Olisinpa Meteorassa

saisio.jpgAamu alkoi allekirjoittamalla kaksi kansalaisaloitetta. Toisessa vaaditaan lentoveroa. On enää kaksi päivää aikaa kannattaa aloitetta, ja kannattajia on reilut 35 000. Tiukille menee.
Kaiken uhallakin jaoin aloitteen Facebookissa, vaikka arvaan, että se on tuttavapiirissäni kuuma peruna. Siellä on väkeä, joka näkee tuon asian niin, ettei kyse olekaan verotuksella tapahtuvasta kuluttamisen ohjaamisesta, vaan siitä, että heiltä halutaan (minäkin haluan, koska jaan tuollaisen aloitteen!) KIELTÄÄ matkustaminen, ja se on VÄÄRIN, koska sitä ilman he eivät halua ELÄÄ tässä tylsässä, paskan ilmaston maassa.
Minä ymmärrän tuon näkökulman, hyvinkin. Kun ajattelen tulevaa marraskuuta, niin todellakin haluaisin makailla jossain lämpimässä palmun alla lukemassa kirjoja, enkä kärvistellä täällä, hyi olkoon. Pari iltaa sitten näin telkkarista ohjelman, jossa vierailtiin Kreikan Meteorassa, ja syttyi hirmuinen palo päästä sinne jonain päivänä ja kiivetä niille ihmeellisille kallioille.
Olosuhteiden pakosta (perhe kasvoi, työt ovat olleet epävarmoja, liikaa rahaa ei ole ollut) olen viime vuosina matkustanut ulkomailla vain vähän. Ja on minulla ilmastoahdistustakin, mutta kyllä silti olen ajatellut vielä jossain käydä. Mutta: lentovero nostaisi koko perheen lomamatkan kustannuksia vain muutamalla kympillä. Siihen on varaa, jos matkaankin. 

Toinen allekirjoittamani aloite liittyy elämääni hyvin läheisesti: siinä on kyse kevytyrittäjien sosiaaliturvasta. Jos yhtään tunnette asiaa omaksenne tai säälitte tällaisia turvattomia nyrkkipajalaisia, allekirjoittakaa.

Kahvi loppui mukista, joten on korkea aika orientoitua työasioihin. Sain eilen melkein aukeaman kasaan. Kainalojuttu on alkutekijöissään, mutta pääjuttu on enää stilisointia vailla, niin sen voi lähettää asianosaisille tarkistettavaksi.
Tänään pääsen siis siirtymään toisen, aihepiiriltään mieluisan (itse ideoimani!) silppuaukeaman pariin. Kolmas, johon ei ole vielä mitään materiaalia, jää ensi viikkoon. Pyysin toimitussihteeriltä tarkennusta sen näkökulmaan, mutta vastaus kuului, että sellaisia yleisiä toiminnan esittelyjä.
Kyse on yhdistyksistä. Sieluni silmin näen aukeaman täynnä tyhjänpäiväistä liirum-laarumia — jokainen haastateltu kertoo, että he järjestävät kaksi kertaa vuodessa myyjäiset ja. Höysteenä niitä yli/alivalottuneita kännykkäkamerakuvia, joita olen heiltä kerjännyt. Kuvat esittävät niitä myyjäisiä, joissa yksi ostaa mokkapaloja jonkin koulun jumppasalissa, ja taustalla hortoilee kaksi muuta. Ääh. Tämä on siis syy, miksi olen lykännyt jutun viimeiseksi: asennevamma. Jos olisin oikeasti ammattitaitoinen toimittaja, tekisin tylsästäkin aiheesta timanttisen jutun. 

Niille lukijoille, jotka ovat jaksaneet tähän saakka lukea tätä tyhmänpuoleista kitinääni, tarjoilen palkinnoksi palan Pirkko Saision viisautta:

Fiktion totuusarvo on tunnistamisessa. 

Tarina on tosi, jos lukija tunnistaa itsessään, koettuina tai haaveksittuina, tunteet ja pyrkimykset, jotka tarinan henkilöitä riivaavat ja johdattavat.

(Pirkko Saisio, Epäröintejä)

Voimia ja verisiä pihvejä

Kansijutun julkkis korjailee nyt tekstiä. Odottelen pelonsekaisin tuntein. Hänessä on parituntisen perusteella aimo annos täydellisyyden tavoittelijaa. Olin kahden vaiheilla juttua kirjoittaessani, että mitä teen hänen puhekielelleen. Tein siitä sitten muuten yleiskieltä, mutta jätin muutama mä-sanan. Ne ainakin pitää poistaa, hän ilmoitti. Se on tietysti aivan ok, mutta minua huolestuttaa, että saan takaisin tiedoston, joka huutaa punaisena lisäyksiä ja poistoja ja muokkauksia, joita on tehty suorien sitaattien ohella kertovaan tekstiin.
Jutussa on myös muutamia asiavirheitä, hän huomautti. Saattaa ollakin, mutta ne ovat kyllä sitten peräisin hänen omasta suustaan tai kotisivuiltaan, joita käytin lähteenä. Väitän tehneeni tarkkaa työtä litteroidessani. 

No mutta. Odottelen siis. Odottelen kommentteja myös toiseen, huomattavasti lyhyempään juttuun, jonka sain eilen iltapäivällä valmiiksi. Tänään aloittelen aukeaman suuruista kokonaisuutta, joka koostuu monesta palasta. 

Ensin pitää kuitenkin kahvitella. Kahvi maistuu erityisen hyvältä, ehkä siksi, että jouduin sitä saadakseni kipinkapin noutamaan lähikaupasta (matkaa 800 metriä) kahvipaketin. Takaisin kävellessä vastaan tuli lapsen päiväkotiryhmä, joka oli menossa retkelle. Minulla oli oudolla tavalla syyllinen olo, kun tervehdin ryhmän aikuisia. Kai minä olin lukevinani heidän ajatuksensa: ”Ei tuokaan taida mitään töitä tehdä, täällä vain kuljeksii kahvipaketti kainalossa.”

Onko tämä työntekoa — välillä olen itsekin epävarma asiasta. Jotain minä täällä ainakin puuhastelen, ja joku maksaa valmiista töistä jotain palkkaakin. 

Kahvin kanssa luin tapani mukaan Hesaria. Kasvissyöjien väitetään suhtautuvan ruokavalioasiaan tunteella, mutta jo viikkoja media on ollut täynnä lihansyöjien meuhkaamista, eikä loppua näy. Tänään laineet löivät taas kovina, kun mielipidepalstalla joku vain ja ainoastaan lukuisien sairauksiensa vuoksi naudanlihaa syövä — ei toki tietenkään muuten, sillä hänkin haluaa pelastaa maailman tuleville sukupolville — kertoi saaneensa lounasravintolassa kauheaa kohtelua. Pihvi oli jäänyt syömättä, kun viereisestä pöydästä oli alettu syyllistää häntä lihansyönnistä.
Turha varmasti mainitakaan, että vihaisia kommentoijia oli heti pilvin pimein ja heillä tuhansia tykkääjiä. Onpa hävytöntä, että viherpiipertäjät kehtaavat puuttua muiden syömisiin, he vouhottavat. Onhan se. Jos siis tapahtunut on totta. Kirjoittaja esiintyy nimimerkillä, eikä kerro tapahtumapaikkaa.
Tapahtumien kulkukin kuulostaa kummalliselta. Kuka on joskus saanut ravintolassa syödessään ruuastaan kommentteja naapuripöydästä? Sellainen ei nyt vain oikein kuulu kulttuuriin, että kytättäisiin muiden ruokia, saati että kommentoitaisiin niitä. Oliko joku ilkeiden viherpiipertäjien sakki siis oikein varta vasten mennyt kyttäämään lihaa tarjoavaan lounasravintolaan päästäkseen ripittämään pihvinsyöjiä? Ilmeisesti. Ellei juttu ollut keksitty.
Minun tekee mieli epäillä kirjoittajaa valehtelusta ihan siitä syystä, etten ole itse syönyt punaista lihaa noin 25 vuoteen, tunnen paljon erilaisia kasvisruokavalioita noudattavia, omassa perheessäni on vegaani, kuulun Vegaanihaaste-kampanjan kautta suureen keskusteluryhmään, samoin Sipsikaljavegaanit-ryhmään Facebookissa. Ja missään, koskaan, en ole törmännyt noihin vihaisiin kasvissyöjiin, jotka puuttuvat ikävään sävyyn muiden syömisiin, syyllistävät ja räyhäävät. Minusta se on tiettyjen piirien luoma olkiukko. Minun nähdäkseni ihmiset ovat kiinnostuneita ihan vain siitä, mitä itse suuhunsa panevat. Se on se heidän juttunsa. Minunkin juttuni.
Koettakaa rakkaat lihaasyövät kanssaihmiset ymmärtää se, ettei minua kiinnosta yhtään, montako pihviä purette ja kuinka verisiä ne ovat. Jonottakaa sitä alehintaista sikanautaa ihan rauhassa.
Ja koettakaa ymmärtää sekin, että kun media julkaisee juttuja, joissa tutkijat kertovat, miten ilmasto- ja terveyssyistä lihansyöntiä pitäisi vähentää, se ei ole minun tai kenenkään kasvissyöjän masinoima juttu. Ne tutkijat eivät ole salaperäisen kasvislahkon kätyreitä. Ne ovat tieteentekijöitä, jotka tekevät tutkimuksia mm. siitä, miten ihmiset pysyisivät terveempinä ja miten ilmastonmuutos saataisiin pysäytettyä. Tällä hetkellä yhtenä relevanttina vaihtoehtona pidetään lihansyönnin vähentämistä.
Ne, jotka saavat asiasta itkupotkuraivareita uutisten kommenttilaatikoissa ja somessa, ovat ilmeisesti sitä mieltä, että noista tutkimustuloksista ei pitäisi uutisoida. No, ikävää, että teillä on nyt paha mieli. Koettakaa kestää. Voimia. 

Potkaise minua, Pirkko

Lyhyt pakinateksti, joka piti palauttaa eilen, jäi luonnoksen asteelle. Onneksi tiedän, että sen aikataulussa on aina hiukan pelivaraa. Kirjoitan sen valmiiksi tänään ensi töikseni. Mutta haa: kansijutun minä hakkasin kasaan! On aihetta riemuun, vaikka tekstiä on noin 500 sanaa liikaa (niin siis kävi, vaikka luulin materiaalia niukaksi). Rennolla kädellä veistelen nuo liiat pois ja laitan tekstin tänään haastateltavalle tarkistettavaksi.
Ja sitten seuraavan kimppuun. Kun pisin teksti on koossa, on sellainen olo, että on projektissa voiton puolella, vaikka määrällisesti ei ehkä olekaan kuin puolessa matkassa. Ensi viikko on kuitenkin vielä aikaa tehdä loput jutut — ja viimeistellä Timantti-pokkari. Niin, ja laatia yksi juhlapuhe… Että ei tässä ihan makailemaan auta ryhtyä.

Tänä aamuna on pyörinyt taas mielessä yksi uusi projekti. Ei saa nauraa. Siis tosiaan, kaikkien haudattujen ja keskeneräisten jatkoksi taas jotain uutta, joka ei taatusti ikinä pääse maaliin saakka.
Kipinä syttyi opiskelutehtävää tehdessä, tai pikemminkin etsiessä siihen lähteitä, ja tänään törmäsin Facebookissa keskustelunpätkään, joka sai minut googlaamaan, ja Google löysi kamaa, joka sai mielikuvituksen laukalle. Että tästähän, hyvänen aika, tästä saisi vaikka ja mitä! Minä ryhdyn, minä tahdon —

Tuosta jotenkin ajatus johtui Pirkko Saisioon ja siihen jokin aika sitten lukemaani hänen haastatteluunsa, jossa hän kuvaili, miten on tarjonnut projektejaan sinne ja tänne ja saanut hylkyjä, mutta myös hyväksyntää. Ja silloin minä toivoin, että olisin enemmän Pirkon kaltainen, enkä tällainen lannistuja.
Ehkä pitää nyt viimeinkin päästä yli siitä jäätävästä hiljaisuudesta, jota monologinäytelmäni sai osakseen, ja kolkutella uutta ovea uuden projektin tiimoilta. Pitää ajatella enemmän niitä kauniita kiitoksia, joita olen teksteistäni saanut ja vähemmän niitä kiinni lätkäistyjä ovia (vaikka nyt tietysti palasi mieleen se Selkokeskuskin, joka ei myöntänyt kässärini julkaisuun kustantajalle tukea, ja siksi koko kirja jäi julkaisematta).
Pitäisi varmaan lukea jotain Paulo Coelhoa (onko hän mainettaan parempi?) ja hokea joka aamu peilikuvalle, miten loistava ihminen onkaan ja miten tästä päivästä tulee mahtava ja ja… Niinkö muut ihmiset tekevät? Vai miksi he eivät ole kaltaisiani tuhkassa kierijöitä? Vedättekö te kaikki muut jotain mielialalääkkeitä, vai miten meinaatte tämänkin syksyn ja koko ajan kasvavan pimeyden kestää?

Pirkko Saisio tuli mieleen tietysti siksikin, että aloitin eilen hänen Epäröintejä-kirjansa lukemisen. Landerin kirja meni nyt tauolle, koska Saisio tuli kirjaston varauksena. Vielä liian aikaista sanoa Epäröinneistä oikeastaan mitään. Elän toivossa, että kirjan sivuilta tulee vielä oikein kipakka potku takapuoleeni.

Miksi en saanut järkyttyä?

Täällä sitä taas ollaan, valmiina jumittamaan selkä. Sanon näin, koska se tuli perjantain kirjoitusmaratonista niin kipeäksi, että nukkuminen seuraavana yönä oli yhtä tuskaa. Viikonloppu paransi sen, vaikka autossa istumista oli paljon. Kirjoituspöydän ääressä istuminen on siis se invalidisoiva juttu juuri nyt, mikä ei ole laisinkaan hyvä asia, koska pakkohan tässä on jäpittää. En minä juostenkaan pysty kirjoittamaan, en edes kävellen. Seisten kirjoittamiseen tarvittaisiin korkeampi pöytä, sellaista ei huushollista löydy.
Täytyy näiden loppuvuoden kiireiden jälkeen miettiä työergonomiajutut uusiksi. Eräs paljon kirjoitustöitä tekevä tuttava ratkaisi tämän asian ryhtymällä osaviikkoiseksi ikkunanpesijäksi. Hiukan kadehdin. Itse olen työstänyt tätä asiaa jo hyvän tovin, koska selän lisäksi silmät ovat väsähtäneet näihin hommiin, mutta en ole päässyt puusta pitkälle.

Aloitin Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi -romaanin. Tavoistani poiketen luin sitä ennen Hesarin arvostelun kirjasta (maksumuurin takana, joten en viitsi linkittää). Helena Ruuska ihmettelee siinä, miksi tragedia (laivan haaksirikko ja sitä seuranneet tapahtumat) ei riitä romaanin aiheeksi, vaan ympärillä on nykypäivään sijoittuva kehys, jossa suomalaispariskunta tutkii merionnettomuutta.
Vaikka olen vasta kirjan alkupuolella, olen Ruuskan kanssa jo vienosti samaa mieltä. Lander on mestari tuomaan menneen lähelle. Miksi se pitää viedä kauemmas tuolla kehyksellä? Löytyykö sille vielä funktio?

Sitäkään en oikein tajunnut, miksi pelastuslaivan kaatuminen ja kaikkien siinä olleiden hukkuminen piti kertoa lukijalle kirjan takakannessa ja heittää sivulauseessa, aivan kuin oletettaisiin kaikkien kuitenkin jo tienneen asian ennakolta. Minä en tiennyt (vaikka kirja siis perustuu tositapahtumiin). Väitän, etten olisi ollut ainut lukija, jolle se olisi ilman takakannen spoilaustekstiä ollut järkyttävä pommi. Eikö tämä kirja halua järkyttää lukijaansa? 

Enempää ei auta nyt pohtia lukemisia, vaan pitää kirjoittaa. Pokkariin ei ole lupa tänään koskea, vaan se jatkuu kuudennen luvun keskeltä sopivassa rakosessa, sitten kun asiakaslehden jutut ovat nytkähtäneet kunnolla eteenpäin, ja esimerkiksi odottelen kommentteja juttuihin.

Kristo ja Susanna rakastavat kuumasti

kirjamessut.jpgVoi minua, jonka asiakaslehtiprojekti on jämähtänyt pahemman kerran. Minä TIEDÄN, että jos en saa kansijuttua tällä viikolla kasaan, olen ensi viikolla pulassa. Kun kerran tuon tietää, voisipa luulla, että näppis laulaa. Ja laulaahan se, mutta toista laulua: pokkaria. Se on jo yli puolenmatkan, vaikka lorvin eilisen päivän Kirjamessuilla.
Kyllä minä haluaisin kirjoittaa lehtijuttua ja haluaisin tehdä opiskelutehtävätkin, jotka on palautettava viimeistään sunnuntai-iltana, mutta kun pokkarini päähenkilöt, Susanna ja Kristo, vain lempivät koko ajan pääni sisällä, mokomat rietastelijat! He lempivät kuumasti, ja sehän pokkarin rakenteessa tarkoittaa sitä, että hirveä haaksirikko odottaa heitä seuraavan niemenkärjen takana. Karille rysähtää rakkauden pursi ja —
No, niin pitkällä ei vielä olla, ja loppupäivä olisi kyllä omistettava muille hommille. Kirjastoonkin olisi ehdittävä, tai ehkä se jää maanantaihin. Ehkä lähden lenkille, vaikka ilma on aivan kamala, tuulee ja ripistelee vettä. Selkä on kuitenkin ottanut itseensä tästä pokkarimaratonista, koko rintaranka oikeastaan. En tunne näihin vaivoihin muuta lääkettä kuin liikunnan. Ulkoilmakin tekisi hyvää. Sateella on raikasta.  

Minä siis kävin messuilla, ja mukavaahan taas oli. Kotiin tuli koko repullinen kirjoja, mutta lähes kaikki lapselle. Itselleni nappasin vain Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi -romaanin (2015) järkyttävään kahden euron hintaan ja yhden kauniin muistikirjan (friikki!).
Olen jo jokunen vuosi sitten luovuttanut ohjelmanumeroiden suhteen, mutta tällä kertaa satuin sopivasti kohdalle, kun Ville Niinistö kertoi kirjastaan, ja istuin kuuntelemaan. Ja sitten huomasin ohjelmalehtisestä, että olin missannut täpärästi Sofi Oksasen. Se jäi harmittamaan, koska Koirapuiston lukukokemus on niin tuore.

Pikaluin Hesarin arvostelun tuosta Landerin kirjasta. Siinä mainitaan, että se aloittaa trilogian. Taitaa olla sopiva aika lukea kirja nyt, sillä toinen osahan voisi ilmestyä vaikka ensi vuonna? Lander työstää kirjojaan pitkään, hän kerää niihin valtavat määrät matskua, mutta olisihan sitä aikaa sitten jo viisi vuotta kulunut. Toivotaan parasta, olettaen, että kirja on hyvä. En ole kyllä Landerin romaaneihin ikinä pettynyt.

Hyvät naiset ja herrat

Hihii: minulta tilattiin tänä aamuna juhlapuhe. Jostain syystä asia huvittaa minua. Ja ilahduttaa: saan kokeilla taas jotain ihan uutta. Mieleen ei tule, että olisin ikinä kirjoittanut juhlapuhetta. Tai puheita ylipäänsä, jos ei oteta huomioon joitakin koulun ja yliopiston puheviestinnän kurssin harjoitustöitä, joiden esittäminen hirvitti niin, että olin vähällä oksentaa. Jep, olen kärsinyt karmeasta esiintymiskammosta, eikä se vieläkään ole lempihommaa. Olen mielelläni yleisössä ja ainakin yhtä mielelläni käsikirjoitan, mutta näyttämö on ihan muiden paikka.

Eilen sain opintoihini liittyen Skype-ohjausta. Käsittelyssä oli se sunnuntaina palauttamani suunnitelma, jonka avuttomuutta jäin hiukan potemaan. Ei olisi kannattanut potea, se on tässä kohtaa kuulemma aivan riittävä ja melkein enemmänkin. Opettaja väitti olevansa yllättynyt siitä, miten pitkällä hommassa jo olen.
Huh, nyt voin muutamaksi viikoksi unohtaa tuon ja keskittyä muuhun, sillä sitä muuta kyllä nyt riittää, eikä lisää tarvita. Melkein hirvittää ajatella, että kohta joku taho soittaa tai meilaa ja tahtoo jotain, sillä niin tämä yleensä on mennyt — kiire tulee kylään kavereiden kanssa. Nyt ei enää ketään lisää näihin bileisiin, kiitos. Minä paan oven kiinni.

Viikon lukujärjestykseni ei ole toiminut, tai siis minä en ole sitä noudattanut. Kirjoitin koko eilisen päivän pokkaria, ja nyt tekisi mieli jatkaa. Henkilöhahmot imaisivat minut mukaansa, alkoivat kiehtoa, sekä hyvikset että pahikset.
Niin kuin joku (taisi olla Jari Tervo) aika hiljattain muistutti, hyvän ja pahan raja ei mene ihmisten välillä, vaan ihmisten sisällä. Mikä meidät sysää rajan pimeälle puolelle, ja miten sieltä tullaan pois? 

Kukka nukkuu

Satoi äsken.
Enää pisaroi.
Kilahdellen jossain soi.
Kukka nukkuu.
Kukka hymyilee.

(Aila Meriluoto, Hunnuton)

Runoilija Aila Meriluoto on kuollut eilen 95-vuotiaana. Pakko tunnustaa, että olen viime vuosina käynyt pari kertaa Wikipediasta tarkistamassa, että ihan oikeastiko hän vielä elää. Nyt ei elä enää. Runot elävät ja voisin kuvitella, että vielä kauan. Lasimaalaus on kirjahyllyssä yhtenä niistä kirjoista, joita ei koskaan konmariteta, päiväkirjat luettu. Meriluoto oli lahjakas nainen, joka eli rohkeasti ja jokseenkin hämmästyttävän elämän.

Sitten oman elämän asioihin, lähinnä töihin. Litteroin eilen kansijutun haastattelun loppuun, mutta sen jälkeen pokkari vietteli seuraansa. Ei huono asia sekään, onhan palautus kuitenkin jo marraskuun alussa. Tänään annan itselleni vapauden kirjoittaa kumpaa tahansa, mikä vain sulavammin etenee. 

Aamiaista syödessäni käväisin Hesarin ohella somessa. Bongasin apurahailmoituksen, ja aloin taas haihatella. Olen muutama vuosi sitten hakenut Taidetoimikunnalta apurahaa novellikokoelman kirjoittamiseen, eikä lanttiakaan luonnollisesti herunut. Nyt hakuajasta kuitenkin ilmoitteli paikallinen säätiö, jonka rahoittamaan alaan suunnittelemani novellikokoelman teema (nivoutuisi paikallishistoriaan) istuu täydellisesti. Että ehkä sittenkin vielä kerran, vaikka olen moneen otteeseen julistanut, etten enää haaskaa aikaani turhiin apurahahakemuksiin. 

Tää tahtoo käpyvalot

joululehti.jpgKolmiokirjan joululehti eli Ihana Joulu on nyt vihdoinkin minunkin näpeissäni, posti toi pari kappaletta. Lehdessä on siis Sara Stormin novelli. Pikaluin sen äsken, ja olen siihen vieläkin ihan tyytyväinen. Se on lehden ainut novelli, muuten sisältö on pääasiassa joulun ympärille keskittyvää lifestyle-kamaa: jouluteemaisia haastatteluja, käsityö- ja askarteluvinkkejä, ruokaohjeita, lahjavinkkejä, sisustusta. En minä ala villasukkia väsätä (en osaa) ja tuskin keittelen hilloakaan, mutta jotenkin kiva silti selailla tuota lehteä ja kuvitella nenäänsä kaikki joulun tuoksut: kynttilät, kaneli, vanilja, kardemumma. Ja okei: kyllä minä hiukan jo haluaisin tehdä käpyjouluvalot ja sutata lapsen kanssa taikataikinalla…

Joskus sanottiin, että ihmiset haluavat Stockmannin joulun, kun lukevat kuolaten sitä niiden joulumainoslehteä (vieläköhän sellainen ilmestyy? Minä olen pudonnut kaikista paperimainosjutuista, koska ovessa on lukenut yli 10 vuotta ei kiitos mainoksille). Minä selailin Ihanaa Joulua ja haluaisin kotoilujoulun. No, ei onnistu. On niitä vanhoja ja vaivaisia, joiden haluja ja tarpeita täytyy taas ajatella ennen omiaan. Koko joululoma ei kuitenkaan mene reissussa, sillä välipäivinä olen menossa teatteriin ja näen hyvän ystävän pitkästä aikaa! Sitä odotan ainakin yhtä paljon kuin joulua. 

Kolmioltahan on siis tulossa vielä toinenkin joululehti, Joulun tarinat. Siihen kirjoitin kaksi novellia. Ja mainostan taas tätä pakettitarjousta, jossa voi tilata edukkaasti molemmat lehdet, itselleen tai lahjaksi. Minä tilasin tuollaisen entiselle työkaverilleni, joka on jo eläköitynyt ja jota en ole taas muutamaan vuoteen tavannut, mutta halusin muistaa pikkuisen enemmän kuin joulukortilla. Viime vuonna lähetin hänelle joulun alla pari pokkariani ja suklaata. Hän on pokkarieni ehkä suurin fani ja laittaa aina luettuaan viestejä, joista tulen hyvälle fiilikselle.

Lainasin kirjastosta perjantaina Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsenen ja luin sen samana päivänä. Joo, siis kokonaan. Se vain hujahti. Oli jotenkin hyvällä tavalla helppolukuinen. Ja muutenkin hyvä, hyvin kerrottu ja hallittu kokonaisuus. Suuria tunteita, kiellettyä rakkautta, polttavaa kaipuuta. Jotain tällaista minä halusin juuri nyt lukea — että ihmiskohtalot tulevat aivan iholle.
Erityiskiitos kaiken kerronnallisen kikkailun puuttumisesta. Oli vallan mukavaa olla koko ajan kärryillä siitä, kenestä puhutaan ja missä ajassa ollaan. Tämä romaani oli oiva esimerkki siitä, miten tarina voi olla koukuttava ihan lineaarisestikin kerrottuna. Enkä minä, mitättömiin detaljeihin aina typerästi tarttuva niuhottaja, löytänyt juuri marisemista. (Yksi pikkutyttö tosin vanheni erikoisen nopeasti — oli syksyllä yhdeksän ja seuraavana kesänä täytti kaksitoista.)

No mutta. Nyt pitäisi sitten ajatella taas töitäkin. Asiakaslehden kansijuttu on agendalla, sen litterointikin on vielä kesken. Tarvitsen taas lukujärjestyksen tälle viikolle, jos aion tehdä niin kuin suunnittelin ja livahtaa torstaiksi Kirjamessuille lorvimaan. Sitä ennen on niputettava kansijutun lisäksi ainakin kaksi muuta ja kirjoitettava pari lukua pokkaria. Eikä haittaisi, vaikka tekisin opiskeluuni liittyvät tehtävätkin pois alta, sillä viikonloppuna ollaan perheen kera reissussa. Jo sitä kotona ollaankin oltu. Kai. 

Viime viikonloppuna väsäsin koko opintokokonaisuuden kattavan tehtävän suunnitelmaa tuntikaupalla ja palautin sen eilen 1,5 tuntia ennen deadlinea. Olin mielestäni ideoinut yhtä sun toista, mutta kun naputtelin kaiken paperilta raporttipohjaan, tulos näytti peräti laihalta ja aneemiselta. Lätkin sitten lopuksi kuvia sinne sun tänne. Tuollahan ei ketään hämätä, mutta näyttääpähän hieman somemmalta. Lopputulos ei siis omissa silmissäni ollut erityisen vakuuttava, mutta toivon, että opettaja suhtautuu siihen kannustavasti. Tai ei — sitä minä tietysti toivon, että hän kertoo mahdollisimman konkreettisesti, mitä kaikkea siitä puuttuu, ja minä yritän ottaa opikseni, että oikeasti koko tehtävän tekemisessä on jotain mieltä, ts. saan siitä hyötyä tuleviin työtehtäviin. Enhän minä päänsilityksestä halua maksaa.

Kaikki on eteenpäin, eikös joo

kirjasto.jpgPitkästä aikaa etätöissä kirjastossa. Olen ollut täällä ehkä vartin, eikä vaikuta kovin hyvältä.
Syyt: 1) Sähköpostiohjelma ei jostain syystä tykkää tästä kaupungin wlan-verkosta. Netti pelittää, meilit ei. En saa siis juttuja lähetettyä.
2) Nauhurin kuuntelu korvanapilla onnistuu vielä huonommin kuin joskus ennen. Muistin, että äänen laatu on siten huono, mutta näin surkea se ei mielestäni ole ollut. Kamalaa suhinaa ja särinää. En tiedä, onko järkeä käyttää aikaa siihen, että kelailee nauhoitusta edestakaisin, kun ei saa selvää.
3) On vessahätä. Siis vartin jälkeen. Niin että pitäisi keräillä juuri äsken levitellyt kamat nippuun ja lähteä yläkertaan. Tätä ongelmaa ei ole koskaan kotona, kun pikkula on noin viiden metrin päässä. Siellä voi ravata juuri niin taajaan kuin tahtoo.

Istun koko seinän korkuisten ikkunoiden äärellä ja näen suoraan kadun vilinään. Vaikka tästä ei näy mitään kovin kummallista — ihmisiä kiirehtimässä töihin, kouluun, kauppaan, apteekkiin, vesilammikoita, ohi hujahtelevia busseja — on pakko sanoa, että näkymän vaihtuminen jollakin tavalla virkistää.
Myös ajatus yläkerran kahvilasta virkistää, joten en minä tästä ihan heti mihinkään häivy. Sähköpostiongelma pitää vain ratkoa, ehkä laittaa nettiyhteys kännykän kautta siksi aikaa, kun lähetän valmistuneen jutun.
Eilen pääsin minimitavoitteeseen, eli sain kaksi juttua valmiiksi. Tämän päivän tavoite on juuri nyt arvoitus, kun tuon haastattelun litterointi ei taida onnistuakaan täällä.
Ehkä tavoitteena on juoda mahdollisimman hyvät pullakahvit. Mitäs sitä nyt muuta näin perjantaina.

Pimeys nipistää kovin sormin

Paska vuodenaika on täällä. Sanon näin, vaikka ikkunasta näkyy edelleen keltaisia, kultaisia koivuja. Sanon, koska tänä aamuna herätyskellon soidessa koti oli muuttunut vastenmieliseksi pimeäksi luolaksi, eikä verhojen avaamisesta ollut mitään hyötyä. Heräsin kesken makeimman unen, eikä lapsikaan olisi millään suostunut nousemaan sängystään.
Paskuus jatkui, kun päiväkotiin kävellessä päin naamaa tihkutti kylmää sadetta. Valitan, vaikkei kannattaisi, koska lähikuukausina on luvassa vielä paljon paskempaa. 

Mukavampiin asioihin: sain eilen ensimmäisen lehtijutun valmiiksi, haastateltava luki sen ja kiitteli kovasti. Nyt jutun voi singota asiakkaalle. Toinen eiliselle aiottu jäi puolikkaaksi, sen kimppuun siis kohta.
Tämän päivän vähimmäisvaatimus on kaksi valmista juttua. Alustavasti olen ajatellut, että huomisen pyhitän kansijutulle, jonka haastattelu on edelleen nauhurilla purkamatta. Tällä kertaa, varmaan ensimmäistä kertaa, ei tule runsaudenpulaa, en jää harmittelemaan kaikkea, mikä on pakko jättää ulos tilanpuutteen vuoksi.
Jokseenkin hämmentyneenä olen jälkeenpäin miettinyt sitä haastatteluhetkeä. Ihminen oli oikein mukava, mutta aivan toisentyyppinen kuin olen itse. Senkö takia en saanut hänestä irti mitään sellaista, mitä itse pitäisin kovin kiinnostavana? Vai oliko minulla huonoja kysymyksiä? Ei hän mitään teflonia ollut, eikä vaikeasti lähestyttävä. Jostain syystä en vain silti saanut kiinni hänen ajatusmaailmastaan.
No, ei siitä jutusta ihan huonoa tule silti, vaikkei varmasti parastakaan, mitä olen kirjoittanut. 

Lihavana apinana niskassa roikkuu opiskelutehtävä, josta en ole tippaakaan innostunut, mutta joka on pakko tehdä ja palauttaa viimeistään sunnuntai-iltana. Yritän ajatella, että keväällä olen hyvilläni siitä, että vedän tämänkin kivireen maaliin, sillä vedänhän minä, jos ei mitään vallan kummallista tapahdu.