhaastattelun kirjoitettua ja lähetettyä asiakkaalle. Jostain syystä aloittaminen tökkii. Varmaan siksi, että tässä tapauksessa asiaa on tiivistettäväksi paljon, ja se tuppaa olemaan työlästä hommaa, kun teksti on samalla pidettävä lukijaystävällisenä.
Ja sitten lusikoimaan.

Kone yskii köh

Kahden reissupäivän jäljiltä on hiukan käynnistysvaikeuksia. Päivän tavoitteena on kirjoittaa ja lähettää tarkistettavaksi nettisivuprojektin viimeinen haastattelu, kontaktoida muutamaa ihmistä asiakaslehden tiimoilta sekä mahdollisesti aloitella

IMG_5303

Auton ikkunasta voi nähdä esimerkiksi sen, miltä hyppyrimäet näyttävät kesällä.

pokkaria.
Tähän mennessä olen vain vienyt lapsen päiväkotiin ja käynyt siivoamassa auton, joka oli viimeaikaisten reissujen jäljiltä hurjassa kunnossa. Peräkontti oli täynnä sekalaista kampetta, ja lattioilla ajelehti kaikenlaista eväskäärettä ja jämää.
Yritän olla ajattelematta, että ensi viikolla todennäköisesti (ja toivottavasti) tulee taas ajelua, kun lähden tekemään lehtijuttuja. Nyt on ajokiintiö niin täynnä.
Vaikka maisemat olisivat kuinka nätit, niin raja tuli vastaan. Eilen kotiin laahusti ryytynyt raato, jonka kaasujalan polvea jomotti. Osansa oli varmaan silläkin, että puhelin kadotti gps-yhteyden ihan totaalisesti, ei auttanut uudelleenkäynnistys ei mikään, ja vieraaseen maalaiskylään kun olin ajamassa, niin harhailuksihan se meni ilman navigaattoria.
Erinäisiä lenkkejä tuli kierreltyä ja useampia u-käännöksiä kiroilun kera. Tihrustin karttoja kännykästä ja totesin, että niissä esiintyvät paikannimet harvoin vastaavat teiden varsilla olevia kylttejä. Paperinen tiekartta menee hankintaan.
Perillä olin pikantisti puoli tuntia myöhässä, kyllä hävetti. Vastaanotto oli silti sydämellinen. Onneksi ihmiset ovat pääsääntöisesti juuri tuollaisia, fiksuja ja ymmärtäväisiä.

Ehkä aloitan asiakaslehdestä laittamalla pari meiliä matkaan. Pari ihmistä jo ehti vastata tiedusteluihini.
Kansijutuksi kaavailtu haastateltavakin vastasi ja ryhtyi leikkimään tärkeää. Minulla oli erään aiemman jutun tiimoilta hänen sähköpostiosoitteensa, joten laitoin meilin siihen. Hän vastasi välittävänsä haastattelupyynnön kustantamoon, joka on julkaissut hänen tietokirjansa, koska siellä hoidetaan hänen haastattelupyyntöjään tällä hetkellä. Jaaha. Minun teki mieleni huomauttaa että a) haastattelun aihe ei ole se sinun kirjasi, toki se voidaan siinä mainita ja b) minun kokemukseni mukaan suuryritysten toimaritkin hallinnoivat itse kalenteriaan tämän tyyppisissä tapauksissa, joissa he eivät ole ensisijaisesti edustamansa yrityksen asialla. Miten se ei onnistu sinulta?
No, nyt sitten odotellaan, mitä kustantamo mahtaa vastata. Varmaankin jotain sellaista, että he välittävät pyynnön edelleen haastateltavalle, joka katsoo kalenteriaan, että ehtiikö…

Koska minunkin täytyy tänään jotain ehtiä, ei auta kuin pakkokäynnistää sanasorvi.

PS Juuri kilahti meiliä kustantamosta: yhteyshenkilö kertoo, että haastateltavaksi kaavailtu kiittää pyynnöstä mutta ”joutuu jättämään tämän haastattelun.” Nyt kyllä hiukan naurattaa – tyyppi ei siis voinut kirjoittaa tuota suoraan minulle, vaan vastasi viestiini kuten kerroin ja lähetti sen eteenpäin, jotta kustantamon edustaja voisi sitten kirjoittaa ei kiitos -viestin minulle. Ja tämä ihminen julkaisee oppaita ajankäytöstä! En ole lukenut niitä, mutta kuvittelin, että opusten ydinviesti on jotain muuta kuin ”tuhlaa omaasi ja muiden aikaa, jotta näyttäisit tärkeältä ja kiireiseltä”. No. Tämä tarkoittaa, että kontaktoin kakkosvaihtoehtoa, joka minusta oli alun perinkin mielenkiintoisempi henkilö. Peukut pystyyn!

Ja taas kääritään hihat

Kaikki okei. Niin kai pitää sanoa. Takana melkein viisi tuntia autoilua ja kaksi palaveria, pitkä ja lyhyt, jotka molemmat sujuivat hyvässä hengessä. Olin turhaan jännittänyt henkiin kansi.jpgjälkimmäistä neuvonpitoa kuvitellen, että työni aikatauluun ollaan tyytymättömiä, mutta mistään sellaisesta ei ollut viitettä.
Jos ei mitään kummaa tapahdu, saadaan homma maaliin muutaman päivän sisällä, ja siihen ovat kaikki tyytyväisiä.

Asiakaslehden juttuaiheistakin löytyi yksimielisyys. Laitoin juuri äsken ensimmäisen haastattelupyynnön matkaan. Lehti kasataan seuraavan kuukauden aikana, joten hihat on käärittävä heti.

Ensin kuitenkin vielä yksi reissupäivä nettisivuprojektiin liittyen. Auton pitää jälleen olla liikkeellä ennen seitsemää. Jospa ottaisin termosmukiin kahvia. Tänään en ottanut, ja saatoin olla henkiin takakansi.jpgpuoliksi nukuksissa, kun kaupungista ulos päästyäni taivastelin sumun vuoksi heikkoa näkyvyyttä aikani, ennen kuin tajusin, että minulla oli aurinkolasit päässäni… Vinkki: arskat ja usva ovat huono yhdistelmä, jos on tarkoitus nähdä jotain.

Uusi pokkarikin tipahti postiluukusta. Se on hyvä.
Ei mulla muuta.

Vaikeneminen on kultaa…?

Tulikohan eilisestä postauksesta sellainen vaikutelma, etten ole mielestäni saanut tarpeeksi kehuja? Se ei ole totta, olen saanut roppakaupalla kiitoksia, onnitteluja ja halauksia, suoranaista hehkutustakin. Sen takia kai tuollaiset väheksymiset pomppaavat esiin kuin kuiva karahka hunajapurkista.
En ole vielä päättänyt, vastaanko kyseiseen sähköpostiin jotakin. Mitä tuollaiseen voisi vastata? ”Kiitos kehuista! Eikun sori, sinähän kehuitkin kaikkia muita paitsi minua”. Ehkä hyytävä hiljaisuus sopii paremmin tyyliini. Eipähän tule sanottua sellaista, jota katuisi, kun ei sano mitään.
Ensi-illassa mainitsin parille muulle työryhmän jäsenelle, ettei minua noteerattu tuon tyypin lähettämässä meilissä ollenkaan. Aijaa, he mutisivat. Ehkä lausumani kulkee heidän kauttaan hänen korviinsa. Henkeäni pidätellen en odottele, että sillä olisi mitään seurauksia. Yritän vain unohtaa koko ihmisen. Tuskinpa koskaan enää tulee eteen sellaista tilannetta, että minun pitäisi yrittää tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Toivottavasti ei.
Hänellä oli nopea, joissakin asioissa lähes briljantti järjenjuoksu, ja muutamat hänen muutosehdotuksistaan olivat oikein oivaltavia. Kokemus vain on opettanut, että vastaavilla lahjoilla siunattuja ihmisiä on muitakin, myös sellaisia, joiden kanssa on mukavampi työskennellä. Jos pystyn valitsemaan, jätän moiset itsekeskeiset narisijat väliin.

Kiireinen päivä odottaa huomenna. Pitkä viikonloppu oli kuin pieni jatkoaika kesälomalle, nyt tehdään Töitä. Voi kun nyt vain löytyisi yhteinen sävel toimeksiantajan kanssa, silloin ei haittaa kireäkään aikataulu. Hapannaamojen kanssa operoiminen kiireessä on silkkaa surkeutta.

Revi jätkä siitä!

Luulin, että se povattu ukkosmyrsky on ns. mätäkuun juttu, mutta iskihän se sitten

katkennutruusu

Myrskyn silmässä sai siipeensä ensi-iltaruusukin, joka menetti varrestaan 30 cm. No, kaunis on kuitenkin.

pitkän automatkan päätteeksi, kaksi minuuttia ennen pihaan saapumista. Se vasta olikin veikeää purkaa tavaroita autosta ja viedä auto parkkiin, kun vettä tuli niskaan kuin aisaa ja salamat leiskuivat suoraan yläpuolella. Kauppaan ei tehnyt mieli lähteä, onneksi kaapissa oli makaronia ja tonnikalaa…

No niin, näytelmä on nähty. Eikä mikä tahansa, vaan se ihan itse käsikirjoittamani. Esitys oli monella tavalla huikea. Näyttelijöiden lahjakkuus ja heittäytymiskyky teki taas voimakkaan vaikutuksen. En saanut seuraavana yönä juuri unta, kun esitys pyöri mielessä niin väkevänä. Imin näyttelijöiden intensiteettiä ja energiaa itseeni niin, että kierrokset olivat kovat vielä aamuyöllä.
Ohjaaja oli muuttanut tekstistä yhtä ja toista. En ollut lainkaan samaa mieltä monista lisäyksistä ja poistoista, mutta eipä se hirveästi jäänyt kaihertamaankaan. Tunnen tonttini rajat tässä projektissa.
Eräs toinen ei niitä tunne, tai siltä minusta tuntuu. Tämä ihminen oli laatinut näytelmää varten ylimalkaisen ja sekavan hahmotelman (yhden sivun laajuisen), joka annettiin minulle jonkinlaiseksi pohjaksi. Jotain siitä käytin, jotain en.
Hän oli mukana työpajatapaamisissa talven mittaan ja yritti omia itselleen jotain ylieditorin roolia. Hänellä oli aina kosolti muutosehdotuksia tekstiin. Joihinkin ehdotuksiin tartuin, suurimpaan osaan en, mistä hän ei ollut lainkaan mielissään.
Nyt hän laittoi sähköpostia työryhmälle nähtyään kenraaliharjoituksen. Hän oli esitykseen jopa oikein tyytyväinen ja kehui nimeltä kaikki näytelmän tekijät – minua lukuun ottamatta. Niin, hän ei itse asiassa maininnut minua laisinkaan, vaan kutsui tarinaa omakseen.
En ole vastannut hänen viestiinsä mitään, olen yksinkertaisesti liian hölmistynyt hänen röyhkeydestään. Toivon, että hän lukee näytelmän kritiikit, sillä tähän asti ilmestyneissä kaikissa kolmessa on kehuttu käsikirjoituksen oivaltavuutta, ja ne kohdat, joita on nostettu esiin, eivät yksikään olleet hänen ehdotuksistaan lähtöisin. Yhtä kritiikin erityisesti kehumaa teemaa hän jopa yritti sitkeästi saada poistettua tekstistä, mutta en antanut periksi. Että revi jätkä siitä!

Muuten sähköpostissani vallitsee pahaenteinen hiljaisuus, vaikka kuvittelin, että tässä kohtaa sinne olisi jo tulvinut viestejä haastatteluteksteihin liittyen. Ei mitään. Kukaan ei ole ottanut minkäänlaista kantaa lähettämiini teksteihin.
Tämä ei voi olla hyvä juttu… Maanantaina selvinnee, mistä oikein on kysymys.

Eteenpäin, mars

IMG_4835No niin. Ukko-laskutuspalvelu vastasi ystävälliseen sävyyn, että asiakaslehden jutut voi jatkossakin laskuttaa alvittomina. Siihen, miksi nyt piti kaunokirjallisesta tarinasta laskuttaa alv, en edelleenkään saanut vastausta, enkä jaksa saati ehdi sellaista enää heiltä tingata. He vain toistelivat, ettei se alv vaikuta saamaani palkkaan ja asiakkaani saa vähentää sen omassa verotuksessaan. Ihan kuin en olisi noita tajunnut muutenkin. Minähän vain halusin tietää, mikä on missäkin tapauksessa oikea verokanta ja miksi, jos kerran minulla on ollut väärää tietoa. Olkoot.
Mediakuntaan siirtyminen on edelleen harkinnassa. Teen päätöksen, kun on aika laskuttaa tämä nettisivuprojekti, jota olen vääntänyt kasaan hiki hatussa kaksi päivää. Jäljellä on kolme haastattelua, joista kaksi huomenna.
Kirjoitettuna on kahdeksan raakatekstiä, joista yksikään (!) haastateltava ei ole vielä antanut palautetta. Sellainen fiilis, että joudun niiden perään vielä kyselemään kerran jos toisenkin.
Maanantaina pitäisi olla valmista. Pitäisi ja pitäisi. En tiedä, miten tässä vielä käy, sillä torstaista lauantaihin olen perheen kanssa reissussa. Luultavasti huomenna on pakko matkapäivän päätteeksi polttaa vähän keskiyön öljyä (mikä se ilmaisu suomeksi mahtaa olla?), jotta saan tekstit eteenpäin ja kehtaan tivata niistä palautetta maanantaiksi.

Kuten olen noin sata kertaa todennut, potkii hyvä palaute mukavasti liikkeelle. Sain tänään roppakaupalla kehuja syyskuun Timantti-pokkarista, joka sijoittuu tosi-tv-ohjelman kulisseihin. Tästä on mukava jatkaa kohti Lääkäri-pokkaria, jonka rykäisen alkuun ensi viikolla – jahka olen saanut tuon nettisivuprojektin valmiiksi.

Kiirettä ja kiukkua

Murphyn lain mukaan kun tili on tyhjä, on sinne työn ja tuskan takana saada täytettä. Tämän olen nyt saanut tuta viimeisen viikon kuluessa. Lähetin taannoin Ukko-palvelun kautta kaksi laskua monta kuukautta sitten tehdyistä kirjoitustöistä. Niiden eräpäivä olisi ollut huomenna, ja toisen on edelleen.
Toisesta laskusta asiakas ehdotti viime viikolla, että jospa laskutankin suoraan loppuasiakasta – vaikka he siis kyseiset tekstit ovat minulta tilanneet. No, suostuin, kuinkas muutenkaan. Onneksi hyvityslaskun tekeminen Ukko-palvelussa onnistuu yhdellä napinpainalluksella.
Uudessa laskussa oli kuitenkin oma hommansa, ei iso, mutta kun on muutakin tekemistä, se helposti jää. Sain sen tehtyä tänään kiivaan kirjoitustyön lomassa, ja kas, kohta alkoikin aikaa ja hermoja kuluttanut sähköpostikirjeenvaihto heidän asiakaspalvelunsa kanssa. Olen aikoinani saanut ohjeen, että kirjoitustyön alv on 0 %, jos tekstit voidaan tulkita teoskynnyksen ylittäviksi. Teoksia eivät ole lyhyet uutisjutut tai tiedotteet, kaikki muu kyllä. Tämän mukaan olen toiminut ja laskuttanut Ukonkin kautta muutaman vuoden.
Nyt se ei yhtäkkiä käynytkään. Minun käskettiin muokata laskua ja lisätä siihen 24 %:n alv. Saman sisältöinen lasku oli siis mennyt läpi palvelussa kaksi viikkoa aiemmin, nyt ei. Asiakaspalvelija kirjoitti verottajan neuvoneen näin, koska kyse on markkinointiviestinnästä.
Teoskynnys on veteen piirretty viiva, hän myös kirjoitti, mutta perusteluja siihen, miksi viiva piirrettiin juuri nyt ja yrityksen nettisivuille tehtyihin henkilöhaastatteluihin, ei tullut. Jatkokysymykseeni – koskeeko 24 %:n alv myös yrityksen asiakaslehteen tulevia artikkeleja, onhan koko lehti tavallaan markkinointiviestintää – en ole vielä saanut vastausta.
Erityisen suivaantunut olen siitä, että Ukko tulkitsee myös samassa laskussa olevan jatkokertomuksen muokkaustyön alvin piiriin kuuluvaksi. Siis jos minun itse kirjoittamani kaunokirjallinen tarina, jossa matkustetaan avaruuteen, ei ylitä teoskynnystä, niin mikä sitten? Muokkaan omaa tekstiäni, ja siitä hyvästä pitää maksaa verottajalle? Ei mahdu ymmärrykseeni tämä. Eikä se, etten saa itse määritellä, ovatko tekstini teoksia vaiko ei, vaan sen tekee puolestani joku, joka ei ole kyseisiä hengentuotteitani nähnytkään.

Kaikki ajan- ja vaivannäkö raivostuttaa, koska olen alkanut käyttää laskutuspalvelua sen vaivattomuuden vuoksi. ”Keskity siihen mitä rakastat – älä paperitöihin ja byrokratiaan”, kehottaa Ukko sloganissaan. Joo, yritetään, mutta aiemmin tässä blogissakin kehumani asiakaspalvelu ei tänään tehnyt siitä helppoa.
Viimeisimmän kyselyni vastauksesta, sen sävystä ja saapumisaikataulusta riippuu, jätänkö hyvästit Ukolle ja siirryn Mediakuntaan laskuttamaan töitäni. Ehkä se tapahtuu jo huomenna.

Ruutua tuijottava nainen

IMG_5054.JPGNo eihän se ihan pelkkää tuijottamista ollut, se minun tämän päivän tuokioni nuortenkirjaprojektin äärellä. Mutta. Eilisen postaukseni mukaisesti yritin kirjoittaa henkilöistä kuvauksia, ja niistä tuli hirvittävän teennäisiä ja paperinmakuisia. Ne eivät olisi sopineet keneenkään tuntemaani ihmiseen.
Karmeaa, miten ihmisen kokonainen elämä yritetään nekrologeissa tiivistää muutamaan teennäiseen lauseeseen, paheksui entinen työkaverini joskus. Se tuli mieleeni, kun katselin aikaansaannoksiani. Kirjoitin nekrologeja ihmisistä, jotka eivät olleet koskaan eläneetkään. Aika kammottavaa.
Ei siis tuntunut oikealta tämäkään lähestymistapa, eipä ei. Jos henkilöni eivät minusta itsestäni tunnu ihmisiltä, miten he voisivat tuntua lukijasta?

Vaan. Onneksi sain myös kirjoitettua uuden dialogin, joka minusta on ihan ihmisten puhetta. Toivo elää.

Turpaan tai niskasta kiinni

Sade koputtelee hiljalleen lasin takana. Avasin ikkunan, mutta ei se sisälle tahtonut tulla.

Pitkästä aikaa palasin nuortenkirja-aihioni maailmaan. Vain hetkeksi tosin, ja

IMG_20170305_114829

Mitä siinä on?

hajanainen läjähän se yhä on.
Minä kuitenkin edelleen pidän niistä läjän osasista. Minun pitäisi vain rohkeasti liimata ne yhteen ja vasta sitten alkaa veistellä ja muotoilla. Nyt poistan ja lisään sieltä yhden sanan ja kaksi täältä ja on tunne, ettei edistystä tule. Eikä sitä tuollaisella pikku paijailulla tulekaan.
Tekstille pitäisi antaa turpaan. Tai ainakin napata sitä niskasta kiinni ja kertoa, kuka käskee.

Luulen tietäväni teoriassa hyvinkin, miten romaani pitäisi rakentaa. Tiedän, mitä läjälleni pitäisi tehdä, mutten saa tehtyä.
On otettava käyttöön lisää hyväksi havaittuja työkaluja. Olen jo kirjoittanut suuresta osasta lukuja tiivistelmät. Osa on jäänyt auki, kun olen alkanut empiä tapahtumien järjestystä. Ennen kuin jatkan, minun pitää kirjoittaa itselleni auki romaanin keskeiset henkilöt. Keitä he oikein ovat, mitä heille on tapahtunut ennen, mitä heille tapahtuu nyt, mitä he tahtovat, miksi he ovat mukana tässä tarinassa. Ehkä se herättää heidät elämään ja toimimaan ja saan toimia kirjurina. Pakottamalla en saa aikaan kuin sutta, se on nähty.
Ihan kuin olisin kirjoittanut tämän postauksen ennenkin. Varmasti olenkin. Voi minun Iisakin kirkkoani.

Aamusivut, jotkut kuulemma kirjoittavat sellaisia. Jospa minun aamusivuni voisi olla se, että avaan tämän projektini joka aamu ja teen sille jotain kaksikymmentä minuuttia? Vaikka tuijotan sitä, jos ei muuta tapahdu.
Jokin samantapainen ajatus minulla oli aiemminkin, ja se unohtui saman tien. Kaikenlaista juoksi sen päälle vähän joka suunnasta, ja se litistyi pieneksi ja painui näkymättömiin.
Täytyy liimata muistilappu läppärin näytölle. En pelleile.