Insinööri ja omenat

rentukat.png

Tätä näkyä odotellessa.

Palikat järjestyksessä, jotenkuten. Puuttuvan puolen sivun jutun teko lykätty pääsiäisen jälkeen, haastateltava olikin jo lomalla. Lisäaikaa pokkarille pyydetty ja saatu.

Eilen taistelin insinööritekstin kanssa. Haastateltava ei halunnut antaa tuumaakaan periksi, vaan tahtoi sen ylipitkän teknisen selostuksensa juttuun sellaisenaan. Tai kyllä hän sitä lyhensi sitten jossain vaiheessa – muutamalla sanalla, mikä ei tietenkään riittänyt alkuunkaan.
Miten sanotaan kohteliaasti, että nuo hirveät termit ja monen rivin mittaiset virkkeet tuhoavat jutun luettavuuden? Eihän vaikeitakaan termejä voi aina välttää, mutta sitten ne pitäisi avata. Tässä en näe noille termeille mitään tarvetta, koska asian pystyy selittämään ilmankin sillä tasolla ja tarkkuudella, minkä itse ajattelen keskimääräiselle lukijalle ja jutun luonteelle oikeaksi. No, hän ei näe asiaa samalla tavalla.
Toimittaja kirjoittaa: Pekka osti kaupasta muutaman omenan.
Insinööri kirjoittaa: Pekka lähti polkupyörällä K-Supermarkettiin ja osti 600 grammaa puolalaisia omenoita hintaan 1,75 e/kg, ja omenat olivat enimmäkseen punaisia, mutta joukossa oli pari osittain keltaistakin.
Tällä kaavalla mentiin, vaikkei omenoista ollut kyse. Insinööri selvästi ärsyyntyi minuun ja minä häneen. Luovuin omista lauseistani, joita hän selvästi inhosi, ja tiivistin hänen omia kuivakkaita (mutta niin kovin täsmällisiä) ilmaisujaan, mutta sekään ei häntä ilmeisesti miellyttänyt. Ainakaan hänestä ei enää tuon ehdotukseni jälkeen kuulunut mitään.
Viimeistään heti pääsiäisen jälkeen hänet on tavoitettava ja saavutettava yhteisymmärrys. Enpä olisi tapaamisen perusteella osannut aavistaa, että hän heittäytyy noin hankalaksi. Siis ihan oikeasti: ymmärrän sen, että häntä harmittaa, kun yritän laimentaa hänen perusteellisen selityksensä kyseisestä asiasta pintaraapaisuksi. Sitä en ymmärrä, miksi hän ei yhtään kunnioita minun oikeuttani jutun kirjoittajana tehdä rajauksia ja päättää siitä, mikä on ydinviesti, jolle annetaan eniten tilaa.

Tänään kuitenkin kirjoitan lehden lempijuttua, tai oikeastaan yhden teeman alle tulevaa monen pienen jutun kokonaisuutta, jolle on tilaa kuvineen kolme sivua eli aika paljon. Eilen kirjoitin yhden 200 sanan palan ja olen siihen aika tyytyväinen. Siitä tuli runollinen – liikaako lehtijutulle, siitä en ole ihan varma. Ehkä se on luetettava koehenkilöllä, jos omassa työhuoneessaan etätöitä pakertava puoliso sellaiseksi ehtii ja suostuu.
Kaksi muuta palaa valmiiksi ja sitten pokkaria siihen saakka, kun on aika hakea lapsi hoidosta.
Pakataan auto, lähdetään tien päälle. Päästään matkaan, pääsiäistä (ja toivottavasti aurinkoisia) vapaapäiviä kohti. Blogi siis lomailee. Hyviä lomapäiviä itse kullekin!

Mainokset

*präts*

Joskus salama iskee odottamattomasta suunnasta.
Sain eilen illalla kaksi sähköpostia, molemmat ihmisiltä, joita haastattelin asiakaslehden juttuihin. Se, jonka pelkäsin kirjoittaneen koko jutun uusiksi, pyysikin vain kahta pientä muutosta.
Sen sijaan toinen, kiireinen herra asiantuntija, tuuppasi minulle täynnä punaista olevan tiedoston. Sen lisäksi, että hän oli muutellut suoria sitaattejaan monessa kohtaa (ts. tullut katumapäälle joistakin lausunnoistaan, mikä toki lehden luonteen huomioon ottaen sallitaan), oli hän korvannut minun 4 rivin mittaisen yleistajuisen selitykseni teknisestä asiasta 16 rivin insinöörikielisellä tekstillä, joka varmaan on oikein täsmällinen, mutta vilisee vaikeita termejä ja sellaisia sanoja kuin ”pääosin”, ”täysin” ja ”varsin”. Tekstiin oli tullut mittaa lisää 120 sanaa ja on selvää, että tuollaisena taittaja ei saa sitä millään mahtumaan sivulle, sillä se oli jo ennen noita muutoksiakin aivan hilkulla.
Laitoin hänelle äsken kohteliaan viestin, jossa kerroin, että teksti ei tuollaisenaan mahdu ja yritän tiivistää. Oikeasti teki mieli kirjoittaa, että jos tuollainen teksti uppoaisi lehden lukijakunnalle, voitaisiin kaikki jutut tehdä kopioi-liitä -toiminnoilla teknisistä dokumenteista. Toimittajan yksi tärkeä tehtävä on selittää ja selkeyttää, mutta tuollaiset tyypit eivät tee sitä aina helpoksi.

Töitä siis riittää, voi kyllä. Sovittu puhelinhaastattelu toteutui eilen ja sain enemmän kuin pyysin. Paljon. Tämä ihminen ei ollutkaan työn ääressä, vaan kotona potemassa flunssaa, ja rupatteli oikein mielellään. Niinpä nauhurilla on nyt tunti rupattelua. Varttikin olisi riittänyt mainiosti, monestakin syystä. No, voin syyttää itseänikin, sillä en mitenkään aktiivisesti pyrkinyt tilanteesta pois. Aihe oli hyvin mielenkiintoinen ja tämä tyyppi sen kävelevä tietopankki.
Toista tähän juttukokonaisuuteen haastateltavaksi aiottua en saanut kiinni ensiyrittämällä. En yrittänyt myöhemmin uudelleen, sillä hänen puheliaisuudestaan minua on oikein varoitettu, ja piti ehtiä hakemaan lapsi päiväkodista. Jospa nyt aamupuolella taas kokeilisi.
Hänen lisäkseen pitäisi saada kiinni vielä yksi ihminen puolen sivun juttua varten. Tyyppi ei ole vastannut sähköpostitiedusteluuni. Jos mitään ei kuulu, lykkään jutun tylysti pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Olen kuitenkin laittanut taittajalle jo neljä valmista juttua ja tänään laitan kaksi tai kolme lisää. Niissä on hänelle hommaa ainakin pariksi päiväksi.

Jostain on pakko aloittaa. Aloitan kahvista.

Pääsemistä kohti

palmusunnuntaiEilen sain valmiiksi kaksi juttua. Valmiin tekstin mitta oli molemmissa sama, mutta toiseen käytin ainakin tuplasti aikaa.
Paradoksaalisesti tuo työläämpi juttu oli aihepiiristä, joka on minulle hyvin tuttu, ja johon liittyviä mainostekstejä olen kirjoittanut ainakin 15 vuotta. Toinen ala oli huomattavasti vieraampi. Ja silti kävi noin.
Syy oli yksinkertaisesti haastatelluissa henkilöissä. Toinen oli toiminut työssään kuusi vuotta. Hän osasi asiansa sekä sisällön että muodon puolesta. Parhaimmillaan tuollaisten ihmisten haastattelun litteroinneista saa suorat sitaatit sillä, että lisää pari pilkkua ja poistaa jostain ylimääräisen ja-sanan.
Toisen jutun haastateltava edusti toista ääripäätä. Hän oli vasta perustanut yrityksensä. Asiat olivat kyllä hallussa, mutta niiden kertominen ei. Litteroiduissa virkkeissä sanajärjestykset olivat kummallisia, täytesanat seurasivat toisiaan, jotain sanoja selvästi puuttui. Välillä joutui hetken miettimään, mitä hän oikeastaan oli yrittänyt kertoa. Jutun muokkaaminen sellaisesta materiaalista ei ole ihan yksinkertaista.
Kun tekstiin laittaa suoran sitaatin, siitähän ei periaatteessa saisi muuttaa yhtään mitään. Käytännössä se on usein mahdotonta, koska puhe on eri juttu kuin kirjoitettu teksti. Koska tarkistutan aina jutut haastateltavilla, olen ottanut vapauden muokata sitaattien kieliasua sujuvammaksi. Mutta että kirjoittaisin ne kokonaan uusiksi, se ei tunnu oikealta.
Niinpä hikoilinkin hakiessani litteroinnista sellaisia kohtia sitaateiksi, joista saisi selkeitä mahdollisimman pienellä muokkauksella. Niitä ei montaa ollut. Kertovaa tekstiä tuli väkisinkin paljon.
Nyt olen vuorokauden odottanut kyseiseltä haastateltavalta hyväksyntää jutulle. Okei, vuorokausi ei ole pitkä aika, mutta se ammattimainen tyyppi palasi asiaan tunnin sisällä muutaman pienen tarkennuksen kanssa. Hiukan epäilyttää, että se toinen nyt siellä vaimonsa kanssa kirjoittaa koko juttua uusiksi. Kuten todettua, on sitäkin koettu.

Yksi iso juttu on vielä kasaamatta. Teen tänään siihen yhden tai ehkä kaksikin puhelinhaastattelua. Tällä jutulla yritän ilahduttaa myös taittajaa, toisin sanoen jättää kuvillekin tilaa. Tämä tarkoittaa pienempää tekstimäärää, noin 250 sanaa/sivu, muutamaa tiivistä blokkia, jotka on mukava lomitella kuvien kanssa. Ne ovat siis päivän agenda, samoin kahden muun jutun viilaus palautteen perusteella sekä yhden pienen jutun kirjoitus, jonka hoidan pois alta nyt ensimmäiseksi.

Pääsiäisloma häämöttää. Tai ainakin pääsiäinen. Pääsen tästä projektista. Pääsen näkemään sukuun syntyneen vauvan. Pääsen juoksemaan päivänvalossa 10 kilometrin lenkin.
Jo eilen illalla pääsimme Karpista, sillä katsoimme kaksi viimeistä jaksoa. Ei oikeastaan ole mitään lisättävää siihen, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Sarjalla oli paljon vahvuuksia ja sitten noita heikkouksia, jotka laskivat kokonaisarvosanaa. Sitä katsoessani mietin paljon käsikirjoituksen rakennetta. Hyvä kässäri on kuin hämähäkinverkko: osa langoista kiemurtelee kohti keskustaa pitempää kautta, mutta kaikki yhtyvät lopulta. Jos langan kiinnityskohta on heppoinen, koko lanka on turha.

Maalisuora häämöttää

oravanj

Koska kevät ei suostu tulemaan, yritän iloita aamuvirkun oravan jäljistä lumessa.

Viimeisiä työpäiviä ennen asiakaslehden deadlinea viedään, mutta olo on melkein seesteinen. Ehkä se johtuu siitä, että työläimmät jutut on jo kirjoitettu, ja paperilla näyttää siltä, että loputkin kyllä syntyvät. Jos eivät hyvissä ajoin, niin ainakin viime hetkillä.

Pokkarin kanssa tulee kiire, mutta onpa tullut ennenkin, ja aina se on syntynyt. En ole siis siitäkään vielä hädissäni.
Eilen illalla kirjoitin pienen tovin ja pääsin hahmottelemaani ajankohtaisosioon eli #metoo-kampanjaan, joka on päähenkilön esimiehen mielestä turhaa vouhotusta, huomionkeräämistä ja miesten mustamaalaamista.

Viikonlopun aikana tuli katsottua niin monta jaksoa Karppia, että niitä on jäljellä enää kaksi. Koska edellisessä postauksessa haukuin, jaan nyt ensin kehuja.
Sarjan käsikirjoitus on hyvin rakennettu ja jättää mukavasti tilaa arvailulle siitä, kuka murhaaja on, ja mitä kaiken takana lopulta on.
Monet kohtaukset ovat hyytävän jännittäviä, esimerkiksi juuri katsomamme Jani Volasen ja Tommi Korpelan esittämien hahmojen kohtaaminen.
Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä.
Mutta. Miksi päähenkilön täytyy olla niin hirveän epäsympaattinen? Minusta se on mennyttä maailmaa, että kova kyttä on väkivaltainen. Sofia Karppi on lyönyt hyvin heppoisin perustein (ja ilman seuraamuksia) kahta ihmistä, toista poliisikuulustelussa oikein Ameriikan malliin, ja toinen oli teinipoika, hänen tytärpuolensa koulutoveri. Noilla kai yritettiin kertoa, että hän on karski ja peloton. Minusta ne tekivät hänestä vastenmielisen.
Ja: huolimatta kaikesta tuosta toimintasankarimaisesta rohkeudestaan, joka saa hänet rikkomaan lakia (väkivallan ohella murtautumaan ja varastamaan) tutkintaa tehdessään, päätyy Sofia Karppi miespuolisen työparinsa hoivattavaksi ja kanniskeltavaksi. Voi, hänkin on siis vain heikko nainen. Hellanlettas.

Rehk, rehk

jobmap.jpgOlin eilen ihan ahkera: Minulla on nyt koossa kolme valmista juttua, yhteensä kuusi taitetun lehden sivua. Tekemättä on kahdeksan sivua. Niitä varten on tekemättä kaksi puhelinhaastattelua ja purkamatta kaksi nauhoitusta.
Tänään pääsen urakassani yli puolenvälin, tärkeä kynnys. Minulla on taas lehtiprojektista A4, johon piirtelen rasteja. En ole edes etsinyt, olisiko olemassa jokin digitaalinen sovellus, johon voisi merkata kunkin jutun vaiheen itselleen. Minusta tuntuu niin hyvältä piirtää noita rasteja paperille. Kaksi viivaa. Lupa huokaista ja vaikka unohtaakin.

Päivisin paiskitaan töitä ja iltaisin lapsen mentyä nukkumaan katsotaan siipan kanssa suoratoistopalvelusta leffoja ja tv-sarjoja. Miehen työkaveri oli katsonut Yle Areenalta Karppi-sarjan. Me olimme oikeastaan jo päättäneet heittää sen kahden jakson jälkeen kesken, mutta hän oli vakuuttanut, että tahti vielä paranee. No, en oikein tiedä.
Katsoimme eilen kaksi osaa, ja kyllä niitä vaivasivat samat taudit kuin aikaisempiakin.
Aiemmassa jaksossa rahtilaiva oli muka lähdössä Vuosaaren satamasta, ja kyytiin oli pääsemässä mahdollinen rikollinen. Karppi ja työparinsa ryhtyivät jahtaamaan tyyppiä. Sen sijaan, että laiva olisi määrätty pysymään laiturissa niin kauan, että mahdollinen murhamies saadaan sieltä maihin, poliisit säntäsivät juoksentelemaan taskulampun kanssa laivan pimeisiin konehuoneisiin. Annettiin ymmärtää, ettei Suomen poliisilla ole valtuuksia pidättää saksalaista laivaa lähtemästä. Ihanko oikeasti ei ole?
No, juoksentelu laivassa näytti kyllä jännittävältä, sillä se oli todellinen aavelaiva: henkilökuntaa ei ollut lainkaan. Ei yhtään ketään, jota olisi kiinnostanut, mitä poliisit tekevät rannassa ja miksi ovat nousseet laivaan. Ehkä se laivassa hiiviskellyt suomalainen rikollinen oli palkattu yksin ajamaan laiva jonnekin…
Eilen katsotussa jaksossa talousrikospuolelta siirtynyt rikostutkija kaivoi taskustaan monitoimityökalun ja katkaisi johdot pommista, vaikka sadan metrin päässä olisi Karhu-ryhmäkin ja pomminpurkajat oli tilattu. Mitään selitystä älyttömälle riskinotolle ei esitetty.
Rikostutkija Karppi bongasi mökkisaunan hyllyltä uimalasit ja teki oitis johtopäätöksen, että ne kuuluivat murhatulle naiselle, koska tällä oli uimaritausta ja koska niiden vahvuudet täsmäsivät uhrin piilolinssien vahvuuksiin. Tässä vaiheessa ei tiedetty edes sitä, että uhri oli kuollessaan ollut raskaana, mutta piilolinssien vahvuudet oli kuitenkin selvitetty ja Karppi oli painanut ne mieleensä.
Kuinka ollakaan, oli vahvuudet merkitty laseihin niin, että hän huomasi ne silmänräpäyksessä.
Kuinka ollakaan, säilytteli tuo murhattu nainen uimalasejaan näkyvällä paikalla salarakkaansa ja tämän vaimon mökkisaunan hyllyllä.
Kun kiristyksen kohteeksi joutunut mies lähti tapaamaan kiristäjää, huuteli roisto pusikosta: ”Are you wired?” ja käski miestä nostamaan paitansa. Tuli tunne, että katsoo amerikkalaista poliisisarjaa – 1990-luvulta.
Ja niin edelleen. Jonkun mielestä on varmaan typerää takertua tuollaisiin yksityiskohtiin, mutta kun vertailukohtana ovat ulkomaiset laatusarjat, joissa tuollaisia kömpelyyksiä ei ole, niin en mahda itselleni mitään.

Se on täällä jo

IMG_6168

Kummituspuita eiliseltä reissulta.

Olihan sitä taas siinä. Poistuin eilen aamulla kotoa vähän yli yhdeksältä, palasin puoli seiskan jälkeen illalla. En valita, oli se sentään ylellistä ajaa mennen tullen valoisalla.
Unohdin levyt kotiin ja radioiden tarjonta ei yleensä vastaa makuani, joten ajoin hiljaisuudessa. Tai en: päässäni soi melkein lakkaamatta Michael Kiwanukan Cold Little HeartBig Little Lies -sarjan tunnari, jonka tahtiin sarjan päähenkilöt (naiset) ajavat alkutekstien aikana kukin autollaan. (Saimme btw sarjan katsottua loppuun eilen illalla ja se oli kaikkien saamiensa kehujen mittainen.)

Tällä kertaa en valita valokuvistakaan, ne taisivat joka kohteesta onnistua vähintäänkin kelvollisesti. Joistakin otoksista olen suorastaan ylpeä.
Yksi haastateltavista oli muutaman vuoden eläkkeellä ollut nainen. Hän huokaisi pitkään asettuessaan kuvattavaksi ja kysyi, että kai lehteen tulee sitten vain pieni kuva. Hän kun oli koko juttuun suostunut vähän epäröiden ja kysynyt, eikö ketään nuorempaa löytyisi. Nuorista ihmisistä kuulemma saa hyviä kuvia, vanhoista ei.
Olin siinä tilanteessa sen verran hölmistynyt, etten osannut sanoa oikein mitään. Äsken kun purin kuvat koneelle, alkoi harmittaa. Tuo muutaman vuoden yli 70-vuotias rouva on minusta kuvissa(kin) viehättävä. Nuori hän ei ole, eikä näytä nuorelta. Hänellä on tyylikkäät vaatteet, hopeanvärinen tukka ja kaunis hymy. Hän näyttää ikäiseltään ja on kaunis. Tuntuu kurjalta ajatella, että ihmisten mielestä nuoruus tai ainakin ikäistään nuoremmalta näyttäminen ovat ehdottomia edellytyksiä kauneudelle.

Tuota voisi pohtia enemmänkin, mutta nyt on pakko tehdä töitä. Matskua on hirveästi. Yksi haastattelu on litteroituna ja viisi odottaa nauhurilla purkua, kaksi tosin ihan lyhyttä puhelinhaastattelua. Mutta silti. Sähköpostissa odottavat yhteen juttuun tarvittavat kaksi lyhyttä haastattelua. Kolmelle ihmiselle pitäisi vielä soittaa. Tehokkaita työpäiviä ennen pääsiäistä ja lehden deadlinea on jäljellä viisi.
Kiire ei tule, se on täällä.

Pitkän päivän aatto

Asiakaslehden kansijuttu! Hahaa! Sain sen valmiiksi ja lähetin äsken haastateltavalle tarkistettavaksi. Nyt on voittajaolo, sillä kello on vasta puoli kymmenen. Mitä kaikkea tänään vielä ehdinkään – ainakin piehtaroimaan tässä hyvänolontunteessani…
Vakavasti puhuen pitäisi tietysti kiireesti hyödyntää tämä endorfiiniryöppy ja iskeä kiinni seuraavaan työhön. Esimerkiksi se tunnin asiantuntijaluento on vielä purkamatta nauhurilta. Se on jäljellä olevista hommista työläin: isosta materiaalista on tiivistettävä olennaisin eli noin 400 sanan yleistajuinen selitys tekniselle, suhteellisen monimutkaiselle ilmiölle. Tietenkin tekstin pitäisi olla myös kiinnostava, jotta joku sen jaksaisi lukeakin ja saisi tietoa tärkeästä asiasta.

Parin tunnin päästä tulee pakollinen tauko, kun käväisen autokorjaamolla vaihdattamassa piiliin pari polttimoa. Havahduin katsastusmiehen tekemiin korjauskehotuksiin eilen. Korjattava viimeistään -päivä siis oli se eilinen.
Huomenna olen lähdössä tien päälle, ajokilometrejä on tulossa yli 400. Koskaan ei ole poliisi minua pysäyttänyt syynätäkseen rekisteriotetta, mutta Murphyn lain mukaan se tapahtuisi huomenna varmasti, jos lisäjarruvalo ja yksi rekisterikilven valo olisivat yhä pimeinä.
Vasta olen saanut edellisen sakon maksettua, ei kiitos lisää. On paljon ihmisiä, joille 170 euron rikesakko ei tunnu missään, mutta minä en kuulu heihin. Se kirpaisee sekä mieltä että kukkaroa. Jotta tililleni kilahtaa verojen ym. jälkeen tuon verran rahaa, saan kirjoittaa aika monta tuntia.

Niin, reissu. Tänä aamuna satoi lunta, toivottavasti ei huomenna. Sille ei nyt voi mitään, että luontokuvaan tulee hanki. Ehkäpä se ei edes haittaa – tällä menollahan lunta on vielä toukokuussakin, kun lehti ilmestyy…
Näillä näkymin minulla on neljä kohdetta: kaksi pitempää haastattelua, yksi lyhyempi, yksi pelkkä valokuvaus.
Kirjoitan haastatteluja varten kysymykset. Tarkistan kameran akun ja muistikortin ja nauhurin patterit.
Pakkaan mukaan eväitä, levyjä autoon kuunneltavaksi, aurinkolasit.
Toivon aurinkoa, kauniita maisemia ja mukavia kohtaamisia.

PS Ja kas, haastateltava jo palasi asiaan, kahden pienen tarkennuksen kanssa. Ammattilainen. Olisivatpa kaikki, joiden kanssa teen töitä.

Akut ladattu

puut

Symbolinen työmaakuva. Myös kantoja ja kiviä löytyy.

Hihat heilumaan, näppis laulamaan. Lorviminen minimiin.
Kas siinä viikon agenda, onhan kyseessä viimeinen täysi työviikko ennen pääsiäistä. Tänään on ihan pakko saada kansijuttu voiton puolelle. Olen pyöritellyt sitä edelläni kuin kuumaa perunaa ja tehnyt kaikkea muuta. Aina olen kuvitellut olevani pitkien tekstien kirjoittaja, se, jonka jutut paisuvat kuin pullataikina. Ja kyllä ne paisuvatkin, mutta nyt on jostain syystä kamalan vaikea päästä kunnon alkuun.
Olen litteroinut nauhoituksen, hahmotellut jutun rakenteen. Tekstintuottamiseen tarttuminen vain tökkii, jutun pituuden (noin tuhat sanaa) ajattelu kammottaa. Löytyykö materiaalista tosiaan noin paljon mielenkiintoista tarinaa, vai meneekö tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi? Ei auta, yritettävä on.
Sitä paitsi taittaja voi vaikka ilahtua, jos hän saa kuville tällä kertaa vähän enemmän tilaa. Enkä nyt tarkoita niitä omia ankeita otoksiani, vaan onnistuin haalimaan muilta tahoilta kaksi tunnelmaltaan ihan hauskaa kuvaa kohteesta. Valitettavasti kumpikaan ei vain taida kelvata kanteen.
No, en murehdi tätä nyt enempää. Taittaja on taitava ja sitä paitsi symppis ihminen. Jos hän ei tällä kertaa onnistu tekemään kuvien kanssa taikojaan, kansikuva kyllä kaivetaan jostain kuvapalvelusta vaikka.
Astetta huolestuttavampi asia on se, että olin onnistunut pudottamaan yhden lehtijutun kokonaan työlistastani. Eipä asiakaskaan kyllä ole ilmoittanut siihen haastateltavia, ei ole kuulemma oikein löytynyt sopivia. Suunnitelmaa b kehitellään siellä päässä. Toivottavasti sen toteuttaminen vaatii minulta vain vähäistä panosta.
Niin, ja se yhteen juttuun tarvittava yhdistyksen leidi nyt sitten taas katosi, ei vastaa viesteihin. En aio kuitenkaan luovuttaa. Nielaisen virtuaalisen puhelinmyyjäpillerin ja jahtaan häneltä puhelinhaastattelun vaikka mikä olisi. Hän on sen luvannut, ja se vartti täytyy nyt löytyä jonkin päivän nurkasta, piste.

No ni, olisinkohan jo valanut itseeni riittävästi uskoa. Ehkä. Hommat on ainakin aloitettava. Jos saan haastattelusta aikaan raakaversion, palkitsen itseni kirjoittamalla vähän Timantti-pokkariakin, jota on nyt koossa kolmasosa.
Viikonloppuna harkitsin, josko minun olisi pitänyt edistää sitä, mutta sitten annoin läppärin pysyä kiinni. Järkeilin, että tulossa on joka tapauksessa työläs loppurutistus niin asiakaslehden kuin pokkarinkin kanssa, joten tämä viikonloppu on käytettävä henkiseen ja fyysiseen virkistäytymiseen. Joten nautin kauniista talvisäästä lenkillä ja lapsen kanssa pulkkamäessä, lueskelin ja jopa vähän siivosinkin.
Eilen illalla ajattelin työasioita, mutta en ahdistuneena, vaan ihan innokkaana. Hyvä merkki varmasti.

Insinööri iski

Hoputuksen jälkeen sain insinööreiltä takaisin heidän yhteishaastatteluunsa pohjautuvan tekstin, jonka he olivat korjanneet mielensä mukaisiksi. Jei.
Toinen kuulosti jo haastattelutilanteessa rasittavalta jahkailijalta, ja tunne vahvistui, kun hän lähetti tekstin takaisin: heppu oli muokannut uuteen uskoon kaikki sitaattinsa (jotka olin sanatarkasti kirjannut nauhurista) ja sen lisäksi muutellut kertovaa tekstiä rankalla kädellä.
Kaikki yritykseni elävöittää tekstiä värikkäillä ilmaisuilla oli torpattu. Lisäksi koska tarkastus-sana toistui tekstissä niin monta kertaa, olin kertaalleen muuttanut sen syyniksi. Ei kelvannut, hän oli muuttanut senkin tarkastukseksi. Täsmällisyys kunniaan, hiiohei! Tosin en yhtään tajua, mikä erehtymisen vaara tuossa olisi ollut.
Pääotsikko ja väliotsikko eivät myöskään kelvanneet, tosin hänellä ei ollut uusiakaan ehdotuksia. Hänelle vain tuntui olevan täysin tuntematon sellainen konsepti, että otsikkoon voi nostaa tekstistä yhden ydinasian. Hänestä otsikon pitää kuvailla koko tekstiä.
Mitähän perua tuollainen ajattelu on, koulun ainekirjoitustunneiltako? Olisi pitänyt ehdottaa otsikoksi: ”Tarkastukset ovat hyvä asia”. Se olisi varmasti mennyt läpi.
Tämä ilmiö muuten tuli puheeksi, kun sovin asiakaslehden kansijutun henkilön kanssa tekstin tarkistamisesta. ”Korjaan vain asiavirheet”, hän huomautti. Kun kiitin tästä, hän sanoi ettei kestä – että hänestä se on vain asiaankuuluvaa toisen työn kunnioittamista. Sitähän se.

Tämä työpäivä ei ole sujunut muutenkaan ihan niin kuin toivoin. Päiväksi suunnittelemani varsinainen kirjoitustyö on vielä kokonaan tekemättä, vaikka työpäivää on jäljellä enää pari tuntia.
Olen tekstin korjauksen lisäksi tehnyt laskuja ja lähetellyt meilejä. Ja typeryyksissäni aloin taas vääntää ukko.fi-asiakaspalvelun kanssa laskusta, jonka he palauttivat luonnostilaan ja tahtovat, että lisään siihen alvin. Muistin liian myöhään edellisen väännön asiasta. Eiväthän he periksi antaneet.
Kyse on minusta täysin selvästi teoskynnyksen ylittävistä teksteistä (mm. hassuttelevasta horoskoopista), jotka eivät siten ole alvin piirissä. He tulkitsevat toisin, ilmeisesti siksi, että loppuasiakas käyttää niitä tekstejä tuotteidensa markkinoinnissa.
Olen kyllä tollo, kun en vain lisää sitä alvia, vaan tuhlaan aikaani tuollaisesta jankkaamiseen. Johan viime kerta osoitti, että he eivät osaa perustella, miksi saan toiselta asiakkaalta laskuttaa ilman alvia samansisältöisen jutun, mutta toisen laskuun se alv on lisättävä. Kannattaa siis vain lisätä se ja hyväksyä, ettei ymmärrä.

Pari tuntia aikaa tehdä tästä työpäivästä vielä hyvä. Viikonlopun vietto alkaisi silloin ihan eri fiiliksissä. Johonkin nyt tartun, kaksin käsin, ja teen selvää jälkeä. Niinhän sitä väitetään, että asenne ratkaisee. Turha varmaan mainita, etten aina usko siihen, mutta joskus ainakin yritän.

MUOKS. Ukon asiakaspalvelu laittoi ystävällisen viestin, että ovat tulkinneet laskun tekstit mainosteksteiksi, pahoittelivat ja lähettivät laskun puolestani eteenpäin alvittomana. Jo hiukan hävettää oma äkäily. En ole koskaan voinut sietää äkkipikaisia kiukkupusseja. Tuntuu aika epämiellyttävältä nähdä sellainen peilissä.

Mun sydämeni tänne jää

IMG_4813

Viime keväänä tähän aikaan näytti juttukeikoilla tältä.

On näköjään muodostunut sellainen kaava, että yksi asiakaslehden jutuista takkuaa aina erityisen pahasti. Tällä kertaa se on itse ehdottamani luontoon liittyvä aihe, johon liittyen olen kontaktoinut (tai yrittänyt ainakin) kahdeksaa tahoa: yhdistyksiä, kunnan virkamiehiä ja yksityishenkilöitä.
Toistaiseksi olen saanut vastauksen kahdelta. Ei mikään aivan huimaava prosentti. Itse asiassa surkea. Haastateltavaksi lupautunut yhdistysihminen lupasi palata asiaan yhdistyksen kokouksen jälkeen. Se on ollut lauantaina, eikä hänestä ole kuulunut hisaustakaan. Melkein kyllä osasin odottaa tätä.

Juttukokonaisuudelle on lehdestä varattu kolme sivua tilaa, joten kyllä siihen materiaalia mahtuu ja tarvitaan. Toistaiseksi sitä on kahden valokuvan verran… No, taustatietoa on kertynyt paljon, että niistä kyllä saan tekstiä aikaiseksi.
Silti vähän huolestuttaa, varmaan siksi, että tämä on luokkaa lempilapsi. Haluaisin tehdä jutun, josta voisin olla ylpeä. Tämä ja kansijuttu eli pitkä henkilöhaastattelu ovat tämän lehden tähtihetkiä minulle. Niitä, joista saan rahallisen palkan lisäksi työniloa. Se on vuosi vuodelta tärkeämpää.
Hyväksyn sen, että osa töistä on väistämättä pakkopullaa, enkä parhaalla tahdollakaan saa niistä mitään itselleni, en sisällöstä enkä muodosta. Vain sen tilille kilahtavan rahan. Jotkut jutut taas jättävät jäljen elämään pitkäksi aikaa, joko kohdattujen ihmisten tai jutun myötä muuten aukeavien uusien ajatusten kautta.
Joskus jokin paikka, maisema tai rakennus jää sydämeen. Sen luona vietetty hetki, koettu elämys, palaa mieleen lämmittämään monta kertaa. ”Sinne pitää vielä palata.” Ja joskus jopa palaankin.