Kesä on nyt mutta ei kohta

mansikka.jpgSinne meni, viimeinkin. Pokkari. Kyllä, vasta nyt. Yökyöpelöinti iski näpeille, sain karmean migreenin ja pam, monta tuntia etukäteen budjetoitua kirjoitusaikaa haihtui taivaan tuuliin. Aina säännöllisin väliajoin minä näköjään alan kuvitella, että valvominen sopii minulle, ja sitten huomaan että oho, taas kävi näin.

Siis pyytämään lisäaikaa, ja koska sitä niin hövelisti myönnettiin, käytin sitä monta päivää. Vietin lomapäiviä perheen kanssa, kävimme mm. Kansallismuseossa. Iltaisin kirjoitin.

Kun tarina valmistui, oli se yli 1000 sanaa vajaa. Piti ottaa tuumaustauko ja miettiä, mistä puuttuvat sanat niin, etteivät tunnu päälle liimatuilta. Kirjoitin sitten kokonaan uuden sivuhahmon, jonka kohtaaminen saa päähenkilöni oivaltamaan jotain tärkeää. Toivon, etten tuolla episodilla tuhonnut tarinan rytmiä.

Tänään juoksin ja pyöräilin ihanassa kesäsäässä, mutta ensi viikon sääennuste vetää vakavaksi. Sadetta ja koleaa, voi miksi! Muutenkin ahdistaa ajatella, että heinäkuu on alkamassa, ja kesää on jäljellä vain muutama viikko. Kohta kipitetään taas loputtomassa oravanpyörässä odotellen seuraavaa, naurettavan lyhyttä kesää ja lomaa. Tulee jälleen sellainen olo, että jotain pitäisi tälle elämälle tehdä. 

”Nainen, sanon sulle: uneksi, lennä!”

Yöttömiä, muttei työttömiä öitä takana. Saan Lääkäri-pokkarin valmiiksi huomenna — ehkä. Jos loppurutistus menee kohdalleen. Tänään homma jatkuu 8. luvun viimeistelyllä. Siis kaksi lukua vielä ja oikoluku. Onhan sitä siinä paljon, muttei mahdottomasti. Minun pitäisi selvitä.

Mutkia on ollut matkassa, yhtenä niistä kesäflunssa. Yksi vuorokausi meni karmean, pökerryttävän väsymyksen kourissa. Kurkku on edelleen kipeä ja limaista yskää pukkaa, mutta olen toimintakykyinen. Sellainen mielikuva, että sairastin ihan samanlaisen taudin viime kesänäkin. Ettei olisi ollut suorastaan juhannuksenakin, en ole ihan varma. Blogin viime kesän merkinnät tutkimalla se tietysti selviäisi, sillä olen aivan varmasti valittanut tänne — uhuu, kurkkuun sattuu, olen maailman epäonnisin ihminen. 

Takana kaupunkijuhannus, ja koska töitä ja tautia, niin ei siitä sen enempää. Parvekkeella olen kukkunut yöt napit korvilla, koska muuten nukahtaisin. PMMP:n Tytöt on soinut taas monta kertaa. Ja varmaan siksi syntyi ihan varkain yksi luku nuortenkirjakäsikseeni. Niin, minulla on edelleen sellainen(kin). Minä ja minun Iisakin kirkkoni, niitä on liian monta.
Toivoin monologinäytelmästäni potkua takapuoleen: että kun saan siitä jos en heti mitään esityslupausta niin ainakin hyvää ja kiinnostunutta palautetta, niin motivaatio viimeistellä muitakin tekstejä julkaisukuntoon nousee kohisten. En ajatellut, että homma toimii myös käänteisesti: kun kukaan ei vaivaudu edes vastaamaan mitään, lannistun entisestäni (jos mahdollista).

Mutta, nyt olen siis taas innostunut nuortenkirjastani. Mitäpä jos sille uhraisi tunnin poikineen heinä-elokuussa? Aika löytyisi esim. siitä, että jättää somettamatta.

Yökyöpeli

taivas.jpg

Viltti, teemuki, Macbook. Täällä minä paiskin hommia parvekkeella, kun muu perhe nukkuu. Jottei alkaisi itseäkin nukuttaa, kuuntelen korvanapeilla Youtubesta musiikkia samalla kuin kirjoitan (poikkeuksellista). HIMiä, Curea, Duran Durania on mennyt. Ja kolme kertaa PMMP:n Tytöt. Jos osaisin yhtään laulaa, olisin esittänyt sen siskontyttöni ylioppilasjuhlissa. Mahtava teksti.

Teksti minullakin työn alla, se Lääkäri-pokkari. Puolivälissä mennään. Vasta. Mutta kyllä tämä tästä. On tässä vielä päiviä. Ja öitä.

Jostain naapuripihalta kuului äsken juopuneiden kailotusta. Muuten on ollut aivan hiljaista, ei liikahda lehtikään, ja lähellä oleva moottoritie on aivan kuin poistunut kartalta.

Päivää, olen Pyry

ranta.jpgValvoin myöhään, nukuin myöhään. Päivä hurahti ohi. Lapsi leikki puistossa, keinui, kiipeili, pulikoi altaassa. Minä luin loppuun Henriikka Tavin Tellervon ja nyt angstaan sitä, miten vähiin päivät käyvät, ja pokkari on ihan levällään.
Äsken lapsen piti lähteä jalkapalloharjoituksiinsa, mutta kuinka  ollakaan, hän kaatui polkupyörineen nokkospusikkoon, on paukamien ja kyynelten peitossa, ja kieltäytyi lähtemästä. Viilensin ja rasvasin paukamat, avasin television ja komensin ipanaa katsomaan Pikku Kakkosta ja syömään mehujäätä, koska nyt minun on ihan pakko saada hetki kirjoitusaikaa. Sillä kun on vissi rajansa, paljonko öitä jaksan siinä loppusuoralla valvoa, jotta pokkari tulee ajoissa kasaan.

Tarinan miespäähenkilö vaihtoi nimeä jo toisen kerran. Jorista tuli ensin Saku, ja eilen Sakusta tuli Pyry. Tuli vain, aivan kuin tyyppi olisi esittäytynyt minulle itse. Että minä olen muuten Pyry, ethän käytä minusta enää väärää nimeä.

Pyry ja Seela ovat juuri nyt metsässä. Suloinen romanssi on oraalla, he yrittävät kiivaasti tehdä toisiinsa vaikutusta.
Tässä vaiheessa sormet yleensä lentävät näppiksellä. Kun olisi nyt vain riittävästi kirjoitusaikaa. Voisihan sitä olla vaikka huomennakin, jos vain ilmoittaisin lapselle, että nytpä katsot Netflixiltä putkeen x-jaksoa Lego Ninjago -seikkailuja. Se ei vain tunnu reilulta eikä oikealta, koska kesä ja loma. Lähdemme huomennakin uimarannalle, pyöräretkelle tms. nauttimaan auringosta ja vihreydestä.

Niin, Tellervo tuli siis luettua. Aiemmasta kritiikistäni huolimatta löysin minä sieltä helmiäkin poimittavaksi, neulanteräviä havaintoja elämästä. Välillä ne pistivät pikkuisen nauruhermoonkin. Vertaisin kirjaa ruotsalaisen Lena Anderssonin romaaneihin Omavaltaista menettelyä ja mikä-se-toinen-lukemani-nyt-olikaan. Anderssonit ovat minusta vain paljon hauskempia, tai miten sen nyt sanoisikaan — osuvat minuun napakammin. Jos Tavin kirja osui minuun välillä sillä neulalla, niin Andersson pamautti lekalla.
Ja välillä neulanpisto meni täysin ohi minun tyhmän pääni. En tajunnut kertalukemisella, enkä toisellakaan, ja sitten annoin olla ja lakkasi kiinnostamasta. Esimerkiksi tämä kohta:
”Hän kukki. Hän oli puhkaissut todellisuuteen reiän. Jumala oli sulkenut oven toisensa perään, mutta avannut kattoon ikkunan. Tellervon pää tunkeutui siitä nyt toiselle puolelle. Taivas kosketti häntä. Kasvoille pääsi todellisuuden viimaa, joka sai ne hehkumaan kuin neanderdalilaiselle ikään.”
Häh? 

Touhukkuuden toinen puoli

maisema.jpgKotona taas. Läppäri oli mukana reissussa, mutta en avannut sitä kertaakaan. Päivät olivat tiiviitä, ja iltaisin olin niin poikki, että romahdin nukkumaan. 

Pariin päivään mahtui paljon kohtaamisia, joiden sävy vaihteli laidasta laitaan. Työkeikalla törmäsin yllättäen ihmiseen, jonka olen tavannut muutamaan otteeseen työn merkeissä, sen ihmisen kautta, joka kuoli viime vuoden puolella.
Puhuimme edesmenneestä. Muutama koruton lause, kumpikin vain halusi sanoa toiselle ääneen, miten huono, huono homma se oli. Paljon enemmänkin sanottavaa olisi ollut, sen tunsi itsessään ja aisti siitä toisesta. Sanottavaa, mutta ei sanoja. Meidän väliltämme puuttui se meidät yhdistävä lenkki. Ilman häntä olimme siinä hetkessä molemmat hiukan vajaita ja horjuimme. Maa ikään kuin vietti sen poissaolevan hautaa kohti. Ja ympärillä oli iloisia ihmisiä, aurinko paistoi, ja me vaihdoimme puheenaihetta.

Tänä aamuna sain uutiskirjeen jutut matkaan. Pyysin niihin haastateltavilta kommentteja viimeistään eilen aamupäivällä. Sain niitä hiukan epätasaisesti: kahdesta ei kuulunut yhtään mitään. Yksi kuittasi, että kaikki ok. Neljänneltä taholta tuli markkinointiassistentin iloinen viesti, että tässä teksti takaisin pienin viilauksin. Aavistin pahaa, enkä avannut sitä kuin tänä aamuna. Nappiin osui: paitsi että kaikki suorat sitaatit oli muutettu, oli innokas assistentti rukannut myös kertovaa tekstiä. Sillä lailla.
Opetetaankohan markkinointialan opiskelijoille journalismin perusteita? Jos ei, niin syytä olisi. Ainakin sen verran olisi noiden tomerien assistenttien syytä tietää, että tuollainen ei käy.
On riittävän ärsyttävää, että kaikki suorat sitaatit muutellaan — ne on purettu nauhurilta, ja haastateltava on sanonut juuri noin — ja että markkinointi-ihminen yrittää ujuttaa tekstiin lisää mainosta oman firman tuotteille (tämä varmaan siellä oppilaitoksessa on opetettu — että yritä käyttää kaikki mahdollisuudet hyödyksi ja tuputa, tuputa). Se, että noiden lisäksi aletaan rukata jutun tekstiä muutenkin (siis muilta osin kuin faktojen korjaus), menee yli sietokykyni. Pienenä, mutta ärsyttävänä detaljina, oli hän korjannut yhden sanan suomen kieliopin vastaisestikin.
Ehkä tuolla assistentilla ei ole ihan tarpeeksi hommia. Ehkä hän on hirvittävän innokas osoittamaan pomolleen, miten taitava hän onkaan. Ehkä hän kärkkyy ylennystä. Hänen touhukkuutensa vuoksi minulle tuli nyt kuitenkin lisähommia, olen ärtynyt, ja kun seuraavalla kerralla tarvitsen aihepiiriin liittyvän haastateltavan, ei heidän firmansa varmaankaan ole enää ykkösvaihtoehto, ihan tuon yli-innokkaan mestaroinnin vuoksi. (Jaha, luento tuli taas. Alan oppilaitoksille tiedoksi: minut voi tilata sopuhintaan kertomaan opiskelijoille, miten yritysten kannattaa hoitaa suhteitaan journalisteihin.) 

Valoisampiin aiheisiin: Maisi, lämmin kiitos kommentistasi. Mukavaa, jos tykkäsit novelleista Ihana kesä -lehdessä.
Minä ja muut kirjoittajat voimme väittää, että kirjoittaminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin ja teemme tätä, koska laskut pitää maksaa. Se on vain toinen puoli totuudesta. Me kirjoitamme, että joku lukisi. Se, että kuulee jonkun lukeneen ja viihtyneen tarinan parissa, on aina yhtä iso juttu. 

Ihana kesä

ihanakesakansi.jpgIhana kesä on ilmestynyt. Siis kesälehti, josta löytyy kaiken muun kesäisen sisällön ohella kaksi Sara Stormin novellia. Sain sen tekijänkappaleena postissa, mutta kuvittelisin, että lehti on jo myynnissä kioskeissa ja markettien lehtiosastoilla. Hintakin on varsin mukava, 4,90 e.

Naistenlehtien kamppailu lukijoista on jo vuosia ollut veristä. Paperilehtiä on kuollut pois. Minä olen lukijana kai aika lailla tyypillinen tapaus: en ole tilannut ainuttakaan pitkään, pitkään aikaan kuin lahjaksi muille. Lukemiseen on jatkuvasti liian vähän aikaa, ja netti pursuaa sisältöä. Ajatus siitä, että kerran viikossa tai kahdessa postiluukusta kolahtaisi kallis ja hienolle paperille painettu lehti, jota en sitten lukisikaan, on ahdistava.
Ihanan kesän tapaiset teemalehdet kuitenkin vielä toimivat minullekin. Ne ovat samantapaista hemmottelua kuin hieno leivos tai artesaanilimu: nyt minä otan tämän ja nautin tästä kaikessa rauhassa. Otan tämän vain itselleni, kukaan muu ei saa siitä muruakaan.

Pakkaan siis lehden mukaan viikonloppureissulle. Kuvittelen, miten luen sen novelleja hiljalleen hämärtyvässä illassa, kun lapsi jo nukkuu ja tuuletusikkunasta kuuluu mustarastaan raukeaa, heleää liverrystä.

Tunnelmasta toiseen: tein eilen jotain hiukan tyhmää. Jaoin Facebook-sivulleni ja kommentoin Iltalehden uutista persukansanedustajan lausunnoista koskien Kongon ebola-epidemiaa. Sen seurauksena kaukainen sukulaiseni nimitti minua idiootiksi.
Minä en edes muista, koska olen kyseistä ihmistä livenä nähnyt. Tiesin hänet perussuomalaisten äänestäjäksi ja kannattajaksi. Hän on jakanut Facebookissa valeuutisia ja kaikenlaista kamaa, mitä itse pidän silkkana roskana ja rasismina. En ole koskaan ottanut niihin mitään kantaa, mutta nyt tämä kaukainen serkku sitten julistaa Facebook-seinälläni minun olevan idiootti.
Kommentti kertoo tietysti hänestä ainakin yhtä paljon kuin minusta, mutta ei se silti mukavalta tunnu. Tuli taas alakuloinen olo — että tämmöinen tämä aika kai sitten vain on. Netissä saa olla toisille ihmisille, tutuille ja tuntemattomille, millainen tyly paskiainen tahansa, eikä siitä saisi pahastua, tai on heti hiekkaa pillussa, herneitä nenässä ja mitä kaikkea. Käytöstavat, ne ovat kai jotain juttuja museon vitriinissä, eikä niistä tarvitse edes puhaltaa pois pölyjä, koska ketään ei enää kiinnosta.

No niin. Minulla ei onneksi ole aikaa pyöriä enempää tässä pahastumisessani. Sain eilen toisen uutiskirjejutun valmiiksi ja haastateltaville kommentoitavaksi. Nyt sama vielä toiselle jutulle, niin olen voiton puolella.
Ja iltapäivällä kamat autoon ja tien päälle. Taas. Koko perheellä on kyllä reissuväsymys, se sanottiin eilen ääneenkin. Jopa lapsi huokaili, että haluaisi vain olla kotona, mutta minkäs teet — tämän työkeikan sovin jo kauan sitten, eikä poika voi jäädä kotiin isänsä kanssa, koska isän on taas lähdettävä auttamaan iäkästä äitiään.
Tällaista tämä on, keski-ikäisten elämä. Vanhoja, koko ajan huonommassa kunnossa olevia vanhempia. Onneksi isäni on edelleen iskussa. Hän saa syöttää pojalle ja jäätelöä munkkeja markkinoilla, kun minä paiskin hommia.

Pappa tulee lapsenvahdiksi

Taivas on harmaa ja asteita nihkeät +15. Villaleggareissa ja viltillä varustettuna jatkan töitä parveketoimistossani. 

Sellainen aamu, että tarvitaan toinenkin muki kahvia. Eka hurahti, kun soitin isälleni. Tarvitsen hänet lapsenvahdiksi lauantaiselle työkeikalle, joka suuntautuu kesätapahtumaan. Se viettää ensi vuonna juhlavuottaan, ja minä tuotan sisältöä lehteen, jolla ensi kesän tapahtumaa markkinoidaan.

Töitä siis riittää vielä loman kynnyksellä. Tänään pitää saada valmiiksi ainakin toinen uutiskirjeen juttu. Purin eilen nauhurilta siihen liittyvät haastattelut. Leipurin kaikista puheista ei saanut selvää, vaikka olisi millä nopeudella kuunnellut. En ollut yllättynyt.
Sen sijaan ikävähkön yllätyksen tuotti leipurin googlaaminen. Yksi linkki vei paikallislehden vuoden takaiseen uutiseen. Aihe oli siinä täsmälleen sama kuin tässä uutiskirjeen jutussa. Ja toimittaja oli haastatellut juttuun kaksi samaa ihmistä kuin minäkin. Paikallisen yrittäjän ymmärrän hyvin, mutta että valtakunnallinenkin toimija oli valikoitunut tasan samaksi – äh. Toimittajilla ei ole mielikuvitusta. 

Kaksi haastattelua on vielä purkamatta, sillä sain eilen vielä yhden pyytämättä ja tilaamatta. Tai laitoin minä sähköpostikyselyn eräälle organisaatiolle. Tiedustelin siinä, onko uutiskirjeen aiheeseen liittyen tehty vertailevaa tutkimusta.
Luulin, että saisin ei-vastauksen tai linkin tutkimukseen, jota en itse ollut heidän sivustoltaan löytänyt / jonkun toisen tahon tekemään tutkimukseen. Mutta ei, minulle soitettiin ja tyyppi teki muutaman minuutin puhelinkeskustelun aikana laskelmia lennosta. Ei voi kuin kiitellä moista palvelua. 

Hyvä aineisto kumpaankin juttuun on siis kasassa. Nyt pitäisi kirjoittaa, kirjoittaa. Mielellään pätkä pokkariakin, joka on jumahtanut toisen luvun loppupuolelle, kun kaikki muu on tunkenut väliin.
Näin alkuvaiheessa pokkarin kirjoittaminen pienissä pätkissä ei oikein onnistu. Vasta kun sen maailma on tarpeeksi valmis, voi sen pariin poiketa vaikka puoleksi tunniksi. Olisi siis tärkeää saada teksti tarpeeksi pitkälle ensi viikkoa ajatellen, kun lapsi on kotona. Joka päivä on jossain välissä kirjoitettava, eivätkä ne välit ole päiväsaikaan pitkiä.
Leikkipuistoon voisi ottaa läppärin mukaan, mutta lapsukainen luultavasti tahtoo uimaan, ja siellä katseen on tietysti oltava koko ajan hänessä. Hiukan tekee mieli toivoa, ettei ensi viikolle tulisi helteitä, ainakaan joka päiväksi.

Kesälomalukemiset on nyt noudettu kirjastosta: Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja, Jari Järvelän Kosken kahta puolta ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Hiukan pelkään noita Salmenniemen kehuttuja novelleja. Pelkään, että ne ovat itsetarkoituksellista kielellistä kikkailua. Liian synteettistä kamaa minulle.
Minulla on runoilijakammo. Haluaisin päästä siitä eroon, mutta kun ajattelen runoilijan kirjoittamaa proosaa, näen mielessäni tyypin riuhtomassa suurta lankakerää selvityskelvottomaksi sotkuksi ja ilkkumassa: ähää, ette tajua mitään, vaikka niin kuvittelisitte.
Ja minä en edes kuvittele.

Minullahan on kirja keskenkin, Henriikka Tavin Tellervo. Se on puolessa välissä, ja nyt kai uskallan jo sanoa, että se on minusta tylsä. Se ei ole huono kirja, mutta minä en tunne saavani siitä oikein mitään. Lukiessani selaan sivuja eteenpäin ja ilahdun huomatessani, että luku loppuu jo seuraavalla sivulla, ja voin pistää homman poikki ja mennä nukkumaan.
Luen sen toki loppuun. Ehkä minua odottaa ihan kulman takana yllätys tai oivallus. Sillä toiveella kai luin Hesarista Mervi Kantokorven kritiikin kirjasta. Sen otsikossa Tellervoa kuvataan ihastuttavaksi romaaniksi. Ei, minä en tosiaan ole ihastunut, mutta kritiikin luettuani ehkä tajuan, mistä se johtuu. Minä en vain löydä itseäni tuosta kirjasta, vaikka hetkittäin niin olen ehtinyt kuvitella.
Kantokorpi kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten kirjan päähenkilö ei edes pidä parhaasta ystävästään: ”Naisten suhde on käsittämätön yhdistelmä sadomasokismin sekaista ystävyydeksi kutsuttua kimppaterapiaa. Tässä kohdassa muuten moni naislukija huokaisee ’just toi’.”
Oikeasti? Eivätkö ihmiset (naiset?!) pidä ystävistään? Olenko minä joku friikki, kun en lainkaan tunnista tuollaista omassa elämässäni, kun haluan olla varauksettoman lojaali ystävilleni?
Käsitän sen, että ihmiset eivät välttämättä pidä työkavereistaan tai sukulaisistaan. Heitä ei voi valita elämäänsä. Ystävät voi. Minä olen valinnut, huolella. He ovat ihania ihmisiä, ja rakastan heitä. Tuttavat ovat erikseen.

Hullu leipuri ja utelias pikku peura

IMG_8203

Kesäinen kuvituskuva. Kuusiston piispanlinnan rauniot Kaarinassa kaksi viikkoa sitten. Kiva paikka piknikille.

Freelancer-vuosieni aikana olen oppinut sentään jotain: puhelinhaastattelut kannattaa sopia heti aamuksi. Kun saa sellaisen hoidettua alta pois, on saanut jo jotain aikaan, ja työpäivä jatkuu sen tiedon voimin rennommin. Jos taas nuokkuu kahvimukin äärellä ja blogia kirjoitellen kello 11:een, voi ahdistus iskeä — eihän tästä tule taaskaan mitään, p*****e.

Eiliset mukaan laskettuna minulla on nyt nauhurilla kolme haastattelua kahteen uutiskirjejuttuun. Yhden antoi markkinointijohtaja, toisen toimitusjohtaja, ja jälki oli sen mukaista — sujuvasanaiset ammattilaiset kertovat samoista asioista ties monettako kertaa, mutta eivät anna sen kuulua puheestaan. (Toiseen haastatteluun sisältyi parveketyöskentelyn toistaiseksi ainut takaisku: kesken kaiken aivan parvekkeen alle huristi ukko leikkaamaan nurmikkoa todella meluisalla masiinalla. Jouduin juoksuttamaan puhelimen ja nauhurin sisälle.)

Toinen eilisistä haastateltavista olikin sitten eri lajia, pienen leipomon yrittäjä. Sain panna ihan parastani, että sain hänestä jotain irti, mikä on nurinkurista: minähän tarjosin hänelle käytännössä ilmaista mainosta, tilaisuutta kehua retostella oman putiikin tuotteiden ylivoimaisuudella. Mainos maksaa hänelle tasan sen verran kuin miksi hän mielessään arvostaa ne minuutit, jotka puhelimessa puhuimme.
Sen sijaan, että olisi kehunut herkkuhöttösiään, hän antoi yksitavuisia vastauksia. Mumisi ja huokaili. Ja pari kertaa hörähteli, minkä olisin pahantahtoisesti tulkiten voinut ajatella vittumaiseksi naureskeluksi tyhmille kysymyksilleni.
Minulle tuli mieleen takavuosien leffa Shortcuts ja Lyle Lovettin esittämä viirahtanut leipuri. Ehkä se ei ole aivan reilua. Eikö se olekin niin, että leipurit heräävät johonkin sikamaiseen aikaan aamuyöllä sekoittelemaan taikinoita, jotta me kaikki saisimme tuoretta leipää ja pullaa? Ei kai voi olettaa, että tyyppi on sellaisen jälkeen klo 13 skarppi ja normaali. (Ja miksi muuten robotit jo eivät hoida noita asioita, jotta leipuriraukat saisivat nukkua pitempään?)

Eilen illalla menin rullaluisteluradalle, mutta se olikin varattu: siellä kipitteli peuranvasa. Maailman suloisin otus honteloilla jaloillaan. Huomattuaan minut se siirtyi radan reunalle maistelemaan silmuja matalista puista. Massutteli, ihmetteli. Minua ja koko maailmaa. Isot korvat, utelias katse. Toivottavasti emo vartioi pienen toikkarointia jossain pensaikossa.
Voi tätä kesää, tällaista se tarjoaa silmille ja sydämelle.  

Kun pitäisi ja pitäisi

parvekkeella.jpgNo nyt minulla on kaksi juttuaihetta uutiskirjeeseen. Ja minulla on kiire, sillä niiden pitäisi valmistua ennen juhannusta niin kuin pokkarinkin. Aiheet ovat ihan kivoja, ja kuvitus tulee vaivatta niihin liittyvien yritysten kuvapankeista.

Perustin työpisteen parvekkeelle, jonne paistaa aurinko, mutta jossa on ihanan raikas ilma. Ja linnut sirkuttelevat läheisessä puistikossa. Kelpaa juoda kahvia ja viritellä itseään työmoodiin. Sinkautin jo maailmalle kolme haastattelupyyntöä.

Olen tänä aamuna taas hiukan potenut omaa saamattomuuttani, vaikka eilen sainkin aikaiseksi kaiken pakollisen.
Aikaansaavilla ihmisillä on aina monta rautaa tulessa. Minunkin pitäisi vaihtaa taktiikkaa ja työnnellä tekstejä ja ideoita vain reteämmin tyrkylle. Mahdollisuudet siihen, että jokin lähtee etenemään, eivät ainakaan huononisi.
Ideoitahan minulla piisaa, ja jotkut ovat epäilemättä huonompia kuin toiset. Ikävää, että niille on itse niin sokea. Ikävää, että niihin rakastuu itse niin, että on ihan maassa, kun ei saa niille muilta vastakaikua.

Nyt en ole onneksi maassa, vaan täällä parvekkeella, ja odottelen vastauksia haastattelupyyntöihin. Pitäisi iskeä kiinni pokkariin, mutta takaraivossa jauhaa taas yksi projekti-idea. Laitanko, enkö laita siitä meiliä ihmiselle, jonka olen tavannut vain pari kertaa ohimennen. Tuleeko tästä taas turhaa odottelua, ajanhaaskuuta, haihattelua, pettymystä ja —

Kun ei voi tietää, ja silti pitäisi yrittää.

Kuolaa kesäloman perään

 

voikukat.jpg

Kävin viikonloppuna katsomassa kukkivia alppiruusuja, mutta oli tämä voikukkapeltokin aika vaikuttava.

Kello kuopii kohti puolta yhtätoista, ja mitä olen saanut tänään aikaan: olen juonut kahvia ja allekirjoittanut adressin prinsessa Latifa al Maktoumin vapauttamiseksi. Ääh.
Silti tämä maanantai alkoi mukavammin kuin monet muut, sillä blogin kommenttijonossa odotti kiva viesti. Kiitos vielä, Katjuska. Minä aina kaipaan niitä kipakoita potkuja takapuoleen, että pääsisin hommissani eteenpäin, mutta kyllä tällainen ystävällinen taputus olallekin varmasti toimii.

Tämä on viimeinen työviikko ennen lapsen kesälomaa päiväkodista. Monta syytä olla hyvin, hyvin tehokas. Sen sijaan, että näppis paukkuisi, minä kuitenkin kuolaan netissä kaikkia kivoja kohteita, joissa viettää sitä kohta alkavaa lomaa. Hotelli on jo varattuna Tampereelta, mutta tahdon myös Loviisaan ja Kotkaan. Olisipa mukavaa ehtiä Hankoonkin. Ja tietenkin kansallispuistoihin. Ja Helsingin ulkoilusaariin. Ja — 

Jostain olisi toki kiva saada rahaakin lomailuun. Ja toisin kuin 6-vuotiaani vielä uskoo, rahaa ei saa  pankkiautomaatista, vaan töitä tekemällä. Tänään siis nippuun pakina. Odottelen myös tietoa uutiskirjeen jutuista, ja kun aiheet varmistuvat, isken niiden kimppuun. Jos ei mitään kuulu, on avoinna jo pokkaritiedostokin.