Kukkuu!

joulu2017.jpgEi ole hyvä aika kukkua, kun pitäisi jo nukkua. Olen vain ollut lapsen kanssa kahden pari vuorokautta, ja pikku herhiläinen on ollut niskassani nonstoppina. Vasta näin myöhään illalla on hetki omaa aikaa. En tee mitään erityistä, vain istun sohvalla, nautin hiljaisuudesta ympärilläni ja järjestän ajatuksiani.
Päivän mittaan on vähän siivottu, vähän leivottu ja leikitty paljon. Naapurit eivät tänä vuonna saa itse askarreltuja kortteja, koska pääaskartelijalla on askarteluväsymys. Sen sijaan laitoimme jouluisilla tarroilla koristeltuihin minigrip-pusseihin muutaman vastaleivotun pikkuleivän, ja tonttupoika saa mennä huomenna rimputtelemaan ovikelloja.
Jouluruokaa ei ole, eikä tule. Tai ehkä porkkana- ja perunalaatikkoa, kaupasta valmiina. Aikaisintaan joulupäivänä. Aattona menemme lähelle sukuloimaan, ja aiomme siellä istua iltaa muutaman hengen porukalla ja syödä raclettea. Joulupukki toki käväisee, koska meillä on lapsukainen matkassa. Mukaan otettavaksi teen jälkiruokaa, jossa on piparirahkaa ja piparimuruja. Siinäpä ne ”jouluisuudet”. Ihan riittävästi minusta. Kinkku ei kuulu meillä ruokavalioon, eikä kukaan tykkää rosollista tai lipeäkalasta. Laatikotkin ovat vähän niin ja näin. Niitä syö muutaman lusikallisen ihan mieluusti kerran vuodessa, mutta että alkaisin sen takia kuoria, pilkkoa, keittää, muhentaa ja paistaa – ei ikinä. Elämä on sellaiseen liian lyhyt, vaikka olisi minkä mittainen.

Jotain jos ehtisi pyhinä lukea, olisi aika kiva.
Ehkä ehtii jotain kirjoittaakin. Se vasta kiva olisikin.
Kaikkein kivointa olisi saada säidenhaltijoilta armoa ja päästä ulkoilemaan – kävellen, juosten, luistellen.

Mainokset

Ovella kolkuttaa

Lapsi taas päiväkodissa, joten sain tälle vuodelle vielä yhden kokonaisen työpäivän. Kiitollinen siitä. Nyt ei pitäisi olla pakollisia töitä joululoman aikana.

Pokkarin editointi valmistui juuri äsken. Tarina lähtee eteenpäin nimellä Rakas myrskykeiju. Saapa nähdä, onko se liian outo päätyäkseen pokkarin kanteen asti. Myrskykeiju tosiaan on lintu, ja pokkarissa siitä tulee myös sankarittaren lempinimi.
En oikein vielä osaa olla mitään mieltä tuosta pokkarista – siis että miten se laadullisesti vertautuu aikaisempiini – mutta ainakin olen ylpeä monesta henkilöhahmosta. Niin ja hienosta, ihan itse keksimästäni sukunimikavalkadista: Vaahtosalmi, Lakisto, Ojakkala, Silfvermalm. Kaksi keskimmäistä on poimittu Uudenmaan kartasta, eka ja vika ovat yhdistelmiä olemassa olevista sukunimistä.

Yksi pieni teksti valmiiksi vielä, sitten: joulu. Se. Päässä surisee, kun yritän hahmottaa, keitä kaikkia on vielä muistettava jotenkin ja mitä on haalittava kaupoista. Siskonlapsia, kummilapsia lahjottava. Naapureita. Omaa isää, joka viettää huomenna syntymäpäiväänsäkin.
Muutama sähköpostitervehdyskin pitäisi ajan ja ajatuksen kanssa rustata. Päiväkodin tädit ja sedät on jo lahjottu, tänä aamuna kävin viemässä suklaata ja halaamassa myös keittiön tädin, jonka ruuat ovat lapsukaisen mielestä huomattavan usein parempia kuin äidin pöperöt.
Leipoakin vielä pitäisi. Jos saisi aikaiseksi jotain hienoja pikkuleipiä – vaikka lusikkaleipiä – veisin niitä naapurillekin, joka viikonloppuna pysäytti minut pihalla kertoakseen, että hänen siskonsa on sairastunut syöpään, joka luultavasti tappaa tämän muutamassa kuukaudessa. Eräs toinen tuttu on menettänyt siskonsa syövälle juuri nyt joulun alla – saman ikäisen siskon kuin itselläni on. Ei ole kaikille ilon juhla tämä, vaikka niin soisi.
Itseä syö eniten edelleen jatkuva välirikko perheenjäsenen kanssa. Kohta on puolitoista vuotta aikaa siitä, kun olemme tavanneet. Viimeisestä puhelusta kohta vuosi. Silloin hän soitti haukkuakseen minut pataluhaksi siitä, että olin (mielestäni) yrittänyt auttaa häntä.
Vuoden verran olen tutkinut itseäni löytääkseni sen kymmenennen posken, jonka kääntää lyötäväksi. Pitäisihän sen löytyä, koska kyse on sairaasta ihmisestä, joka ei enää tiedä, mitä tekee. Silti en saa saa tartuttua toimeen. Vähän lohduttaa, että molemmat sisarukseni ovat yhtä neuvottomia. Tai ei tietenkään lohduta, mutta lieventää syyllisyyttä.

No niin, menipä taas synkäksi. Iloiseksi lopuksi mainostan, että Sinut minä tahdon -blogissa on jälleen romantikoille joulukalenteri. Huomasin sen vasta äsken. Viime vuonna Satu oli kirjoittanut jokaiselle päivälle romanttisen novellin, tänä vuonna luukuista löytyy jatkokertomus. Hauska idea jälleen. Jospa joulunpyhinä olisi aikaa lukea se.

Köh köh

Yskäinen (jälleen, voih) lapsi kotona, ja äidin työsaldo jäi hyvin laihaksi. Läppärillä jäpittämisen sijaan olen leiponut pipareita, pelannut lautapelejä, koonnut palapelejä ja leikkinyt junaradalla.
Mainostoimiston hommat on nyt saatu kuitenkin pois alta. Pokkarin viimeistelyyn on muutama päivä aikaa. Olen editoinut siitä puolet, joten pari tuntia työaikaa riittää siihen. Toivottavasti huomenna onnistuu.

Eilen illalla tuli kukuttua puolille öin, kun luin loppuun Marja-Leena Tiaisen

kooma kansi.jpg

Tiaisen kirjassa on tosi kaunis kansi.

nuortenkirjan Viestejä Koomasta. Viimeisen vuoden aikana lukemieni nuortenkirjojen joukossa se sijoittuu jonnekin keskikastiin. Sujuvasti kerrottu eikä ontunut missään vaiheessa. Ammattilaisen työtä. Tuli taas kuitenkin aika monta niitä sellaista ”sanoisiko kukaan 15-vuotias noin” -kohtaa.
Äsken googlasin ja luin muutaman arvostelun. Aikuiset kriitikot ovat kehuneet kirjaa kovasti, mm. Savon Sanomien arvostelija. Mutta kun avasin GoodReads-kirjavinkkaussivuston, löytyi sieltä paljon kriittisempiä arvioita (kiittäviä toki myös). Avatariensa perusteella teinit (tai ainakin aika nuoret naiset) huomauttivat juuri uskottavuuden puutteesta henkilöhahmoissa.
Päähenkilöä moitittiin myös tylsäksi, eikä Silva Marras tosiaan mikään säkenöivä persoona ollut. Joku oli suivaantunut ylipainoisesta henkilöhahmosta, joka oli kiusaamisen vuoksi itsemurhan partaalla, mutta heti muutaman kilon laihduttuaan alkoikin kukoistaa ja menestyä.
Samankaltaisia oikopolkuja kirjassa oli muitakin, ja niistä tulee helposti halpisfiilis tai miksi sitä nyt kutsuisikaan – fiktiivisille ihmisille on helppo kirjoittaa yksinkertaisia ratkaisuja ongelmiin, jotka oikeassa elämässä ovat tosi vaikeita.

Mainostoimistosta pyydettiin asiakkaalle kustannusarvio hommasta, jonka arvelin vievän 2-3 työpäivää, ja laskin arvion sen mukaan. Jos tuo homma toteutuu, alkaakin tammikuuni olla aika lailla täyteen buukattu. Helmikuu taas hiukkasen auki. Ehkäpä teen jo asiakaslehteä. Toivottavasti.
Ukko.fi lähetti ilmoituksen, että YEL-laskuni on maksettu. Kiva muistutus siitä, että yrittäjiähän tässä ollaan, yrittäjän olemattomalla työttömyysturvalla ja tulevalla lähes olemattomalla eläkkeellä. Huoh.

Valekevät

kansallisteatteriEilen kun odotin bussia, näytti ja kuulosti ihan keväältä: taivas oli huikaisevan sininen, aurinko paistoi, lokit lentelivät Kansallisteatterin yllä. Ikävä täytti sydämen. Oli ikävä vihreyttä, lämpöä, valoa, kesän tuoksuja, kukkia ja perhosia, uimarantaa ja polkupyöräretkiä.
Ei näin tietenkään pitäisi elää: että raahustaa puolikuolleena puolet vuodesta odotellen sitä toista puolikasta. Loskasta ja pimeästäkin pitäisi varmaan ammentaa iloa. Sepä vasta olisi kaikkien elämäntaito-oppaiden äiti ja varma bestseller, joka kertoisi, miten se tapahtuu.

Haikailu seis ja hommiin, sillä niitä riittää. Eilisen tynkätyöpäivän saldona Lääkäri-pokkari on valmis – melkein. Editointikierrokselle jäi noin viidensadan sanan vajaus. Homma jäänee maanantaihin, sillä tänään yritän saada kaikki kolme haastattelua kasaan, lisäksi pari muuta pikku tekstiä samalle toimeksiantajalle.

Eilen soitteli sitten uusikin yhteistyökumppani. Sain aiheen ensimmäiselle jutulle, jonka kirjoitan heille tammikuussa. Lyhyt puhelinhaastattelu, siitä yhden liuskan uutistyylinen juttu. Puolen päivän homma, arvelisin. Jos noita tipahtelisi tuon tuostakin, olisivat ne mukavaa tilkettä reikäiseen palkkapussiin.

Aloin eilen taas lukea uutta nuortenkirjaa, Marja-Leena Tiaisen Viestejä Koomasta vuodelta 2016. Se on jonkinlainen teinien Oneiron, josta osa sijoittuu elämän ja kuoleman välitilaan.
Pääsin noin puoleen väliin ja uskon tietäväni, miten tarinan jatko menee. Se kiinnostaa, osaako Tiainen kertoa arvattavissa olevat asiat kiinnostavasti. Tosin on muistettava, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu tädeille. Varhaisteinit eivät arvaa ja aavista samalla tavalla kuin vanhemmat lukijat, joilla on takanaan tuhat ja yksi enemmän ja vähemmän kaavamaista tarinaa.

Kauniiksi lopuksi joulukuun Lääkäri-pokkarin mainos. Valheita ja viettelyä kertoo valheita takakansi.jpgidentiteettivarkaudesta, ja yhden hahmon esikuvana oli oma tuttavani, josta sain aiemmin tänä vuonna tarpeekseni. En ole tavannut häntä sen koommin. Pari päivää sitten häneltä tuli joulukortti, joka kyllä laittoi hiukan miettimään, josko minun pitäisi yrittää olla vähän suurempi ihminen.
Korttia en kuitenkaan lähetä – sen lopetin jo monta vuotta sitten ekologisista syistä. Lähetän sähköisiä joulutervehdyksiä ja lahjoitan muutaman kympin eli ne joulukorttirahat jollekin hyväntekeväisyyskohteelle. Tämän vuoden saaja on vielä päättämättä, kovin monta kättä on ojossa ja kaikilla hyvä asia.

L2017kannet.jpg

Muistikirjan muotoinen stalkkeri

muistikirja

Ei näytä kovin vaaralliselta, mutta.

Kaukaisesti muistan ne ajat, kun jouluostoksia oli kiva tehdä. Nykyisin se on silkkaa tervanjuontia. Tavaraa on paljon, sitä on liikaa, ja sieltä joukosta sopivan etsiminen on kamalan työlästä.
Mikä tavarataivas, ajattelin maalaistyttönä kauan sitten, kun pääsin ensimmäistä kertaa Stockmannille. Nyt se ja muut suuret tavaratalot ovat mielestäni helvettejä, joihin menoa välttelen viimeiseen saakka. Yritän ajatella, että kaupasta toiseen ravaaminen on  hyötyliikuntaa. Kahvin jälkeen lähden. Mutta vain, koska on pakko.

Shoppailua siis aamupäivän ajan (toivottavasti se riittää) ja töitä iltapäivällä. Sain tehtyä eilen 2/3 puhelinhaastattelua, ne pitäisi kirjoittaa jutuiksi. Toinen syntyy vaivatta, toisessa on pähkäilemistä – ihan siitä syystä, että toinen haastateltava oli kuivan asiallinen, toinen puhelias ja iloinen. Teksteistä pitäisi kuitenkin saada yhteismitallisia, kepeitä ja viihdyttäviä. Mitähän hauskaa siitäkin vääntäisi, että ihminen kertoo harrastuksensa olevan omakotitalonsa nurmikon leikkaaminen…

Pokkarikin edelleen kyselee viimeistelyn perään. Vähän ihmetyttää, että mihin tämän viikko hupsahti, kun on jo torstai. Nuo mainostoimiston hommat ja pokkari pitäisi kyllä saada maaliin ennen ensi viikon puolessa välissä alkavaa joululomaa. Kiirehän tässä vielä tulee.

Aiemmin postasin vanhasta romaaniaihiosta, joka on palannut kummittelemaan. Tilanne ei ole rauhoittunut. Musta muistikirja, jonka välissä on kynä, väijyy minua joka paikassa. Se kyttää sohvalla, odottelee yöpöydällä, kutsuu luokseen. Viettelee, suorastaan.
Välillä siihen on pakko tarttua. Tähän mennessä on syntynyt 12 aukeamaa tekstiä. Siihen on kulunut aikaa, jonka voisin kai käyttää viisaamminkin. Lohdutan itseäni, että kyllä tämä flow tästä taas hyytyy, ja projekti palaa arkistoonsa. Niinhän minun teksteilleni aina tuppaa käymään – niille, joita ei ole minnekään tilattu ja joita ei siten ole pakko saada valmiiksi.
Tämän vuoksi tuntuu niin valtaisalta voitolta tuo askel, jonka selkokirjakäsis otti julkaisua kohti. En minä kuitenkaan ole vielä nuolaisemassa. Uskon, kun painotuore tekijänkappale on kädessäni. Tai korkeintaan sitten, kun kirja on kustantajan kirjaesitteessä.

Minä julkaisen kirjan! Ehkä.

ruutu.jpgEilen kopioin keskeneräiset työt pilvipalveluun ja nukkumaan mennessäni jätin tietokoneen tekemään pitkään lykättyä käyttöjärjestelmäpäivitystä. Jännäsin aamulla, miten mahtaa masiina käynnistyä. Tuttu kuviohan siitä taas tuli: kone alkoi määritellä päivityksiä järkyttävän hitaasti. Yhdestä kahteen prosenttiin kului parikymmentä minuuttia.
Koska osasin odottaa ongelmia, en liiemmin hermostunut. Tein hommia kynän ja paperin ja puhelimen kanssa ja kävin välillä vilkaisemassa tilannetta. Kun noin 20% oli koossa, kone käynnistyi uudestaan ja jäi surraamaan.
Lähdin tekemään ihan muuta ja kun pari tuntia myöhemmin palasin, oli tilanne sama. Otin virrat pois. Hetken ökistyään kone jatkoi päivitysten määrityksiä. Lähti liikkeelle 33 %:sta ja tahti hienokseltaan ripeytyi. Kun 100% oli täynnä, kone käynnistyi taas uudelleen ja tällä kertaa jopa ihan oikeasti. Puoli kahdelta se oli käytössäni.
Päivitykseen meni siis 5 h työaikaani. Että tuota. Toivottavasti joululomalla olisi aikaa vertailla läppärimalleja. Veronpalautusrahaa on jemmassa sitä varten.

Siitä onnekas päivä tuollaiselle säätämiselle, että minulla oli noita muita hommia. Nettiä ja sähköpostiahan tarvitsee pakostakin, mutta niitä pystyy käyttämään puhelimellakin.
Nyt tilanne on se, että minun pitäisi tehdä yksi tai kaksi puhelinhaastattelua vielä tänään. Yhden sain jo alta pois.

Sen verran on kuitenkin vielä pakko hihkaista onnesta, että selkokirjakäsikseni taisi eilen saada sitä kaivattua vihreää valoa tutusta kustantamosta, johon otin yhteyttä! Näillä näkymin tammikuussa lähtee Selkokeskukseen tukihakemuksia.

Töitä ja lunta

lumipuu2Vaiherikas aamu. Ensin katsomassa, miten lapsi esitti päiväkodin joulujuhlassa karhua (hienosti meni!). Sitten kotiin tekemään kiireistä tekstinmuokkausta tuttavalle, joka lanseeraa nettikauppaansa uuden tuotteen. Hauska tehtävä, sillä tuotteen idea on kiva, se on Suomessa valmistettu ja tyylikäs, eikä mitään kertakäyttökrääsää.
Tämän minä osaan: muokata jonkun muun tekemän sisällön sujuvaksi, myyväksi, hauskaksi – mitä toivotaankin.

Kirjoittaessa tupsahti sähköpostiin kysely halukkuudesta ryhtyä tuottamaan sisältöä uutiskirjeeseen. Kyselijä on sama taho, jonka asiakaslehteä jo teen. Voi kyllä kiitos! Säännöllinen ja jatkuva homma on erittäin tervetullut lisä työkalenteriin. Kuten niin monesti on tullut todettua (=valitettua), on älyttömän rasittavaa ja aikaa vievää haalia toimeksiantoja sieltä täältä.
Jos uutiskirjeen tuotannosta päästään yhteisymmärrykseen (sisältö, laajuus, hinta…), homma alkaisi ensi vuoden puolella.

Mitä muuta? No lunta! Tuiskuttaa kaunista, valkoista, keveää lunta. Tällaisena lumi on tervetullutta, puhtaana, valaisevana ja pehmeänä. Tuollaisessa voi kiskoa ipanaa pulkassa ja ihailla hänen tekemiään lumienkeleitä. Tuollaisessa tšehovilaisessa maisemassa voi työnteon lomassa lepuuttaa silmiään ja tuntea elpyvänsä.

Kutsumattomia vieraita

Viimeinen täysi työviikko ennen lapsen joululomaa. Listasin aamulla tekemättömiä

jaana

Siipan tuliainen mummolasta. Kansi on ainakin korea.

hommia, ja yhtäkkiä olikin taas kiireen tuntu. Töitä ja sitten sitä kaikkea, mikä liittyy vuodenaikaan: tilattava sukulaisille valokuvasuurennoksia lapsesta, mietittävä ketä ja millä tavalla pitää jouluna muistaa, päätettävä perheen kanssa missä vietetään joulunpyhät ja ketä kaikkia tavataan.
Yhdeksi päiväksi on lähdettävä kaupungille juoksemaan kauppoihin, ei yhtään huvittaisi. Lykkään sitä, kunnes on pakko. Laarit täynnä turhaa tavaraa ahdistavat vuosi vuodelta enemmän.

Mainostoimistostakin muistettiin puhelulla ja meilillä. Heidän hommiinsa isken kiinni huomenna tai keskiviikkona ja toivon mukaan saan ennen joulua pois käsistäni.

Siitä uudesta työjutusta ei ole kuulunut vieläkään. Oikeastaan en ehtisikään ennen joulua sen hyväksi tehdä mitään, joten ei haittaa. Se tietysti haittaa, jos kyseinen yhteyshenkilö tekee oharin.
On tympeää tuhlata aikaansa itsensä esittelyyn, työnäytteiden lähettämiseen ja ehdoista neuvotteluun, jos tulos on nolla. Tätäkin on nähty monet kerrat: luvattu meili tai puhelu jää vain saapumatta, ja jos itse kyselee perään, vastauksena on hiljaisuutta. Tämä siis sen jälkeen, kun on ensin sanottu, että hyvältä kuulostaa, aloitetaan yhteistyö. Aika paljon reilumpaa olisi vain suoraan ilmoittaa, että et ole sitä mitä juuri nyt etsimme, kiitos näkemiin. Sellaiseen ei ilmeisesti ole enää aikaa tuhlattavaksi. Toisten aikaa sen sijaan nämä tyypit tuhlaavat siekailematta.

Nyt yksi lyhyt teksti pakettiin ja maailmalle, niin päivän pakolliset ovat kasassa. Ei haittaisi, vaikka ehtisin pokkarinkin pariin vielä. Kaikkia kirjoitushommiani vain varjostaa nyt yksi juttu: todella monta vuotta vanha käsikirjoituksen tynkä, romanttinen historiallinen romaani, jonka henkilöt ovat heränneet ykskaks eloon. He käyvät pääni sisällä keskusteluja, pitävät päiväkirjaa ja kirjoittavat kirjeitä. Olen yrittänyt saada tyypit tyytyväisiksi kirjoittelemalla jotain viikonlopun aikana muistikirjaan. En ole suostunut avaamaan sitä ikivanhaa tiedostoa työstettäväksi, mutta jos ne eivät rauhoitu, on ehkä pakko ryhtyä joulunpyhinä siihenkin.

Draamakuningatar haaveilee

Koska en vielä palauttanut Inkeri Kilpisen näytelmiä kirjastoon (tai pikemminkin kirjavarastoon, sillä sieltä se minulle toimitettiin – vanhat näytelmät eivät ilmeisesti ole lainaajien mieleen), luin Rakas lotta -näytelmän kanssa samaan niteeseen painetun lyhyen Risto Ryti -monologinäytelmän Tuomioni. Tajusin sitä lukiessani perehtyneeni sota-aikojen tapahtumiin kohtalaisen hyvin, sillä mitään uutta tietoa se ei minulle oikeastaan tarjonnut. Ei suurta draamaa eikä yllätyksiä, vaan karuja faktoja historiasta. Uskon kyllä, että karismaattisen näyttelijän esittämänä tämä on voinut olla vaikuttava kokemus. Pikaisella googlauksella en löytänyt tietoa siitä, kuka Rytinä on ollut esimerkiksi televisiossa esitetyssä versiossa (MTV 1996: Risto Rytin tuomio).

Miksi nämä Kilpisen näytelmät niin kiinnostavat? Lähinnä varmaan siksi, että minä haluaisin kirjoittaa lisää näytelmiä, eikä minulla ole alalle muodollista koulutusta. Työkalut on siis kerättävä pakkiin lukemalla muiden kirjoittamia näytelmiä ja alan oppaita.
Jostain lukemastani opin enemmän ja jostain vähemmän. Ennen ensimmäistä näytelmääni luin mm. Leea ja Klaus Klemolan ”New Karlebyn”, ja siitä ei kyllä jäänyt käteen mitään. Kriitikoiden (myös hauskaksi) ylistämä näytelmä oli minulle lukukokemuksena melkein olematon. Sisältöä oli paljon, mutta viittaus- ja merkityssuhteiden verkko tekstin ulkopuolelle ei minulle monessa kohtaa avautunut lainkaan. En löytänyt sellaista muotoa tai muuta tarttumapintaa, mistä olisin voinut oppia. Trilogian kaksi aiempaa osaa toki olivatkin minulle täysin tuntemattomia, joten sillä oli ehkä osansa siihen, että tunsin olevani kuin paksun ikkunalasin takana – en nähnyt enkä kuullut sitä, mitä olisi pitänyt.

Ennen kaikkea siis haluaisin itse kirjoittaa lisää draamaa. Yksi vuosia muhinut aihe olisi valmiina. Minulla on kerättynä aineistoa aikanaan paikallisesti hyvin merkittävästä, mutta hankalan maineensa vuoksi unholaan painuneesta henkilöstä. Eräällä toisella ihmisellä on matskua vielä enemmän, ja muutama vuosi sitten pyöriteltiin ajatusta jonkinlaisesta yhteisprojektista. Se hautautui jonnekin ja pulpahti esiin keskustelussa puolitoista vuotta sitten. Haluaisin polkaista hankkeen käyntiin. Täytynee ehdottaa aiheesta palaveria tammikuussa.

Tänään ei ole maanantai

IMG_5865.JPG

Talvisodan muistomerkki Helsingin Kasarmitorilla.

Olen joutunut muistuttamaan itseäni oikeasta viikonpäivästä jo kolmasti tänä aamuna. Kai se on merkki siitä, että itsenäisyyspäivän vietto nollasi aivot. Tästä on hyvä jatkaa töitä. Kaiketi. Tosin aloitin työpäivän puhumalla siskoni kanssa tunnin puhelimessa ja nyt mietin, pitäisikö lähteä juoksulenkille, koska ei sada mitään ja on vielä valoisaa (tai ainakin tuollaista tasaista harmautta). Työpöydän ääressä voi jumittaa räntäsateellakin.

Eilisestä sen verran, että oli tunteikkain itsenäisyyspäivä koskaan. Silmät kostuivat liikutuksesta päivän mittaan monta kertaa. Tänä aamuna vielä jatkot, kun katsoin Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnan Finlandia-hymnin. Oulangan kansallispuistossa kuvattu hieno video ja pojat vetävät niin komeasti, että tämä täti oli vähällä pakahtua. (Anteeksi nyt vain niille, joiden mielestä 100-vuotiasta Suomea pitäisi juhlia vain fanittamalla tasa-arvoa, Nokian kännyköitä, Alman musiikkia ja kaikkea muuta kivaa, eikä tiristää itkua sortovuosia ja sotia muistelemalla.)

Lääkäri-pokkarista puuttuu enää viimeinen luku. Tämä loppu on kuin liukas pulkkamäki, kyytiin vain ja menoksi. Tunnelma on muutaman liuskan verran ollut peräti synkkä, joten vastapainoksi aion ympätä viimeisiin sivuihin keventävää huumoria.

Ensi viikolla sitten jo ihan muuta. Mahdollisesti yhtä projektia ihan uudelle yhteistyötaholle – ei romantiikkaa, ei hassuttelevia runoja, vaan oikein asiallinen lehtijuttu asiallisesta aiheesta, jota minulle ei ole vielä kerrottu. Vähän jännittää, sillä tällä jutulla koetellaan molemmin puolin yhteistyön sujuvuutta. Jos kaikki menee hyvin, töitä voisi olla tarjolla enemmänkin.
Minun puoleltani yksi ikuinen murheenkryyni on työn hinnoittelu. Kysyttiin, hinnoittelenko merkkimäärän vai minkä perusteella. Kerroin käyttäväni tuntiveloitusta ja pitkissä artikkeleissa sopivani hinnan etukäteen tilaajan kanssa. Vierastan tuota merkkimäärään perustuvaa hinnoittelua, koska tuotettavat tekstisisällöt voivat olla niin erilaisia. Jotkut jutut vaativat hirveästi taustatyötä, toiset vain sen, että hinaa itsensä jonnekin nauhurin kanssa.

Nyyrikkiin kirjoitan ainakin jatkokertomusta, ehkä muutakin. Etsiessäni ihan muita juttuja löysin koneeltani peräti kolme käyttämätöntä synopsista novelleiksi. Jospa ainakin yhteen tulisi tartuttua.