Huh helpotusta

Pikamunkkien ohje googlattu. Suunniteltu parvekkeen siivousta ja oman perheen vappujuhlia sinne, sillä vaikka maailma on tänä keväänä muuttunut, on suomalainen vappusää todennäköisesti se perinteinen eli hyvin kolea. Piknikille tuskin on asiaa. Nyt on mittarissa ruhtinaalliset neljä astetta, viime viikolla tähän aikaan kymmenen astetta enemmän. Facebook-kaverin raportin mukaan Turussa satoi eilen räntää. Turussa! Kesähän tulee Suomeen aina sieltä. Ei täältä etelästä, vaan lännestä. Onko kesä jäänyt karanteeniin jonnekin? Päästäkää se vapaaksi!

Onko minun meuhkaamisessani teatterin makua? On, on. Oikeasti ilmassa on suurta helpotusta, sillä tänään saan vihdoinkin käsistäni asiakaslehden viimeisen jutun, sen kahden aukeaman työlään kokonaisuuden. Aivan näillä minuuteilla saan vahvistuksen yhteen faktaan ja sen jälkeen voin pamauttaa tekstin taittoon. Erittäin ihanaa.

Tätä riemuvoittoa aion juhlia ulkoilemalla keskellä päivää. (Siis sikäli kun täällä ei ala viskoa sitä räntää — juuri nyt taivas on tummenemassa uhkaavasti.) Mitään kokonaista vapaapäivää en voi sentään itselleni napata, vaan pokkarin on edistyttävä tänäänkin. Eilen siihen ei juuri tullut lisää tekstiä, vaan googlasin aika ison määrän taustatietoa anestesiahoitajan työstä. On kyllä kätevää, että netistä löytää sairaanhoitajaopiskelijoille tarkoitettuja oppaita. Koska ne ovat opiskelumateriaalia, niissä asiat selitetään havainnollisesti, niin, että pokkarikirjailijallakin on mahdollisuus ymmärtää suhteellisen paljon. Ja kyllä: minua auttaa tämän pokkarin kirjoittamisessa nyt se, että olen hiljattain itse ollut leikkauksessa. Potilaan näkökulma on tuoreesti mielessä.

Tämän Lääkäri-pokkarin päähenkilöstä tuli Nuppu. En tiedä miksi. Kun aloin hahmotella tarinaa, hän oli Liisa, mutta päähenkilö ei sitten tuntunutkaan Liisalta. Jokin hänessä kai oli epäliisamaista. Liisojahan on Suomi täynnä (Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan sen on saanut joksikin etunimekseen yli satatuhatta naista), joten kyse on subjektiivisesta kokemuksestani.
En kyllä edes tunne kovin läheisesti yhtään Liisaa. Suvussa on vain yksi, kaukaiseksi jäänyt äidin serkku. Ystäväni hyvä ystävä on Liisa, tyylikäs, itsevarma, viisas ja topakka ikäiseni nainen, jonka olen muutamaan otteeseen tavannut. Luultavasti hän vaikutti eniten siihen, että sankarittarestani tulikin Nuppu.
Nuppu ei ole tarinan alussa yhtään itsevarma. Hän on luottanut väärään ihmiseen ja tullut petetyksi. Häneen kohdistuu väkivallanteko, jonka kirjoitin eilen epävarmana siitä, onko kuvaus liian raju viihdepokkariin. Jos näin on, sitä voi kyllä lieventää. Pahan teon tarkka kuvaaminen ei ole tässä olennaista, vaan ne jäljet, jotka se häneen jättää: Nupun on enää vaikea luottaa toisiin ihmisiin, ja hän on eristäytynyt. Kun elämään olisi tulossa rakkautta, hän vikuroi vastaan pitkän aikaa. Kasvutarina, tarina eheytymisestä, sellainen tästä on siis jälleen kerran tulossa.

Juokse henkesi edestä, ota toivonkipinä mukaan…

Yksi vanne pään ympäriltä löystyi: päätin, etten edes yritä saada opiskelutehtäviä ajoissa kasaan. Keskityn sen sijaan viemään kaikki keskeneräiset työprojektit kunnialla maaliin. Se tarkoittaa asiakaslehteä sekä novellia ja pokkaria, joka lähti loppuviikolla mukavaan vauhtiin. Tänään pääsen jatkamaan. Siinä ohessa pitää vielä viimeistellä lehtijuttuja.

Laitoin vastuuopettajalle pahoitteluviestin, että joudun nyt heittämään hanskat tiskiin. Ja ihanaa: hän vastasi äsken, että minulla on kouluun opiskeluoikeus 31.7. saakka, joten pystyn palauttamaan puuttuvat tehtäväni siihen mennessä. Haa! Jollen tuohon pysty, olen kyllä luuseri. Enkä ole. En suostu olemaan.

Ikkunan takana aurinko paistaa ja nurmikko vihertyy. Jotta pää kestäisi näiden koronauutisten keskellä, olen yrittänyt tankata tätä kevään tuntua aina kun mahdollista. Viikonlopun aikana kävin pyöräilemässä kauniissa maisemissa ja raahasin perheeni retkelle luonnonsuojelualueelle. Kaikki nuput ja silmut, lintujen toiveikas sirkutus, kaksittain kisailevat pitkäjalkaiset jänikset, värikkäät perhoset — ne ovat terapiaa, tänä keväänä enemmän kuin koskaan ennen.
Viikko sitten minä näin, miten ambulanssi ajoi vastapäisen talon pihaan, ja nuori nainen piti vauva olkapäällään ovea auki, kun lapsen isä käveli hoippuen ambulanssiin, jonka henkilökunta oli pukenut suojavarusteet ylleen. En tiedä, mitä perheenisälle nyt kuuluu.
Tauti on lähellä, se on täällä, eikä ole tietoa, keneen se seuraavaksi kyntensä iskee. Monet menettävät rakkaita ihmisiään, en voi tietää, olenko yksi niistä monista. En voi tietää, sairastunko itse, ja jos, niin mitä siitä seuraa. Ahdistaahan se, ei voi mitään. Tekee mieli juosta karkuun. Ehkä sen vuoksi kuuntelin eilen Pelle Miljoonaa, kun tein ruokaa.

Kalkkiviivoilla jälleen kerran

Ikkunasta kuvattua.

Hengähdystauko. Jotain sellaista. Olen paahtanut pari päivää hommia jokainen hermosäie kireänä. Eilen vältin vain nipinnapin saamasta kamalaa raivaria kotieskarilaiselle, joka sähläsi ja mesosi, eikä antanut minulle työrauhaa. Nyt se eilen tuskanhiessä kylpien työstetty juttu on kommenttikierroksella. 

En saisi tuskastua lapseen, sillä toissapäivänä hän oli kanssani työreissulla. Oli pitkä päivä ja paljon autossa istumista. Silti hän jaksoi olla iloinen ja innostunut. Oli oikeasti paljon hauskempaa, kun autossa oli juttuseuraa. Ilman häntä en myöskään olisi syönyt oikeaa lämmintä ateriaa lounaaksi, enkä (ehkä!) poikennut leipomon myymälään hakemaan uunituoreita herkkuja kotimatkalla nakerrettavaksi. Hän oli kultainen lapsukainen, ja minun pitäisi nyt olla kultainen äiti ja ymmärtää, että hän oirehtii tämän poikkeusajan takia. Hän ikävöi kavereitaan päivä päivältä syvemmin ja surullisemmin.

Kevätkin on tullut. Kaupunkimetsä on levittänyt lattioilleen valkovuokkomatot, ja joka puusta kuuluu innostunutta sirinää ja lurittelua. Ehtiväisimmät puut tekevät jo pieniä lehtiä.Tänään on näköjään viikon harmain päivä, mutta niin kauan kuin lumihiutaleet pysyvät poissa, en valita. Nyt pitäisi olla ulkona ja olenkin, heti kun saan tämän lehtiprojektin pois alta. Menen ja imen jokaisella solullani tuota ihmeellisen lämmintä ilmaa, joka tuntuu hyväilyltä iholla. 

Kesken on kolme juttua. Uusi päätoimittaja ihmettelee hänen puolestaan kirjoittamaani pääkirjoitusta. Se on kuulemma oikein hyvä, eikä hän osaa sitä korjata, mutta jotain sille pitäisi vielä tehdä — ehkä. Meidän pitäisi soitella siitä. Pyysin soittamaan heti kun hänelle vain sopii. Ei ole soittanut. En siis voi lähettää tekstiä vielä taittajalle.
Kahden aukeaman historiajuttu on jämähtänyt täydellisesti, mutta siitä en suostu ottamaan syytä niskoilleni. Yhteistyö on tahmannut pahasti niiden tahojen kanssa, joilta minun piti kaikki info juttua varten saada. Yksi ihminen on liian kiireinen ja toinen mitä lie, en oikein tiedä — kun kommunikoin hänen kanssaan, hän näyttäytyy yhteistyökykyisenä ja -haluisena, mutta sitten hän yhtäkkiä vain katoaa jonnekin, eikä vastaa viesteihin. Hänen olisi pitänyt valita ja lähettää juttua varten valokuvat. Aikaa oli monta viikkoa, eikä hän tehnyt sitä. Nyt kun taittaja ihmettelee kuvien puuttumista, hän on tavoittamattomissa. Mahdollisesti lomalla, josta ei vaivautunut ilmoittamaan minulle tai taittajalle mitään.
Se liian kiireinen on ainakin lomalla. Hän laittoi eilen viestin, että on ja että lukee nyt jutun ja palaa asiaan. Eilen. Ei palannut.

Kolmas juttu on siis kommentoitavana. Sen pitäisi sentään olla ns. läpihuutojuttu. En ainakaan keksi, miten sen voisi tyrmätä. Hyvässä lykyssä saan sen taittajalle tänään. Historiajuttu jäänee pakostakin maanantaihin. Silloin palaa lomalta toimitussihteeri, joka saa laittaa sen kiireisen ja luuraajan ruotuun. Minusta se on organisaation sisäinen asia. Minä teen, mitä minulta on tilattu eli kirjoitan. Taittaja haluaisi taittaa, mutta häneltä loppuu kohta aika. Maanantaina olisi vedoksen pitänyt olla toimitussihteerillä, ja ensi viikon lopulla lehden painossa. Kustantamossa työskennelleen on mahdotonta suhtautua painoaikatauluihin niin lunkisti, kuin kiireinen ja luuraaja tuntuvat tekevän.

Loppumetreillä joka tapauksessa ollaan taas. Sitten pitää iskeä kiinni novelliin ja pokkariin ja päättää, vieläkö yritän saada opiskeluun kuuluvat kaksi tehtävää kasaan. Toisen deadline on viikonlopun aikana. Ison kehittämistehtävän kasaan raapaisemiseen olisi vielä ensi viikko aikaa. En todella tiedä, onko se mahdollista. Katsotaan. 

Nyt sitä happea, kiitos!

Puolisolta pieni rakkaudenosoitus raatajalle: suklaasta tehty ruusu. En ole raaskinut syödä vielä.

En valvonut viime yötä. Enkä saanut juttua valmiiksi, ennen kuin painoin pään tyynyyn. Mutta hakkasin sitä kasaan koko päivän ja illan ja klo 23 siitä puuttui enää yhden väliotsikon alla oleva pätkä. Panin koneen kiinni ja avasin sen tänä aamuna. Puoli tuntia sitten lähetin juttuluonnoksen kolmelle haastateltavalle kommentoitavaksi.
Olen tyytyväinen tähän suoritukseen. Vielä tyytyväisempi, jos he palaavat maanantaina asiaan rakentavien ehdotusten kera.
Tämä juttu on ollut työläs, ihan niin kuin uumoilinkin. Materiaalin läpikäymiseen ja haastattelujen tekemiseen on mennyt paljon aikaa.
Yksi haastateltava kieltäytyi.
Toinen kielsi käyttämästä materiaalia pari päivää antamansa haastattelun jälkeen, syystä, jota en oikein tajunnut. Ehkei tajunnut hänkään, ihmisellä on kuitenkin ikää jo yli 80 vuotta. Ihan skarpilta hän kuulosti, mutta oli silti saanut päähänsä, että oli puhunut ohi suunsa.
Kolmas tyyppi, jolta haastattelua toivoin, ei ole vastannut soittoyrityksiini eikä ole reagoinut vastaajaan jättämääni viestiin.
Neljäs lupasi palata asiaan tällä viikolla ja hätyytin häntä eilen sähköpostilla, ei vastausta.
Mutta neljän tyypin tarinaa jutussa nyt on, kaiken muun matskun ohella. Se saa riittää, vallankin kun mittaa on kahteen aukeamaan jo hiukan liikaa. 300-400 sanaa pitää tiivistää joka tapauksessa. Luotan siihen, että ensi viikon alussa näen, mistä otan löysät pois.

Somessa en ole juuri aikaa viettänyt. Muutama päivä sitten luin tämän yliopistonlehtori Juho Luukkosen kolumnin Suomen Kuvalehdessä, ja sen kommenttilaatikon Facebookissa kävin lukemassa. Kalikat osuivat ja ulina kävi. SK:n tilauksia lopetetaan jne. Keskiluokka maksaa verot ja pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä, joten sen vastapainoksi heillä ON OLTAVA oikeus käydä laskettelemassa Keski-Euroopassa ja sukeltelemassa Thaimaassa. Onko edes elänyt, jos ei ole livenä nähnyt Kheopsin pyramidia tai istunut espanjalaisilla portailla? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos kokee henkiseksi kodikseen esim. New Yorkin ja on varaa matkustaa sinne? Heittäkää junan alle Madventures-äijät, hemmetin takinkääntäjät, joista on tullut tylsiä kotimaanmatkailun ilosanoman saarnaajia!
Globalisaation pullasta on poimittu täällä rusinoita vuosikaudet, mutta nyt se pulla uhkaa kuivahtaa. Matkailu avartaa. Se on hauskaa. Mutta onko se enää oikein ja reilua, ja mitkä sen vaikutukset ovat muihin ihmisiin — siitä on pakko lähivuosina puhua, vaikkei se ole yhtään kivaa. (Taas suunnittelen sen Trangian hankintaa. Unohdan Uuden-Seelannin ja Venetsian ja kaikki muutkin paikat, joissa en ole vielä käynyt, mutta olin ehkä toivonut joskus meneväni. Netistäkin ne näkee, eikös.)

Mitä muuta? Tänään paistaa pitkästä aikaa aurinko sillä tavalla, että voi olettaa sen myös jatkuvan, eikä katkeavan viiden minuutin kuluttua räntäkuuroon tai vesisateeseen. Lunta on maassa vielä hiukan, se toivottavasti sulaa nyt pois. Oli kamalaa nähdä, miten valkovuokot ja leskenlehdet peittyivät lumeen. Pihan mustarastaankin pyrstö oli ihan valkoinen. Linnut silti lauloivat lumisateessakin, se oli outoa ja antoi toivoa.

Nyt vien pari päivää kärsivällisesti legoja rakentaneen lapseni ulkoilemaan. Eilisen päivän aikana en lähtenyt kotoa minnekään, vaan kun muu perhe oli ulkona, kirjoitin ja kirjoitin otsa höyryten.
Ulkoilman ajattelukin tuntuu nyt ylelliseltä. Olen kuin huonekasvi, joka on jäänyt vähälle valolle ja kastelulle. Nyt verhot auki.

Ahkeroinen yökyöpelöi tänään

Tänään minä rykäisen ja nykäisen. Tänään minä en mene nukkumaan, ennen kuin olen saanut valmiiksi luonnoksen kahden aukeaman historia-artikkeliin. Nyt alkaa olla pakko.
Vaikka sain taittajalta muutaman päivän lisää armonaikaa kuvien suhteen, en voi venyttää viimeisiä artikkeleita vihoviimeiseen deadlineen saakka, sillä sitten olen pulassa muiden sovittujen töiden — pokkari ja novelli — kanssa.
Puhumattakaan sitten opiskelutehtävistä, jotka ovat järkyttävästi repsallaan. Saattaapa olla, että loppudiplomi kurssin suorittamisesta jää saamatta. Se harmittaa, mutta ei kaada maata. Asioilla on tärkeysjärjestys, ja tässä iässä ja elämäntilanteessa tuon opintokokonaisuuden suorittamismerkintä ei ole minulle millään tavalla ratkaiseva. Kurssin anti on ihan muualla, niissä uusissa tiedoissa ja taidoissa, joita sieltä karttui. Kyllä minusta tuntuu, että sain opinnoista rahoilleni vastinetta.

Nyt minun on puolestani kasattava kokoon vastinetta niille rahoille, joita aion asiakkaaltani laskuttaa ja joiden turvin aion viettää kesälomaani — millainen siitä ikinä sitten tuleekaan. Perheelleni olen ehdottanut, että ostamme Trangian ja vietämme kesän luonnossa retkeillen. He eivät ole olleet aivan varauksettoman innokkaita. Myönnän, että minunkin intoni voi laimentua jo ensimmäisten ötökänpistojen myötä. No, ei pakko ole yöpyä laavuissa, päiväretketkin on keksitty.

Kotoilu jatkuu ja hermot venyvät

Pääsiäisretkeltä: Aleksis Kiven lapsuudenkoti.

Pääsiäinen lusittu, sorvin ääreen palattu. Kaksin käsin yritän pitää ahdistusta loitolla. Mikä ahdistaa? No työjutut. Nauhuri on tupaten täynnä eläkeläisten polveilevaa tarinaa, jonka litterointiin menee tuntikausia. Niistä ja kirjallisesta aineistosta pitäisi väsätä se kahden aukeaman juttu tämän viikon aikana. Tekstiä pitää myös veivata edestakaisin joka ainoan haastateltavan kanssa. Ainakin yhdelle tyypille pitäisi vielä soittaakin.

Tämän lisäksi kokonaan tekemättä on vielä yksi puolen sivun juttu ja yksi aukeaman juttu. Yksi päivä menisi kuvausreissuun, mutta on hiukan epävarmaa, kannattaako sitä nyt lähipäivinä tehdä — sääennuste näyttää ihan kamalalta. Kuvissa ei siis saisi olla mitään takatalvea. Kyselin taittajalta, kestääkö aikataulu muutaman päivän viivästyksen kahden jutun kuvissa. Hän ei ole vielä vastannut.

Pahinta on, etteivät nuo pitkät jutut edes taida edistyä tänään, sillä minun pitää kirjoittaa pakina ja toinen uutiskirjeen juttu, johon juuri odottelen haastateltavalta vastauksia.

Viereisessä huoneessa meuhkaa kotieskarilainen, jonka paimentaminen on päivä päivältä raskaampaa. Hän on kyllästynyt ihan kaikkeen kotona, ruuista lähtien. Hirveintä on tietysti oman ikäisen seuran puute. Sen vuoksi yritän sietää häneltä kaikenlaista ällittelyä, vaikka omatkin hermot ovat piukalla. 

Niin, minäkin olen lopen kyllästynyt tähän kököttelyyn. Melkein ainut asia, mistä saan näinä päivinä iloa, on ollut ulkoilu. Teimme pääsiäisenä perheen kanssa kolme kivaa retkeä, kaksi pyöräillen ja yhden ensin autoillen ja sitten patikoiden. Yhden juoksulenkinkin tein, ensimmäisen leikkaukseni jälkeen. Voittajaolohan siitä tuli.

Sosiaalisen elämän näivettyminen nakertaa. Se ei ole siirtynyt someen, sillä siellä pystyn oleskelemaan vielä vähemmän kuin ennen. Syy: fiksuinakin pitämäni kaverit ovat ryhtyneet monen alan asiantuntijoiksi. Eräskin tietää täsmälleen, miten Uudenmaan tiesulut olisi pitänyt järjestää niin, etteivät ne veisi poliisin resursseja. Mm. THL, hallitus, Huoltovarmuuskeskus ja poliisiylijohto ovat heidän mielestään täynnä kyvyttömiä typeryksiä, joiden pitäisi oitis erota.
Minä en jaksa moista mussutusta (kiitos Porin poliisille inspiraatiosta), vaikka yritän ajatella, että pelko ja epävarmuus tuon tekevät: saavat aikaan kovan tarpeen laittaa asiat järjestykseen edes sanojen tasolla, luoda itselleen illuusion siitä, että vaikeisiin asioihin olisi olemassa helppoja ratkaisuja, kun vain ne tehtäisiin, eikä — no, oltaisi niin typeriä. Kun itse on  kaikkia muita viisaampi, kun itse tietää, mitä pitäisi tehdä, on varmaan sitten vähän turvallisempi olo tämän kaaoksen keskellä.
Itselleni tuo metodi ei toimi, joten olen valinnut niin, että seuraan muidenkin paremmintietämistä mahdollisimman vähän.

Kohta loppuu happi

Karanteeniajan mukavia puolia: minusta on sukeutunut pienviljelijä. Tässä on herneenversoja. Lisäksi kasvatan sango-retikkaa, vehnänoraita ja auringonkukanversoja.

Sen lisäksi, että tekee töitä, huolehtii kodista ja perheestä ja omasta kunnostaan, ei ehdi eikä jaksa seurata juuri muuta kuin koronauutisia. Onneksi. Ei siis kuvittelekaan menevänsä someen tai lehtien alustoille vänkäämään idioottien kanssa, sillä muutaman vilkaisun perusteella heitä on siellä nyt PALJON. Paskaviemäri tulvii yli. Anteeksi brutaalius, mutta kommenttien taso on aivan pöyristyttävä, oli uutinen mikä tahansa.
Esimerkkejä:
Ollaan luettu Sanna Ukkolan tyhmän kolumnin otsikko, jossa väitetään, että Sanna Marin näytti Sauli Niinistölle keskisormea. Siis pelkkä otsikko, eikä (muka?) ole tajuttu, että kyse on vertauskuvasta. Vaahdotaan, että pääministerillä ei ole mitään käytöstapoja eikä kunnioitusta presidenttiä kohtaan. Erota pitäisi sen vuoksi. Eihän koko hallituksella muutenkaan ole mitään tekoa, eivät ne tytöt saa mitään aikaan, vaan ovat koko ajan vain menstruoimassa ja punaamassa huuliaan.
Tai aletaan meuhkata kirjoitukselle, jossa kerrotaan, että maatiloille tarvittaisiin saman tien tuhansia työntekijöitä sesonkitöihin. Että huijausta tämäkin, mansikathan kypsyvät kesällä, mitä töitä nyt muka on. Niin, mitäköhän. Sieltä se sato tietenkin vain yhtäkkiä alkaa kypsyä kasvihuoneissa ja pelloilla, ja sitten mennään keräämään. Ei toki tarvitse mitään taimia istuttaa, koulia, kastella jne. 

Tätä aiheesta kuin aiheesta, loputtomiin. Tyhmäksi heittäytymistä. En jaksa. Onneksi jotkut vielä jaksavat, ovat asiallisuuden ja totuuden puolella tuon moskan joukossa. Pelkään kyllä, että kohta loppuu happi jopa Uuninpankkopojalta.

Minun pitää nyt ennen kaikkea jaksaa tehdä lehtijuttuja. Kohta vuorossa taas yksi puhelinhaastattelu kahden aukeaman juttua varten. Tästä kokonaisuudesta on tulossa työläs. On alkanut jo vähän kammottaa, vaikka periaatteessa teema on ihan yhtä ominta alaani, yrityshistoriaa.

Päivien helminauha

Taas mennään ja mennään. Päivistä on tullut kummallista helminauhaa. Raja arjen ja viikonvaihteen välillä on haalistunut.
En toki tehnyt viikonloppuna töitä, mutta lapsen kotonaolo 24/7 tekee työpäivistä edelleen kovin, kovin sirpaleisia. Ehkä jopa enemmän nyt kuin kuluneina viikkoina, ja ymmärrän sen: siinä ei ole enää uutuudenviehätystä, että voi katsella telkkaria ja Youtubea ja pelata kännykällä melkein mielinmäärin, koska vanhemmat eivät ehdi/muista komennella.
Lapsi kaipaa seuraa. Hän kaipaa kovasti ikäistään seuraa, ja se särkee äidin sydäntä. Hän on näinä pitkinä karanteeniviikkoina saanut leikkiä ulkona neljä kertaa tuttujen lasten kanssa, kun aiemmin leikkiaikaa on ollut tuntikausia vähintään viitenä päivänä viikossa. Hänenkin arkensa on mullistunut.

Mitä muuta kuin tätä karanteenikitinää? Töitä ainakin. Valmiiksi asti olen saanut yhden asiakaslehden aukeaman ja yhden uutiskirjejutun. Tänään pitäisi tehdä soittokierros ja sopia haastatteluita eläköityneiden toimitusjohtajien kanssa kahden aukeaman historiajuttua varten. Asiakaslehteen liittyvän kuvausreissuni olen lykännyt pääsiäisen jälkeiseen aikaan.

Ja: kaksi apurahahakemusta tehty! Kolmannen hakuaika umpeutui huomaamattani, mutta ei harmita. Olen kauhean tyytyväinen siitä, että sain nuo kaksi laitettua matkaan.
Tällaisina hetkinä olen taipuvainen ajattelemaan, että onnellisuuden salaisuus on vähään tyytyminen. Moni kirjoittajakollega purkaa somessa turhautumistaan siihen, että apurahalotossa jäi luu käteen. He ovat niitä, jotka ovat apurahoja tuon tuostakin saaneet, mutta siis välillä jäävät ilman, koska hakijoita on paljon.
Minä en ole koskaan saanut yhtään mitään, joten olen iloinen jo siitä, että saan vakavasti otettavan hakemuksen lähetettyä. Se, että jompikumpi noista tärppäisi ja saisin tonnin tai kaksi, olisi jo peräti kummallista, enkä oikein tiedä, miten edes suhtautuisin moiseen.
Kuten todettua, en laske apurahojen varaan yhtään mitään. Jos olosuhteet vain ovat yhtään myötäiset tulevana kesänä, kokoan aineistoa ja työstän sen talven mittaan omakustanteeksi. Valmista olisi toivottavasti ensi keväänä.

Ja vielä? No. Lapsi kieltäytyi enemmästä virtuaalijumpasta, joten tuin paikallista liikunta-alan yritystä ostamalla jumpat itselleni. Eka treeni oli eilisiltana. Yksi leikkaushaavoista hiukan kipeytyi, vaikka yritin ottaa vatsaliikkeet varovasti. Silti olen tästäkin onnistumisesta kamalan tyytyväinen. Nettihän on täynnä ilmaisia treenejä, mutta rahalla on ihmeellinen voima: koska olin maksanut treenistä, tiettyyn kellonaikaan änkeydyin trikoisiin ja avasin livelähetyksen.
Ilmaisia treenejä tehdään ”sitten joskus” eli välttämättä ei koskaan. Siis ainakin jos kyse on kaltaisistani vähemmän kurinalaisista ihmisistä. 

Lopuksi: Katsoimme eilen illalla joskus viime vuonna tallennetun Visa Koiso-Kanttilan elokuvan Kaiken se kestää (2017). Se ei ollut huono, mutta jonkinlainen ärsyttävä velttous sitä vaivasi. Se oli kuin jokin epämääräinen ruokalaji, jota yrittää syödä haarukalla, mutta suupala lipeää siitä kerran toisensa jälkeen ja tajuaa, että olisi pitänyt ehkä käyttää lusikkaa.
Mikä se lusikka tässä tapauksessa olisi ollut, en oikein tiedä. Tarinan aikuiset olivat henkilöinä kiusallisen ohuita ihan järjestään (esim. yhdeksi pääosan esittäjäksi mainitulla Tomi Enbuskalla oli leffassa ehkä viisi repliikkiä). Elokuvan näkökulma oli lasten ja pääpaino heissä, ok. Siinä olisi sitten kuitenkin minun mielestäni pitänyt pysyä johdonmukaisesti eikä näyttää katsojalle yhtään mitään, mitä lapset eivät nähneet. Tai sitten näyttää huomattavasti enemmän.

Ylös asti päästiin

Loppuelämän ensimmäinen päivä. Jokainen tietysti on, mutta tänään tuntuu siltä aivan erityisesti. Olen noussut ylös montusta.

Kun terveysongelmani löytyi viime syksynä, ajattelin siitä selviämistä portaikkona. Askel kerrallaan eteenpäin, ajattelin. Portaita oli monta ja jokainen niistä jännitti etukäteen, söi naista, kalusi luita myöten: jokainen lääkärikäynti, kuvantamistutkimus, laboratoriotulosten odottelu. Kompuroin ja horjuin.

Isosta koettelemuksesta eli leikkauksesta on jo yli kaksi viikkoa aikaa. Eilen luin omakannasta patologin lausunnon siitä kappaleesta, joka sisältäni on poistettu: hyvälaatuinen.

Niinhän minulle pitkin matkaa kerrottiin, että viitteitä pahanlaatuisuudesta ei ole. Silti pelkäsin ja soimasin itseäni siitä, että pelkäsin. Etten ollut reippaampi ja rohkeampi. Hävetti ajatella, että nekin, jotka saavat huonoja uutisia ja joutuvat odottelemaan hoitotoimenpiteitä, kasaavat itsensä ja jaksavat jotenkin. Ajattelin, ettei minulla ole lupaa vikistä pelosta ja piehtaroida itsesäälissä. Ajattelin, että universumi kostaa tällaiselle nololle akalle, ja kaikista ennakko-odotuksista poiketen kasvain on sittenkin vaarallista laatua. Ei ollut. Olen typertyneen kiitollinen.

Niin kiitollinen en tokikaan ole, ettei takatalvi ärsyttäisi. Yön aikana maahan satoi lumikerros, ja lisää tipahtelee koko ajan. Lumen alla on raparperi, jonka nousua kävin viimeksi eilen tutkimassa. Piirakka-aika taisi juuri lykkääntyä muutamalla viikolla.

Pinna kiristyy

Eilen pimahdin, kun lapsi ei antanut minulle työrauhaa, ja yritin huonolla menestyksellä suorittaa työhön liittyvää laskutehtävää. Ai mitä laskutehtäviä voi olla toimittajalla? No, haastateltava kertoi aiheeseen liittyviä lukuja, joista osaa ei muistanut. Kyse oli kokonaistehosta, joka muodostui x-määrästä yksiköitä (hän ei muistanut määrää siis, vain tuon tehon). Googlasin tuon kyseisen yksikön tehon. Sitten olisi pitänyt yksinkertaisella yhtälöllä selvittää X, ja päreeni paloivat, kun tajusin, etten osaa enää ratkaista tavallista yhtälöä.
Siippa tuli onneksi hätiin ja suoritti laskutehtävän noin 15 sekunnissa. Hävetti. Minä en todellakaan taida olla se, joka tulevina vuosina auttaa lasta matikantehtävissä. Tai sitten tässä on jälleen yksi mahdollisuus kehittää itseään, huraa…

Mitä muuta? Sadepäivä. Onneksi ulkoiltiin eilen koko perhe auringossa. Sain myös sen aikomani aukeaman jutun jotakuinkin nippuun.
Tänään tavoitteena on saada yksi sivun juttu valmiiksi, purkaa nauhurilta yksi haastattelu ja tehdä iltapäivän puolella yksi. Tällä hetkellä on varmasti viisasta olla kohtuullinen siinä, mitä itseltään vaatii, vaikka eteenpäinkin on toki päästävä. Juuri äsken tarkistelin kalenterista, että huhtikuun puolivälin tienoilla on aloitettava uusi pokkarikin.