Ahdistunut amatöörikuvaaja

Haastattelu asiakaslehden kansijuttuun tehty. Tuulen ja tuiskun läpi ei tarvinnut taivaltaa, mutta -20 astetta tuotti riittävästi epämukavuutta matkantekoon. Voiko kameran akku tyhjentyä kovassa pakkasessa, vaikka kamera ei ole päällä? En ehtinyt googlata asiaa rynnätessäni bussille ja tunsin itseni ääliöksi tunkiessani kameralaukkuun lämpöeristeeksi Siwan kangaskassia…
Kuvia en juuri nyt uskalla purkaa, sillä pelkään niistä tulleen jälleen kerran huonoja. Haastattelu tehtiin kauppakeskuksen kahvilassa. Ei siis mistään kivasta taustasta tietoakaan – heijastavaa seinää ja pala jonkun kanssakahvittelijan takaraivoa. Olimme lähellä ulko-ovia, mutta pihalla oli tarjolla se pakkanen ja taustaksi lumihankia.
Kaiken lisäksi säädin kameran aukkoa manuaalisesti ja unohdin ottaa varmuuden vuoksi kuvia myös automaattiasetuksilla. Jos kuvat ovat epätarkkoja, ne ovat sitten kaikki. *klunks* Tarvitsisin uuden kameran ja kuvaamisen peruskurssin, kiitos.
No, juttuhetki oli kuitenkin hyvin mukava. Tyyppi oli helposti lähestyttävä ja itsestään numeroa tekemätön. Kuvaongelma ratkeaa jotenkin. Pakko uskoa niin.

Viimeinenkin asiakaslehteen liittyvä apina loikkasi alas niskasta, kun eilen saapui sähköposti pitkään tavoitellun yhdistyksen edustajalta. Nyt pitää vain selvitellä, mitä materiaalia jutuntekoon olisi tarjolla. Lähinnä siis kuvamateriaali taas ongelmana.
Ei ole järkeä minun lähteä kuvaamaan niitä luontokohteita näillä keleillä. Kun sitten pyytää ja saa käyttöönsä kuvia muualta, ovat ongelmina yleensä a) heikko laatu (ihmiset katsovat kuvia nykyisin vain sähköisinä, joten he harvemmin ottavat tai ainakaan säilyttävät niitä painolaatuisina) ja b) tekijänoikeudet / korvaukset (jotkut lähettävät muiden ottamia kuvia ajattelematta lainkaan niiden oikeuksia; julkaisukorvauksista sopiminen yksityishenkilöiden kanssa on vaivalloista, kun ihmiset operoivat verokorttien kanssa).
Kaksi tuntia aikaa saada tänään töitä eteenpäin. Hienoisesti jo ahdistaa, kun on luvannut niin paljon kaikenlaista joka suuntaan, eikä oikein mitään valmistu.

Mainokset

Nykimistä

img_6003.jpg

Luurankoja edelleen vain, ei mitään valmista.

Läppärin ääressä kärvistelevän ammattitauti, jumittuneet niskat, ovat vaivanneet nyt pari päivää ja aiheuttivat eilen helvetillisen päänsäryn. Syytän sitä puolitehoisesta päivästä. Niska-hartiaseutu on niin törkeän kipeä, etten uskaltanut edes pyytää siippaa hieromaan, vaan otin särkylääkettä.

Eilisen sanasaldo jäi siis äärimmäisen laihaksi, tai oikeastaan olemattomaksi. Uutiskirjeen juttu sentään edistyi, koska sain aineistoa kasaan kirjastoreissulla, ja tein kysymykset huomiseen haastatteluun.
Toiseen uutiskirjeeseen lupautunut julkkis myös aktivoitui, ja haastattelu sovittiin ensi viikolla. Illalla myöhään kilahti meiliin vielä myönteinen vastaus yhdeltä asiantuntijalta, jonka haastattelun pohjalta teen sivun jutun asiakaslehteen.

Enää yhden aukeaman osalta haastateltava on hakusessa. Olen jo kahta tyyppiä hätyyttänyt kolmen eri meiliosoitteen kautta, tulos nolla. Seuraavaksi on otettava puhelin kauniiseen käteen (jos vain löydän jostain numeroita).
Voi olla, että tässä jutussa on turvauduttava varasuunnitelmaan, tai pikemminkin keksittävä sellainen. Jutussa on tarkoitus esitellä luontokohteita, ja niin kuin monta kertaa on tullut todettua, lehti ilmestyy toukokuussa.
Tänään vallitsee se hehkutettu Siperian kylmyys, ja ainakin Ilmatieteenlaitoksen 10 vuorokauden sääennusteen mukaan jatkossakin ollaan pakkasella. Ei taida olla toivoakaan, että hanget sulaisivat lähiviikkoina. Hiihtäjille kiva juttu, joo, minulle paskempi. Olin laskelmoinut, että voisin ehkä saada juttuun kuvia tuolta yhdistykseltä, jonka edustajia olen nyt parin viikon ajan turhaan jahdannut, mutta huonoltahan tämä alkaa näyttää.
Uumoilen tässä käyneen niin, että kovalla innolla ja tohinalla on pantu pystyyn yhdistys ja hanke toimijoille rakkaan asian ja harrastuksen tiimoilta, mutta loppujen lopuksi kellään ei ole aikaa hoitaa yhdistyksen asioita, kuten mediasuhteita. Ymmärrän sen kyllä hyvinkin. Asia pitäisi vain puntaroida siinä kohtaa, kun yhdistystä perustaa ja laittaa sen tietoja nettiin: että yhteyshenkilöiksi ei valita niitä, joilla on asiasta eniten tietoa, vaan ne, joilla on aikaa ja osaamista hoitaa käytännön asioita kuten juuri yhteydenottoihin vastaamista. (Tässä kohtaa muistuu mieleen eräänkin yhdistyksen pj, jolle soitin taannoin ja joka hermostui ja löi luurin korvaani kuultuaan, että olen lehdestä. Luuli siis, että olen myymässä jotain lehteä, puhui päälleni kiihtyneenä ja sitten *kliks*.)

Läjä luurankoja

img_5996.jpgNo niin. Tällä viikolla on tarkoitus olla tavattoman tuottoisa. Tänään saan toivon mukaan käsistäni yhden jutun (kunhan kolmaskin haastateltava on sen hyväksynyt).
Tänään kerään myös rohkeutta ottaakseni yhteyttä uuden toimeksiannon haastateltaviin, sillä jutun pitää valmistua ensi viikolla.
Ja tänään tai viimeistään huomenna kirjoitan kysymyspatteriston kansijutun haastattelua varten, sillä se on buukattu keskiviikoksi. Briiffinä tilaajalta oli jälleen ”kysy mitä vain, anna mennä”. Haluttiin siis vain tämä henkilö ja hänen naamansa kanteen, haastattelun sisällön kanssa ei ole niin tarkkaa. Kun kyseessä on 6-kymppinen, pitkän ja monipuolisen ja erikoisenkin uran tehnyt ihminen, on tässä ongelmansa. Jokin näkövinkkeli pitäisi juttuun löytää, enkä välttämättä olisi halunnut keksiä sitä itse.

Uutiskirjeeseen lupautunut julkkis ei vastannut jatkoviestiin, jossa kyselin haastattelun ajankohtaa ja ehdotin tätä viikkoa. Toivottavasti leidi ei hävinnyt kuin se eräs juttu Saharaan, muuten tulee kovin kiire löytää uusi tyyppi tilalle.
Tekisi mieli laittaa jatkoviesti että pliispliisjooko, tähän ei mene kuin vartti ja helpottaisi minun elämääni voi niin kovasti. No, ei auta kuin odotella pari päivää vielä.

Toinen uutiskirjeeseen tuleva juttu olisi tarkoitus väsätä tämän ja huomisen aikana. Kuvitukseen ei ole vieläkään ideaa. Jos minulta kysytään, niin paras olisi piirroskuvitus, mutta se maksaa, ja luulenpa, että budjettia ei ole. Siksipä aloitinkin aamuni selailemalla omia kuva-arkistojani mielessä asiasanana kevät. Jotain löytyikin. Katsotaan.

Kaiken tämän ohessa sitten kuljetan Timantti-pokkaria eteenpäin. Pääpari on tavannut toisensa jo ensimmäisen luvun lopussa, mutta he ovat kaikkea muuta kuin ihastuneita. Miten inhosta ja ärsyyntymisestä kuljetaan kohti rakkautta, sitä on toivon mukaan kiinnostavaa kuvata — ja myöhemmin lukea.

Viikon lukujärjestys on täynnä lihattomia luurankoja. Jotain, jonka päälle rakentaa, on joka hommasta jo olemassa, mutta suurin työ on kaikissa vielä edessä.

Isoin apina alas niskasta

Kello on kymmenen ja olen lähettänyt jo neljä työmeiliä. Aika vähästä voi pieni ihminen tuntea itsensä työn sankariksi. Kiitän tästä tyrmäävästä tehokkuudesta somepaastoani, sillä laitoin viestit matkaan aamukahvin ohessa. Usein olen kahvitellessani selaillut Facebookia tai lukenut Hesaria, mutta nyt luin Hesaria jo aamupalaa syödessäni, jolloin olen myös saattanut selailla tuttujen somekuulumisia.
Aamulla Facebook pimpotteli kännykkääni ihmettelyä siitä, että olen taas missannut 76 ilmoitusta. Pääsiäiseen on vielä matkaa. Säilyyköhän tuo neutraali sävy, vai onkohan algoritmiin ohjelmoituna jotain dramaattisempaa – ”apua, oletko kuollut” tms.

En ole aivan varma, mihin työhön tarttua. Ehdokkaita alkaa olla monta. Taidan lykätä vaikeat hommat tyylikkäästi ensi viikkoon ja kirjoittaa pokkaria.
Ensimmäinen luku on melkein paketissa, mutta päähenkilöni on toistaiseksi kovin ohut ja paperinmakuinen. Ehkä on aloitettava lukemalla läpi tähän asti kirjoitettu ja yritettävä keksiä se kohta, jossa hän saisi lisää verta suoniinsa. Toistaiseksi Iisa on vain yksitoikkoiseen työhönsä tympääntynyt, hiukan hissukkamainen puurtaja, joka päättää nyt näyttää, että hänestä on muuhunkin kuin rutiinihommiin. Luonne, kasvot, ääni – ne ovat kaikki vielä löytymättä.
Jonkinlaisen menneisyydenkin hän tarvitsee – ainakin lyhyen selityksen siitä, miten hän on tullut tähän, missä nyt on. Tai näin minä sen koen: elämän nykyhetki on tulosta menneistä valinnoista. Mihin hakeudun, mitä teen, kenen kanssa. Minne lähden, mitä jätän taakseni, kenet valitsen, kenet hylkään.
Joitakin valintojaan kiittää, toisia katuu. Jossittelulta välttyy tuskin kukaan. Lukijalle voi olla kiinnostavaa tietää, miten hahmo on päätynyt epätyydyttävään elämäntilanteeseensa, ja sitten seurata, kuinka hän pyristelee parempaa kohti.
En minä väitä, että ihmiset ammentavat viihdepokkareista ideoita elämänmuutokseen, mutta viihteelläkin voi olla roolinsa voimaannuttamisessa. Keksitytkin elämänkohtalot ovat totta jossakin, jollekin.
Ja totuus taas – sen lisäksi, että se on monesti tarua ihmeellisempää, se on usein myös paljon raaempaa ja kamalampaa. Tämän olen huomannut viime kuukausina, kun olen lukenut paljon sota-aikoihin liittyviä muisteloita. Niistä tulee usein toivoton, synkkä ja jopa fyysisesti huono olo. Sellaisina hetkinä olen erityisen varma siitä, että huumorilla, kepeydellä ja onnellisilla lopuilla on paikkansa.

PS Isoin apina kopsahti alas niskasta: kansijutun tyyppi antoi vihdoinkin kuulua itsestään, ja sävy oli aivan toinen kuin uumoilin eli iloinen ja kohtelias. Haastattelu tehdään luultavasti ensi viikolla.

Hyvistä uutisista tehty päivä

Eilen tein jotain poikkeuksellista: avasin television keskellä päivää ja seurasin Naisleijonien pronssiottelun viimeistä erää samalla kun tein (muka) töitä. Mitali tuli ja silmäkulmat kostuivat joukkueen riemua katsoessa. Minähän en ole juuri minkäänlainen penkki/sohvaurheilija, mutta joskus näitä hetkiä tulee. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että olen yhtä tuon mitalijoukkueen pelaajaa haastatellut muutama vuosi sitten, kun hän oli urheilulukiossa ja aloitteli uraansa maajoukkueessa. Hieno nuori urheilija jo silloin.

Naisleijonien esityksestä voimaantuneena kävin sitten itsekin urheilemassa, ja sitä myötä päivän työsaldo jäi laihanlaiseksi – tuhatkunta sanaa Timantti-pokkaria. Vaan eipä hätää, sillä plussalle jäätiin kuitenkin: sain myöntävän vastauksen kolmeen haastattelupyyntöön!
Apina putosi niskasta, vaikka ne kaksi ensin tavoiteltua tyyppiä vaikenevat edelleen. Nyt kuitenkin minulla on haastateltavat yhdelle asiakaslehden aukeamalle ja yhteen uutiskirjeen juttuun. Uutiskirjeen henkilö on julkkisosastoa, ja olin varautunut siihen, että joudun jahtaamaan useampaa alan ihmistä, ennen kuin natsaa. Nyt sain ykkösehdokkaani, haa.
Toiseen uutiskirjeen juttuun liittyen on saapunut kirjastoon muutama lähdekirja. Harkinnassa on lähteä iltapäivällä töihin kirjastoon tai noutamaan kirjat kotiin, mutta se riippuu sään lauhtumisesta. Vielä on -15, ei kiitos.

Paras uutinen ja sitä myötä suurin tunnekuohu tuli illansuussa, kun kännykkään kilahti viesti kuvan kera: veljelleni syntyi terve, suloinen poika. Ihan pakko oli tänä aamunakin melkein ensi töiksi vilkaista nukkuvan pikku murmelin kuvaa. Ovat ne vaan ihania, vauvat (ja sen verran työläitä, etten itselleni enää tahtoisi, heh).

Pakkotyöllistetty

hetkinen

Terveisiä vaan läppäriltäni.

Eilen soi puhelin ja minulta tilattiin reilun puolen työpäivän homma, haastatteluihin perustuva uutistyyppinen juttu jälleen. Toimeksiantaja on se uusi taho, jolle tein sen viikkokausia roikkuneen jutun. Uusi tilaus tuli näin pian, joten työjälkeeni oltiin oikeasti tyytyväisiä, eikä viivästys mennyt minun piikkiini, niin kuin jossain vaiheessa pelkäsin.
Pakko olla minunkin tyytyväinen, sillä tätähän minä olen etsinyt: tahoa, jolta tipahtelisi melko tasaisesti pieniä lisätöitä, jotka on helppo sujauttaa isompien projektien väleihin ja joista maksetaan kohtuullinen korvaus.
Haastetta vain ropsahti vähän lisää: haastateltavan äidinkieli on eksoottinen, joten jututan häntä englanniksi. Kirjoitan suomeksi, ja vasta luvattuani ottaa homman vastaan tajusin, etten välttämättä osaa kääntää alan termistöä oikein. Uh. No, olkoon tämä oppimiskokemus ja oman ammattitaidon kartuttamista.
Kai saan tarvittaessa apua jostain. Muutaman minuutin haastatteluun ei voi mahtua kovin montaa outoa termiä. Eihän.

Tänään kuitenkin yritän edistää asiakaslehden juttuja. Sinkoan maailmalle sähköposteja ja toivon, että edes joku vastaisi. Pari pientä puhelinhaastatteluakin voisin tehdä, tai ainakin sopia niistä.
Kirjoitushommana on lehden päätoimittajan nimiin tuleva pääkirjoitus, johon sain briiffiksi vain pari hajanaista lausetta, joiden välille pitäisi keksiä aasinsilta. Jos se homma ei lähde lentoon, aloittelen Timantti-pokkaria. On tärkeää saada jotain töitä edistymään tekstinkin tasolla, koska muuten maaliskuustani tulee hirveä. Tiukka siitä tulee joka tapauksessa.

Olen lukenut Birgitta Ulfsson -kirjan melkein loppuun. Eilisillalta jäi puhuttelemaan tämä: ”Jäykkää logiikkaa, kunnollisuutta ja opportunismia rikotaan huumorin avulla – sitä tarvitaan nyt kun totuuksia on niin monta.”
En aina löydä hyviä sanoja sille, miksi huumori on niin tärkeää, miksi haluan kirjoittaa juuri humoristisia tekstejä, mutta tuossa niitä perusteluja on. Tosin epäilen, että tuo ”kunnollisuus” kantaa alkutekstissä vähän enemmän merkityksiä kuin suomen kielen sana.

Pyykki pyörii koneessa, kahvi loppui mukista. Pakkopakko aloittaa työt.

Kiitos ystävänpäivälahjasta, ylikonstaapeli

kuuva.jpg

Lomareissun juoksulenkki vei meren äärelle, pitkästä aikaa.

Lähes viikon tauon jälkeen sorvin ääressä. Hiukan jo hikoiluttaa, kun mietin, tavoitanko ihmiset asiakaslehden juttuja varten ajoissa. Toistaiseksi kukaan ei ole reagoinut haastattelupyyntöihin, ja nyt täytyy jahdata uutiskirjeen juttua varten yksi tyyppi lisää. Hartaasti toivon, että se kävisi helposti. Kyllä kai nyt löytyy joku julkisuudenkipeä, joka ei ole lähiaikoina päässyt Hesariin tai Ylelle tai ison naistenlehden kanteen, joten pari piirua vähäisempikin media kelpaa…
Niin, uutiskirjeen ideani saivat innostuneen vastaanoton. Nyt vain enää pitää lunastaa lupaukset. Rouva päällikkö tilasi kaksi juttua ja tajusin, että toisen jutun kuvitus pitää nyhjäistä jostain tyhjästä. Hups.
Tuota olisin voinut miettiä vähän enemmän, kun tarjosin ideaa. En vain ole tottunut siihen. Mainostoimistolle kun teen hommia, huolehtii graafikko visuaalisesta puolesta.
Uutiskirjeessä kuvilla on tärkeä rooli siinä, että sisältö näyttää houkuttelevalta ja klikataan auki. Toisin kuin printtiin, ei tarvitse murehtia kuvien riittävää kokoa. Niiden pitää ”vain” näyttää hienolta ja mielenkiintoisilta ruudulla.

Tänään on saatava se viime viikon keskiviikkona tehtyihin puhelinhaastatteluihin perustuva juttu naputeltua ja kommenteille. Ennen reissua sain aikaiseksi vain litteroinnin ja luonnoksen rakenteesta. Haastattelujen saldo oli, kuten todettua, tasapaksua kamaa. Kirjoittaminen ei oikein innosta.
Sekään ei innosta, että jääkaappi on reissun jäljiltä tyhjä ja ulkona -14 astetta. Autoa ei viitsi kauppareissua varten lämmittää, täytyy kävellä. Vuorenkorkuinen läjä pyykkiäkin odottaa kätevää emäntää, joka sai reissun aikana hyvän kuntoiluputken päälle (vesijuoksua, uintia, kuntopyöräilyä, juoksulenkki) ja haluaisi sitäkin jatkaa.
Tunnit eivät riitä kaikkeen. Eikä tarmo. Ääh. Lisätään näihin ensimmäisen maailman ongelmiin vielä kylpylässä korpuksi kuivunut, kutiseva iho, sekä lehmänmakuinen aamukahvi (ei kauramaitoa kaapissa).

Motivaatio on raahattava nyt esiin sieltä perimmäisestä, hämärästä kamarista, joka jaksaa kiinnostaa minua vain hetkittäin. Joo, rahasta puhutaan.
Muistutan itseäni, että tuolla tänään kirjoitettavan haastattelujutun palkkiolla pystyn maksamaan ylinopeussakon, jolla Kirsi-niminen ylikonstaapeli minua muisti ystävänpäivänä. Olin 170 euron tiketistä lähestulkoon iloinen, sillä pelkäsin pahempia seurauksia.

Valitusta ja valopilkkuja

IMG_4488.JPG

Viime vuonna maaliskuussa oli näin paljon valoa.

Huh. Taas olen aamukahvilla vasta aamupäivällä. Nyt syy ei ole urheilu, vaan työ, joka tuntui Työltä: tein reilun puolen tunnin mittaisen puhelinhaastattelun, jossa jututin yhtä aikaa kolmea ihmistä. Oli muuten työlästä.
Tunnelma alussa oli lievästi hapan ja vastahakoinen: kyseisille päälliköille oli kerrottu koko asiasta viime tipassa, eikä heillä ollut mitään tietoa jutun teemasta. He eivät olleet näin ollen ehtineet yhtään miettiä, mikä voisi olla olennaista tuoda esille. Kun kysyin, oli vastauksena hiljaisuutta ja huokailua.
Kun sitten sain ihmiset puhumaan, he puhuivat toistensa päälle. Kaiutin särki hälinän kamalaksi puuroksi.
Yksi hiljattain taloon tullut selvästi arasteli työkavereitaan, eikä hänestä saanut irti juuri mitään.
Ehkä tilaaja ajatteli, että noin on tehokasta toimia, mutta minä olisin mieluiten jututtanut heidät yksitellen.
Nauhoitin haastattelun ja kai se on kohta purettavakin. Yhden sivun juttu kyseessä, joten tekstimäärä ei ole iso. Valitettavasti minulla ei ole vielä mitään käryä siitä, mikä olisi jutun kärki. Mielikuva materiaalista on tasapaksua puuroa.

Olisi kyllä hyvä, jos saisin tuon jutun – tai ainakin luonnoksen – valmiiksi ennen kylpyläreissua. Siitä saisi sellaisen fiiliksen, että jotain on mennyt eteenpäin. Muuten nimittäin taas tökkii: uutiskirjeen artikkeliehdotukseni, joiden luulin saavan rouva päällikön hihkumaan riemusta, on toistaiseksi kuitattu syvällä hiljaisuudella.
Samoin on laita haastattelupyyntöjen, jotka olen lähettänyt asiakaslehden kansijutusta ja aukeaman jutusta. Kansijuttuun kaavailtu tyyppi on varmaan laittanut jokaiselle minuutilleen eurohinnan, eikä ehkä vaivaudu vastaamaan edes ei, koska sekin veisi muutaman sekunnin aikaa, josta hän ei saa mitään korvausta.
Aukeaman juttuun tavoittelen erästä yhdistystä, joka oikein mainostaa nettisivuillaan innokkuuttaan levittää tietoa tärkeästä asiastaan. Ainakaan tämä tarjolla oleva ilmainen mainos ei heitä tunnu kiinnostavan. Olisi pitänyt varmaan mainita viestissä, montako kymmentä tuhatta potentiaalista lukijaa lehdellä on.

Säätieteilijätkin tekevät parhaansa masentaakseen minut: nyt ennustetaan kylmää maaliskuuta. Se tarkoittaisi sitä, että lumi pysyy maassa, ja minä joudun taas ihmettelemään, miten otan ulkoa valokuvia, jotka voi laittaa toukokuussa ilmestyvään lehteen. Hyvää vappua, ihmiset, eikö olekin kauniita hankia?

No okei, valopilkku kilahti äsken sähköpostiin: Nyyrikkiin kirjoittamani jatkokertomus oli päätoimittajan mieleen.

Ja toinen valopilkku: somepaastoni on onnistunut yli odotusten. Pari kertaa olen kyllä meinannut klikata Facebookin auki vanhasta tottumuksesta, mutta viime hetkellä nykäissyt sormen takaisin.
Facebook on paastostani jo huolissaan: sekä kännykässä että läppärissä on alkanut vilahdella muistutuksia siitä, montako tykkäystä sun muuta olen jo missannut. Totta, missannut olen, mutta edelleen hengissä ja vieläpä hyvissä voimissa.

Timanttisia alkuja, kenties

kirppari.jpg

Raumalaisen kirpputorin somistusta.

Kello hiipii jo kohti puolta yhtätoista, ja minä olen vasta aamukahvilla. Syy on ylevä: hakkasin säkkiä ja poljin kuntopyörää. Kyllä nyt taas kelpaa kyyröttää tässä.

Eilinen iltapäivä meni kaaokseksi. Yhden aikaan soi ovikello: koulusta palaavat naapurintytöt olivat unohtaneet avaimet kotiin. He tulivat siis kahdeksi tunniksi sohvallemme hengailemaan ja odottamaan, että äitinsä palaisi töistä.
Ja samalla sekunnilla, kun he siihen sohvalle istuivat, pimahti läppäri. Siitä katosi yks kaks kaikki sähkö. Hetken kuluttua se suostui käynnistymään uudelleen, mutta toimi toivottoman hitaasti. Hädissäni ryhdyin sitten miettimään, mitä pitäisi pelastaa pilvipalveluun, jos masiina on kohta lopullisesti kaput. Tekstit olen sinne aika tunnollisesti laittanut, mutta valokuvien laita on toisin.
Eikun siis siirtämään kuvakansioita. Ja kesken siirron katosi virta toisen kerran. Taas uusi käynnistys, ja sen jälkeen jätin koneen vain siirtämään kuvia, en uskaltanut koskeakaan siihen enempää. Kolmatta pimahdusta ei tullut (eikä ole tullut vieläkään *kop kop*).
Yritin tehdä töitä kynällä ja paperilla ja kännykällä. Parin metrin päästä kuului hihitystä ja kihinää ja kännyköiden piipitystä ja rouskutusta, kun tytöt söivät synttäreiltä jääneet popkornit.
Keskittyminen oli huonoa, juuri mitään ei syntynyt. No, jonkinlainen hatara synopsis Timantti-pokkariin sentään. Päähenkilöistä on tulossa Iisa ja Ville.
Iisa on toimittaja. Olen kirjoittanut aika monesta toimittajahahmosta, myönnetään. Sattuneesta syystä niin on vain käynyt. Kai minua kehotetaan keksimään uusia ammatteja, jos menee liiallisuuksiin. Enkä nyt ihan hiljan ole muistaakseni tehnyt päähenkilöstä toimittajaa – joulukuun Lääkärin Veera oli englanninopettaja, tammikuun Timantin Kaisa visuaalinen markkinoija ja lahjatavarakaupan myyjä, maaliskuun Lääkärin Suvi biologianopettaja. Jep, Iisa saa olla toimittaja (mutta seuraavaan Lääkäriin en ehkä kirjoita päähenkilöksi opettajaa).
Ville on kaupunginarkkitehti. Tosin googlaamalla selvisi, että kyseinen virka on monessa kaupungissa lakkautettu, mutta tässä kuvitteellisessa kaupungissa nyt sellainen vielä on, ja sillä hyvä.
Paljon ammatteja pidemmälle en ole kummankaan hahmon rakentamisessa edistynyt. Heillä ei ole vielä kasvojakaan. Ville on ehkä vaalea, äreä, rakkaudessa pettynyt yksinhuoltajaisä, joka ei siedä naisia silmissään.
Iisa puolestaan on pettynyt työelämässä: hän on jumittunut tekemään rutiinijuttuja paikallislehden toimituksessa, kun kaikki kiinnostavat keikat menevät vanhemmille kollegoille. Nyt hän päättää tehdä jutun, jota jaetaan somessa innokkaasti, ja joka saa päätoimittajan (annoin hänelle jo nimenkin: Topi Routasalmi, heh) viimeinkin huomaamaan hänen kykynsä.
Tästä lähden lihottamaan hahmoja ja tarinaa. Kun Iisa lähtee toteuttamaan juttuprojektiaan, kaikki ei tietenkään mene kuin Strömsössä. Saatan suorastaan heittää soppaan mukaan noidan – tai ainakin tyypin, joka kuvittelee olevansa sellainen…

Takaisin maanpinnalle: Eilen illalla sain korvauksen laiskasta päivästä, kun sain yllättäen monta mielestäni timanttista ideaa uutiskirjeeseen. Nyt meilaan ne rouva päällikölle ja toivon, että hänkin innostuu niistä.

Valoa kohti

IMG_5805Nyt olisi syytä olla oikein ahkera ja tehokas, sillä työviikko on vain kolmen päivän mittainen – lähdemme loppuviikoksi lapsukaisen hartaasti odottamalle kylpyläreissulle. Minulla on laadittuna näiksi päiviksi väljä lukujärjestys. Juuri sillä tavalla väljä, että se helposti valuu läpi käsieni…
Somessa roikkumiseen ei kuitenkaan pitäisi kulua aikaa, sillä olen tänä aamuna aloittanut pääsiäiseen saakka kestävän somepaaston, jonka rikon vain äärimmäisen painavasta syystä. Vielä on ihan hirveän ylevä olo asiasta. Kauankohan kestää, ennen kuin alan perustella itselleni, miksi aikuisen ihmisen on tyhmää asettaa itselleen tällaisia rajoitteita?

Nyyrikin jatkokertomus lähti matkaan torstaina, joten mitään isompaa projektia ei ole kesken. On taas kerran uusien alkujen aika.
Tänään kirjoitan synopsiksen Timantti-pokkariin ja luonnostelen asiakaslehden pääkirjoitusta. Huomisen pyhitän uutiskirjeelle. Keskiviikkona teen puhelinhaastattelut (3 kpl) ja koostan niistä jutun.
Voisi ajatella, että mukavan vaihteleva työviikko edessä. Asiassa on vain yksi mutta: jos tämän päivän hommat eivät etene, niin kuin suunnittelin, on koko työlista hetkessä hyödytön. No, keskiviikko toki pitää kutinsa, sillä haastatteluista on sovittu. Mutta muuten lukujärjestys edellyttää paljon ideointia, ja minulla on taas hiukan rimakauhuinen olo. Sellainen, että olisin mieluummin moppaamassa rappukäytäviä, sillä siten saisin ihan varmasti jotain aikaan.

Edellisessä postauksessa hehkuttamastani The Handmade’s Tale -sarjasta on katsomatta enää kaksi jaksoa. Jännitys tiivistyy – ja samalla pelko siitä, että loppu onkin antikliimaksi. Tulossa on nimittäin toinen tuotantokausi, ja silloin on mahdollista, että ihan kaikki langanpäät jätetään liehumaan, jotta katsojat varmasti tulevat perässä.
Inhoan sellaista katsojan aliarvioimista. Pakko uskoa, että tämä sarja on laatua kauden loppuun saakka. Margaret Atwood on itse ollut mukana tuottamassa sitä, toivottavasti se takaa asian.

PS Onneksi kesken tällaisen surkean, pessimistisen narinankin voi yhtäkkiä tajuta jotain ihanaa: pystyin sammuttamaan työpöydälläni olevan lampun, koska päivänvaloa on tarpeeksi. Eipä ole moista tainnut tapahtua kertaakaan sitten loka- tai syyskuun. Valoa kohti on sentään ihana mennä.