Vanha vaahtera ja muuta tosi tärkeää

IMG_7021.JPG

Terveisiä menneisyydestä. Vähän odotin, että tällä mäellä kartanossaan kauan sitten asunut rouva tulisi tervehtimään, mutta ei näkynyt.

En ehtinyt eilen kirjoittaa blogipostausta ollenkaan, koska olen vihdoinkin lähtenyt liikkeelle. Liikuntatauko kesti helteiden ajan, ja nyt olen saanut irti itsestäni jo yhden kunnollisen juoksulenkin, pyöräilyä ja kuntoporrastreeniä. Liikunta on tehnyt valtavan hyvää tässä tilanteessa, jossa stressi tunkee pään joka aukosta sisään ja surisee siellä kuin ampiaisparvi.

Eilen illalla pyöräilin viitisentoista kilometriä maisemat edellä: betonin sijasta jokirantaa seurailevia hiekkateitä. Poikkesin vartiksi meditoimaan mäelle, jonka löysin keväällä. Sieltä on purettu kaikki rakennukset jo monta kymmentä vuotta sitten, jäljellä on vain pihan pengerryksiä, kellarin ja suihkulähteen rauniot.
Ennen kaikkea siellä on suuria, vanhoja, kauniita puita. Otin niistä taas ison läjän kuvia. Alkoi naurattaa kun mietin, että jos nuo kuvat jotenkin ihmeen kaupalla säilyvät jossain pilvipalvelussa jälkipolville, mitä he niistä miettivät – ”hmm, vuosi 2018, miten hassahtanut mummo mahtoi jo silloin olla, kun otti näin älyttömät määrät kuvia puista?”.

Naapuri halusi lainata minulle kirjan, josta arveli minun pitävän. Oikeassa oli. Jeannettelasilinna.jpg Wallsin Lasilinna tuli ahmittua muutamassa päivässä, vaikka aika oli kortilla. Hirveä ja kaunis tarina, josta tuli mieleen Kreetta Onkelin Ilonen talo, sekä sisällöstä että kerronnan tyylistä. Lasilinnasta on tehty elokuva viime vuonna, onhan sekin katsottava jossain kohtaa.

Millainen olisi oma Lasilinnani, sitä oli mahdotonta olla miettimättä. Minun perheeni ei viettänyt kulkurinelämää eikä paennut velkojia autonrämällä, jonka kyydistä lapset putoilivat maantielle. Eräänlainen selviytymistarina on kuitenkin takana. Tuli haavoja, pettymyksiä, pelkoja. Ne vaikuttavat tänä päivänä siihen, miten itse elämääni elän ja millaisia suhteita minulla on toisiin ihmisiin. Näin on, halusin tai en.
Vastustin pitkän aikaa ajatusta siitä, että lapsuuden kolhut määrittelisivät loppuelämää, mutta kyllä minusta nykyisin tuntuu, että kuvitelmat puhtaista pöydistä ja uusista aluista ovat naiiveja. Siinä kohtaa, kun opitaan taitoja loppuelämäksi – lukemaan, laskemaan, uimaan, ajamaan pyörällä jne. – opitaan myös kaikenlainen ihmisten välinen kommunikaatio. Jos opettajat ovat olleet osaamattomia, voivat tulokset olla mitä vain.

No niin. Kyökkipsykologi juo kahvinsa loppuun, käärii virtuaaliset hihansa ja ryhtyy töihin. Pokkari on edennyt mainiosti, sitä on koossa jo 13 000 sanaa. Päähenkilöni on tähän mennessä saanut niin paljon nenilleen, että mieluusti soisin hänelle jo vähän onnenhetkiäkin. Ihan vielä ei siellä olla, mutta Olivia on hiihtoladulla, ja kilpailuhenkinen kun on, päättää hiihtää erään ärsyttävän miehen suohon.

Mainokset

Komento takaisin

kalenterinsivut.jpg

Tyhjää täynnä.

Tuli uusi viesti: Lehti tehdään, mutta ei syyskuussa, vaan noin kaksi kuukautta myöhemmin. Aikataulu on ykskaks muuttunut. Lehden suunnittelupalaveri on vasta syyskuussa. Mitä muuta minä teen syyskuussa, onkin sitten ihan toinen juttu.
Olen edelleen kiitollinen siitä, että saan pitää lehtihomman, mutta vähemmän kiitollinen tästä aikataulun vaihdoksesta. Se jättää minut syyskuussa tyhjän päälle ja sotkee budjettini.
Se saattaa tietää autoilua pimeillä ja jäisillä maalaisteillä. Talvi, älä tule varhain, pliis jookos. Ole jossain muualla vielä marraskuussa. Mene sirottelemaan tänne varaamasi lumet pohjoisen laskettelukeskuksiin, siellä niistä iloitaan.

Tämä oli taas muistutus siitä, millaista kirjoittavan freelancerin työelämä on. Pykimistä, sumplimista. Välillä kamalaa kiirettä, välillä tuskailua siitä, mitä ihmettä rahanarvoista voisi tehdä. Hyytävää pelkoa siitä, että joskus vielä joutuu te-toimiston väsähtäneiden virkailijoiden ja aktiivimallin sun muun armoille.

On uupunut olo, vaikka eletään vasta keskiviikkoa. Eilen puhuin ja viestittelin taas sairaan omaiseni asioista, joissa on tapahtunut toivottavasti jonkinlainen nytkähdys eteenpäin. Ilman kiukkua ja katkeruutta ei toki.
Vaikka en itse ollut paikalla, vaan kuulin vain raportteja tapahtumista, oli illalla takki aivan tyhjä. Isoja taisteluja on vielä edessä, ja minunkin on niihin osallistuttava. Kun tarvitsee apua, mutta ei itse tajua sitä, vaaditaan läheisiltä paljon.

Mieli mataa, mutta onneksi pokkarissakin päähenkilöllä menee juuri nyt huonosti. On helpompaa eläytyä. Koossa on 7036 sanaa. Jos saan hyvän kirjoitusvaihteen päälle, saatanpa tänään nykäistä kymppitonniin saakka.
Eilen sain artikkeliakin edistettyä: lähetin haastattelukysymykset, joihin 2/4 jo iltaan mennessä vastasikin. Odottelen loput vastaukset, ennen kuin isken kiinni koostamiseen.

Kirjoita leipäsi edestä

sateenvarjoja.jpg*KOPS*
En pyörtynyt, vaan lihava apina tipahti niskasta: jatkan lehdentekoa. Eilen iltapäivällä tuli se odotettu meili. Ei vielä palaverikutsua, mutta vahvistus siitä, että homma jatkuu.
Syyskuusta on siis tulossa kiireinen, mutta ei se mitään. Mitä enemmän ajattelin työnhakua, sitä selvemmin tajusin, miten paljon siihenkin menisi aikaa. Aika on rahaa, sanotaan, ja niin se on minullekin. Voin käyttää ajan kirjoittamalla juttuja, joista saan rahaa, tai rustaamalla työhakemuksia, mistä hommasta minulla on viime vuosina ollut perin huono saldo.

Eilen kyllä ilmoittauduin hetken mielijohteesta webinaariin, jossa opetetaan työhakemuksen kirjoittamista. On tullut sellainen fiilis, että olen pudonnut täydellisesti siitä kelkasta, mitä niihin pitäisi kirjoittaa.
Minulla on mielestäni hyvä koulutus ja monipuolista, relevanttia viestintäalan työkokemusta. Näyttöjä on julkaistujen ja palkittujenkin tekstien muodossa. Syksyllä 2015 vein lapsen päivähoitoon ja palasin kirjoittavaksi freelanceriksi. Ohessa olen tiputellut työhakemuksia, verkkaiseen tahtiin, mutta sentään joitakin / vuosi. Tuloksena nolla haastattelukutsua.
Vikaa on minussa tai hakemuksissani. Yritän sitkeästi ajatella, että jälkimmäisissä. Jos saan webinaarista jonkin ahaa-elämyksen, niin olisipa se vasta jotakin. (Tuoksahtiko sarkasmi? No, ehkä.)

Ylen aamu-uutisissa oli juttua kotimaisesta elokuva- ja tv-tuotannosta. Tuotantoyhtiöt kertoivat, että käsikirjoittajista alkaa olla pula, ja Aalto yliopiston käsikirjoittajalinjan aloituspaikkoja pitäisi lisätä.
Varmasti noinkin. Minä puolestani ehdottaisin lisäksi kurssitusta kaltaisilleni pitkän linjan kirjoittajille, joiden ei tarvitse aloittaa opintojaan Shakespeare-analyyseilla, jotka ovat lukeneet Kivet, Jotunit ja Canthit ja katsoneet Chaplinit, joilla on elämänkokemusta ja yleissivistystä rakennusaineiksi. Jotka tarvitsisivat opetusta lähinnä tv- ja elokuvakäsikirjoittamisen tekniikasta.
Olen välillä googlaillut, eikö tarjolla olisi mitään kohtuullisen mittaista, sisällöltään sopivaa koulutusta, jonka voisin saada sopimaan budjettiini. Eipä ole löytynyt.
Minusta ei olisi kirjoittamaan kaurismäkeläistä draamaa, action-rymistelyä tai hyytävää kauhua. Minä haluan kirjoittaa huumoria ja romantiikkaa. Haluaisin kirjoittaa sitä telkkariinkin, mutta väylä puuttuu. Valmiita kontakteja ei ole, eikä siitä tulisi mitään, jos kaltaiseni introvertti yrittäisi änkeytyä tuotantoyhtiöön pitchaamaan ideaansa. Minä osaan kirjoittaa, en osaa puhua.
Tästä blogin kirjoittamisestakaan ei pankkitili liho. Leipätöihin siis, mars.

Yrittää päästä liikkeelle, mutta sutii

Viisas puolisoni kehotti minua perjantaina laittamaan tiedustelun asiakaslehden kontaktihenkilölle, koska on turha surra maitoa, joka ei ole vielä läikkynyt pöydälle. Kyselyyni tuli automaattivastaus, että hän on lomalla ja palaa tänään.
Minulta pääsi puolittainen helpotuksen huokaus – ei hän lomalta olisikaan mitään palaverikutsuja lähettänyt – ja oletin saavani viestin häneltä heti tänä aamuna. Eipä ole vieläkään tullut. Ja nyt pessimisti täällä taas nieleskelee. Että jos vastaus olisi kyllä, tehdään (tietenkin!) edelleen lehteä yhdessä, eikö hän olisi jo laittanut sellaisen matkaan…?
No, minä en tietenkään tiedä, minkälaista postitulvaa tuo ihmisparka siellä parhaillaan purkaa ja kuinka hikoilee. Ehkä minun kyselyni ei ole pinon päällimmäisenä. Ehkä he eivät siellä parhaillaan etsi minulle seuraajaa, niin kuin synkässä mielessäni uumoilen.
Kovin reilua olisi kyllä tämän päivän aikana vahvistaa asia suuntaan tai toiseen, koska on pari pienempää hommaa, joiden aikataulut minun pitäisi tilaajille esittää.

Tänään oli tarkoitus (vihdoinkin) ryhtyä myös tekemään sitä haastatteluihin pohjautuvaa artikkelia, mutta toimeksiantajalta tuli aikaisin aamulla viesti, että yksi haastateltava vaihtuu. Uusi ihminen ei ole vielä tiedossa. No, onhan kyllä kolme nimeä tiedossa, että niistä sopisi aloittaa. Sopisi, kun saisi itsestään irti. En tiedä, mitä oikein olen tekemässä tämän jutun kanssa – varmaan ajamassa itseäni pakkorakoon.

Pitäisi myös tehdä uutiskirjeen jutuista lasku. Ja pitäisi esittää palkkatoive ja aikataulu novellista, jota minulta on tiedusteltu.

Kaikenlaista pitäisi, ja aivot ovat kamalan haluttomat mihinkään järjestelmälliseen työhön. Tekisi mieli vain avata pokkaritiedosto ja paukuttaa menemään. Viime viikolla valmistui ensimmäinen luku, ja jotenkin poikkeuksellisen nopeasti pääsin vauhtiin. Se kyyti houkuttelisi juuri nyt, eikä pokkarin kirjoittamiseen itse asiassa mitenkään liikaa aikaa enää olekaan – kaksi täyttä viikkoa. Sen verran minulta siihen keskimäärin menee, 10 näitä minun noin kuusituntisia työpäiviäni. No, ehkä vielä oikoluku siihen päälle.

Stressiä pukkaa. Töistä, toimeentulosta. Ja siitä sairaasta sukulaisesta, jonka asiat voivat huomenna vihdoinkin liikahtaa parempaan suuntaan. Ne voivat myös mennä syteen ja saveen tai ojasta allikkoon ja sysätä meidät, jotka olemme jotain yrittäneet niiden eteen tehdä, takaisin nollapisteeseen.

Yrittää olla ahkera

img_6912.jpg

Minä työn ääressä. No eikun tämä on vielä sieltä Hahmopellolta Uudestakaupungista.

Tänään on pakko saada aikaiseksi paljon, sillä eilen lähes koko päivä meni kaikkeen muuhun kuin töihin.
Ensin aamulla (niin kuin muuten tänäkin aamuna) seisoin tunnin huomioliivi päällä koulun lähellä – olin siis MLL:n vapaaehtoisena suojatiepäivystäjänä. Tottahan minulta liikenee pari tuntia näin tärkeälle asialle, ajattelin, kun vapaaehtoisia kyseltiin. Enkä minä missään tapauksessa kadu lähtemistä. Tänäänkin avustin aika montaa arkaa pikkuväen edustajaa kadun ylittämisessä. Sydän lämpöisenä tuollaista hommaa tekee, tietenkin.

Kun pääsin kotiin kahvin ääreen, alkoi kuitenkin hirveä puhelinrumba. Kaksi pitkää puhelua sukulaisten kanssa liittyen sairaan sukulaiseni asioiden hoitamiseen. Sitten yksi chat-sessio samoihin asioihin liittyen viranomaispalvelussa. Sen jälkeen oltiinkin jo lounasajassa.
Kun viimein yritin iskeä töihin kiinni, soitti kolmas sukulainen, sellainen, jonka kanssa olen harvemmin tekemisissä. Hän ei ole sukua sairaalle sukulaiselleni, mutta on ollut aiemmin tämän kanssa tekemisissä ja halusi nyt tietää tämän tilanteesta ja minun perheeni kuulumisista. Lisäksi hän puhui lapsenlapsistaan, omasta elämäntilanteestaan ja muisteli aikaa oman äitinsä omaishoitajana.
Hän puhui tunnin ja yhdeksän minuuttia. ”Sinä varmaan ehdit hyvin puhua, kun teet töitä siellä kotona.” Niin, miten sen nyt ottaa. Jos olisin jonkun muun työnantajan palveluksessa, voisin kenties hiipiä johonkin sosiaalitiloihin puhumaan yksityispuhelujani ja palkka juoksisi koko ajan. Nyt saan palkkaa tasan siitä, mitä saan kirjoitettua (ja myytyä). Tätä hän ei ehkä tullut ajatelleeksi.
Oltiin jo hyvin pitkällä iltapäivässä, kun viimein aloin kirjoittaa. Pokkariin syntyi muutaman sadan sanan alku, ja sitten olikin jo aika lähteä hakemaan lapsi päiväkodista, kuinka muutenkaan.

Nyt jatkan siitä, ja iltapäivällä laitan matkaan joukon meilejä liittyen siihen haastatteluun pohjaavaan artikkeliin, jonka toivottavasti saisin valmiiksi ensi viikolla.
Päähenkilöni jäi Oliviaksi. Olen aina pitänyt siitä nimestä. On hauskaa, että se on ollut muodikas jo pitkään. Koulut ja päiväkodit vilisevät pikku-Olivioita (niin kuin myös Olivereja, jonka nimistä sankaria minulla ei ole vielä koskaan tainnutkaan olla).
Tämän pokkarin Olivia on kolmikymppinen perheyhtiön toimitusjohtaja. Konepaja on hänen isänsä elämäntyö, mutta terveyssyistä kuusikymppisen isän on pakko hidastaa tahtia ja siirtyä taustalle. Seuraajaksi suunniteltu pikkuveli on isän mielestä hiukan liian nuori toimitusjohtajan saappaisiin, joten haasteen ottaa vastaan Olivia, joka haluaa näyttää kaikille epäilijöille.

Olen tyytyväinen, että keksin tuon konepajan. Minullahan on ollut asiakkaina kyseisen alan firmoja. Tiedän siis, mitä ovat superausteniittinen teräs, laserleikkaus ja pulverimaalaus ja sitä rataa. Se osa tarinan kehystä ei vaadi paljoa googlausta. Toinen osa on sitten se, joka tekee tarinasta Lääkäri-pokkarin eli mitä ympäripyöreät päivät ja jatkuva stressi tekevät terveydelle.

Kirjoitan siis – ja ohessa odotan sitä palaverikutsua. Siinä määrin hermostuttaa, että tutkin sähköpostista, koska kutsu oli tullut toissa vuonna – vasta 17. elokuuta. Ehkä se siis vielä tulee. Toivottavasti. Tämä odottelu on kyllä hermostuttavaa. Jos sieltä tulisi viesti yhteistyön päättymisestä, tietäisin alkaa haalia itselleni jotain töitä syyskuuksi.

Palavarakkaus lihoi

Blogi sai eilen illalla ihan ykskaks lisää sisältöjä, jotka näkyvät tuossa otsikon alla kansi elokuu.jpgolevassa mustassa palkissa. Lisäsin kaksi jo kauan aikomaani sivua. Toisessa kerrotaan (mainoslinkkien kera), mitä kaikkea nimimerkki Sara Storm kirjoittaa ja mistä sitä voi lukea.
Toisella sivulla on novelli näytteeksi e-kirjojeni sisällöstä. Se on tyylilajiltaan vakava, ja vaihdan sen varmaan jossakin kohtaa humoristiseen, koska näihin kahteen tyyliin nuo novellit karkeasti jakautuvat.
Kun on saamaton ihminen ja saa jotain tuollaista vihdoinkin tehtyä, on ihan voittajafiilis. Ihan oikeasti. Hah.

Elokuun Lääkärikin ilmestyi. Helteisiin sopivasti Valheita ja väärinkäsityksiä sisältää kau-he-an kuumaa rakkautta ja (omasta mielestäni) hervottoman hauskoja henkilöitä. Niin että ihan tällainen tosi puolueeton takakansi elokuu.jpglukusuositus täältä. *köh*

Minulla on synopsis marraskuun Lääkäriin. Tuskaisesta tuhraamisesta viisastuneena käytin sen sommitteluun melkein kokonaisen työpäivän. Nyt sen pitäisi kantaa loppuun saakka vaivatta.
Mitään ajankohtaista lääketieteen alalta en sitten lopulta teemaksi ottanut, vaikka selailin kaikenlaisia tutkimusportaaleja, vaan stressaavan, terveyttä uhkaavan työelämän. Lisäksi teemana on naisjohtajuus. Päähenkilöni (hänestä tulee ehkä Olivia) on toimitusjohtaja miehisellä alalla ja törmää tytöttelyyn, vähättelyyn ja suoranaiseen kiusantekoon.

Ebola, kolera ja ulosteensiirto

IMG_6905.JPG

Pakko laittaa vielä yksi kuva Hahmopellon sairaalahahmoista.

Eilen se sitten jo alkoi: stressaaminen mahdollisesta ison asiakkaan menettämisestä. Kyseessä on se, jolle olen tehnyt sekä asiakaslehteä että muutaman kuukauden ajan myös uutiskirjejuttuja. Firma on julkistanut, että siellä vaihtuu toimitusjohtaja. Mitähän se tarkoittaa minulle?

Tarkistin sähköpostistani, niin vuosi sitten kutsu toimitusneuvoston palaveriin oli tässä kohtaa jo saapunut. Nyt sitä ei ole tullut.
Minun päänsisäinen taivaanrantani täyttyi mustista pilvistä. Kyllä ne nyt potkaisevat minut pihalle niin, jotta soi, ja mitä h****a minä sitten teen, vaikersin. Menen kai oikeisiin töihin. Vihdoinkin. Niinpä selailin tunnin verran te-palveluista vapaita työpaikkoja. Kelpaisinkohan call centeriin tai henkilökohtaiseksi avustajaksi? Taksikeskukseen? Tallentajaksi? Hyllyttäjäksi?
Sitten sain meiliä uutiskirjeen tilaajalta. Hän oli lomaltapaluukiireissään ehtinyt lukea jutut vasta nyt. Kehui ja kiitteli.
Minä suljin te-palvelut ja aloin väsätä tarjousta artikkelista. Illansuussa tuli vastaus – tilaaja halusi tingata pyytämästäni summasta 74 euroa. Hassua, mutta minä olin siitä mielissäni. Minun logiikallani tuo tarkoittaa sitä, etten ollut alihinnoitellut itseäni. Saakoon siis alennuksensa.

Nyt minä edelleen odottelen kutsua asiakaslehden toimitusneuvoston palaveriin. Mustikat odottelevat minua metsässä. Ehkä. Sinne asti en eilen päässyt. Pakina kyllä valmistui ja siis se tarjous.

Koska odottelu ei elätä kirjoittajaa, täytyy ryhtyä luonnostelemaan Lääkäri-pokkaria. Minulla on haaveena, että keksisin tällä kertaa jotain freesiä. En edes tiedä, mitä sillä tarkalleen tarkoitan, mutta jonkinlaista uudistumista.
Pitäisikö rakennella oikein ajankohtainen kehys tarinalle, ja mitä se voisi olla? Sote-uudistus? Pelkkä sanakin väsyttää. Mitä muuta terveyteen liittyvää uutisointia muistan viime ajoilta? Ebolaa on taas löytynyt Afrikasta. Ja koleraa Suomesta.
Ulosteensiirroistakin on uutisoitu. ”Irma oli viikkokausia kärsinyt hirvittävästä antibioottiripulista ja –.” Tjaah, tuota, ehkäpä sittenkin keksin jotain muuta.

Tyyni pinta vesilasissa

IMG_6871.JPG

Aamun sielunmaisema.

Pokkari laitettu matkaan! Siitä ilosta tiputtelin itselleni pari kupillista ihan oikeaa kahvia, vaikka olen yksin kotona. Kun ei ole suurta paniikkia ryhtyä mihinkään, täytyy tästä hetkestä pikkuisen nautiskella.

Laiskasti yritän pyöritellä mielessäni ideoita pakinaa varten. Voin tietysti aloitella juttutarjouksen tekemiselläkin, mutta arvatkaa vaan, kumpi on mieluisampaa: kirjoittaa jotain vaiko arvioida omia työtuntejaan ja hinnoitella niitä.

Inho numeroihin alkoi yläkouluiässä tiuskean matikanopettajan tunneilla, eikä ole vieläkään laantunut. Onhan siinä tietenkin myös sitä, että hintalapun asettelu työlle on minusta lähtökohtaisesti outo ja vaikea homma. Jos kaikki olisivat tässä suhteessa kuin minä, eläisimme yhä vaihdantataloudessa. Kirjoittaisin artikkelin ja saisin siitä vaikka viisi ämpärillistä mustikkaa. Olisin tyytyväinen.

En minä mikään markkinatalouden arkkivihollinenkaan ole, mutta työstä saatu palkka on mielestäni harvoin perusteltavissa järkevästi. Esimerkki: Formulakuskit nostavat meille tavallisille ihmisille täysin käsittämättömiä palkkoja. No hehän riskeeraavat henkensä viihdyttäessään ihmisiä huimilla suorituksillaan, minulle sanotaan, kun kritisoin asiaa. Palomiehet (pelastajat taitaa olla nykyaikainen ammattinimike) riskeeraavat henkensä pelastaessaan toisten henkiä ja saavat palkkaa murto-osan siitä, mitä ratinvääntäjät. Kumpi on tärkeämpää: seurata moottoriurheilua vaiko tulla pelastetuksi palavasta talosta tai romahtaneen rakennuksen raunioista?
Kas näin tuli viihdekirjoittajasta populisti, koska hän, yksinkertainen raukka, ei ymmärrä niitä monimutkaisia mekanismeja, jotka rahaa, maailmaa ja ihmisiä liikuttavat. (Välillä olen kauhuissani, kun valtaapitävien haastatteluja lukiessani minusta tuntuu, ettei heilläkään ole noista asioista kunnon käsitystä. Lohduttaudun silloin sillä, että luultavasti olen väärässä. Usein olen.)

Olen kahvitellut ja lueskellut lehtiä netissä kohta tunnin. Ylellinen aamuhetki on pakko kohta laittaa pakettiin. Idea pakinaa varten tuli, mutta nyt täytyy tutkia hakusanoilla, olenko jo käyttänyt sen joskus. Kyllä, olen lahopää.

Ryhdy Salajoeksi

IMG_6863

Tämä ei ole kuitenkaan salajoki, vaan vanhan saunan viemäröinti.

Kello on puoli yksitoista, ja minä voin mennä nukkumaan koska haluan! Huh, tuntuupa ylelliseltä muutaman pitkän työillan jälkeen. Minä sain lisäaikaa pokkarille, jonka olen nyt kirjoittanut valmiiksi ja oikolukenutkin. Huomisaamuna palautan, vaikka kiire ei olisi vieläkään, mutta haluan sen pois käsistäni.

Oikoluku oli suorastaan rentouttava kokemus, sillä typoja tai kömmähdyksiä oli vähän, ja tarina tuntui toimivammalta kuin osasin toivoakaan. Olin pelännyt, että etenkin sankari jäi puupökkelöksi, mutta kyllä hänestä tulikin ihan kuuma tapaus. Minä ihan nautin lukiessani. Kiitos tästä elämyksestä, Sara Storm. Heh.

Tänään minua on huvittanut Hesarin Kuukausiliitteen juttu (vain tilaajille, joten en viitsi linkittää tähän) uusista sukunimistä, joita ihmiset kehittelevät itselleen. Siellä oli mm. Valonkantaja, Jäänsärö, Ikiviita ja Helmimäki. Kuin suoraan jostain pokkaristani! Hiukan jännitti lukea jutun lopussa olevaa listaa, sillä minä olen keksinyt henkilöilleni noita uudisnimiä vuosikaudet. Mitä jos joku on sen jälkeen rekisteröinyt itselleen jonkin niistä? Ei listalla kuitenkaan ollut yhtään nimeä, jonka olisin tunnistanut. Eli mm. Kevätkoski, Saarinurmi ja Salajoki ovat ilmeisesti vapaina edelleen, vink vink!

Olihan minulla tänään pakinankin palautus, mutta sain siihenkin lisäaikaa. Se on kiva, sillä mitään ideaa tekstiä varten ei ole valmiina. Huomenna sellaisen olisi hyvä löytyä. Huomenna olisi myös hyvä saada se juttutarjous matkaan. Jos nuo kaksi hommaa saan pois alta hyvissä ajoin, saatan palkita itseni marjastusreissulla lähimetsään, keskellä päivää siis. Minua on alkanut ahdistaa, ettei pakastimessa ole ainuttakaan mustikkaa. Ihan totta, näin arkisten asioiden kanssa romanttisen viihteen kirjoittajat painivat! Voisi luulla, että silloin kun emme sorvaa hekumallisia lauseita, lojumme vaahtokylvyssä samppanjalasi kourassa tai pimputtelemme pikkumusta päällä valkoista flyygeliä yhdellä kädellä, toisessa kädessä savuke elegantissa imukkeessa. Mutta ei, tämmöistä tämä on. Kuluneissa kumisaappaissa kömpimistä. Anteeksi karmea rehellisyyteni.

Nyt kone kiinni ja hetkeksi lukemaan. Käsittelyssä on kirja aikakaudelta, jonne romaanikäsikseni sijoittuu. Se ei ole historiikki, vaan sosiologinen tutkimus, ja aika mielenkiintoinen. Muistikirja lihoo taas hurjaa vauhtia taustatiedoista. Niitäkin alkaa olla paljon. Minä olen itse asiassa niin etevä ja innokas tonkimaan taustatietoja, että siitä olisi ehkä pitänyt tulla minulle ammatti.

Arki on täällä

Timantti-pokkarissa on eilisen jäljiltä 28 646 sanaa, eli keskenhän se on. Aamu alkoikin meilillä, jossa pyydän lisäaikaa huomiseen. Olin toivonut vähän dynaamisempaa viikon alkua, mutta tällä mennään.

Tämä päivä kuluu siis vielä pokkarin parissa, ainakin pääosin. Sen verran loma sekoitti aivot ja kalenterin, etten ole varma, kuuluuko minun tänään palauttaa pakinakin. Siitä lähti myös äsken kysely.

Hyvä uutinen on se, että pokkarin loppu muovautui päässäni eilisiltana aika lailla valmiiksi, repliikkejä myöten. En vain jaksanut kirjata sitä muistiin. Päiväkodin alkua jännittänyt lapsi ei meinannut millään nukahtaa, joten pääsin töihin tosi myöhään. Vähän ennen kello yhtä heitin hanskat tiskiin ja nukuin lyhyen, katkonaisen yön.
Näillä aivoilla ei olla luovia, mutta onneksi tosiaan tiedän jo, mitä kirjoitan. Ainoastaan se, mitä tarinan timanttiin liittyen vielä tehdään tai puhutaan, on pikkuisen auki. Usein se onkin minulle hiukan ongelmallista. Lopussa pariskunta päätyy yhteen ja eletään herkkiä hetkiä: tunnustetaan syvimmät tunteet, nautitaan rakkauden hehkusta. Ja sitten siinä ohessa pitää jotenkin ottaa esille timantti.
Kaltaiselleni antimaterialistille se tuottaa välillä vaikeuksia. Että mitä tuo nainen timanteilla muka tekee, kun se sai jotain niin paljon arvokkaampaa: ihanan miehen ja rakkautta?
No, totta tietysti on sekin, että valtaosa maailman ihmisistä ajattelee (tästäkin) eri tavalla kuin minä. Muuten timanteilla ei olisi sitä arvoa, mikä nyt on. Tai ainakin oletan, että jos korukäyttöä ei olisi, ja timantit olisivat käytössä vain työkaluissa tms., eivät ne olisi niin kalliita.

Kahvimukin pohja lähenee, aika ryhtyä töihin. Timantti-pokkari nopsasti kasaan, niin huomenna pääsen muihin töihin: tekemään tarjouksen haastattelupohjaisesta artikkelista – ja hahmottelemaan Lääkäri-pokkaria.