Tervetuloa, viikonloppu

Eilinen työreissu meni hyvin, jos ei lasketa sitä, että navigaattori (0100100, se lentää kännykästäni nyt huitintuuttiin) ajatti minulla ympyröitä ja umpikujia ja kun piti ottaa ulkona kuvia, taivaalta ripotteli vettä. Tuli taas tavattua mukavia ihmisiä ja nähtyä kiinnostavia paikkoja, syötyä muhkea pala täytekakkuakin.
Tänään olen purkanut kamerasta 156 valokuvaa ja litteroinut nauhurilta yhden haastattelun. Hionut ensimmäistä lehtijuttua kuntoon ja kirjoittanut pätkän pokkaria. Ja murehtinut, sitä samaa perhehuolta kuin viime aikoina. Se söi iltapäivällä työtehoa aika pahasti.
Viikonloppu tulee nyt tarpeeseen.

Reissun jälkeen en paljoa jaksanut päivän uutistarjontaan perehtyä, mutta Hesarista osui silmään tämä uutinen kirjakaupan myymästä, konekäännetystä Shakespeare-klassikosta. Kelvoton käännös on tullut Suomalaisten kirjakaupan myyntilistalle Amazonin Createspace-palvelun kautta, mikä on ilmeisesti vähän saman tyyppinen systeemi kuin Books On Demand.
Sattumalta puolisoni linkitti minulle pari päivää sitten tammikuisen jutun Perhekirjat-kustantamon julkaisemista isotekstisistä klassikoista. He käyttävät niissä vanhoja käännöksiä, joiden tekijänoikeudet ovat jo rauenneet, joten he eivät joudu maksamaan niistä.
Ikävä kyllä he ovat pihistelleet myös niissä satasissa, joita olisi tarvittu suomennoksen tarkistavan kustannustoimittajan palkkaan. Aikansa eläneet suomennokset on siis julkaistu sellaisinaan. Eiväthän ne varmasti yhtä huonoja ole kuin koneen kääntämät, mutta silti – olen samaa mieltä blogin kirjoittajan kanssa.
Kommenttilaatikko oli mielenkiintoinen: sieltä löytyi yllättävän paljon puolustajia Perhekirjojen toiminnalle. Jotkut pitivät käännösten epäajanmukaisuutta ja kömpelyyttä suorastaan viehättävänä ajan patinana.

Luin pari vuotta sitten Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Suomennos oli vuodelta 1961, ja minusta pöly oli paikoin laskeutunut sille. Soman patinan sijasta minä koin siinä ihan vaan lukunautintoa ohentavaa kökköyttä.

Huomista pukkaa

myllynkivet.jpgKesä kävi taas eilen kylässä, tänään on syksy – ulkona ja ehkä vähän mielessäkin.
Kirjoitan haastattelukysymyksiä ja valmistelen muutenkin huomista työreissua, jossa on monta liikkuvaa osaa. Yksi henkilö lupasi soittaa alkuviikosta, enkä saa häntä kiinni. Olen siis vielä epätietoisuudessa, toteutuuko päivän viimeinen juttukeikka vaiko ei. Moneen paikkaan pitäisi joka tapauksessa taas revetä, täyttää kamera kuvilla ja nauhuri tarinoilla.
Kaupasta täytyy hakea eväitä siltä varalta, etten ehdi lounaalle.

Sääennuste näyttää siltä, että ajelen kotiin sateessa. Se ei suuresti haittaa, jos ei nyt ihan rankkasadetta tule. Olisipa vain kelvollinen sää silloin, kun pitää ottaa ulkona kuvia. Aurinkokin saisi mieluusti pilkahtaa. Olen valokuvaajana pääosin itseoppinut, ja rumassa valossa otan rumia kuvia.

Juuri nyt olo on vastahakoinen ja reissu tuntuu työläältä. Jäisin mieluummin kotiin kirjoittamaan. Minulla on tapana hehkuttaa, että haastattelumatkat ovat työni suola. Hetkittäin ne ovat myös myllynkiviä kaulassa. Olen kai muutamassa vuodessa niin tottunut säätämään työni sisällön ja aikataulun päivän fiiliksen mukaan, että joidenkin muiden asettamat aikataulut ahdistavat.
Tämän harmauden keskellä pitää taas kerran muistuttaa itseään siitä, miten etuoikeutettu olen, kun voin niin tehdä.

Onks pakko

Maanantai tuntuu taas hyvin maanantailta, kun ikkunan takana taivas on harmaa, ripeksii vettä ja naapuritalon pihalta kuuluu taukoamaton, ärsyttävä kohina: ulkoseiniä hiekkapuhalletaan.
Tein itselleni työlistan päivän pakollisista jutuista. Jos saan ne ajoissa hoidettua, palkitsen itseni iltapäivällä pokkarin kirjoittamisella. Ihan totta: kun työn alla on paljon pähkäilyä ja sumplimista vaativia juttuja, tuntuu melkein levolta tarttua välillä sellaiseen hommaan, joka etenee kivuitta. Timantti on juuri nyt sellaisessa vaiheessa. Tarina lähestyy puoliväliä ja juonellista ydintään.
Olisi niin kiva lasketella menemään ja tuntea reipasta kirjoittamisen iloa. Vaan ei auta: asiakaslehden jutut on saatava vauhtiin. Paljon on auki. Puuttuu näkökulmia, ihmisiä ja aiheitakin. Pari ideaa on ehtinyt eri syistä karahtaa kiville, jotain tarvitaan tilalle.

Aloitin viikonloppuna uuden kirjan, Pirjo Hassisen Sano että haluat. Luettuna on vasta vähän yli sata sivua, mutta jo nyt tuntuu, ettei kirja taida olla Hassisen parhaita. En osaa oikein sanoa, miksi olo on lukiessa välillä hiukan puutunut. Miksi yksi luku eilen illalla riitti, kun monesti Hassista lukiessa ahmiminen on riistäytynyt käsistä.
No, ei haittaa: Pirjo Hassinen on niin mahtavan hieno kirjailija, että silloinkin, kun hän ei ole parhaimmillaan, hän on parempi kuin useimmat muut.
Romaanissa on dekkarijuoni: yksi päähenkilöistä on kadonnut. Epäilyksensiemeniä on tähän mennessä kylvetty taitavasti suuntaan jos toiseenkin. Toivon, että tämä asetelma säilyisi mahdollisimman pitkään.

Kahvitauolla

Pokkarin kolmas luku kiepahti juuri somalle kerälle eli tuli valmiiksi. Se vaadittu timanttikin solahti juuri tarinaan mukaan.

Naputtelen täällä taas varsin mukavissa merkeissä, samoin kahvittelen. Löysin näet kaupasta barista-version kauramaidosta ja avot, ei ole kahvissani enää moittimista, kauramaitomaussa eikä ulkonäössä. Tuossa välissä join yhden mukin kahvia vanhaan tapaan lehmänmaidolla, eikä se oikein maistunut – kas noin nopeasti suu tottuu pois jostain. Aikanaan lapioin kahviini lusikkakaupalla sokeriakin ja olin varma, etten ikinä totu juomaan sokeritonta kahvia. Olin väärässä, kahvi maistui pahvilta vain pari viikkoa. Nyt en suin surminkaan haluaisi siihen sokeria.

Tämä pistää miettimään, mistä muistakin huonoista tavoista oppisi pois hyvin vähällä vaivalla. Näitä tällaisia asioita ei auta pohtia esimerkiksi Facebookissa. Ystävälistalla on aina joku, joka hyökkää seinälle pilkkaamaan.
Terveysnäkökohdat vielä jotenkin ehkä siedetään perusteluina, mutta annas olla, jos hehkutat jonkin valintasi ekologisuutta tai eettisyyttä, niin johan joku tulee raakkumaan hyvän omantunnon ostamisesta.
Minä en ymmärrä koko syytöstä. Käyttäessään rahaa pystyy tekemään arvojensa mukaisia valintoja. Miksei niistä saisi tuntea hyvää mieltä?

Ihan kohta olen Tehokas

Kahteen päivään en ole kirjoittanut varsinaisesti mitään. Tai olen, monen monta sähköpostia ja muistilappua. Tänään koko päivä on kulunut googlatessa taustatietoa, tavoitellessa ihmisiä ja sopiessa heidän kanssaan haastatteluaikoja. Kolme ihmistä on vielä tavoittamatta.
Näillä näkymin teen ensi viikolla yhden varsin pitkän päivän juttukeikoilla: lähtö kotoa kello 6:30 ja paluu klo 21:een mennessä. Huuh.
Odotan kiinnostavien ihmisten ja paikkojen näkemistä, mutta arvaan jo, että kotiin ajaa silmät viurussa ja selkä jumissa huokaileva raato. Eilen palasin reissulta jo kolmeksi hakemaan lapsen päiväkodista, ja silti väsytti ihan tajuttomasti.

Pistän eilisen piikkiin senkin, miten urpoilin tänään kauppareissulla: olin latonut hihnan täydeltä ostoksia ja sitten totesin, ettei lompakkoa ole yhtään missään. Tongin kassiani naama punaisena, lapsi kitisi rattaissa ja jono takanani vääntelehti puolestani kiusaantuneena. Ei lompakkoa.
Pyysin anteeksi ja lykkäsin ulos kaupasta lapsen, joka oli huomannut reunimmaisen kassan ja seinän välissä joltain unohtuneen mainosilmapallon ja ronkui sen perään. Kolmivuotias ei ihan ymmärtänyt, kun yritin selittää, etten millään kehtaa mennä könyämään sitä ilmapalloa hänelle, kun olen juuri jättänyt ison läjän ostoksia kassatytön vaivoiksi.
Miten tuollaisissa tilanteissa muuten kuuluu tehdä – olisiko minun itseni kuulunut viedä tavarat takaisin hyllyihin? Olin niin nolo, etten tajunnut edes kysyä. Pyysin vain anteeksi ja häivyin.
No, se lompakko oli onneksi kotona. Väärässä kassissa.

Asiakaslehden kanssa tulee kiire. Minun onkin lomitettava sen juttujen kirjoitus mahdollisimman tehokkaasti Timantti-pokkarin kanssa. Kun tekstit ovat haastateltavan tai asiakkaan tarkistettavana, paahdan pokkaria.

 

Tien päälle taas

Viime viikolla palauttamani Timantti-pokkari hyväksyttiin kiitoksin. Hyvällä fiiliksellä naputtelen tätä uutta. Menossa on kolmas luku, ja tunnelma on tiivistymässä. Päähenkilön elämä saa uuden käänteen, joka on ihan muuta kuin hän itse oli suunnitellut. Nyt ei voi sanoa, että Kanerva Luukin onnen taivaalle purjehtii musta pilvi, vaan raukka rämpii kohta mustaakin mustemmassa yössä. Joku hänen lähellään on todella paha ihminen, mutta sitä Kanerva ei vielä tiedä.

Luin Hesarista rikostoimittaja Minna Passin kolumnin On typerä valhe, että kaikissa ihmisissä olisi jotain hyvää. Hyvyyttä ja pahuutta ihmisissä on pakko miettiä joka kerta, kun kirjoittaa pokkaria. Läpeensä hyvät, erehtymättömät ja virheettömät tyypit eivät ole kiinnostavia henkilöhahmoina, koska he eivät tunnu oikeilta ihmisiltä. Pahiksistakin tulee elävämpiä, kun heidän pahojen tekojensa motiivit ovat lukijalle ymmärrettäviä. Tämän Timantin pahiksen toiminnan motiiveja ja sielunelämää ylipäänsä täytyy vielä pohtia, sillä hänestä on näillä näkymin tulossa melkoinen ihmishirviö.

Ehkä teen sitä huomenna, autossa. On nimittäin aika karauttaa palaveriin suunnittelemaan asiakaslehden uutta numeroa. Mistä kaivetaan mielenkiintoiset naamat ja näkökulmat yhtiön omien viestien oheen, sitä ihmetellään taas muutaman hengen porukalla. Jotain ehdotuksia olisi varmaan hyvä olla minullakin. Toistaiseksi pää kumisee tyhjyyttään.
Odotan juttukeikkoja, sillä niillä tapaa aina mielenkiintoisia ihmisiä. Viimeksi tosin horjuin autooni kamalan närästyksen kourissa, kun kaikki kolme haastateltavaa halusivat kahvittaa toimittajan, enkä kehdannut kieltäytyä valmiiksi katetuista kahvipöydistä…

Vietän huomenna yli neljä tuntia auton ratissa. Yritän taas asennoitua siihen niin, että minulla on ruhtinaallisesti aikaa seurustella omien ajatusteni kanssa kenenkään keskeyttämättä.
Oikeasti ajattelen, että tien tuijottaminen väsyttää silmät, autonpenkki selän, ja muutenkin koko homma on törkeää ajanhukkaa: ratissa ei pysty lukemaan eikä kirjoittamaan, ei edes ottamaan torkkuja. Syödä ja juoda sentään jotenkin voi, ja liikenneasemien evästarjontahan on tunnetusti huippuluokkaa. ABC:n pahvinmakuiset munariisipasteijat, täältä tullaan!

Punakynää ikävä, taas

Luin eilisiltana loppuun Riikka Stewenin Dan Brown -henkisen, taidemaailmaan sijoittuvan romaanin Niin kauan kuin rakastat (2011). Ehkä olisin nauttinut siitä enemmän, jos olisin aikoinani suorittanut enemmän kuin perusopinnot taidehistoriasta. Siinä missä Dan Brownin menestysromaanit ovat taidehistoriaa tuntemattomillekin helposti aukeavia lukukokemuksia (no, ainakin Da Vinci -koodi, muita en ole lukenut), on Stewenin kirja monta pykälää akateemisempi ja vaikeampi.

Henkilöhahmoja oli paljon, ja kun mittaa oli 2000-luvun romaaniksi suorastaan vähän, stewenalle kolmesataa sivua, monet jäivät ohuiksi ja merkityksettömiksi. Ainakin pari tyyppiä olisi mielestäni joutanut hukkua punakynän musteeseen.

Tarinan rytmi oli verkkainen. Ei ollut oikein sellainen olo, että koko maailma on vaarassa, kun toiminta on sitä, että istutaan kahvilla rupattelemassa sivistyneesti tai korkeintaan hiukan hiiviskellään kirjaston käytävillä vohkimassa vanhoja kirjeitä. Ai niin, olihan siellä toki kidnappauskin, mutta sen kuvaus oli ehkä epäuskottavin, mitä olen koskaan lukenut. Taisi olla vähän kieli poskessa kirjoitettukin.
Jossain vaiheessa toivoin ja odotin kiehtovia kuvauksia salaseuran rituaaleista, eipä niitäkään tullut.

Lukiessani minä jollakin tapaa koko ajan murehdin samalla. Surin, että niin valtavan taitavan ja tietävän kirjoittajan, kiehtovan aiheen ja hienojen ideoiden jäljiltä lopputulos oli mitä oli – koukeroinen, vaikeaselkoinen ja uuvuttava.

Muutamat pienet yksityiskohdatkin ärsyttivät. En esimerkiksi oikein pystynyt kuvittelemaan, miten balettitanssijan uransa loukkaantumiseen päättänyt nainen kävelee kainalosauvoilla kilometritolkulla pitkin Helsinkiä. Luulisi ex-ballerinan yläkropan olevan siinä kunnossa, että kyynärsauvoillakin olisi pärjännyt?

Jälleen kerran kyselen, että missä kustannustoimittaja on ollut silloin, kun hänen olisi pitänyt editoida tästä lukijaystävällinen menestysromaani, kahvillako, Facebookissako? Aineksia niin paljon parempaan, loistavaankin, olisi ollut.

Kauramaitoa ja uutta viikkoa

Päivän numero: 5393. Noin monta sanaa on tällä hetkellä Timantti-pokkarissani. Tarina jatkuu kohta kakkosluvun puolen välin tienoista.

Olen tehnyt taustatöitä, joita hyödynnän rakentaessani päähenkilön persoonaa. Hänellä on lukihäiriön vuoksi ollut vaikeuksia koulussa, minkä myötä hän on saanut menestyvässä perheessään tyhmän leiman. Kahden kymppejä napsivan, kunnianhimoisen tytön jälkeen vanhemmille on ollut kauhistus, että kuopus on tankannut tekstiä viivoittimen avulla.
Luin netistä muutaman artikkelin aiheesta. Kommenttipalstoilta tuli tärkein anti, ihmisten omat kokemukset asiasta. Toiset olivat saaneet koulussa apua ja tukea ja pärjänneet mainiosti elämässään. Toisille oli käynyt huonommin: oppimisvaikeuksien syinä oli pidetty laiskuutta tai tyhmyyttä, ja jatko-opiskelut olivat jääneet sikseen.
Hakutuloksista löytyi myös juttu näyttelijä Minka Kuustosesta, joka on kärsinyt vaivasta. Ja kuinka ollakaan, Kanervani alkoi näyttää vähän häneltä🙂

Aamukahvin jälkeen alkaa kirjoittaminen. Rituaalini on kokenut sellaisen mullistuksen, että täysmaidon sijasta olen nyt pari päivää lorottanut kahvin sekaan kauramaitoa. Äitinä ja ihmisenä alkoi tuntua siltä, etten halua kahvitella toisen äidin lapselta riistetyllä rintamaidolla.
Makuun alkaa pikkuhiljaa tottua. Ulkonäköönkin. Jos ei halua juoda juoksettuneen näköistä kauramaitokahvia, sitä on syytä sekoitella tuon tuostakin.
kahvi

Ihan Espoossa

Tänään minun piti mennä lenkille. On kaunis ilta-aurinko, mutta tässä minä könötän, läppärin ja ison maitokahvin ääressä. Valitsin urheilun sijasta Timantti-pokkarin, koska minulla on hyvä flow päällä, on ollut oikeastaan koko päivän.

Rikkaan tyttörukkani nimi on Kanerva Luukki. Aika hieno, mitä? Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta löytyy todella omituisia (minun korvaani siis) suomalaisia sukunimiä, mutta ei yhtään Luukkia. Outoa. Sehän olisi oiva nimi: lyhyt, napakka, äänteellisesti kaunis. Mitä se tuo mieleen? Lukinko, hämähäkit, ei kai?
Koska minä tiedän, että Espoossa on iso Luukki-niminen ulkoilualue, ajattelen automaattisesti metsää, puita ja järveä. Ehkä siksi se olisi minusta sukunimenäkin kaunis ja sopii Kanervalleni.

Luukki-nimen löydettyäni päätin pysytellä Espoossa: annoin yhdelle sivuhenkilölle nimeksi Lippajärvi. Jatkoa seuraa: kenestä mahtaa tulla Maarinpuro, Röylä tai Nikunmäki? Ne kaikki löytyvät Espoon paikannimistöstä, mutta ei Väestörekisteristä.

Rikas tyttörukka

Pokkarin päähenkilölle ei ole olemassa yhtä muottia. Sankaritar voi edustaa melkeinpä mitä ammattia tahansa, ja hänen elämäntilanteensa voi olla moninainen. Vannoutunut vanhapiika, villi sinkku, eronnut, onnettomassa parisuhteessa, leski, kaikki on mahdollista.
Sara Stormin pokkareissa päähenkilö on useimmiten tavallinen, töissä käyvä tai työtön suomalaisnainen. Joskus se on myös rikas tyttörukka. Näin on tässä Timantti-pokkarissa, jonka ensimmäistä lukua olen kirjoittanut eilen ja tänään.

Miten lukijat, joista luultavasti vain pieni osa on todella varakkaita, niin kuin suomalaisista ylipäänsä, voivat samastua sankarittareen, jolla ei ole pikkurahan puutetta? Väitän että hyvin.
Äveriäillä ihmisillä on kuitenkin elämässään monia samanlaisia ongelmia kuin meillä taviksillakin. He etsivät epätoivoisestikin rakkautta elämäänsä, kärsivät yksinäisyydestä, heidät petetään ja jätetään. Rahoista huolimatta ja joskus niiden vuoksikin.
Rahan puute ei heitä kenties vaivaa, mutta rahan ympärille voi kietoutua monenlaisia ahdistuksen aineksia: omaisuuden ja aseman menettämisen pelkoa, niistä pitäminen kynsin hampain kiinni. Menestyvillä ihmisillä voi olla kova paine pitää pystyssä kiiltäviä kulisseja, ja vaikeuksia myöntää epäonnistumistaan, myös ihmissuhteissa.

Tällaisilta pohjilta ponnistetaan tällä kertaa. Monta mutkaa on taas edessä, ennen kuin rakkaus voittaa.