Kriih kraah

pastillit
Miksi silloin kun jossain hommassa on loppukirin paikka, herää aina kurkku kipeänä ja nääntyneenä? No, ei ehkä aina, mutta liian usein.
Nyt sitten pitäisi kirjoittaa hilpeä ja iloinen loppu jatkokertomukseen, siinä samalla kun niistää turauttelee ja rouhii kurkkupastilleja. Äh. Laitoin kyllä jo viestiä toimittajalle, että sopiiko teksti palauttaa vasta vapun jälkeen. Se kun pitäisi vielä oikolukeakin, mielellään kaikessa rauhassa.
Stoori on kyllä hyvässä vaiheessa, eikä avonaisia kysymyksiä ole. Kun vain jaksaisi kaiken päässään ja ranskalaisilla viivoilla olevan sorvata virkkeiksi.

Ukko.fi ilmoitti työeläkeyhtiöiden päättäneen, että tietyn verran tienaavat kevytyrittäjät kuuluvat vastedes YEL-vakuutuksen piiriin. Kivakiva. En ole vielä ehtinyt selvittää, mitä tuo tarkalleen minulle tarkoittaa. Minähän laskutan vain osan hommistani Ukon kautta, mutta tänä vuonnakin kyllä mainittu reilun 7600 euron raja varmasti ylittyy.
Pitäisi jaksaa selvittää, onko minun mitään järkeä kuulua ammattiliittoon ja sitä kautta työttömyyskassaan, koska jos minulta hommat loppuvat, työkkäri kohtelee minua yrittäjänä.
Pitäisi ilmeisesti liittyä johonkin yrittäjien työttömyyskassaan, mistä minulla ei ole mitään hajua eikä aikaa tahi kiinnostusta selvittää asiaa. Toinen vaihtoehto on lopettaa ukko.fi:n käyttö ja liittyä Journalistiliiton Mediakuntaan, joka on osuuskunta eikä laskutuspalvelu, joten siihen ei tuo uudistus vaikuta.

Parillisuudesta ja pareista

Kiri kiri, hopi hopi! Tänään toivon mukaan valmistuu jatkokertomuksen kahdeksas osa. En vain vielä tiedä, onko se toiseksi vai kolmanneksi viimeinen osa. Minulla on aika laiha synopsis kahteen viimeiseen osaan, ja olen miettinyt, josko yhdistänkin ne. Mutta miksi tuntuisi paremmalta, että osia olisi parillinen määrä? Eihän sillä ole lukijan kannalta mitään merkitystä. Itsellä vain on sellainen hassu tunne, ettei 9. osa voi muka olla viimeinen.

Juuri nyt tapahtuu niin paljon, että rytmityksen kanssa on oltava tarkkana. Jos samaan kasaan työntää liian monta käännettä, ne väistämättä syövät toisiltaan tehoja ja latistuvat. Lukijan täytyy antaa välillä hiukan hengähtää.

Saattaa olla, että on lisättävä yksi henkilöhahmokin vielä, vaikkapa vain vilahtamaan ikkunasta, jos ei enempää. Eräs teinityttö näet tarvitsee kivan poikaystävän, sillä en tahdo jättää häntä kiukkuiseksi ja katkeraksi, vaikka hän onkin käyttäytynyt aika ikävästi.
Toisaalta myös muuan suursikalan isäntä tarvitsisi emännän. Harmi, että hahmot ovat niin eri-ikäisiä, muuten olisin tehnyt heistä parin. Nyt on jostain löydettävä kummallekin joku. Kiire tulee, joten parasta aloittaa etsintäpuuhat saman tien.

Piirtelemään?

Hihhei, lunta, räntää ja vettä – vappuahan tämmöinen sää tietysti enteilee. En tiedä mitä tähän nyt enää sanoisi, muuta kuin että on mukava olla sisätöissä.

Työ on tietysti Nyyrikin jatkokertomus, jossa on tällä hetkellä täysi rähinä päällä. Toisaalta jo yksi kipeä solmu lähtee aukeamaankin.
Kuvioon saapuu vielä pari uutta ihmistä, ennen kuin tarina on paketissa. Toisesta ajattelin tehdä omaan uraansa jämähtäneen, käskemään tottuneen äkäpussin, joka saa yllätyksekseen hiukan nokilleen, toisesta periaatteessa hyväntahtoisen, mutta kuuman temperamentin ja väärinymmärryksen myötä hankalan persoonan – hahmo on vielä vähän hakusessa, mutta tämän päivän heiniä. Kumpikin näistä tyypeistä sysää jutun juonta eteenpäin ison askeleen, mutta hyvin erilaisella mekanismilla.
Tarinoiden rakentamiseen liittyen: olen alkanut harkita, josko työpöydän edessä olevalle seinälle pitäisi kiinnittää piirustustaulu, johon hahmottelisin kulloinkin meneillään olevan jutun.
Siinä voisi olla henkilögalleria ja jonkinlainen juoni- ja aikajana, josta olisi helppo hahmottaa käännekohdat – tai sitten jotain ihan muuta, kuten luettelo tekstin teemoista tai piirros sen kertomuksellisista lenkeistä (selitettävä asia – selitys; tämä taisi olla Aarne Kinnusen Draaman maailma -kirjasta poimittu termi). Mikä nyt kulloiseenkin työhön tuntuisi sopivan. piirros.jpg

Minullahan on pitemmistä fiktiivisistä teksteistä aina synopsis koneella, mutta nyt on alkanut tuntua, että olisi hyvä nähdä jonkinlainen kehys koko ajan silmiensä edessä. Siitä voisi aina tarpeen tullen ottaa nojaa tai hakea vauhtia.
Tällä hetkellä kyseisellä seinällä on näin herttainen näkymä: pojan päiväkodissa värittämä sydän äidille. Sekin toki summaa aika hyvin, mistä viihdekirjoittamisessa on joka jutussa kyse: tunteista.

Risukasasta, päivää

Viikko alkaa aurinkoisena, kelpaa. Jo niistä raekuuroista tulikin viikonloppuna nautittua risukasakylliksi. (Tällä kertaa ihan oikeasti nautinkin: pyydystimme pojan kanssa rakeita suoraan suuhun.)

Toukokuu uhkaa ruuhkautua, sillä perjantaina sain puhelun yritykseltä, joka on uusimassa nettisivujaan. Tekstiä tarvitaan, ja menen vapun jälkeen paikan päälle juttelemaan heidän tarpeistaan. Jos heille vain passaa, teen homman kesäkuussa. Toukokuussa ovat jonossa jo näytelmän korjaukset ja Lääkäri-pokkari.
En valita, sillä pienessä kiireessä saan parhaiten asioita aikaan. Jos aikataulu on väljä, lorvin ja junnaan ja kas, junahan jo män. Puhumattakaan sitten siitä, että kesällä olisi kiva harrastaa jonkinlaista lomailua, ja sehän on ilman rahaa aika ankeaa touhua. Freelancerilla on vain palkatonta kesälomaa, eikä mistään kilahda lomarahaa tilille, ellei sitä itse sinne ansaitse.

Jostain löysin aikaa tänä aamuna ja luin kaverin linkittämän jutun Ihmiskokeita-kollektiiviromaanista, jota on ollut mukana kirjoittamassa nimekäs joukko (mm. Finlandia-palkittu Laura Lindstedt). Vesa Rantama analysoi Kiiltomadossa sen saamaa vastaanottoa.
Kylläpä kalikka kalahti tähän koiraan monta kertaa. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Erityisen puhuttelevia olivat väittämät siitä, että kirjallisuutta ei pidetä lukijoiden ja kriitikoiden taholta oikeana taiteena eikä lukemista luovana prosessina.
”Informaation välittäminen hierarkkisesti ylhäältä alas päin sekä näennäisen yksiselitteinen, ainakin yksinkertainen, viesti ovat asioita, joita Suomessa edelleen arvostetaan”, Vesa Rantama kirjoittaa.
Hui. Hän on varmaan jollain noitatorvella nähnyt minut tavaamassa Sinikka Vuolan Replikaa ja marisemassa ymmärryksen puutetta.
Myönnän, että suhtaudun sanataiteeseen eri tavalla kuin muihin taidemuotoihin. Sellainen puolustuksen sana, että se johtuu siitä, miten tärkeää kirjallisuus minulle on. Se on rakkainta. Se selittää minulle maailmaa, muita ihmisiä, itseäni. On pelottavaa, jos ei ymmärrä niitä selityksiä ja tulee suljetuksi ulos. Se saa helposti vastahankaan, torjunnan päälle.
Tämä ilmiöketju jos mikä on nykyaikaa, se kulkee läpi koko olemisen ja elämisen: Ymmärtämättömyys. Pelko. Torjunta.

Ja sitten taasen laskeudun sfääreistä kirjoittamaan jatkokertomusta, jossa Mirja on saanut salaisen ihailijan.

Viikon viimeinen riuhtaisu

vastavirta.png
Joskus kirjoittaminen on sellaista, että sen kuin vain hyppää kyytiin ja antaa mennä.
Aina ei ole myötävirtaa. Toisinaan on luovittava pitkäkin matka. Silloin työ tuntuu työltä ja ajattelee kaiholla, murehtien, että voisihan kirjoittaminen olla vain kiva, nautittava harrastuskin. Ehkä sitten joskus eläkkeellä…
Eilen soitti puhelinmyyjä, joka yritti vakuuttaa minulle, että minulta kyllä löytyy jos ei heti, niin joskus myöhemmin aikaa lukea sitä hänen kauppaamaansa mainiota lehteä. Koska, minä kysyin, eläkkeelläkö. Puhelinmyyjä alkoi nauraa. Ja luovutti.

Pelonsekaisin tuntein avasin tänä aamuna näytelmätiedoston ja luin tekstin läpi. Etäisyys omaan tekstiin kasvaa ajan mukana, niin kuin on monesti tullut todettua. Koskaan en kuitenkaan pääse samalle viivalle katsojan kanssa, joka kuulee repliikit ensi kertaa, ei voi niihin palata eikä jäädä niitä rauhassa makustelemaan, sillä tapahtumat etenevät näyttämöllä koko ajan.
Se, mitä haluan sanoa, on sanottava niin, että siihen pääsee kiinni kertakuulemalla. Tämä oli yksi asia, mihin ohjaaja kiinnitti huomiota viestissään: hän ehdotti, että näytelmän alkuun kirjoitetaan laulu, joka auttaa katsojaa pääsemään sen maailmaan. Juuri nyt tuntuu, että se on helpommin sanottu kuin tehty.

Luin siis näytelmätekstin läpi – ja helpotuin. Se on minusta edelleen hyvä. Nyt jätän sen tausta-ajoon viikon ajaksi. Nyyrikin jatkis on vasta puolessa välissä, eikä minulla ole sen valmiiksi saattamiseen kuin viikko aikaa. Jotta en joutuisi tekemään yötöitä, ilmoitin ohjaajalle, että tartun näytelmään vapun jälkeen. Se onneksi sopi hänelle.

Vietän siis työpäiväni jälleen jatkokertomuksen parissa. Päähenkilöni Mirja (joka taisi saada nimensä kummitädiltäni) on taas vaihtanut maisemaa. Hän tapaa uusia ihmisiä, jotka ovat sen verran erikoislaatuisia, että nimien kanssa pitää olla tarkkana, jottei tule loukanneeksi ketään. Piti siis taas keksiä sukunimi, jota ei kenelläkään suomalaisella vielä ole: Nevapetäjä. Ihan komea, mitä? 🙂
Minulla oli ajatuksena kirjoittaa hyvin kepeä ja iloinen tarina, mutta niin vain siihen on sekoittunut yhä enemmän tummia sävyjä. Ehkä se on väistämätöntä, kun kuitenkin tavoittelee realistista, elämänmakuista juttua. Elämä ei ole pelkkää hassuttelua, vaikka onneksi se on sitäkin joskus.
Se kuitenkin on varmaa, että tässä stoorissa kaikille käy lopulta hyvin, ja ihmissuhteisiin syntyneet solmut avataan yksi kerrallaan. Näinä aikoina tuntuu hyvin terapeuttiselta saada kirjoittaa tällaisia juttuja, kun ihmisten halu ja kyky ymmärtää toisiaan tuntuu olevan niin kortilla.

Kiire löysi kintereille

”Sillä työ ja elatuksen hankkiminen oli kumminkin kaiken olemisen perusta ja mieheksi kelpasi se, joka elatuksen kykeni toimittamaan. Rakkaudet ja lemmenkohinat saivat jäädä nuorten naisten lukemistoihin kuten Nyyhky-Nyyrikkiin tai Pehku-Perjantaihin sekä eläviin kuviin, tai kevättuimaan suon laidalla puputtaville teerille ja talon nurkissa kiimaansa mouruaville kollikateille.” (Tapio Koivukari, Unissasaarnaaja)

Ennen kuin jatkan jatkokertomuksen kirjoittamista Nyyhky-Nyyrikkiin, on tehtävä pari muuta hommaa. Jäin ennen pääsiäistä siihen uskoon, ettei minun tarvitse enää tehdä mitään historiakatsauksille. Äsken kilahti meiliin kuitenkin pyyntö typistää kumpaakin tekstiä 10-15 %, jotta mahtuvat taittoon. No, se hoitunee kohtuullisen nopeasti. Teksteihin on onneksi nyt se muutaman päivän etäisyys, se kirkastaa katsetta kummasti.

Huomenna palaan näytelmän pariin. Ohjaajalta tuli eilen toivomus kahdesta uudesta kohtauksesta ja yhdestä laulusta. Huh.
Ounastelin kyllä, että jotain viilaamista vielä tulee, mutta nyt työmäärä tuntuu aika suurelta, varsinkin kun aikataulu on kireä. Muutamassa päivässä pitäisi saada valmista aikaan.

Kohmeessa

IMG_4633
Kotona ja sorvin ääressä. Sellainen hiukan pöllämystynyt olo pitkän pääsiäisvapaan jäljiltä. Vain yksi pieni työhomma tuli tehtyä ja palautettua näiden päivien aikana, 600 sanan teksti. Ei mitään muuta, ei edes yhtä lausetta muistikirjaan. Jollakin tasolla tuli siis toivottavasti levättyäkin, vaikka kaikenlaista säätöä riitti ja yöunet jäivät vajaiksi.

Suuri pettymys oli kolea sää. Vaikka siitä varoiteltiin, toivoin muuta. Juoksukamppeet kulkivat mukana turhaan. Toppahousut ja Kuoma-saappaat olisivat olleet paremmin tarpeen kuin trikoot ja lenkkarit. Ulkoiltua tuli silti, auringossa ja lumisateessa, ja hytistyä kylmästä. Kai pääkin tuulettui, kovin tyhjältä se ainakin tuntuu… Jos sinne asettui uusia ituja, ne ovat vielä niin hentoja, etten niitä tunnista.

Mitä nyt? No Nyyrikin jatkista, mutta miten sitä kauhotaan sieltä tyhjästä päästä? Jotenkin moottori olisi saatava käyntiin. Kahvilla ei onnistunut. Se maistui ihan lehmältäkin (kauramaito lopussa).
On kai luettava muutama sivu tekstiä ja toivottava, että vauhti löytyy sitä kautta.

Pääsiäistä joo

tiput.jpg
Aamusta saakka jatkunut lumipyry koettelee huumorintajuani. Moneskohan takatalvi tämä jo on, en edes tahdo laskea. Tuohon pyryyn ei tee mieli lähteä autoilemaan, kun on olemassa liikenneruuhkan riskikin. Pyry ja ruuhka, ei kiitos. Meidän perhe saattaa lähteä pääsiäisreissulleen vasta huomenna.

Ennen lähtöä on solmittava muutama langanpää. Asiakaslehti, johon tuli pieni korjaus yhteen juttuun vielä viime hetkellä, menee painoon tänään. Jouduin sorkkimaan suoraa sitaattia, koska se oli vaikeaselkoinen. Pieni hiki pinnassa sitä hiukan muokkasin, toivoen, ettei asia vääristynyt. Tällä aikataululla en enää voinut lähettää sitä haastateltavalle itselleen hyväksyttäväksi. Muistaakseni hän viettää pääsiäistä toisella puolella maapalloa perheensä kanssa, niin hän haastattelun lomassa mainosti. Ehkä lukee työmeilejä sielläkin, mutta sen varaan en voinut laskea. Muutin siis ilman lupaa, koska se oli toimitussihteerin toive.
Historiakatsauksetkin lähtivät matkaan pienen muokkauksen jälkeen. Kyselyihin sopivasta merkkimäärästä sain niin epämääräisiä vastauksia, etten sitten niitä juuri lyhennellyt. Voivat kuulemma itsekin tehdä sen taittovaiheessa, jos tarvis. No sehän sopii. Tuskin he lasta pesuveden mukana paiskaavat kuitenkaan.
Näillä näkymin palaamme kotiin vasta pääsiäisenpyhien jälkeen. Jos vielä saisi valmiiksi yhden lyhyen tekstin, jossa palautuspäivä on ensi viikon alussa, voisi panna läppärin lepoon muutamaksi päiväksi.

Aurinkoa ja rauhaa toivon, itselleni ja kaikille muille!

Kirjoittaja lukee

Luettu: Carola Sandbackan Ellen Llewellyn ja Kalle Lähteen Happotesti. Eräänlaisia ääripäitä ehkä: ensin mainittu kuvaa porvariston elämää entisajan Tampereella, jälkimmäinen suomalaismiehen alkoholismia nykyhetkessä.
Kummastakin jäi alakuloinen olo. Sandbackan kirjasta ehkä siksi, että siinä kuvattiin suvun naisia useassa sukupolvessa. Siinä paitsi synnyttiin, myös kuoltiin, kerrottiin lukijalle minielämäkertoja, joiden saldo ei aina ollut kaksinen. Naisten elämää ovat kirjassa lastenhankkiminen, taloudenpidosta huolehtiminen, sekä kotinsa, lastensa ja itsensä pitäminen säädynmukaisessa kunnossa. Naiset himoitsevat rikkaita aviomiehiä, jotka pystyvät kustantamaan heille kalliita sohvakalustoja ja kauniita vaatteita muiden kotirouvien kadehdittavaksi. Ainut, joka valitsee toisin ja lähtee maailmalle toteuttamaan omaa taiteilijuuttaan, on lopulta kirjan onnettomin naishahmo.
Lähteen kirjan luin tuttavan suosituksesta ja kai siksi, että olen itse niin läheltä nähnyt, mitä alkoholismi voi tehdä ihmisen terveydelle ja ihmissuhteille. Noh. Romaani ei totisesti kainostele, eikä yritä tehdä ryyppäämisestä hilpeää ja harmitonta. Melkein joka toisella sivulla haisee pahalta, enkä tarkoita nyt vain vanhaa viinaa vaan ihan sitä itseään. Juopot paskovat housuunsa, tiedetään, eikä sitä ole ehkä kukaan suomalaiskirjailija tällaisella tarkkuudella, näin rujosti ja haisevasti, koskaan aiemmin kuvannut.
Lähde kirjoittaa sujuvasti, suorastaan lennokkaasti. Tuntuu selvältä, että jatkoa seuraa. Ehkä hän kirjoittaa seuraavaksi raitistumisesta, sillä Happotesti on tosiaan pelkkää juopottelua.

Nämä kirjat siis luin, ja aloitin eilen lukemaan Tapio Koivukarin Unissasaarnaajaa. Vasta ensimmäinen luku takana, joten vielä en osaa sanoa mitään. Olen lukenut Koivukaria ennenkin, ja pidän hänen tyylistään.

Kirja, jota en halua lukea, taitaa olla Miki Liukkosen O, uutuusromaani, joka hänen mukaansa on ”tieteellinen tulkinta nykyajasta”. Siinä on lähes 800 sivua. Että olisin valmis käyttämään johonkin niin paljon aikaani, minun on oltava varma, että saan siitä vastineeksi jotain. Vielä en sitä ole. Ylen haastattelussa nuori kirjailija on tosi korskea ja kertoo aikovansa uudistaa suomalaisen nykykirjallisuuden, jonka tasoa pitää huonona.
Hesarin kriitikko on romaanista kyllä aika vakuuttunut. Että ehkä sille pitäisi antaa mahdollisuus, jos yhtään haluaa pysyä kartalla. Mutta. Mutta.
”Kas näin saapuu kesä: rymisten ja syli täynnä kukkia, urakointia, luonnon ja ihmisten: tuore asvaltti käryää reunoiltaan kuin filmi, joutsenet kaareutuvat lämpenevistä vesistä kuin kermaiset nokareet. Voikukkien keskiöt hohtavat kuin paljetit lautapinon juurella, joka on kasattu puhkuvan asvaltin kylkeen nurmelle, työmiehet lompsivat ja polttavat tupakkaa valkoiset kypärät vinossa; lompsivat ja läimivät riuskoja reisiään.” (Miki Liukkonen, O, teksti kopsattu hs.fi-sivustolla olleesta kritiikistä)
Kiitos Juhani Karila, että laitoit tämän sitaatin näytteeksi kirjan kielestä, sillä tuon perusteella minä en voi sietää Liukkosen ilmaisua. Eieiei, joutsenet eivät ole kermannokareita eivätkä voikukat paljetteja. Eivät ole, eivätkä sellaisilta näytä.
Jos vallankin laulujoutsenista puhutaan, on niiden sulkien valkoisuus kylmää ja linnun iästä riippuen joskus harmaaseen taittuvaa. Ei missään tapauksessa kermaa.
Ja paljetit, niissä kai se juttu on heijastus, kimaltelu. Kiiltäviä voikukkia? Eih.
Eivätkä työmiehet käytä valkoisia kypäriä, se on pomojen ja vierailijoiden kypärän väri työmailla.
Ja riuskat reidet? Riuskat? Siis reippaat, nopeat reidet – ja ne yhdistyvät lompsimiseen, mikä minusta on ihan erityyppistä liikehdintää.
Ymmärrätte varmaan ongelmani. Olen kuivakka täti. Kun luen kirjaa, pitelen kärpäspaperia, johon kaikki sivuilta irti lehahtanut, minua koskettamaton aines tarttuu kiinni, eikä lähde siitä enää ehjänä irti. Ja siinä se sitten on, minun lukukokemukseni, ällöttävänä tohjona, johon ei tee enää mieli koskea, jonka tahtoo vain kipata roskikseen. Paljonko sitä tohjoa syntyisi 800 sivun aikana, ja mikä prosessin seuraus minulle olisi? Tulisiko minusta parempi lukija, panisinko kärpäspaperin taskuuni? En tiedä.
Ehkä on annettava mahdollisuus Liukkosen esikoisromaanille, joka on ”vain” 400 sivua ja rapiat ja oli sentään Runeberg-palkintoehdokas. Vaikka 50 sivun mahdollisuus. Katsotaan.

IMG_2995

Kermannokareita?

Huhtikuu, se on julma ja kaunis

IMG_4582.JPG
Kevät oikuttelee, puhaltelee vilpoista ilmaa toiveikkaiden niskaan. Aurinko käy kurkkaamassa pilven takaa niin nopeasti, ettei sen olemassaolosta jää täyttä varmuutta. Kävin toissapäivänä katselemassa kevään merkkejä joenrannassa. Jotkut niistä inspiroivat erityisen paljon. Saivat haaveilemaan uudesta, vahvasta alusta. Jostain projektista, joka saisi luovuuden kukkimaan, veisi mennessään niin, että sulattaisi ison kasan huolia.

Palasin eilen jo monta kuukautta sitten saamaani ideaan teettää bod.fi-palvelussa Sara Stormin novelleista ihan oikea, kovakantinen kirja. Latasin koneelle palvelun oman tulostinajurin (jota luulin aluksi taitto-ohjelmaksi ja poltin käämini, kun ohjelma ei auennut lainkaan koneellani – kyllä, IT-taitoni ovat päivityksen tarpeessa) ja aioin jo roiskaista novellit kirjansivuiksi. Sitten tajusin, etteivät ne kaikki mahtuisi siihen.
Pitäisi siis tehdä valintoja, päättää mitkä ovat suosikkejani. Sehän taas ei ihan hetkessä käy, koska tekstejä on kuitenkin kymmeniä. Jumissa ollaan jälleen, ja tuli tuhrattua pari tuntia työaikaa melkein pelkkään ihmettelyyn. No, ehkä se ihmettelykin edisti projektia jollain lailla. Jospa sen tosiaan saisi nyt vietyä maaliin saakka.

Pieni pätkä jatkokertomustakin sentään syntyi, tänään toivottavasti suurempi. Päähenkilöni Mirja on kiukuspäissään lähtenyt seikkailuja päin. Toistaiseksi hänelle on tullut eteen vain pieniksi sattumuksiksi luokiteltavia episodeja, mutta vauhti on kiihtymässä.
Isken kiinni tarinaan ja odottelen samalla kodinkoneliikkeen miestä tuomaan uutta hellaa hajonneen tilalle.