Älä soita tänne enää koskaan

autoKarkauspäivänä ilmeisesti kaiken kuuluukin mennä mönkään, joten en ihmettele, että yks sun toinenkin asia on tänään tökkinyt. Yritän metsästää haastateltavia. Yhtään kukaan ei vastaa sähköposteihini. Missä he ovat, hiihtämässäkö? Komea auringonpaiste ulkona onkin. Kyllä minäkin voisin mieluusti olla jossain laavulla vetämässä kuumaa mehua ja munkkeja, jos jotenkin saisin kompuroitua sinne saakka (tuoreimmat hiihtokokemukset alakoulusta).

Kokemukseni mukaan vanhemman sukupolven ihmiset sopivat asioista mieluummin puhelimitse, joten eräälle sellaiselle soitin. Hän melkein heitti luurin korvaani. Auto oli kuulemma huonosti parkkiruudussa, joten hän ei missään tapauksessa jouda kanssani jutustelemaan. Yritin vienosti henkäillä hänen äkäisen purkauksensa väliin, että koska sopisi soittaa uudelleen (”sitä nyt ei tiedä!”) tai voisiko hän soittaa minulle päin (”ehkä, en tiedä onnistuuko!”). Olin töykeästä tiuskimisesta sen verran hölmistynyt, että puhelu loppui siihen. Tajusin vasta jälkeenpäin miettiä, ymmärsiköhän mies, millä asioilla olin. Selitin kyllä sen, mutta minusta tuntuu, ettei hän oikein kuunnellut. Luuliko hän ehkä, että olin myymässä hänelle jotain lehteä. Kaikkien aikojen ärsyttävin lehtimyyjä – yrittää vaatia, että vastahakoinen asiakas soittaa hänelle takaisinpäin 😀

No mutta, yksi asia ainakin tänään oli tosi jees: pokkarissani oli kaikki kohdallaan, niin rakkaus kuin jännityskin, kirjoitti päätoimittaja.

Mainokset

Huono lukija

Yöpöytäkirja loppui taas, se oli tällä kertaa Jenni Linturin Malmi, 1917. Nyt pitää miettiä tarkkaan, mitä sanon. Linturihan on hyvä kirjailija, mitään muuta en yritäkään väittää. Hänen esikoisromaaninsa Isänmaan tähden (2011) oli vaikuttava lukukokemus. Siinäkin minua jo vaivasi hetkittäin sama asia, joka Malmi-kirjassa tuntui häiritsevän voimakkaana: etäisyyteni kirjan henkilöistä.

Minun oli vaikea nähdä heissä ihmisiä. He olivat pikemminkin jonkinlaisia pienoistutkielmia ihmisyyden ulottuvuuksista. Linturin henkilöt eivät koskettaneet minua. En tunnistanut heissä itseäni tai ketään tuntemaani ihmistä. En pystynyt myötäelämään, kun yksi heistä kuoli ja toinen tuomittiin kuolemaan. Se tuntui samantekevältä ja alkoi vaivata minua.

Välillä oli sellainen olo, etten lue romaania lainkaan, vaan romaanin tiivistelmää tai kirjailijan mindmappia romaaniksi.

Joo, minua olisi pitänyt vähän itkettää ja vaikka naurattaakin. Ja joo, minä myönnän jälleen vajavaisuuteni lukijana. Luin äsken pari arvostelua kirjasta, sitä hehkutettiin estoitta. Kiitettiin muun muassa loistavasta henkilökuvauksesta.

Kaikki kirjat eivät tietenkään ole kaikkia varten, mutta tulihan tästä taas sellainen olo, että minun pitäisi varmaan kehittyä lukijana. Olenko niin tollo, että jään ihan kylmäksi, jos ei rautalangasta väännetä?

Matkaan se lähti

Lääkäri-pokkari nimittäin, jo eilen. Tai eihän se mikään jo ollut, koska eilen oli virallinen DL. Helpotus oli aika iso, siis siitä että teksti valmistui ajallaan kaiken tämän sairausrumban keskellä.

Sen verran nuttura kireällä sitä lopulta puursin, etten osaa vielä sanoa, millainen siitä tuli. Luulen, että ihan hyvä. Sankarista tuli kaikkea muuta kuin nössö jees jees -mies, mutta tosipaikan tullen minusta ihan rakastettava. Sankaritarkaan ei ole vieno ja kaino, vaan sanavalmis toiminnan nainen. Ajattelisin, että heistä tuli aika todenmakuisia hahmoja hyvine ja huonoine puolineen.

Tämä Lääkäri-pokkari näkee päivänvalon toukokuussa. Nyt keskityn pari viikkoa ihan muuhun, eli asiakaslehden juttuihin. Kansijutun haastattelun litterointikin jäi kesken pokkarin loppurutistuksen keskellä, ja se jatkuu NYT! *klik*

Yksikin lukija on iloinen asia

tyhma tytto nk kansi enkeli maantiellä kansi.jpg

Kiireinen ja väsähtänyt kirjoittaja ilahtuu pienistä asioista.
Tänään kirjauduin Books on Demand -tililleni pitkästä aikaa, ihan vaan kokeillakseni, onko palvelun salasana vielä muistissani. Olihan se, ja tilastoista paljastui, että e-novellikokoelmiani on ostettu muutama kappale! Ei niillä tekijänpalkkioilla vielä kuoharipulloa osteta, mutta pystyn tarjoamaan leivoskahvit ystävälleni, joka suunnitteli Sara Stormille logon ja otti hienon kansikuvan Tyhmä tyttö kostaa -novellikokoelmaani 🙂

Jos teillä on kodittomia tekstejä kovalevyllä, suosittelen lämpimästi BoDin tarjoamaa palvelua. Rikastunut en siis ole, mutta minusta on kivaa, että novellit pääsivät tällä tavalla vielä lukijoiden ulottuville. Toivottavasti ovat viihdyttäneet niitä, jotka ovat killinkinsä uhranneet ja ostaneet.
Elisa Kirjassa Enkeli maantiellä -kokoelma muuten maksaa jostain syystä 1,90 euroa ja muualla 1,99 euroa.

Haavoittumattomuuden kupla

timanttikansiPostiluukusta kolahti kollegan Timantti-pokkari. Se päätyi pinoon, joka on viime kuukaudet kasvanut lipaston kulmalla – se on ”ainakin selailen” -pino. Olen harmikseni ehtinyt lukea muiden pokkareista vain takakansia, aika on yksinkertaisesti ollut liian tiukilla.

Tämän Johanna Salon pokkarin takakansiteksti kiteyttää jotain olennaista rakastumisesta: ”Onko Tinjan elettävä elämänsä ikuisena numero kakkosena? Vai voisiko joku lopulta oikeasti valita hänet?”
Olla jollekin se maailman ihanin, sitähän me toivomme. Eikä tietenkään vain jollekin, vaan sille, joka omasta mielestä on ihana.Tuo ihana tahtoo minut eikä ketään muuta!

Viime kuukausina on puhuttu paljon erilaisista kuplista, syyllistetty niissä eläviä ihmisiä. Siellä me lillimme omahyväisinä emmekä näe ulkopuolelle, punavihreät ja muut.
Rakastuneetkin elävät kuplassa. Se oli muistaakseni Merete Mazzarella, joka jossain romaanissaan kirjoitti haavoittumattomuuden kuplasta. Sinne ihminen pääsee rakastuessaan. Siellä hän pörrää onnesta juopuneena, kaiken arvostelun ulottumattomissa. Hän ei enää halua miellyttää kuin sitä yhtä ainoaa ihmistä, hän tuskin enää kuulee ja näkee muita. Hän kelpaa jollekin juuri tällaisena, hän on hyvä ja riittävä ja just oikeanlainen.
Minä en ihmettele yhtään, että jotkut ihmiset ovat koukussa rakastumiseen 🙂

Nuokkuu läppärin ääressä

nuokkuvat
Tänään oli niitä sellaisia päiviä, jotka saivat pitkästä aikaa harkitsemaan alanvaihtoa. Minulla oli lyhyen tekstin dedis, ja loppupäivä oli tarkoitus pyhittää pokkarille. Ei onnistunut.

Olin ensinnäkin rättiväsynyt heti aamulla. Antibioottikuuri oli sekoittanut lapsen vatsan, ja hän huuteli äitiä viereensä pitkin yötä. Kääntyili ja valitti unissaan. Heräsin jokaiseen inahdukseen. Välillä valvoin kuunnellen, koska meteli alkaa taas. Ainoastaan puoli neljästä puoli seitsemään nukuin jotakuinkin yhtäjaksoisesti. Aamulla olin lopen uupunut ja kiukkuinen, ja sitten varsinainen rumba vasta alkoikin.

Tuli puhelu, että esitetekstit, jotka alunperin piti tehdä tammikuussa ja joihin en koskaan saanut briiffejä, on tehtävä nyt. Heti. Kai ehdin tehdä puhelimitse kolme pientä haastattelua ja muokata niistä kivat tekstit? Nikottelin hetken mutta myönnyin. Olinhan luvannut tehdä ne, tosin tammikuussa. Helmikuun piti olla varattuna ihan muulle.

Yksi vastahakoinen haastateltava yritti lykätä hommaa kiireidensä takia, toinen jahdattiin hiihtolomalta vastaamaan kysymyksiini. Taittaja lähetti minulle päivän aikana kahdeksan meiliä. Joko on valmista, eikö vieläkään, laita vaikka raakaversiot tulemaan, että voin sovitella tekstejä paikoilleen ja niin edelleen.

Minä taoin näppistä pää punaisena. Tarkistutin ja korjasin ja lähetin. Tuskin ehdin jotain lounaaksi haukata. Väsytti ja närästi. Ja takaraivossa alkoi kyteä sellainen suunnitelma, että mitä jos kirjoittaisikin jatkossa vain kauppalistoja, ja menisi oikeisiin töihin. Sellaisiin, joista voisi jäädä kotiin sairasta lasta hoitamaan, eikä se tarkoittaisi yötöitä. Joista kertyisi palkallista lomaa. Jossa olisi työterveyshuolto.

Pakkohoitoon

lapinlahti

Lapinlahden entinen mielisairaala Helsingissä.

Kyllä tuo edellisessä postauksessa mainittu henkilöhahmo lähteekin poliisikyydillä mielisairaalaan pakkohoitoon. Hän on vaaraksi muille ihmisille ja ehkä itselleenkin.

Pokkarin seitsemäs luku on tänään ollut työn alla. Nyt on se vaihe, että tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin. Ihmisiä on hengenvaarassa. Yksi murhaaja on paljastunut. Tuleeko toisestakin henkilöhahmosta murhaaja, vai pelastuvatko hänen uhrinsa?

Ai että minun viimeaikaisissa pokkareissani on vilissyt murhaajia, muita rikollisia ja poliiseja? Se on totta. Sekin on totta, että läppärini kovalevyllä on vuosikausia ollut dekkarikäsikirjoitus, joka kaipaisi perusteellisen käsittelyn. Sekä puolikas toista dekkaria. Ja fragmentteja kolmannesta dekkarista. Plus idea sarjan neljänteen dekkariin. Enää pitäisi löytää vain aikaa kirjoittaa ne (tai edes se ensimmäinen) valmiiksi ja tarjota jollekin kustantajalle.

Pari vuotta sitten tuttu kutsui tilaisuuteen, joka haiskahti verkostomarkkinoinnilta. Epäluuloisena tivasin, mistä mahtoi olla kyse. Hän ei halunnut kertoa etukäteen. ”Se on nähtävä itse”. Kieltäydyin menemästä. Kerroin että ainut tuote, josta olen kiinnostunut, on pilleri tai pulveri, jolla saa taiottua lisää tunteja vuorokauteensa. Jos sellaista löytyy, saatte minusta tukkuostajan, ja tiedän muutaman muunkin kiinnostuneen.
Uutta kutsua ei ole tullut.

Sairastuvalta, päivää

En valita, koska lapsi heräsi tänään jo pari piirua terveempänä. Ehkä tämä tästä.

laakkeet

Eilen kävin hänen kanssaan lääkärissä. Kun lääkäri kurkki potilaan nieluun ja kuunteli keuhkoja, minä vakoilin lääkärin työpöydän vierelle kiinnitettyjä ohjelappuja.
Oli muun muassa ohje asiakkaan lähettämisestä psykiatrisen poliklinikan päivystykseen. Tajusin, että sinnehän minä lähetän yhden tyypin itsekin, nimittäin tekeillä olevassa pokkarissani. Olin miettinyt vankilaa, mutta kaverihan sekoilee siihen malliin, että psykoosissahan hän selvästi on.

Ei naurata ei

Lapsi on kolmatta kertaa kipeänä muutaman viikon aikana. Eilen kun sähköpostiin kilahti iloinen ja pirteä tiedustelu, että missä vaiheessa asiakaslehden jutut mahtavat olla, oli ensimmäinen reaktio vastata että EI MISSÄÄN VAIHEESSA JA MITÄ TE MINUA AHDISTELETTE, KUN DEADLINEEN ON AIKAA MONTA VIIKKOA!!! Sitten järkikulta riensi muistuttamaan, ettei kyselijä voinut tietää minun valvoneen viime yönä lapsen kanssa paijaamassa tulikuumaa otsaa, juottamassa vettä ja annostelemassa nestemäistä Buranaa.

Tässä ohessa Lääkäri-pokkari on onneksi edistynyt mukavaa vauhtia, sillä kipeä lapsi lepää ja nukkuu aika paljon.Tietysti toivon, että vouhotus ja touhotus alkaisi, sillä se tarkoittaa paranemista.

Tämän päivän uutisvirrasta silmään osuivat Turun kaupunginsairaalan psykiatrisilla osastoilla tapahtuneet väärinkäytökset. Ihan käsittämättömiä juttuja, sellaisia, joita ei millään uskoisi tapahtuvaksi nykyajan Suomessa. Lääkäri-pokkaristi alkoi tietysti miettiä, voisiko teema olla esillä jossain tulevassa tarinassa.

Löytää vahvat ja välttää rentut

Hesarissa julkaistiin tänään urheiluaiheinen mielipidekirjoitus, jonka sävy oli aika sovinistinen.

”Miehet ovat kilpailuhenkisiä, naiset perhekeskeisiä. Urheilu, jopa sotaan viittaava urheus, sopii miehille. Jos naiset urheilevat, he nauttivat enemmän pehmeistä arvoista kuin ennätyksistä ja vastustajan nujertamisesta.” Näin kirjoitti tämä urheiluhistorioitsija Hannu Eklund, ja olihan tuo nyt niin tunkkaista kamaa, että lähinnä vain nauratti.

Kommenttiosastoa vilkaisin sen verran, että haaviin sattui tämmöinen helmi:
hs mielipide

Kuinka ollakaan, Lääkäri-pokkarissani pääpari on juuri tänään käynyt tulikivenkatkuista, urheilua sivuavaa keskustelua pururadalla 🙂