Kuuluuko? Kuuntelen.

IMG_7467.JPGReissu taas reissattu. Ja olo on, no, reissannut. Sellainen, ettei tahdo vähään aikaan nähdäkään autonrattia. Tuhat kilometriä viidessä päivässä on kaltaiselleni antiautoilijalle ehdottomasti liikaa, vaikka sääolot suosivatkin. Niin, nehän suosivat vähän liikaakin: nekin tunnit, jotka jumitin autossa, olisin niin mieluusti liikkunut ulkona.
Onneksi ennätin viikonlopun aikana myös käydä juoksulenkillä ja lapsen kanssa retkellä ihanan ruskan ja auringonpaisteen keskellä. Ne olivat reissun parhaat hetket. Tuntuu jotenkin julmalta kirjoittaa noin, koska tapasinhan minä ensi kertaa 1,5 kuukauteen sairaan läheiseni, joka asuu nyt laitoksessa. Vietin hänen kanssaan aikaa kolmeen otteeseen, monta tuntia yhteensä. Näin muutaman pienen pilkahduksen siitä ihmisestä, jonka olen koko elämäni tuntenut. Muuten hän oli outo tyyppi, jolla oli kummallisia, epäloogisia puheita, ja tyly, epäluuloinen katse silmissään.
Vaikka miten hokisi itselleen, että hän on sairassairassairas, on noiden tapaamisten jälkeen aina haavoilla. Oudosti alkaa ymmärtää niitäkin ihmisiä, jotka hylkäävät sairaat omaisensa, eivätkä käy heitä katsomassa laitoksissa kuin joskus ja jouluna. Kamalan raskasta ja tuskallistahan tuo on. Lisäksi kaihertaa epäilys siitä, saiko läheiseni läsnäolostani ja kömpelöistä seurusteluyrityksistäni edes mitään iloa.

Nyt sitten latkin kahvia ja yritän orientoitua siihen, että on työpäivä ja työviikko. Pakinateksti olisi pitänyt kirjoittaa jo eilen, mutta eihän siitä mitään tullut – suhasin taksikuskina ympäri kaupunkia ja päivän päätti ruokataukoineen melkein nelituntiseksi venynyt kotimatka.
Siis pakina ja mielellään jotain muutakin tänään. Ennen reissua sain nauhurilta litteroitua kaksi haastattelua. Ehkä jatkan sitä urakkaa, se ei vaadi kovin kummoista aivokapasiteettia. Pää kun pyörittää vähintäänkin tausta-ajossa vielä kaikkea viime päivinä koettua ja kuultua.
Pää on myös aika väsynyt. Viime yö oli ainut neljästä edellisestä kunnolla nukuttu. Reissun majapaikasta on tullut öisten kolinoiden, kiljahdusten ym. tyyssija, kun vanhuksen vuorokausirytmi on mennyt sekaisin.
Nukumme siellä koko perhe pikkuruisessa vierashuoneessa, josta loppuu happi alta aika yksikön, jos sen oven sulkee. Tuuletusikkunaa ei ole. Jos avaa parvekkeen oven, alkaa kukonlaulun aikaan kantautua vieressä kulkevalta vilkkaalta tieltä kaikenlaisten kulkuneuvojen pärinä ja räminä. Mopopojat kaasuttelevat tiellä yötä myöten.

Idea, tule tänne. Tule ja ilahduta väsynyttä kirjoittajaa.

Mainokset

Terveiset tien päältä ja varrelta

kahvitauko.jpg

Lakisääteisellä. Vartti päivän viimeiseen haastatteluun.

Kaksitoista tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Pyöreästi 400 kilometriä. Sen verran otti ja ajatti eilinen reissuni, jonka jäljiltä oli hyvin täysi olo. Sellainen väsynyt mutta onnellinen, noin niin kuin kliseisiin turvautuakseni.
Vanhan kaavan mukaan meni. Tuli taas tavattua koko joukko hauskoja, viisaita ja sydämellisiä ihmisiä.
Nähtyä historiaa henkiviä rakennuksia ja paikkoja, lumoavia maisemia, joiden puut pakkanen oli puraissut punaisiksi tai kullannut keltaisiksi.
Ahmittua ja hengitettyä kauneutta vielä paluumatkallakin, kun tie edessä oli jo pilkkosen pimeä, mutta taustapeilissä loimotti kilometrien ajan käsittämättömän hieno auringonlasku.
IMG_7317.JPG
IMG_7410.JPG
Kamerassa on 192 kuvaa, nauhurissa neljä haastattelua, lehtiössä kahden juttutuokion muistiinpanot. Onhan siinä taas matskua. Neljä puhelinhaastattelua on edessä ensi viikolla. Huomenna perheeni hurauttaa viikonlopuksi sukuloimaan, ja siinä matkalla on tarkoitus kuvata vielä yhtä kohdetta.
Tiedän, mitä teen seuraavat kaksi viikkoa: Kirjoitan. Maanisesti.

Kirjoitan myös viihdettä, sillä Timantti-pokkari pitäisi polkaista käyntiin. Oikeastaan olen kyllä tehnyt sen jo: tiistaina syntyi synopsis tarinaan. Päähenkilöstäni on tulossa Elli. Luulisin, etten ole aiemmin käyttänyt tuota nimeä. Olen kyllä pitänyt siitä aina, se on yksinkertaisuudessaan hyvin kaunis nimi.
Minun Ellini tarvitsisi vielä ammatin, vuorotyön, josta ei makseta kovin suurta palkkaa. Näin siksi, että hänen ystävänsä houkuttelee häntä varaamaan kanssaan aurinkoloman Barbadokselle, mutta Ellillä ei olisi varaa moiseen.
Leidit alkavat järjestellä noita lomarahoja, eivät toki tieten tahtoen rikollisin keinoin, mutta kohta heillä on kannoillaan sekä poliisi että yksityisetsivä. Elli-parka joutuu sellaiseen pyöritykseen, että on lopulta hermoromahduksen partaalla, mutta kuinka ollakaan: yksi tarinan vihollisista paljastuukin voih, aivan ihanaksi mieheksi.
Ehkä Elli työskentelee taksikeskuksessa. Vai olisiko muita ehdotuksia?

Lähtökuoppiin asettumassa on hän

virta

Lisää virtaa tulossa. Voisipa itsekin imaista sitä tuollaisesta pötkylästä.

Meinasin eilen lähettää sähköpostia kuolleelle ihmiselle. Olin saanut häneltä vuosi sitten neuvoja erään juttukohteen valintaan ja aioin lähestyä samankaltaisella asialla. Nolostuin huomatessani, etten ollut koskaan kiittänyt hänen ystävällisestä ja perusteellisesta vastauksestaan. Olin vain ottanut vinkin tyytyväisenä vastaan ja hyödyntänyt. Aioin aloittaa uuden meilin pahoittelemalla sitä. No, eipä tarvitse enää pahoitella eikä kiitellä. Halju olo, vaikken ole koko ihmistä koskaan livenä tavannut.
Hän oli kuusitoista vuotta minua vanhempi. Jos tietäisin, että minulla on jäljellä (vain, jostain ihmeen syystä sitä olettaa elävänsä vielä paljon kauemmin) kuusitoista vuotta, miten ne käyttäisin? En tiedä, eikä ole oikeastaan aikaa pohtia asiaa juuri nyt. Pitää tehdä töitä, töitä. Ehkä tässä tapauksessa vain onneksi.

Huomista reissua pitää valmistella: laatia haastattelukysymyksiä, tyhjentää kameran muistikortti, ladata sen akku ja vaihtaa patterit nauhuriin. Niin, ja ladata myös varavirtapötkylä, joka viimeksi unohtui matkasta. Kännykkää voi ladata autossa, mutta on kätevää, kun sen voi laittaa tarvittaessa latautumaan siksikin aikaa, kun tekee haastattelua.

Sain buukattua viisi keikkaa, kuudes odottaa vielä vahvistusta. Jonkinlainen ennätyspäivä lajissaan, ehkä. Varsinkin kun otetaan huomioon, että yksi on kansijuttu, kolmen sivun haastattelu. Se on onneksi päivän viimeinen keikka, jonka jälkeen ajelen (pimeässä, hyh) kotiin.
Puhelimessa haastateltava ehdotti, että otetaan kuva kanteen ulkona, kun on kaunista syksyistä luontoa. Juu, juu, minä sanoin ja tulin vasta puhelun jälkeen ajatelleeksi, että lehti ilmestyy joulukuussa ja tunnelman on tarkoitus olla jouluinen.
Pakkasin siis pienen kassillisen aiheeseen sopivaa kuvausrekvisiittaa. Katsotaan mihin hän taipuu: roikuttamaan sormessaan joulukuusenpalloa, kietoutumaan kimaltavaan koristepunokseen vai kenties pukemaan naurettavan tonttulakin, jonka otsanauhassa roikkuu pehmoporo…

Voi kamala, se hengittää

king.jpgEnnen kuin valittaa, etteivät ihmiset vastaa sähköposteihinsa, olisi varmaan hyödyllistä tarkistaa, että on lähettänyt viestin oikealle henkilölle, eikä tämän kaimalle…
Sain perjantaina kiinni toisen asiakaslehden kansijuttuun kaavaillut henkilön. Hän vastasi parin tunnin viiveellä siitä, kun oli saanut viestin. Toisen meiliosoite sen sijaan oli ihan oikein, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään. Kolmas viesti mennyt.
Tänään teen päätöksen, josko kanteen tuleekin vain tuo yksi tyyppi. On onneksi toimeksiantajan lupa tehdä tällainenkin ratkaisu.

Mitä muuta? Yritän saada loput ylihuomisen juttukeikat sovittua, tehtyä haastattelua varten kysymykset ja kirjoitettua yhden valmiisiin aineistoihin perustuvan jutun.
Koska ajomatka on niin pitkä, yritän turboahtaa sellaista reissupäivää, jossa ei oikeastaan ole mitään järkeä – 5-6 haastattelua ja jokaisesta kohteesta myös valokuvia. Googlella tutkin, paljonko kohteesta toiseen on ajomatkaa – ahaa, siirtymiseen menee 45 minuuttia, laskenko tähän kohtaan myös viiden minuutin vessatauon, syödä ja juoda voi onneksi ratissakin…
Aikatauluttamista vaikeuttaa hupeneva päivänvalokin. Minun kamerani ottaa kunnon kuvia vain hyvässä valaistuksessa, mieluiten luonnonvalossa. Päivän viimeinen kohde olisi suunnitelmani mukaan jonkinlainen näyttelyparakki, jota isännöi pari vaari-ikäistä miestä. Kuulostaa hämärältä, kaikin tavoin.

Viikonloppuna luin Stephen Kingin Kirjoittamisesta loppuun. Olin sen annin suhteen skeptinen, mutta ilokseni voin todeta olleeni väärässä. Olisin ehkä pärjännyt hyvin ilman hänen lapsuus- ja nuoruusmuistelojaan, joilla hän pohjustaa kirjailijaksi kasvun kuvaustaan, mutta varsinaiset kirjoitusohjeet ovat selkeitä ja monesti osuvia tai pitäisikö sanoa itseeni helposti uppoavia.
”Älä kerro mitään, minkä voit näyttää”, on vanha ja hyvä ohje, jonka muistan lukeneeni ensimmäistä kertaa yli sata vuotta vanhasta kritiikistä, jonka kirjailija Maria Jotuni kirjoitti kollegansa Maiju Lassilan teoksesta. Näyttämisen sijaan Lassila selitteli ja osoitteli, ja se ärsytti Jotunia.
Itselle päällimmäiseksi jäivät Kingin ajatukset teemasta ja juonesta. Hänen mielestään onnistunut fiktio alkaa aina tarinasta ja etenee siitä teemaan. Teemat tulevat näkyviin, kun tarina on kirjoitettu, ja niitä voi muokata ja vahvistaa seuraavassa versiossa.
Juonen rakentaminen ja aidon luovuuden spontaanius eivät sovi yhteen, sanoo King. Hän ei kirjoittaessaan tiedä, mitä kaikkea tulee vielä tapahtumaan ja kuinka kaikki päättyy.
”Sinusta varmasti tuntuu samalta kuin Victor Frankensteinista, kun yhteen ommeltujen osien kuollut kokonaisuus yhtäkkiä avasi vetistävät keltaiset silmänsä. Voi kamala, se hengittää, sinä huomaat. Se saattaa jopa ajatella. Mitä helvettiä minä teen seuraavaksi?” (Stephen King: Kirjoittamisesta)

Maitojuna Hölmölään

oneiron.jpgArtikkeli valmistui eilen ja lähti äsken oikoluvun jälkeen matkaan. Toivon mukaan se on käypänen. Koko eilinen iltapäivä siihen meni. Vaikka tein sen muistiinpanojen pohjalta, oli sittenkin paljon tarkistettavaa – termejä ja käsitteitä.
Ehkä tunnin verran arvioin urakan pieleen, sen verran olisi pitänyt pyytää enemmän liksaa. No, ihan kelpo tili tuosta tulee joka tapauksessa. Niin kuin monesti on tullut todettua, on arvion tekeminen todella vaikeaa. Nyt osui sentään melkein kohdilleen.

Tänään sitten takaisin asiakaslehden juttujen pariin. Syytä olisi saada kunnon hönkä päälle niiden kanssa, muuten alkaa kohta ahdistaa. Yritän sovitella ensi viikolle reissun, jossa kävisin ainakin viidessä kohteessa.
Kansijuttukin pitäisi saada ratkeamaan. Ei auta kuin tarttua puhelimeen ja selvittää, missä mennään. Lähestulkoon huvittuneena odotan, miten töykeitä tyyppejä langanpäähän saan. Tai ehkä he ovat vain sählääjiä.

Eilen kirjastossa päätin, että nyt minä sen vihdoinkin teen, luen Oneironin. Yritin miettiä, miksi olen lykännyt sitä näin pitkään. Olen ehkä pelännyt, etten ymmärrä sitä, enkä siksi pidä siitä. Se taas olisi traagista, koska kyseessä on Finlandia-palkittu teos. Semmoinen näet paljastaisi tyhmyyteni. Koko yliopistoaikani pelkäsin, että niin tapahtuu – yksinkertaisuuteni huomataan, ja minut laitetaan puksuttamaan maitojunalla Hölmölään. Tuut tuut, täältä tullaan!

Hyllyssä oli lainattavissa myös kolme kappaletta Miki Liukkosen O-romaania (vai mikä sen nimi nyt sitten onkaan). Punnitsin sitä hetken kädessäni. Se painoi ehkä kilon verran. Panin takaisin hyllyyn. En millään jaksa uskoa, että saisin sitä luettua. Käytän ne tunnit mieluummin vaikka tekemällä Hämähäkkimies-palapelejä viisivuotiaani kanssa. Sori siitä. Siis älyllisestä laiskuudesta, ei toki siitä, että hyggeilen mieluummin lapseni kanssa.
Liukkosen kirjassa minua pelottaa ihan kaikki. Pelkään, että se on valtava vadillinen saippuaa, josta en saa mitään otetta, joka ei millään tavalla kosketa minua, ei raapaise ei tönäise. Ottaa kaikki kalliit iltani, mutta ei anna mitään tilalle.
Pelkään myös, että liki tuhannen sivun äärellä kustannustoimittajakin on uupunut, ja typoja ja muita kömmähdyksiä ja kömpelyyttä on vilisemällä. Jos joku on lukenut sen ja voi hälventää pelkojani, tehköön sen kommenttilaatikossa. Kiitos!

Naapurin sydän on särjetty

Kohta kirjastoon. Olen varannut sieltä koneen, koska pitää täyttää yksi lomake ja printata pari ja laittaa ne postiin. Valitettavasti kaikkia viranomaisasioita ei vieläkään voi hoitaa sähköisesti.

Sitten kotiin ja kirjoittamaan eiliseen keikkaan liittyvä juttu. Malliksi annettu teksti ei ollut mikään tyylin mestarinäyte, joten oletan, ettei sellaista odoteta minultakaan. Noin 500 sanan tiivistelmä siitä, mitä eilen tapahtui. Sen pitäisi syntyä, vaikka taas tuli eteen sellainen päivä, että aivot tuntuvat olevan jäässä. Syy: unenpuute.
Heräsimme viime yönä kello yhden aikaan puolison kanssa vihaiseen naisääneen. Naapuri puhui tunteikasta puhelua. Puhui ja puhui, tai siis huusi, raivosi. ”Mä vihaan sua” oli keskeinen viesti. Kun puhelua oli jatkunut ehkä vartin, siippa haki kylpyhuoneesta harjanvarren ja paukutti kattoa. Ääni vaimeni.
Tänä aamuna naapuri, nuori nainen, pudotti postiluukusta täyteen kirjoitetun A4-arkin, jossa pahoitteli meteliä. Hän oli tullut petetyksi ja jätetyksi. Me sulimme heti paikalla. Aiomme kirjoittaa hänelle tsemppilapun. Voih, rakkaus on niin vaikeaa! Ainakin kaksikymppisenä, eikä se myöhemminkään ihan helppoa ole.
Lapsi ei tuohon tunteenpurkaukseen herännyt, mutta kello neljältä hän tunki sänkyyn viereeni. ”Minulle on sanottu, että saa tulla, jos ei ole turvallinen olo”, hän ilmoitti ja mönki peiton alle. Joo. Totta. Pikkutyyppi vain on niin kovin levoton nukkuja, että loppuyö meni pätkissä.

Kun tulen kirjastosta, juon saavillisen kahvia.

Hyvin tehty, minä

Papukaijamerkki

Myönsin itselleni papukaijamerkin. (kuva: Wikipedia, Miia Ranta)

En tyrinyt. Näin oletan, ellei toisenlaisia todisteita ilmaannu.
Päivässä oli kyllä haasteensa, lähtien siitä, että napsahti se poliittinen lakko kohdalle. Luin illalla Hesarista jutun, missä lueteltiin lakon vaikutuksia arkeen. Liikenteestä ei mielestäni sanottu mitään.
Sitten aamutelkkarissa kerrottiin sirkeästi, että vaikutuksia voi näkyä etenkin pääkaupunkiseudun julkisessa liikenteessä, vuoroja voi jäädä ajamatta. No kivakivakiva!
Hiukan hysteerisenä rynnistin etuajassa bussipysäkille ja melko täydessä bussissa onnistuin istumaan todella kamalan hajuisen tyypin viereen. Ihan siistin näköinen, älypuhelinta näpräävä mies, mutta lemu oli luokkaa kuset olleet viikon housuissa.
Aloin olla vähän enemmän hysteerinen, kun pelkäsin hajun tarttuvan minuun. Silti en kehdannut vaihtaa paikkaa. Enkä ollut aivan satavarma, oliko löyhkä lähtöisin miehestä vai oliko penkillä istunut aiemmin haisuli / oliko lattialle penkin viereen kenties tehty kuset.
Sieluni silmin näin jakkupukunaisten ja pukumiesten ilmeet, kun heitä lähestyy spurgun hajuinen toimittaja. Eivät ne karanneet, joten pienessä tihkusateessa kävely varmaan, toivottavasti, tuuletti minut.

Paikan päällä oli ihmisiä. Paljon. Siellä oli lievää ongelmaa työparin kanssa, joka katosi tuon tuostakin.
Kun olisi ollut noin kolme minuuttia aikaa ottaa purkkiin yksi haastattelu, jäi tyyppi jonnekin kupeksimaan juuri kolmeksi minuutiksi, ja missattiin homma. Siis ihan kiva ja rento nuorimies, mutta vähän ehkä puuttui ymmärrystä siitä, että nyt oltiin tekemisissä oikeasti kiireisten ihmisten kanssa, jotka eivät jää odottelemaan.
Minun olisi pitänyt ehkä paimentaa häntä pontevammin. Olen tottunut siihen, että kuvaaja kuvaa, mitä minä pyydän, ja tuli vähän ikävänä yllätyksenä, että tyyppi katoaa joka kerta, kun katseensa kääntää hetkeksi toisaalle, ja sitten häntä pitää jahdata hiki päässä ja odotella hermostuneena.

Muut jutut saatiin suunnitellusti purkkiin, joten eiköhän siitä video tule. Minulla on uskoakseni ihan kelvolliset muistiinpanot, joiden pohjalta kirjoitan huomenna tilatun nettiartikkelin. Luulisin myös, että jutullani on jo kärki – yksi asia toistui lähes kaikkien esiintyjien puheenvuoroissa.
Lisäksi minulla on yksi käyntikortti. Minähän olen surkea verkostoituja – en osaa änkeytyä luontevasti juttusille vieraitten ihmisten kanssa, minulla pitää olla heille jotain asiallista asiaa. Nyt kävi niin, että (ilmeisesti minut tuolle keikalle buukanneen ihmisen myötävaikutuksella, täytyy kiittää häntä) erään lehden päätoimittaja tuli työntämään minulle korttinsa ja pyysi ottamaan yhteyttä.
Tekninen ala kyseessä, ja minulla on osaamista vain yhdestä lehden muutamista osa-alueesta, mutta kukaties minulle olisi tarjolla keikkaa siitä. Pitää lähipäivinä laittaa cv ja pari juttunäytettä matkaan. Ja sitä ennen tietysti tutustua ko. lehteen, jonka tiedän vain nimeltä.

Työaikaa olisi vielä reipas tunti, mutta on jokseenkin kaikkensa antanut olo. Ehkä muutama meili ts. haastattelupyyntö riittää tämän päivän urakaksi.
Niin – laitoin eilen kyselyn niille kahdelle tyypille, joille meilasin viikko sitten ja joita haikaillaan asiakaslehden kanteen. Kumpikaan ei ole vieläkään vastannut mitään. Olen ihan hoomoilasena. Ilmeisesti on soitettava tyypeille saadakseen edes ei-vastauksen.
Erittäin epäammattimaista toimintaa, jos minulta kysytään. Jos ei ole aikaa / ei kiinnosta, sen ilmaisemiseen riittäisi 10 sekuntia. Ihan oikeasti: klikkaa vastaa-nappia, kirjoita esim. ”Hei! Pahoittelut, mutta tämä ei sovi”, nimi alle ja klik, viesti matkaan. Yhden sormen tekniikallakin kirjoittamalla tuohon kuluu maksimissaan 25 sekuntia, väitän.

Älä tyri nyt

Tänään tahkosin muutaman sadan sanan mittaista pakinaa kasaan typerän monta tuntia. Välillä puhuin puhelimessa ja kirjoitin viestejä muistisairaaseen sukulaiseen liittyen. Kun yritin koota ajatuksiani tekstin tuottamista varten, ne tuntuivat olevan silkkaa sotkua ja muodotonta murenaa. Tällaiset työpäivät ovat kyllä surkeita, eikä niitä tähän saumaan kaivata lisää.

Koska tekstin tuottaminen on nyt tätä tasoa, onkin ehkä hyvä päästä työkeikalle. Huomenna luvassa siis mikkihommia ja muistiinpanojen kirjoittamista sähköistä artikkelia varten. Jännittää. Erakoksihan minä olen muuttunut täällä jäpittäessäni, ja huomenna pitäisi olla edustuskelpoinen ja tehdä töitä ihmisten kanssa, joita en ole tavannut koskaan.
Vielä kuusi vuotta sitten minulla oli pieni kolmen hengen työyhteisö, jonka kanssa lähdimme joka päivä tekemään juttukeikkaa toimituksen ulkopuolelle. Uusien ihmisten tapaamisesta ja erilaisissa tilanteissa luovimisesta tuli rutiinia. Tiukkojen deadlinejen puristuksessa tuupattiin juttua maailmalle.
Sitten loppuivat työt, sain lapsen, ja kolme vuotta on hurahtanut kirjoittavana freelancerina. Nimenomaan hurahtanut. Olen kirjoittanut ison pinon pokkareita, yhden näytelmän ja monta kymmentä juttua kahteen asiakaslehteen. Lisäksi pakinoita, jatkokertomuksia ja novelleja. Montakohan sataa tuhatta sanaa yhteensä? Vai olisiko jopa miljoona mennyt rikki? Huh, nyt huimaa.
Viimeksi eilen kyllä ajattelin, ettei tämä freelancerin elämä ole oikein järkevää. Ukko.fi oli laittanut meilin, jossa kehotettiin miettimään YEL-vakuutuksen lopettamista.
Vuoden verran homma pelitti, mutta nyt en oikein tajunnut, mitä tapahtui. Laskutin Ukon kautta vähemmän, ja Ukko lakkasi pidättämästä palkkioistani YEL:iä. Kun tein laskun, YEL:in kohdalla luki, että ei tarvitse pidättää enempää. Minähän olin vain tyytyväinen, sainhan käteen enemmän rahaa.
Nyt sitten tuli ilmoitus, että marraskuussa olisikin tulossa maksettavaksi peräti 1700 euron YEL-lasku, jos en tee jotain, kuten lakkauta koko vakuutusta. Siispä lakkautin sen, koska ilmeisesti, mahdollisesti, Ukon kautta laskuttamani hommat voivat jäädä vuoden kaudella alle sen reilun 7000 euron rajan. Tämä riippuu ihan puhtaasti asiakaslehtien ilmestymisajankohdasta, mihin minä en voi vaikuttaa.
Tuntuu hiukan haljulta, ettei minulle kerry vuoden ajalta kirjoitushommista lainkaan eläkettä. Jotain tarttis tehdä, mutta kun en jaksaisi selvittää, mitä. Taas mietityttää se Journalistiliiton Mediakuntaan liittyminen.
Minä en kerta kaikkiaan tajua, miten YEL-lasku voisi olla noin iso, kun olin kuitenkin arvioinut tuloni ihan siihen alarajalle eli noin 7600 euroon. YEL-lasku tulee käsittääkseni kahdesti vuodessa. Siis 3400 euroa YEL:iä 7600 euron tuloista, niinkö? Ei kuulosta ihan järkevältä.

Nyt on kuitenkin järkevintä tehdä vielä yksi rästihomma eiliseltä, ja sitten orientoitua huomiseen päivään. Älä tyri nyt alkoi juuri soida päässä.

Mikäs pahan tappaisi

Ja elämä se taas on, on, on. Se on esimerkiksi sellaista, että keskellä yötä heräät kylmänhikisenä ja hoiput vessaan oksentelemaan. En tiedä, sainko ruokamyrkytyksen vai oliko minulla ärhäkkä vatsatauti, mutta koko sunnuntai meni kalpeana lepäillessä, vaikka luulin oikolukevani Nyyrikin jatkiksen.
No mutta, jäin henkiin.

Tänä aamuna sitten tajusin, että jääkapin ovessa iänkaiken odotelleet vesipuistoliput menevät vanhaksi, ellen lähde viemään tenavaa sinne saman tien.
No. Ilmoitus päiväkotiin lomapäivästä ja lapsi katsomaan Pikku Kakkosta. Minä oikolukemaan jatkista. Olin minä sentään hommaa jaksanut hiukan illalla aloitella, joten eihän siihen kauaa mene. Siis jostain syystä luulin niin.
No. Meni tunti ja sitten toinenkin ja tarina oli edelleen kesken. Lapsi hillui snorkkelissa ja räpylöissä ja oli revetä liitoksistaan. Okei, mennään. Teen hommat loppuun, kun tullaan takaisin.
Paitsi että tuli tehtyä alkeellinen moka ja luvattua, että ipana saa polskia niin kauan kuin haluaa. Luulin, että selvitään kahdella tunnilla, niin kuin uimahallistakin. Kahden tunnin jälkeen käytiin syömässä. Sitten likoaminen jatkui.
Neljän tunnin jälkeen minä aloin rypistyä ja hermostua ja palella, jopa kaikkein lämpimimmässä altaassa. Jahtasin katkeran lapsen pukuhuoneeseen. Ulina seis pillimehulla ja karkilla, sehän on MLL:n suositusten mukainen tapa toimia, eikös…?

On se jatkis nyt sitten viimeinkin palautettu, rotevasti myöhässä, mutta kuitenkin. On myös kiittävä palaute saatu tilatuista novelleista.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Huominen päivä menee hoitaessa niitä hommia, jotka olin suunnitellut tälle päivälle. Yritän ajatella, että vuorokauden viive ei ole juuri mitään ja kuroutuu kiinni kuin itsestään.

Aina voi yrittää

lokanyyrikki.jpg

Kohta ovat täällä ne.

Laitettu matkaan meili, jossa pyydän jatkikselle lisäaikaa maanantaihin. Viimeinen osa on kirjoittamatta, ja edellinen jäi eilen pikkuisen kesken. Kun koko teksti pitää vielä lukea läpi ja tehdä korjaukset, alkoi tuntua, ettei tämä päivä varmaan riitä.
On myös sellainen olo, että kokonaisuutta pitää pysähtyä puntaroimaan. Jatkiksen teemat ovat hyvin vakavia. Tuliko siitä raskaslukuinen? Sureeko lukija liikaa? Pitääkö hänen taakkaansa hiukan keventää jostakin nurkasta?

Ajatukset nykivät jo ensi viikkoa kohti. Silloin minulla on se yhden päivän keikka videokuvaajan työparina ja samaan projektiin liittyen jutun kirjoitus.
Minun on myös päästävä vauhtiin asiakaslehden juttujen kanssa. Niistä kanteen kaavailluista haastateltavista ei ole vieläkään kuulunut mitään. Ensi viikolla heidät on savustettava koloistaan antamaan edes ei-vastaus. Yksi juttuaihe ehti siirtyä uutiskirjeeseen ja tilalle tuli pari piirua työläämpi juttu (kolme haastateltavaa). Puhelinhaastatteluja ensi viikolla ja seuraavalla tien päälle, tämä on suunnitelma. Lokakuun aikana kokonainen lehti kasaan, olen minä vain eri tehokas mimmi!

Voi kun olisinkin. Aina voi yrittää, tänäänkin. Jatkokertomuksen kimppuun siis. Päähenkilö on juuri lyönyt luurin korvaan TE-toimiston virkailijalle ja haaveilee omasta kahvilasta, ihan niin kuin minäkin välillä. Tarjoaisin siellä itsetehtyä unelmatorttua.