Hetken tie on kevyt

Tekeillä oleva Lääkäri-pokkari alkaa niin, että päähenkilön elämä järkkyy. Poliisi tulee IMG_3187sisälle hänen asuntoonsa karmit paukkuen, ja sen jälkeen mikään ei ole enää entisellään. Sukulaiset ja ystävät kääntävät selkänsä yksi toisensa jälkeen Pauliinalle, joka lähtee aloittamaan uutta elämää kauas pois.

Hän ajaa kohti uutta kotiaan, paikkakuntaa, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. Hänen mielensä on niin raskas ja musta, täynnä mennyttä, ettei hän jaksa odottaa tulevalta yhtään mitään. Pitkän ajomatkan loppusuoralla hän ihailee tienvarren 004kaunista maalaismaisemaa, ja ensimmäistä kertaa viikkokausiin toiveikkuus nostaa hänessä varovasti päätään. Ehkä tästä tulee vielä hyvä, hän ajattelee. Ehkä uusi kääntyvä lehti elämässä tuo tullessaan hienoja asioita, vaikka niitä ei vielä ollutkaan näkyvissä.

Kun kauneus on tarpeeksi suurta, pieni hetkikin sitä voi olla hyvin terapeuttinen kokemus.

Mainokset

Tästä se taas lähtee

Uusi pokkari nimittäin. Vuorossa on Lääkäri, ja aloitin tänään hahmottelemalla henkilögallerian ja juonen. Keksin taas kolme mielestäni aivan loistavaa sukunimeä: WP_000625Hallajoki, Luhtavainio ja Raikki. Jos joku miettii sukunimen vaihtoa, niin nämä ovat käytettävissä 🙂 Tosin varoituksen sana: Luhtavainiosta tulee tässä Lääkärissä aika kauhea tyyppi.

Aion pokkarissa kuvata lääkärin työskentelyä syrjäkylän pienellä terveysasemalla, jonne tullaan tutkituttamaan pikkuvaivoja. Mitään dramaattista sairautta tai vammautumista en ajatellut tällä kertaa käsitellä. Sellaiset vaativat aina oman taustatyönsä, sillä en tahdo kirjoittaa puutaheinää. Lähipiiriini kuuluu kaksi sairaanhoitajaa, heiltä voin tarkistella yksityiskohtia. Aika surutta olen myös jauhanut pokkarimateriaaliksi kaikki sukulaisten minulle vuodattamat sairauskertomukset…

Netti on pullollaan alan tietoa, Terveyskirjastoa sun muuta. Monet sairastuneet myös pitävät terapia- ja vertaistukimielessä blogeja. Niistä olen saanut paljon tietoa eri sairauksien oireista ja hoidoista.

Lukukokemukset ovat välillä rankkoja. Esimerkiksi raskaisiin syöpähoitojaksoihin tulee väkisinkin eläydyttyä kun tietää, että kaikki se on tapahtunut jollekin oikeasti. Pari kertaa on kohdalle sattunut, että blogin viimeinen merkintä on jonkun muun kuin alkuperäisen pitäjän, ja siinä kerrotaan, että bloggaaja on menehtynyt sairauteensa. Ne ovat pysäyttäviä hetkiä. Minä kirjoitan sairauksista fiktiota, mutta monelle ne ovat joka päivä totista totta, eikä loppu ole aina onnellinen niin kuin pokkareissa.

Oliko Regina naisten pornolehti?

Yritän löytää kodistamme tilaa mummolasta saapuneille kirjoille. Tehtävä vaikuttaa toivottomalta. En raaski hävittää yhtään mitään. Kirjoja en nyt ainakaan, vaikka hyllyt (6 kpl) pursuavat yli, ja kaapeissa jonottaa hyllypaikkaa kirjapino jos toinenkin. Myös lehtiä löytyy ”jokunen” laatikko.

Olen säästänyt Regina-lehtiäkin, sekä vanhoja että ”Regina kakkosta”. Niitä katsoessa palasi taas mieleen puolisoni ilme, kun aikoinaan kerroin hänelle kirjoittavani Reginaan. ”Reginahan on… tuota… eikös se ole…?” hän äkisteli. Hän oli siinä käsityksessä, että se oli naisten pornolehti.

Eikä hän ole ainut, joka oli tuota mieltä. Eräs ystävä kertoi tuttavastaan, joka tilasi Reginaa, ja se toimitettiin pyynnöstä hänelle ruskeassa kirjekuoressa. Siis niin kuin muutkin pornolehdet. Koska eikös Regina olekin sellainen, eh, tuota… Vähän kakisteltuaan hän sai sanottua, että eikö siellä olekin niitä juttuja, joita naiset lukevat ja masturboivat samalla.

Kirjoittaessani Reginaan novelleja en koskaan ajatellut kirjoittavani pornoa. Erotiikkaa toivottiin juttuihin ja sitä kirjoitin. Mutta että pornoa? Okei, myönnän että mielikuvani pornosta voi olla väärä. En ole sitä kuluttanut koskaan ja olen siinä käsityksessä, että pääosassa on kuvallinen materiaali ja mahdollinen teksti on suoraviivaista aktikuvausta, jossa eritteet roiskuvat.

Muistaakseni en ole edes nähnyt pornolehteä sen koommin, kun naapurinpoika näytteli isänsä varastoista kähveltämää Kallea tai Jallua kotiemme välissä kulkevassa ojassa. Siinä esiteltiin isoja tissejä ja leviteltiin hämmentävästi kaikenlaisia reikiä. Lehteilin sivuja viileänrauhallisesti, koska en halunnut olla kirkuva iik hyi kauheeta -tyttö. Tosiasiassa jotkut roiseimmat poseeraukset jäivät verkkokalvoille kummittelemaan pitkäksi aikaa ja aiheuttivat vilunväreitä. Jos ”se” on tuollaista, niin minä en kyllä ikinä ala…

Mutta okei, olihan Reginassa rohkeampaakin materiaalia kuin novellit: ”Naisen unelmat” eli eroottiset fantasiat. Niitä en koskaan kirjoittanut, koska ajattelin olevani liian tylsä siihen. Luin muutaman ja ne naurattivat. Siitä päättelin, ettei se ollut minun lajini.

Ehkä ”Naisen unelmat” sitten olivat joillekin sitä käsityömateriaalia. Ehkä minun novellinikin olivat sitä. Ei haittaa. Romanttisen viihteen on tarkoitus viihdyttää, voihan se olla myös apuväline itseviihdytykseen.

En punastu. Enää ainakaan 😉

Otan sinut vaikka väkisin

Mitä mitä kamalaa, kirjoitanko jotain raiskaustarinaa? En toki, tuo otsikkohan on vain polvatyhden Anni Polvan kirjan nimi. Minä olen juuri saanut mummolastani ”perinnöksi” muutaman laatikollisen kirjoja, mukana ne samat Anni Polvat, jotka olen aikoinaan teinityttönä siellä lukenut mustissa nahkanojatuoleissa.

Kirjat tuoksuvat mummolalta, ja niitä selaillessa suuhun nousevat tuoreiden mansikoiden, meriveden ja sokeriherneiden maut. Niiltä maistuivat ne kesät, jotka luin mummolan salin viileässä hämärässä. Kesätöissä mansikkamaalla, pellolta päästyä uimaan, ilta kului lukien. Mummolassa oli koko salin seinän mittainen, kattoon asti ulottuva kirjahylly täynnä aarteita. Olisi siellä ollut maailmankirjallisuuden klassikoitakin, mutta minä luin Polvat, Pohjolan-Pirhoset ja Jalna-sarjan…

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Prinsessan lahja

Vietän pientä taukoa romantiikan kirjoittamisesta, sillä työn alla on erään yrityksen asiakaslehden artikkeleita. Kirjoittamisen sijasta luen romantiikkaa. Yöpöytälukemisena on nimittäin kollegan pokkari: Soile Jokirannan Timantti nimeltä Prinsessan lahja.

Kun uusi pokkari ilmestyy, ainakin selailen sen läpi. Milloin vain ehdin, pyrin lukemaan kollegoiden tarinoita. On hyvä olla jengoilla siitä, mitä he kirjoittavat, etten tulisi itse sattumalta kirjoittaneeksi liian samanlaista tarinaa.

Ja vaikka ajatuksena on lukiessa tehdä jonkinlaista analyysia siitä, mikä pokkarissa on erityisen hyvää ja mistä voisin siitä itse kirjoittajana oppia, kyllä minä yleensä eläydyn tarinaan ja antaudun tekstin vietäväksi.

Prinsessan lahjan pariin minut houkutti tietysti pokkarin takakansi. Titanicilta peräisin WP_003341oleva sormus, oo!

Timantti-pokkarissa on tosiaan aina timanttikoru, joka jollakin tavalla päätyy päähenkilön haltuun. Timantti voi olla saatu, peritty, varastettu, löydetty, kadotettu, mitä vain. Ensimmäinen ajatukseni suunnitellessani uutta Timantti-pokkaria onkin yleensä että voi apua, mitä ihmettä nyt taas keksin timanttijuoneksi. Että olenkohan jo käyttänyt kaikki mahdolliset variaatiot.

Tähän asti jokin uusi idea on aina löytynyt, ja Prinsessan lahja on hyvä esimerkki siitä, miten kiehtovia menneisyyteen ulottuvia juonenkäänteitä timanttikoruunkin voi punoa.

Koulukiusattu kostaa

Elokuun Lääkäri ilmestyi tänään, ja tältä se näyttää. Tarinan päähenkilö on WP_003319työterveyshoitaja Helena, jonka mielen pohjalla kaihertavat kipeät muistot koulukiusaamisesta. Lapsuudessa koetut nöyryytykset saavat hänet edelleen aina odottamaan pahinta elämässään. Helena ei ole tavannut kiusaajaansa sitten yläasteen, mutta nyt heidän polkunsa kohtaavat, ja Helenalle aukeaa herkullinen tilaisuus kostaa.

Olennaisena osana tarinaa on tietysti ihana mies: leikkiä laskeva lastenlääkäri. Siis kaunis hoitaja ja komea lääkäri, kyllä vaan 🙂 Omasta mielestäni heidän välillään kipinöi kauhean kivasti. Ovatkohan lukijat samaa mieltä?

– Ääh. Painu kuuseen! Helenalta lipsahti, ja sitten häntä itseäänkin alkoi naurattaa. Koska hän oli viimeksi käskenyt jonkun painua kuuseen? Kouluaikoina varmaan.
Toni Linnanjärveä toivotus huvitti suunnattomasti.
– Ihanko joulukuuseen pitäisi ripustautua vai riittäisikö tavallinen? hän virnuili.
– Onko sinulla joulukuusi syyskuussa? No, kyllähän minä tiesin, että olet outo, Helena kuittasi, ja mies hymyili aina vain leveämmin.
– Ei minulla voi olla joulukuusta koskaan, sillä hullu kissani kaataisi sen heti paikalla.
– Jostain olen lukenut, että lemmikit ja omistajat muistuttavat toisiaan.

Sinne meni

Lokakuun Timantti-pokkarin käsikirjoitus lähti eilen Kolmiokirjalle.  Oikoluku jäi iltaan, mikä aina hiukan harmittaa – väsyneet silmät eivät välttämättä löydä lyöntivirheitä tai huomaa tiheästi toistuvia samoja ilmauksia. Tekstissä oli epäilyttävän vähän korjattavaa…

Tästä tuli tummasävyinen pokkari. Minulla se tuppaa olemaan joko tai: paljon kepeää hassuttelua, humoristisia hahmoja ja hullunkurisia käänteitä – tai ei sitten ollenkaan. Kun lähtökohta on se, että päähenkilö menettää avopuolisonsa, en näe vitseille tilaa.

Tulikohan tästä tarinasta liiankin synkkä? Korvaako päähenkilön löytämä onni riittävässä määrin hänen kokemansa vastoinkäymiset ja vääryydet? Näille asioille olen tässä vaiheessa itse täysin sokea. Kun valmis pokkari kolahtaa postiluukusta, minulla on tapana pikalukea se selaillen. Silloin kokonaisuus hahmottuu lukijan näkökulmasta. Yleensä olen ollut tyytyväinen 🙂