Katsottua: Haamukirjoittaja

Talletin boksille jokin aika sitten 6-osaisen Haamukirjoittaja-nimisen kotimaisen tv-sarjan, joka on esitetty ensimmäisen kerran syksyllä 2015. Ehdin katsomaan televisiota aika vähän, mutta viime viikonloppuna sain vihdoinkin toimeksi katsoa sarjan. Se kiinnosti tietysti aiheensa vuoksi: kirjailijan urasta haaveileva, kustantamoilta hylkyjä saanut nainen keksii hyödyntää kuuluisan näyttelijäsiskonsa nimeä saadakseen kirjansa julkaistua.
Romanttis-eroottinen nuoren naisen kasvutarina saa lehdissä surkeat arvostelut ja leimataan hömpäksi, mutta saa paljon lukijoita ja kirjasta halutaan tehdä elokuva, koska sitä luetaan näyttelijäsiskon omiin kokemuksiin perustuvana – vaikka sisko kuinka pontevasti julkisuudessa kieltää kaiken omakohtaisuuden.
Sarja alkoi hiukan vetelästi, mutta meno petraantui matkan varrella. Sivuhahmoista erityisen hyvä oli Mikko Koukin näyttelemä Patrik, Ville Haapasalo -pastissi, joka lähti Siperiaan Mannerheimin jalanjäljille kuvaamaan dokumenttia, eikä mikään mennyt kuin Strömsössä. Myös katkera, ilkeä Aarne (Juhani Niemelä) oli mainio.
Joskus olen haikaillut nuoruuden valintojani – että miksen tullut hakeneeksi opiskelemaan dramaturgiaa ja tavoitellut käsikirjoittajan uraa, koska se minua yhä kiinnostaisi. Sitten muistutan itseäni, miten älyttömän vaikeaa on Suomessa päästä dramaturgian koulutusohjelmaan. 19-vuotiaalla minulla ei olisi ollut niin minkäänlaista jakoa.

Ja niin, Haamukirjoittajan teemoihin palatakseni: noinhan se menee – jos olisin tv:stä tuttu, jos minua olisi epäilty murhasta tai jos olisin poseerannut Playboyssa, minultakin olisi jo julkaistu kirja kovissa kansissa.
Paitsi että ei olisi, koska en ole saanut aikaiseksi yhtään kokonaista romaanikäsikirjoitusta… Se välillä tuppaa unohtumaan, heh! Katkera ei kannata olla, jos on ollut saamaton.

Hyggeä pliis

tyomaa
Kuun vaihde lähenee ja kohta kiire alkaa kuristaa minua nihkeillä sormillaan: asiakaslehden juttujen DL häämöttää tasan kolmen viikon päässä.
Valmista tekstiä ei ole vielä lainkaan. Yksi haastattelu on tehty. Ylihuomiseksi on buukattu toinen haastattelu. Kolmanteen juttuun on aika paljon aineistoa kasassa. Neljännestä, lyhyestä jutusta on ensimmäinen versio melkein valmis. Jotain, aika paljonkin, siis on jo tehtynä.
Tämän viikon tavoitteeksi asetan kolme tai ainakin kaksi täysin valmista juttua. Lisäksi yksi osa Nyyrikin jatkikseen. Pakko on nyt hiukan kiristää tahtia, että loppumetreille jäisi pelivaraa. Kokemus on opettanut, että aina sitä lopulta tarvitaan.

Pieni stressi nostaa päätään, vaikka yritän painaa sitä otsasta alas ja käsken pysymään poissa. Haluaisin keskittyä työasioihin, mutta monenlaista käytännön asiaa on taas kasaantunut hoidettavaksi, sellaisia, joissa en tunne olevani vahvimmillani. Ne ja sairas lähisukulainen, joka kieltäytyy hyväksymästä omaa tilannettaan, vievät aikaa ja ennen kaikkea hajauttavat ajatukset.
On vaikeaa olla tehokas, kun takaraivossa nakertaa epäilys siitä, että nyt pitäisi kuitenkin olla tekemässä jotain ihan muuta – jos vain tietäisi, osaisi ja ymmärtäisi, miten se kyseinen asia pitäisi hoitaa.

Vilkaisin eilen Arto Nybergin keskusteluohjelmaa sen verran, että näin siellä olevan yhden vieraan (kirjailija, toimittaja Katariina Vuori) moton: tee tänään se, minkä voisit lykätä huomiseksi.
Minun teki mieleni heittää televisioruutua jollain esineellä. Lykkäsin yhtä hankalaa asiaa koko viime viikon, ja nyt se olisi pakko hoitaa, mutta olen yhtä neuvoton sen edessä kuin ennenkin. Tällaisina hetkinä inhoan aikaansaavia ihmisiä, jotka vain menevät ja tekevät, tarttuvat reippaasti vaikka kuumiin kekäleisiin. Ja sillä aikaa minä makaan sohvalla voivottelemassa, ainakin vertauskuvallisesti.
Mihin unohtui se muodikas hygge, häh? Kannatan hyggeä ja armollisuutta itseä kohtaan. Juuri nyt ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, jotka syrjäytyvät kotiinsa turvaan kaikilta maailman vaateilta, jotka kokevat liian rasittaviksi. Minäkin haluaisin. Haluaisin jättikokoisen suklaisen yllätysmunan. Sulkeutuisin sen sisälle kuin kapseliin. Siellä makoilisin enkä kuulisi enkä näkisi mitään muuta kuin paksut suklaiset seinät, joita välillä nuolaisisin.

Possu ja läppäri

Sain pullikoivan lapsen vietyä päiväkotiin puoli tuntia myöhässä. Tunnin päästä menen naapurin kanssa kauppareissulle, siinä vierähtänee tunti. Sitten onkin jo lounasaika. Kello viisitoista haen lapsen päiväkodista ja alkaa viikonlopun vietto. Vähiin jää siis työnteko tänään, mutta jos jotain sentään saisi aikaiseksi. Ainakin sen haastattelunauhan purun iltapäivällä ja pätkän Nyyrikin jatkista nyt aamupäivällä.

Seuraavaan Lääkäriinkin aloin eilen miettiä juonta ja henkilöitä. Tällä kertaa kaikki alkoi tarinan pahiksesta ja siitä, miten hän vaikuttaa muiden hahmojen elämään. Muu on paljolti vielä hämärän peitossa.
Pääparin nimiksi maistelen Veeraa ja Paulia. En ole vielä varma kummastakaan, sillä heitä ei ole olemassa – ei ulkonäköä, ei ammatteja, ei luonteita, ei ennen tarinan tapahtumia elettyä elämää, jonka kokemukset ovat muovanneet heitä.
Miten he sitten saavat tuon kaiken, mistä kaikki alkaa? Mistä vain: äskettäin tavatusta ihmisestä, omasta sukulaisesta tai ystävästä, lehtijutusta, bussissa kuullusta keskustelupätkästä. Jostain, mikä itsessä on herättänyt jonkinlaisen tunnereaktion ja sysännyt liikkeelle ajatusketjun.
Kirjoittaja on sika, joka ahmii kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hänen nielemänsä aines sulautuu ja kietoutuu iloisesti yhteen ilman rajoja ja sääntöjä. Sitten hän asettaa sorkkansa näppäimistölle.
Kun toinen päähenkilö on löytynyt, on vastaparin luominen hänelle yleensä helppoa. Sankaria muovatessa minulla on yksi helppo nyrkkisääntö: hänessä täytyy olla jotain sellaista, mihin itsekin ihastuisin.

Kiitos, riittää jo

kinos.jpgSuorastaan kuin minun kiusakseni on lunta maassa jo ainakin 10 senttiä ja lisää tupruttaa koko ajan. No, hiihtolomalaiset kai sitten nauttivat. Minä en. Juuri laitoin viestin naapurille, että jospa vien hänet autolla kauppaan vasta huomenna. En jaksaisi kaivaa kaaraa kinoksesta. Koska lämpötila on nollassa, elän toivossa, että suurin osa lumesta sulaa huomiseksi. Lakkaisi nyt vaan ensin satamasta…

Eilinen haastattelu sujui mainiosti. Haastateltava oli rutinoitunut ja sujuvasanainen puhuja, tarinaa on nyt varmasti nauhurilla aukeaman juttuun. Runsauden pula tullee juttua kasatessa eteen. Litteroinnin ajattelin tehdä huomenna.
Äsken tarkistin kuvat. Se hetki jännittää joka kerta, mutta onneksi tälläkin kertaa mukana oli pari ihan kelpo räpsäisyä. Lisäksi kyseisestä herrasta on mahdollista saada kuvia käyttöön hänen työpaikkansa kuvapankista.
Niin, haastattelu meni siis hyvin ja haastateltava oli mukava ihminen. Tosin hän olisi voinut olla karvan verran vähemmän tervehenkinen: olisin ottanut kahvin kanssa mielelläni vaikka keksin, mutta tarjolla oli vain hedelmänpaloja. Ajat ovat muuttuneet –  ennen toimittajan eteen kannettiin lihavia viinereitä…

Tänään ajattelin palata Nyyrikin jatkokertomuksen pariin, se on lähtenyt ihan mukavaan vauhtiin. Sitä ennen tosin kuuntelen vielä kerran kaksi demoa, jotka näytelmän musiikkia parhaillaan säveltävä tyyppi on minulle lähettänyt ja odottaa niistä jotain kommenttia. Toinen oli heti ensi kuulemalta minusta hyvä ja tarttuva. Toisen tyylilaji hämmensi: olin ajatellut tunnelman olevan siinä kohtaa riehakas, sellainen pois alta -meininki, ja säveltäjä oli tehnyt laulusta hempeän balladin. Täytyy vielä kertaalleen makustella sitä, ennen kuin meilaan hänelle. Hyvä olisi, että ohjaajakin esittäisi tässä kohtaa näkemyksensä. Jos se hänestä toimii noin, en ala pullikoida vastaan.

Rakennustöitä

voikukka

Joku muukin, ressukka, luuli kevään jo koittaneen.

Aamupäivä on mennyt valmistautuessa huomiseen haastatteluun. Kameran ja nauhurin käyttökunto on tarkistettu, tutkittu netistä reitti perille ja tarvittavat joukkoliikenteen aikataulut. Olen lueskellut pari artikkelia kyseisestä ihmisestä, ja nyt pitäisi sitten laatia läjä kysymyksiä esitettäväksi. Se on oikeastaan melkein yhtä mukavaa kuin vastausten saaminen niihin. Mitä kysyn ja miksi, miten hänen vastauksestaan mahdollisesti jatketaan juttua eteenpäin.

Tarina rakentuu vasta haastattelutilanteessa, mutta kysymykset ovat kuitenkin jonkinlainen käsikirjoitus. Jos niiden avulla onnistuu rakentamaan juonen, on haastattelun työstäminen valmiiksi jutuksi huomattavasti helpompaa kuin silloin, kun nauhurilla on aiheesta toiseen hyppelehtiviä irrallisia kommentteja.

Tarkoituksena on laatia pieni henkilökuva ja kertoa jonkinlainen kasvutarinakin: miten pienellä maalaispaikkakunnalla varttuneesta koulupojasta tuli suuryrityksen johtaja ja merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tilaa ei ole kuin se aukeama kuvineen, mutta ”onneksi” ei ole aikaakaan kuin tunti haastatteluun ja kuvien ottamiseen. On turhauttavaa, jos nauhurilla on hyvää materiaalia kaksikymmentä kertaa sen verran kuin juttuun mahtuu.

Niin, nauhuri ja tarina. Niitä mietin eilenkin luettuani Journalistin jutun siitä, miten narratiivisen journalisminkin on pitäydyttävä tosiasioissa.

Itse koen nauhurin tosi tärkeäksi. Jos muistiinpanovälineinä on vain kynä ja paperia, ei millään ehdi kirjoittaa muistiin joka sanaa. Suorien sitaattien tarkkuus kärsii väistämättä. Monta vuotta sitten minulle soitti närkästynyt ihminen, jota olin haastatellut paikallislehteen. ”Enhän minä noin sanonut”, hän väitti. Tarkistin asian muistiinpanoistani. Kyseinen muistiin kirjaamani virke oli omituinen, siitä puuttui joitakin sanoja. Joko hän oli jättänyt ne siinä tilanteessa sanomatta tai minä olin jättänyt kiireessä kirjoittamatta. Olin juttua kirjoittaessani järkeillyt, mitä tämä ihminen sillä mielestäni tarkoitti ja täydentänyt lauseen sen mukaan. Pieleen meni. Olisi tietenkin pitänyt soittaa haastateltavalle ja pyytää tarkennusta, eikä alkaa itse päätellä. Olin tuota päättelyä harrastanut aiemminkin, ja siihen saakka se oli toiminut.

Joskus lehtijutusta jää omastakin mielestä puuttumaan se jokin pieni juttu, joka täydentäisi tarinan. Palapelin viimeinen pala. Olen ehkä yrittänyt lypsää sitä haastateltavalta siinä onnistumatta. Muodon tai sisällön vuoksi juttu saattaa oikein huutaa sitä jotakin, mutta jos sitä ei materiaalissa ole, niin enhän minä sitä saa kirjoittaa, vaikka sormet kuinka syyhyäisivät. Tämän luulisi olevan selvää kaikille toimittajille. Olen aika pöyristynyt siitä, ettei näin olekaan.

Ja kas, tästä päästäänkin siihen, miksi kirjoitan myös fiktiota: siinä pätevät ihan toisenlaiset säännöt.

Pitääkö kusipäillekin olla kiva

karmesJostain se taas tähän tuli, maanantai. Otan sen vastaan hiukan ristiriitaisin tunnelmin. Toisaalta on taas korkea aika päästä töiden kimppuun – loppuviikko meni kotona köhiessä köhäisen lapsen kanssa. Toisaalta tuntuu taas vaivalloiselta iskeä kiinni yhtään mihinkään.
Pää tuntuu tyhjältä ja edelleen yskittää. Käytännön asioita on kertynyt töiden ohessa hoidettavaksi iso pino, laskujen maksusta vesivauriokorjauksesta reklamoimiseen ja puhtaan pyykin kaapittamiseen. Niiden ajattelukin uuvuttaa epäkäytännöllistä ihmistä.
Jopa ulkona putoileva lumisade suututtaa, vaikka se on sokeroinut maiseman kauniiksi. Tilasin kevään ja taas sain lunta, ei hyvä.

Mielen pohjalla kaihertaa myös viikonloppuna tavatun tuttavan – ennen olisin harkinnut ystävä-sanan käyttöä, en enää – tökerö käytös. Olen yrittänyt tonkia itsestäni esiin sitä hyvää ihmistä, joka ostaa Reko-piiristä ruokaa, koska haluaa tukea suomalaisia viljelijöitä, kalastajia ym., ja joka lahjoittaa rahaa Amnestylle, Pelastakaa Lapset ry:lle, Naisten Pankille ja SPR:lle. En löytänyt.
Tällä mainitulla tuttavallani on ollut mielenterveysongelmia. Siinä olisi painava syy olla hänen suhteensa pitkämielinen. Nyt tuntuu, etten kuitenkaan ole. Puolisokin ihmetteli, haluanko tosiaan jatkossa viettää vähää vapaa-aikaani noin ilkeän ja itsekkään ihmisen seurassa. Kusipäille ei tarvitse olla mukava, kommentoi episodista kuultuaan eräs suorasanainen ystäväni ja sanoi siteeraavansa omaa pomoaan, joka on naisista viisaimpia. Ehkäpä se on noin.

Nyt sitten niitä töitä, sillä kahvi alkaa mukista loppua. Ideoita, jotka suostuvat taipumaan lauseiksi. Voi tulkaa luokseni, sanat. Tulkaa isolla joukolla. Löytäkää minut, sillä juuri nyt minä en tiedä, mistä etsiä teitä.

Niitä ja näitä

Pakollinen lepopäivä: itselläkin kurkku karheana, ja lapsi kuulosti aamulla sen verran käheältä, etten arvannut päiväkotiin viedä.

Sain eilen luettua loppuun Sinikka Vuolan Replikan. En yritäkään kiistää kirjan kielellisiä ansioita, mutta eihän se muuten minun teekuppini ollut. Monien muiden kyllä, sillä luettuani googlasin pikaisesti, ja niin lehtien kuin blogien arvosteluissa oltiin siitä suorastaan haltioituneita. Monet tosin myönsivät, etteivät olleet käsittäneet kaikkia sen tapahtumia. En minäkään. Olen sillä tavalla tylsä, että mieluummin käsitän kuin en, ja se käsittämättömyys nirhaisee lukukokemustani. Voisiko sellaisesta lukutavasta oppia pois, en tiedä. Ehkä se on vain tyhmyyttä…

Seuraavana lukuvuoroa odottaa Pekka Hiltusen Onni. Odotan, että ymmärrykseni riittää siihen hivenen paremmin.

Hyvä työpäivä

Tällaisina päivinä ajattelen, että olisihan minusta voinut tutkijakin tulla. Arkeologi, vaikka. Kävin aikoinani muutamalla arkeologian luennolla yliopistossa, koska ajattelin suorittavani arvosanan kulttuuriantropologiasta, mutta vaihdoin sen sitten taidehistoriaan.
Innostus muinaisjäännöksiin jäi jäljelle. Olen vuosien saatossa kiivennyt katsomaan jos minkälaista kivikasaa ja linnoituspengertä. Esimerkiksi tätä kaunista keskiaikaista mäkilinnaa Porvoossa:
IMG_20160506_102417.jpg

Nyt saan tehdä muinaisjäännöksistä lehtijutun ja olen liekeissä. Olen koko päivän lukenut tutkimusraportteja ja tihrustellut vanhoja karttoja (ne ovat kuin taideteoksia, katsokaa vaikka), äsken meilasin Museoviraston asiantuntijalle.
Lehdenteko on siis hyvässä vauhdissa. Aurinkokin paistaa ja lumi sulaa, kohta pääsen maastoon!

Kynsiä teroitellessa

raape.jpgViikko alkaa työntäyteisissä, mutta ei onneksi kiireisissä tunnelmissa. Jatkan verkkojen virittelyä haastateltavien suuntaan, ja mikäs on viritellessä, kun isoin kala jo kävi pyydykseen: asiakaslehden kansijuttuun kaavailtu Tärkeä Ihminen löysi kalenteristaan tunnin minulle. Haa!

Pyörittelen myös juttujen näkökulmia ja yritän löytää jokaiselle sen punaisen langan. Jos jutulle on tilaa kuvineen vain yhden sivun verran, täytyy miettiä tarkkaan, miten sen käyttää. Yksikin syvempi raapaisu tuollaiseen sivun juttuun mielestäni riittää, vaikka muu olisikin melkein liirumlaarumia (tällä tarkoitan niitä määreitä, joilla kyseinen ihminen tai ilmiö joka paikassa esitellään). Haluaisin löytää jokaiseen juttuun jotain tuoretta, joka antaisi lukijalle jotain – oli se sitten tarpeellista tietoa, pohtimisen aihetta tai vaikka kimmoke tehdä jotain.

Äsken hahmottelin paperille viikon kirjoitusaikataulun. Tuollainen lukujärjestys (heh!) pitää minua ryhdissä, sen olen huomannut aiemminkin. Se pitäisi siis laatia joka maanantai riippumatta siitä, onko deadlineja paukkumassa. Muuten päivät menevät norkoiluksi ja märehtimiseksi, ja kun summaan niiden saldoa, lannistun ja suunnittelen alanvaihtoa. Ole itse oma piiskurisi, olkoon tämän viikon tunnuslause. Ja nyt töihin.

Taas työpöydän ääressä

maisema 2017.jpgEilen tapahtunutta: 4 tuntia 40 minuuttia ratissa istumista, 2,5 tuntia asiakaslehtipalaverissa. Suhde on siis hiukan vino, mutta matkasäätä ei voinut moittia. Aurinko (jahka se oli ensin noussut – aamurusko taustapeilissä oli aika kaunista värien leikkiä) paistoi mennen tullen niin, että suorastaan lämmitti lasin läpikin. Lumen ohuesti puuteroimat peltoaukeat säihkyivät. Teillä oli vain vähän muuta liikennettä. Sain körötellä rauhassa omien ajatuksieni seurassa.

Itse palaveri sujui varsin jouhevasti, vaikka lehden rakennetta myllättiinkin nyt aika lailla uusiksi. Parasta antia on se, että sain läpi oman ehdotukseni juttuaiheesta, jossa pääsen taas tonkimaan historiaa ja rämpimään maastoonkin kuvaamaan. Sulaisi nyt vain lumi nopsasti – toukokuussa ilmestyvässä lehdessä ei passaisi olla kinoksia kuvissa.

Lehden taittaja vaihtui, ja mielenkiinnolla odotan, miten yhteistyö lähtee sujumaan, ja ovatko näkemyksemme enemmän yhteneväiset kuin edellisen kanssa.

Nyt minulla on siis tukku jutunaiheita ja ihmisiä, joita ryhdyn pommittamaan puheluilla ja sähköposteilla. Aloittelen tänään muotoilemalla haastattelupyynnön ihmiselle, josta kaavailtiin kansijuttua. Se on tehtävä taitavasti ja kotiseuturakkauteen vetoavasti, sillä kyseessä on tärkeässä asemassa oleva suomalainen, jolla taatusti kiirettä riittää. Jos retoriset taitoni eivät riitä sulattamaan hänen sydäntään, on varasijalla toinen Tärkeä, joka on jo aiemmin luvannut haastattelun eikä toivottavasti siitä peräänny kiireisiinsä vedoten (näin käy valitettavan usein).