Sutien liikkeelle

vallinkoski.jpgKukaan blogin lukija tuskin yllättyy kun nyt valitan, että minulla on hirveästi töitä. Tällä viikolla tosiaan on. En saanut viikonloppuna tehtyä juuri mitään, eikä ehkä ollut tarkoituskaan. Pokkaria kuvittelin kirjoittavani, kun lapsi on nukahtanut, mutta vähäiseksi se jäi. Sen sijaan vietin paljon aikaa pojan kanssa, ja hyvä niin. Lauantaipäivän lillin hänen kanssaan vesipuistossa (iho kutisee vieläkin). Eilen kutsuimme hänelle leikkikaverin kylään, ja paistoin ipanoille vohveleita.

Siinä sivussa luin loppuun Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn. Se oli hyvä kirja, vahvasti kerrottu aiheesta, joka minusta ei ole vielä tyhjentynyt.
Sitä en tiedä, miten kirja kolisee aivan toisenlaisissa oloissa varttuneille. Tajuavatko he mitään sen pohjavireestä, tuoksuuko ja maistuuko se lainkaan niin kuin meille, jotka tunnemme painona vatsassamme, mistä siinä kerrotaan?

Tuollaisen kirjan lukemisen jälkeen jää pakostakin pohtimaan, mitä omassa ”Pernossa” olisi. Koska olen maalta, se muistuttaisi jossain määrin myös Kreetta Onkelin Ilosta taloa, parinkymmenen vuoden takaista menestysromaania.
Minulle ei kukaan koskaan sanonut, etten ole mitään, niin kuin äiti sanoo Pernossa Hannalle ja äidin isä aikaisemmin tälle itselleen, mutta jostain rivien välistä se hinkkautui näkyvilleni.
Sen vuoksi joudun melkein paniikkiin, kun oma lapseni epäilee taitojaan ja syyttelee itseään tyhmäksi. Minä kehun hänet kuplille joka päivä, hukutan helliin silityksiin. Ehkä kasvatan hirviötä, en tiedä. En vain osaa muutakaan kuin tehdä päinvastoin kuin mitä minulle tehtiin (ei kehuttu, ei paijattu) ja toivoa, ettei hänestä tulisi tällainen kyyryssä kulkija, itsensä alituinen epäilijä ja vähättelijä.

No niin. Tätä ei auta nyt potea pitempään, vaan rientää eteenpäin. Ensin on hätyyteltävä sähköpostilla niitä ihmisiä, joita pitäisi vielä lehteen haastatella. Sitten iskettävä kiinni uuteen tekstiin. Jotain on tänäänkin saatava valmiiksi asti. Mieluiten kaksikin juttua.
Yksi teksti viipyy haastateltavalla tarkistettavana. Kyllä, insinöörihän se siellä taas putken toisessa päässä luuraa. Odotellaan siis paluupostissa punaisilla kommenteilla viehkeästi väritettyä word-dokumenttia, joka on paisunut 200 sanaa eikä enää mitenkään mahdu taittoon…

Mainokset

Päivä paistaa risukasaan

Tänään on parempi päivä. Näyttää siltä, että vesivahinkoasia lähtee järjestymään niin, ettei ainakaan välitön henkilökohtainen konkurssi uhkaa. Bileisiin ei ole vielä aihetta, mutta ei suureen epätoivoonkaan.
Valitsen siis sen, etten murehdi. Yritän ainakin parhaani. Tuli hirveä olo, kun lapsi oli eilen alakuloinen, eikä osannut kertoa siihen syytä. Olenko saanut aikaan sen omalla stressaantuneella olemuksellani, tartuttanut tuon pienen ihmisen?
Viikonlopun omistan hänelle, teemme yhdessä juttuja, kuuntelen ja olen aidosti läsnä, enkä anna murheiden jauhaa takaraivossani.

Työrintamalle kuuluu aivan hyvää: kansijuttu meni heittämällä läpi haastateltavalta. Oikeastaan en osannut muuta odottaakaan. Kohtaamisesta tuli sellainen olo, että kyseessä oli suurten linjojen mies, joka ei lillukanvarsiin kompastele.
Myös tilaajatahon edustajat olivat juttuun tyytyväisiä, kehuivat kiinnostavaksi.
Äsken sain hyväksynnän toisesta valmistuneesta jutusta. Nyt vain uutta putkeen.
Osaan, pystyn, jaksan, ehdin. Siinä mantra seuraavalle puolelletoista viikolle. Ja sitten onkin pikku lomasen vuoro.

Katsoo kuvajaistaan sappilammikosta

Valehtelisin jos väittäisin, että kaikki on okei. Ei ole, vaikka olen hokenut itselleni paulocoelhomaisia viisauksia (joita normaalioloissa pitäisin latteuksina) ja yrittänyt suhtautua todella ylevästi siihen, että minun pitää järjestää vesivahinkoremontti ja maksaa se, eikä minulla ole moiseen osaamista, saati rahaa. Lisäksi minulla on todella kova kiire töitteni kanssa, eikä näin muodoin aikaakaan järjestellä yhtään mitään.

Aikaa ei olisi murehtimiseenkaan. Enkä ole siinä hyväkään. Yritän siis tehdä sitä, minkä uskon osaavani, eli kirjoittaa.
Sain eilen yhden lehtijutun valmiiksi, ja toinen lähti odottamattoman hyvin vauhtiin, vaikka nauhurilta purkautui välillä melkoista tajunnanvirtaa. Jälkimmäinen on kansijuttu, ja jos olen oikein ahkera, saan sen tämän aamupäivän aikana valmiiksi. Iltapäivällä voin kirjoittaa pokkaria ja purkaa nauhurilta jonkun pienemmän jutun. Näin siis, jos onnistun pitämään pään kasassa.

Eilen tuli kahdelta taholta sähköpostia, joissa tilattiin kirjoitushommia keväälle ja kesälle. Erinomainen juttu. Sattuneesta syystä minä otan kesällekin nyt ihan kaikki hommat, mitä vain tarjotaan, enkä mieti mitään lomailua.
Tuttuun tapaana olen jo monta viikkoa googlaillut kaikkia kotimaan lomakohteita ja suunnitellut, mitä kaikkea voidaan perheen kanssa käydä kesällä katsomassa. Nyt näyttää siltä, että ihan kauheasti ei voida. Katkeroittava ajatus. Yritän muistuttaa itseäni, ettei muidenkaan ihmisten elämä mene aina niin kuin he toivoivat ja suunnittelivat.

Elämä on ja on

Murheet nakertavat, murentavat mielialaa, sirpaloittavat ajatukset, saavat hommat tökkimään. En saanut eilen aikaiseksi sitä, mitä piti. Olen kuin liukkaalla parkkipaikalla tyhjää sutiva auto. Liikkeelle olisi pakko päästä, koska ensi kuun alkuun on suunniteltu pikku lomanen perheen kanssa, käväisemme Ruotsissa. Hommat olisi siis saatava kasaan ennen sitä. Tämä tarkoittaa sekä asiakaslehden juttuja että pokkaria. Arvatkaa, montako juttua on jo valmiina? Nolla!
Nyrkin kokoinen solmu mahassa johtuu vesivahingosta, josta odottelen vakuutusyhtiön korvauspäätöstä. Kosteuskartoittajan raportissa luki, että putken liitin ei ole ollut kunnolla kiinni. ”Työvirhe”. Se on tehty toistakymmentä vuotta sitten. Korvaako vakuutusyhtiö, vai täytyykö minun yrittää jäljittää liitoksen aikoinaan tehnyttä putkifirmaa ja vaatia jotain korvauksia heidän vakuutuksensa kautta? Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa aivan toivottomalta ja mahdottomalta. Kolmas vaihtoehto on sitten korjata kaikki omalla rahalla. Mielikuvitusrahalla, tahtoo sanoa, koska oikeaa ei ole.

Turha surra asioita, joita ei pysty muuttamaan. Tulee, mitä tulee. Rahaa se vain on. Tärkeintä on, että ihmisillä on kaikki hyvin. Näitä latteuksia olen hokenut itselleni eilisillasta saakka, kun raportti pamahti sähköpostiini.
Tunnen itseni niin pieneksi ja typeräksi, kun murehdin. Maailman mittakaavassa tämä on mitätön asia. Vaikka minun raha-asiani menisivät tämän homman vuoksi kuralle, niin eipä perheeni joudu silti taivasalle tai nälkiintymään. Hävettää, kun ajattelen sitä, miten paljon huonommin miljoonilla ihmisillä maailmassa asiat ovat. Yhyy, täällä länsimainen nainen suree kastuneita lattioita!

PS No niin, sain puhelun, jossa ilmoitettiin, että vakuutusyhtiö ei tosiaan korvaa yhtään mitään. Tästä nyt sitten reippaana ja huoletonna tekemään töitä. Rai rai. Yhtään ei sureta.

Mitä kuolema korjaa

Eilen ajaessani kotiin pitkän työpäivän jälkeen kuuntelin autossa radiota. Siellä soi Ellipsin Maailma on rikki. En ole koskaan oikein voinut sietää kyseisen laulajan äänenkäyttöä ja olen muutenkin ajatellut olevani aika kaukana Haloo Helsingin musiikin kohderyhmästä (angstiset teinit?).
Tästä laulusta yksi säe jäi kuitenkin mieleen loppumatkan ajaksi. Sen ajatus oli, että mitä elämä rikkoo, sen kuolema korjaa. Aamen.

Minä nimittäin ajattelin erästä noin vuorokautta aiemmin kuollutta ihmistä, minun läheiseni entistä aviopuolisoa. Olin ollut sille tyypille vuosikausia vihainen siitä, millainen selkärangaton, itsekäs hyväksikäyttäjä hän oli. Millaiseksi hän ja hänen addiktionsa olivat läheiseni elämän tehneet.
Hän oli alkoholisti, narsisti, valehtelija, sadunkertoja ja vastuunpakoilija, joka jätti jälkeensä sotkua ja katkeruutta. Hän syrjäytti muut ihmiset läheiseni elämästä, eristi tämän omista sukulaisistaan. Meidät soitettiin hätiin vain kriisin tullen, kun riita oli päällä, kun uhattiin itsemurhalla, kun laskut olivat maksamatta.
Me sanoimme läheisellemme, mitä ajattelimme: että tuollainen elämä on kauheaa, kuluttavaa ja tekee sinut sairaaksi, sinun pitäisi erota hänestä. Seurauksena oli pitkä välirikko. Lapsia, jotka vieraantuivat täysin lähisukulaisestaan.

No. Nyt minä tajusin, että voisin päästää tuosta kaikesta irti. Sitä, mitä tuo edesmennyt teki ja mitä sai teoillaan aikaan, ei enää saa mitenkään tekemättömäksi. Eikä hän enää pysty tekemään pahaa läheiselleni. (Tosin: Ei hyvääkään. Ei hyvittämään yhtään mitään.)
Haluan ajatella, että vihasta ja katkeruudesta irtautuminen parantaa oman elämäni laatua. En aio mennä sylkemään hänen haudalleen. En tiedä, mikä hänestä sellaisen teki, enkä aio sitä yrittää selvittääkään.
Mutta en aio katua sitäkään, että kun muutama viikko sitten kävelin kadulla läheiseni rinnalla, hänen puhelimensa soi, entinen puoliso pyysi meitä käymään luokseen sairaalaan, ja minä kieltäydyin menemästä. Vetosin siihen, että lapsi oli mukana. En halunnut hänen näkevän osastoa, jossa oli huonon näköisiä, korisevia ihmisiä viime metreillään, mutta toki se oli vain osa syytä.
Minä en halunnut joutua siihen tilanteeseen. En halunnut joutua selkä seinää vasten, ainoina mahdollisina vuorosanoina ”no ei haittaa, että sikailit vuositolkulla, kaikki on annettu anteeksi”.
Hän ei eläessään tietääkseni pyytänyt mitään anteeksi, vaan syytti säännönmukaisesti muita kaikesta. Jos hän katui sitä, mitä läheiseni elämälle teki, niin hyvä. Siinä hetkessä, kun me kävelimme koleassa tuulessa liukkaalla jalkakäytävällä, minä en löytänyt itsestäni sellaista ”ihmisiähän tässä vain ollaan ja kaikki me erehdymme” -moodia, enkä halunnut lähteä sitä näyttelemään. Julmaa tai ei, näin se nyt meni.

Viihdekirjoittajan blogi on näemmä taas kovin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan. Noh, se ei ole uutta. Eikä se, että nyt minun pitää paiskia töitä oikein tosissani seuraavat kaksi viikkoa, että saan kaikki luvatut hommat kasaan. Nauhurilla on tuntikaupalla purkamattomia haastatteluja ja kamerassa nippu kuvia. Töihin siis.

Tosin vielä totean sen, että luin eilen lounastauolla kahvilassa loppuun Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Olin vähällä jättää sen kesken, mutta olen iloinen, etten tehnyt niin. Jokaisessa tarinassa oli kuitenkin oma viehätyksensä ja jokunen niin hieno kohta, ajatuksellinen ja sanataiteellinen napakymppi, jotka teki mieli poimia talteen ja kehystää seinälle. Loppuarvio siis kuuluu, että paikoin pienoinen tiivistäminen olisi tehnyt hyvää, mutta hieno kirjahan tuo oli.

Jäinen tatti

IMG_7756.JPG

Symbolinen kuvituskuva: jäämöntti, joka muistuttaa tattia.

Miksi minä olen taas näin jähmeä, kun olisi kamala kiire? Minulla on nauhurilla purkamatta viisi haastattelua. Seitsemän (sic!) puhelinhaastattelua on vielä kokonaan tekemättä. Siis sen lisäksi, että lähden maanantaina tekemään kolme livehaastattelua.
Ja tässä minä istun tattina kahvimukin vieressä ihmettelemässä. Että kuka kertois, mistä aloitan. Ja olenko mää edes hereillä?

Kuvat olen sentään saanut purettua muistikortilta. Ei tullut suuria yllätyksiä suuntaan tai toiseen. Taittajaraukalla on taas ihmettelemistä kansijutun kanssa, koska kannen kuvan lisäksi pitäisi jotain kuvitusta laittaa jutun oheenkin, mieluummin enemmän kuin yksi kuva, koska kyse on pitkästä jutusta. Ja minulla on kuvia haastateltavasta istumassa kahvilan pöydässä ja kahvilarakennuksen edessä. Eikä muuta.
No, äsken onneksi bongasin erään urheiluvalokuvaajan nettigallerian, jossa oli kohteesta kuvia. Laitoin kyselyn, mitä yksi kuva kyseiseen tarkoitukseen maksaisi. Minullahan ei ole mitään neuvotteluvaltuuksia asiassa, mutta kun hinta selviää, voin esittää asian eteenpäin.
Vertailun vuoksi aion laittaa kyselyn toisellekin kuvaajalle, jolla on tyypistä myös kuvia, tosin vähän samankaltaisia kuin itse ottamani.

Viestintäalan työpaikkoja tuntuu nykyisin olevan paljon avoinna. Olen välillä klikannut mielenkiintoisten työnantajien ilmoituksia auki ja todennut, että ala on todellakin karannut ulottumattomiini.
Joskushan kuvittelin, että haluaisin suuntautua tiedottajan hommiin. En haluaisi. Siitä työstä on tullut kasvavassa määrin visuaaliseen puoleen painottunutta digitaalisen viestinnän tuottamista. Sitä varten pitäisi hallita sen kymmenen hienoa työkalua, joita pukkaa koko ajan lisää uusine ominaisuuksineen.
Kun nykyisessä hommassani saan postia jonkin organisaation tiedottajalta, saattaa tekstissä olla kielioppivirheitä sekä roppakaupalla kankeutta ja kökköyttä. Toistoa ja kömpelöitä sanavalintoja. Tiedottajan tekemät somepäivitykset ovat usein samaa lajia — sen lisäksi, että niiden tekonokkeluus ja -rempseys saavat tällaisen tädin lysähtämään myötähäpeästä. Mutta: niin uutiskirjeiden, raporttien kuin somepostausten videot, graafit, animaatiot jne. ovat usein mykistävän hienoja. Ei minulla ole sellaisten tekemiseen vaadittavaa silmää, vaikka opettelisinkin kaikki työkalut. Pakko pysyä lestissään eli sanojen sorvaamisessa.

Ja koska minun pitäisi saada aikaan mykistävän hienoja lehtijuttuja, on pakko lopettaa aiheen vatvominen ja ryhtyä hommiin.

Kädet täynnä

Päivä alkoi ahdistavasti liittyen vesivahinkoasiaan. Kaikki aihepiiriin liittyvä on minulle suunnilleen yhtä tuttua kuin ydinfysiikka. Siinäpä sitten yritän järjestellä ja olla stressaamatta, koska stressaaminen vain pilaa päivän ja terveyden eikä auta mitään ja —

Päivä jatkui vähän paremmin, sillä kävin haastattelukeikalla, ja minulle tarjottiin siellä lounas. Seura oli mukavaa, ruoka hyvää ja keskusteluaiheet kiinnostavia.
Istuin puheensorinassa suuressa työpaikkaruokalassa ja yritin olla näyttämättä sitä, kuinka eksoottiselta paikka minusta tuntui. Onkohan jotain termiä sille, että on usean vuoden kotona työskentelyn seurauksena tullut tällaiseksi – no, erakoksi, jonka pitää pinnistellä osatakseen käyttäytyä ihmisten ilmoilla?

Taas ajattelen osa-aikatyötä. Mitähän se voisi olla? Ei istumista eikä kirjoittamista, vaan liikettä ja ihmisiä. Siis mitä?

Nyt pitäisi vielä tehdä vähän hommia. Sain Lääkäri-pokkarin laitettua matkaan ja vähän sovittua ensi maanantain aikatauluja. Kai tämä tästä, vaikka viikko tuntuu taas loppuvan kesken. Yhtään ainutta asiakaslehden juttua ei ole vielä valmiina, ei edes aihioina. On vain hirveän monta haastattelua nauhurilla, kuvia kamerassa ja linkkejä kaiken maailman katsauksiin ja raportteihin. Johonkin on nyt tartuttava.

Rautakangelle töitä

Sellainen olo, että mitäs jos mönkisinkin takaisin sänkyyn, vetäisin peiton korville ja laittaisin puhelimen kiinni. Eilinen työreissu meni ihan hyvin, mutta sen jälkeen on tullut lunta tupaan, mm. vuokralaisen ilmoittama vesivahinko omistamassani asunnossa. Nyt sitten taas sumplitaan vakuutusyhtiön kanssa ja ja —

Kun ei jaksaisi, haluaisi eikä ehtisi. Tänään on vain puolikas työpäiväkin käytettävissä, sillä vien lapsen neuvolaan. Nyt on jotenkin pöllämystynyt olo, kun yritän päättää, miten sen puolikkaan käyttäisin mahdollisimman tehokkaasti, ja mikä olisi nyt ykkösprioriteetti. Puranko nauhurilta haastatteluja? Puranko kuvia kameralta? Yritänkö metsästää paria puhelinhaastattelua? Järjestelenkö ensi viikon reissua?

Ja olisihan minulla tuossa kaksi pokkariakin – toinen viimeistelyä vailla ja toinen alkutekijöissään. Ehkä olisi psykologisesti järkevää tehdä se pokkari valmiiksi. Kun keskeneräisten asioiden määrä pöydällä kasvaa, kasvaa ahdistus potenssiin 10. Sormet jäätyvät näppäimistölle ja ajatus kesken kulkunsa.

Enkä minä tahdo olla ahdistunut. Tahdon olla huoleton ja iloinen, mikä ei tällä luonteella aina ole ihan vaivatonta. Niinpä minua kaiken muun ohella ahdistaa myös kuvitella itseäni kuolinvuoteella katumassa sitä aikaa, jonka elämästäni käytin johonkin niin turhaan kuin murehtimiseen…

Kuvittelen rautakangen, jolla väännän itseni irti kaikesta surkeudesta ja ajattelen elämäni parasta laskiaispullaa, jonka söin eilen, kaikkia niitä mukavia ja mielenkiintoisia ihmisiä, jotka kohtasin, sekä lapseni iloa reissulta tuomastani liito-oravapehmosta.

Purps ja örps

Haa. Viime vuonna naistenpäivänä lähdin luistelemaan ja sieltä palattuani sain hirveän vatsataudin. Nyt olen valvonut viime yönä kolmeen oksentelevan lapsen kanssa. Yrjö ja naistenpäivä, ne kuuluvat meillä yhteen.

Juoksen täyttämässä ja tyhjentämässä pyykkikonetta ja kuivausrumpua ja yritän siinä sivussa järjestellä maanantaista työmatkaani, joka vaikuttaa kaoottiselta.
Kansihaastattelusta pitää soittaa vielä ja sovitella aikaa, kun olen jo paikan päällä kaupungissa.
Kahdelle tyypille ei sopinut. On siis heidän vuokseen tehtävä toinen reissu viikon päästä.
Kolmas ei ole vastannut viestiini lainkaan.
Neljäs pisti viestini eteenpäin viidennelle, joka ei ole vastannut mitään.
Kuudennen kanssa sain sovittua ajan ja paikan. Hurraa!
Seitsemäs on muutama päivä sitten luvannut, että iltapäivällä, mutta eilen kyselin aikaa, enkä ole saanut vastausta.

Ehkä ei tarvitse lähteä lainkaan, jos maanantaiaamuna halaan itse pönttöä. Siitä se riemu vasta repeäisikin, kun joutuisin käymään koko neuvottelukierroksen uudestaan.

Mitä sinä tänne soittelet häh

Puhelimella soittamisesta on tullut jotenkin töykeää. Häiriköimistä. Kamalaa pirisyttää toisen puhelinta, kun ei yhtään tiedä, missä hän parhaillaan on ja mitä tekemässä. Mitä jos hän on syömässä tai kertomassa vitsiä tai vessassa kakkosasialla – ja minä tollo soitan?

Kun minä aloitin työelämässä, olivat sähköpostit ja tekstiviestit jo käytössä, mutta asiat sovittiin edelleen puhelimessa keskustellen. Sähköpostilla lähetettiin tietoja ja materiaaleja. Se oli faksin ja paperipostin osittainen korvaaja.
Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen. Jokaisella on puhelimessaankin meili käytössä, ja se on ensisijainen kommunikaatioväline. Tuntuu lähestulkoon oudolta, että minulle on viime päivinä soittanut sähköpostin perusteella kaksi tyyppiä vain sopiakseen kanssani haastattelusta.
Onko jokin uusi murros menossa? Askel taaksepäin? Ihmiset haluavat työympyröissäkin taas kuulla ihmisääntä, keskustella, rupatella, saada välitöntä vastakaikua ja tunteen siitä, että heitä on kuunneltu?
En tiedä. Sen tiedän, että kohta minun pitää tarttua puhelimeen soittaakseni, ja olo on vastahakoinen. Kyseessä on kansijutun tyyppi, joka oli muutama päivä sitten soittaessani ulkomailla. Nyt hän on palannut, mutta toissa päivänä puhelin oli kiinni. Laitoin tekstiviestin, johon hän ei ole reagoinut.

(Vähän myöhemmin)
Haastattelu sovittu. Suunnilleen. Vielä maanantaina aamulla pitää soittaa hänelle ja tarkentaa aikaa. Haastattelupäivä on siis sama maanantai. Toivon totisesti, ettei ukko ole silloin häviksissä, sillä nyt minä buukkaan kaikkea muuta samalle päivälle ja kiroilen mielessäni, etten saanut hänestä puristettua tarkkaa aikaa.
”Iltapäivä” voi minun mielestäni olla mitä tahansa kello 13-17:n välillä. On sanomattakin selvää, etten pysty pitämään koko tuota rakoa tyhjillään häntä varten. Yritän kuitenkin ahtaa aamuun ja aamupäivään mahdollisimman paljon keikkaa.
Näen jo itseni kaahaamassa pitkin liukkaita sivuteitä sekoilevan navigaattorin opastamana, vessahätäisenä ja vatsa kurnien. Eikä siinäkään mitään, jos en joudu tekemään sitä lumipyryssä tai räntäsateessa. Sitten on vitsit vähissä.
Stressiä pukkaa jo, ja etukäteen murehtiminenhan on tutkitusti ja tunnetusti kaikin tavoin viisasta ajan- ja energiankäyttöä. Äh.

Tänään yritän joka tapauksessa niputtaa Lääkäri-pokkarin, jossa ollaan jo loppuhuipennuksessa. Nauhurilla odottaa myös eilinen puhelinhaastattelu purkamista, joten töitä on, on, on.