Kaikenlaista

Näin eilen revontulia noin sadan metrin päässä kotiovelta. Olin jo menossa nukkumaan, kun tuli mieleen kurkata Facebookin paikallista keskusteluryhmää juuri revontuliasiat mielessäni. Tärppäsi: vain kaksi minuuttia aiemmin oli ryhmän aktiivi vinkannut revontulista. Eikun takaisin alakertaan, toppahousut ja untuvatakki yöpuvun päälle ja kipin kapin ulos!
Valosaaste asuinalueella on melkoinen, joten lähdin kävelemään kohti mäkeä, jossa sitä on mahdollisimman vähän ja näkymä pohjoiselle taivaalle. Saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan: ehdin minuutin ajan ihailla hentoa, mutta havaittavaa vihreää leiskuntaa. Sitten taivas pimeni.
Lähetin puolisolle ottamani videon, mutta olin tyrinyt sen — tuijotin taivaalle niin innoissani, etten huomannut, ettei kännykän kosketusnäyttö ollut toiminut, kun painoin tallennuksen päälle. Niinpä tallenne alkoi siitä hetkestä, kun luulin lopettavani sen. Mutta miten iloiseksi tulinkaan tajutessani, että sen sijaan, että olisin seurannut taivaan tapahtumia kännykkäni näytöltä, katsoinkin niitä ihan oikeasti, paljain silmin!
Tämä oli oikea elämys. Sellainen, joka tallentui mieleen, eikä kännykän muistikortille tai pilvipalveluun. Se on vain päässäni, ja jostain syystä se tuntuu paljon arvokkaammalta.

Työpöytä on niin täynnä, etten oikein tiedä, mihin ensimmäisenä tarttuisin. Äsken laitoin matkaan ensimmäisen haastattelupyynnön liittyen asiakaslehden kevään numeroon. Toimitusneuvoston palaveri pidettiin viime viikolla, ja nyt minulla on taas juttulista edessäni. Olen hokenut itselleni, että nyt täytyy juttujen kanssa olla viisas: tehdä heti pois niitä, jotka ovat tehtävissä, koska viimeisellä viikolla on tulipalokiire. Tavoitteena on tällä ja ensi viikolla saada hyvää vaiheeseen kolme lehden pisintä juttua, joka ovat kaikki kolmen sivun mittaisia.

Viime viikolla tapahtui semmoistakin, että ihan yhtäkkiä syntyi päätös julkaista ensi jouluksi kokoelma Sara Stormin joulunovelleista. Ja kun päätös oli tehty, edettiinkin vauhdilla siihen vaiheeseen, että kirja oli taitettu, sille oli suunniteltu kannet ja haettu ISBN-numero. Tästä ei kiitos kuulu minulle, jahkailijoiden kuningattarelle, jonka vahvuus on suunnitelmien teko ja heikkous niiden toteuttaminen. Ei, vaan homman hoiti rivakka toimen ihminen sillä seurauksella, että Rakas kuusivaras ja muita romanttisia joulutarinoita -niminen kokoelma on jo Kirjavälityksellä tilattavana sekä paperisena että e-versiona.
Novelleja tuli siihen kaksitoista. Löysin jouluun liittyviä novelleja tiedostoistani kaikkiaan neljätoista, mutta raakkasin kaksi pois: Toisessa oli niin roisia erotiikkaa, että se oli oikeastaan jo pehmopornoa, ja kontrasti muihin novelleihin tuntui tosi suurelta. Toinen taas tuntui muuten heikolta, ja iski kai hiukan taikauskokin — 13 ei tuntunut hyvältä luvulta 🙂
Lukaisin läpi kaikki novellit. Joistakin pidin enemmän kuin toisista. Joihinkin olin mielestäni onnistunut aika vähillä sanoilla luomaan hyviä henkilöitä. En koe olevani kovin hyvä kuvaamaan miljöötä ja tunnelmaa — en itse jaksa lukea pitkiä kuvailuja, elleivät ne ole tosi, tosi taitavia — mutta joulunovelleissa nekin ovat aika olennainen juttu. Miten siinä (ja kaikessa muussa) onnistuin, se jää lukijoiden päätettäväksi.
On ihana ajatella, että tämän vuoden joulun alla novellikokoelma voisi olla kirjastoissa tarjolla. Ihan konkreettisesti lepäillä siellä jollain pikku pöydällä tai kirjatukea vasten muiden jouluaiheisten kirjojen kanssa, joista henkilökunta on koonnut valikoiman sesongin kunniaksi. Vieressä pikkuinen joulukuusi ja —
No niin. Tää lähti nyt laukalle. Ensin kirjastojen pitäisi tietysti haluta se kirja valikoimiinsa. Toivotaan, että niin käy.   

Oma valinta

Tässä julkisessa päiväkirjassani olen monta kertaa puhaltanut höyryjä kiireen keskellä ja valitellut, miten freelancerille aina käy käy käy niin, että yhtäkkiä työt kasautuvat kuin ahtojää. On monta kättä ojossa odottamassa valmista tekstiä. On taittoaikatauluja ja painoaikatauluja ja minä hakkaan näppistä mahahaavan partaalla. Tuskailen, että miksi työt eivät voi jakautua koskaan tasaisesti.

No, itsestähän se on kiinni, siitä, mitä lupaa millekin taholle. Ja minä hankin itselleni nyt kiireen ihan tieten tahtoen, kun lupasin, että feelgood-trilogian ensimmäinen osa on valmis toukokuun alussa. Näin se ehtii tämän vuoden joulusesonkiin. Olin rakentanut sen maailman niin, että tarina alkaa talvesta. Jos en olisi myöntynyt keväiseen deadlineen, olisi julkaisu lykkääntynyt vuodella. Se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Minulla on nyt niin kova polte tehdä tämä juttu.

Inspiraatio kompensoi puuttuvia tunteja, jotenkin näin minä sen itselleni perustelin. Sormet lentävät näppiksellä ja sitä rataa. Lentävätkö tosiaan, sen kertovat seuraavat kolme kuukautta.
Otan tavoitteeksi kirjoittaa tarinaa joka ainut päivä — kun ehdin, kokonaisia sivuja, kun en ehdi, vaikka vain pari riviäkin. Dialoginpätkä, ideanitu, mitä vain. Mutta jotain joka päivä. Niin pysyn kiinni siinä maailmassa ja homma toivottavasti etenee aina kun tartun siihen.

Kirsikka kirjoittajan kakussa

Soppari, minulle lähetettiin jo soppari! Siis uudesta kirjoitusprojektista. Olen siitä ihan valtavan iloinen. Ja se, että tunnen iloa kirjoittamisesta, saa minut vielä iloisemmaksi. Olenhan minä kipuillut ammatillisten asioiden kanssa vuosikausia. Että olisiko sitä jotain muuta kuitenkin pitänyt yrittää etsiä (ja välillä olen yrittänytkin, aika ponnettomasti mutta kuitenkin), jotain vakaampaa ja edes puoli piirua paremmin palkattua.
Jälleen kerran joulukuussa ihmettelin, että mitä minä vuonna 2023 mahdan tehdä — jokohan tässä käy niin, että lähihoitajakoulutukseen pyrkii muuan keski-ikäinen, kömpelö ja hajamielinen tyyppi, jonka osapuilleen ainut vahvuus olisivat kielellisesti sulavat kirjaukset — mutta ei, taas se kalenteri lähti täyttymään kirjoitustöistä. Niitä on kesään ja ylikin.

Kirsikkana kakussa sitten tämä uusi projekti, jota polttelee päästä kirjoittamaan. Vielä en voi, kaikkea muuta on kesken. Mutta sitten, sitten! Keväämmällä, tai viimeistään kesällä.
Miten ihanaa on ajatella sitä, että ensimmäistä kertaa kirjoittajan urallani kirjoitan sarjaa: saan luoda maailman ja henkilöhahmot, joilla on yhden kirjan tarinakaaren lisäksi koko trilogian mittaisia kaaria. Olen niin monta kertaa pokkarin kirjoitettuani jäänyt haikealle mielelle — on tuntunut siltä, etten olisi halunnut jättää hahmojani ihan vielä. Nyt ei tarvitse. Nyt saan hengailla heidän kanssaan satoja sivuja. Rakastan heitä kaikkia jo nyt!

Projekti on edennyt sen verran — luetun sopimuksen lisäksi — että löyhän synopsiksen ohella tiedostoon (ja kännykän muistiinpanoihin) on syntynyt luonnoksia sydänhetkistä: niistä tuokioista, joiden ympärille kaikki muu kehräytyy. Mitä silloin tapahtuu ja puhutaan, miltä päähenkilöstä tuntuu, mihin suuntaan toiminta siitä hetkestä kääntyy. Parhaimmillaan niistä syntyy niin eheä ketju, että varsinainen kirjoittaminen sujuu ketterästi.

No, ensin kuitenkin niitä muita töitä. Kolme uutiskirjejuttua täytyy saada valmiiksi perjantaiksi, ja kun työläin niistä jo valmistui, työmoraalini romahti saman tien. Kaksi muutakaan eivät valitettavasti kuitenkaan kirjoita itse itseään, joten minun on kammettava itseni ryhtiin. 

Lirinästä

Pukkaako jo kevättä? Ainakin aurinko paistaa. Voin kuvitella, että purot jo lirisevät Keskuspuistossa. Pitäisi laittaa työpäivä poikki ja lähteä ulos.
Jotain olen onneksi saanut tänään aikaankin. Heti aamulla tartuin toimeen ja litteroin eilisen haastattelun. Siitä tuli uutiskirjeen tarpeisiin ihan liian pitkä ja yksityiskohtainen, mutta aihe oli niin mielenkiintoinen, että esitin uhallakin lisää kysymyksiä. Pitkästä aikaa haastattelin tutkijaa, ja hänen alansa vieläpä sivusi niitä aineita, joita muinoin itse opiskelin yliopistossa. Olisin kuunnellut häntä helposti pari tuntia. 

Sitten pidin kahvitauon ja siirryin tunnelmasta toiseen. Aivan, sinne missä ei puheita punnita eikä perustella järkevästi, vaan roiskaistaan suusta mitä ihan sattuu. Eikä hävetä, ei oteta sanoja takaisin, ei pyydetä anteeksi.  
Kristillisdemokraattien kansanedustajan avustaja (ja samalla aviomies! Siis oikeasti, jollain on eduskunta-avustajana oma puoliso?!) on hekumoinut somessa, että uuden translain myötä hän muuttaa itsensä naiseksi ja änkeää eduskunnan naisten saunaan. Että sellainen kristillisten arvojen puolue meillä on. Minä kuulun kirkkoon, mutta tuo puolue on ihan viimeisiä, jonka edustajia voisin kuvitella äänestäväni. Ne kristilliset arvot, jotka itselleni ovat tärkeitä — lähimmäisenrakkaus, armo, anteeksi antaminen — ovat usein kovin kaukana tuon porukan lausumista. 

Minkähänlaisessa kuplassa minäkin mahdan elää, kun en osaa kuvitella yhtään tuntemaani miestä vaihtamassa sukupuoltaan siksi, että pääsisi kyttäämään naisten pukuhuoneisiin? Minua ei myöskään kauhistuta ajatus siitä, että viereisellä suihkupaikalla olisi peseytymässä ihminen, jolla on miehen sukupuolielimet. En ole tähän astikaan katsonut, kuka ja minkä näköinen siinä suihkuttelee.

Okei, tytöistä ihmiset ovat eniten huolissaan — siis että pervot miehet änkevät häiriköimään nuoria tyttöjä. Se olisi kamalaa. Korjaus: se ON kamalaa, sillä sitä tapahtuu joka päivä jossain. Ei translaki tee seksuaalisesta häirinnästä laillista, vaikka jotkut tuntuvat niin kuvittelevan. Jos joku sikailee, siitä ilmoitetaan henkilökunnalle / vartijoille / poliisille. Eikös? 

En tajua, mikä tässä on vaikeaa. Tai miksi somepalstoilla keski-ikäiset naiset voihkivat, ettei julkisiin vessoihinkaan kohta uskalla enää mennä. Housut kintuissako he siellä esiintyvät, vai mitä he tarkoittavat? Vai onko heistä noloa, että miehet kuulevat, kun he pissata liristävät vessakopeissa?
Mitä väliä, että joku random mies kuulee lirinäsi? (Miehiltä sitä paitsi kuuluu paljon kovempaa lorotusta.)

Rumaa ja kaunista

Viime viikko vierähti niin, etten muistanut koko blogin olemassaoloa. Mitä siis kuuluu? Töitä, lähinnä niitä. Uutiskirjeitä ja yksi pitempi henkilöhaastattelu, jonka sain juuri pois käsistäni. Ei varsinaista paniikkia, mutta sellainen tuntu, että hyvä olisi saada valmista pois käsistä, ennen kuin se kiire taas on täällä. 

Ohessa olen ideoinut synopsista kolmen tarinan kokonaisuudelle. Tämä projekti on vasta ihan hennolla oraalla: minulta kyseltiin kiinnostusta ja ilmaisin sen. Sain vähän suuntaviivoja sille, mitä toivotaan. Seuraava askel on synopsis, ja jos se hyväksytään, niin aikataulun sopiminen ja sitten ensimmäisen osan kirjoittaminen. Tästä projektista ei tulisi mitään fyysisiä kappaleita, vain e- ja äänikirjoja. Jos se siis toteutuu. Olen varovaisen toiveikas. Ja innostunut, ilman muuta.   

Hetken mielijohteesta — ja koska kirjoitan Lääkäri-pokkareita — nappasin kirjaston hyllystä Vain huonoja vaihtoehtoja -nimisen viihderomaanin, jonka on kirjoittanut Emma Luoma. ”Täydellinen paketti jännityksen, sairaalasarjojen ja chick lit -vivahteiden ystäville”, kustantaja lupaa. Ja olihan se. Jos ei nyt täydellinen, niin ainakin oikein hyvä.  

Emma Luoma on koulutukseltaan lääkäri. Oi miten kadehdin lukiessani kun tiesin, että lääkärintyön todenmakuinen kuvaus todennäköisesti on täysin yhtäpitävää todellisuuden kanssa, eikä kirjoittajan ole tarvinnut hikoilla Googlen kanssa sen eteen tietäen, että jotain menee kuitenkin pieleen! Sillä sellaistahan se itselläni on. Minä olen mukavasti omalla tontillani vain silloin, kun tarinani päähenkilö on toimittaja. Aika monta toimittajaa pokkareissani onkin seikkaillut, sattuneesta syystä.

Luoman kirjasta vielä: Siinä ilahduttivat erityisesti dialogi ja henkilökuvaus. Hahmot replikoivat luontevasti, ja ihmisten välinen kemia on hyvin kuvattua. Tarinan romanttinen sankari toikkaroi puolet ajasta lääketokkurassa, kännissä tai muuten kanttuvei, mutta onnistui silti olemaan aika ihana. Taitavaa!

Osana keitosta on siis myös dekkarijuoni, ja siitähän tulee se sama ristiriita, joka vaivaa (tai siis minua vaivaa lukijana!) monia viihdepokkareita (myös omiani) ja takavuosien Täydelliset naiset -telkkarisarjaa: miten genreen kuuluva tietynlainen kepeys ja romantiikka istutetaan samaan tarinaan verenvuodatuksen kanssa. Rumasta kauniiseen mennään vauhdilla.

Kuvittele, että perheenjäsenesi voi todella huonosti siinä ihan silmiesi alla tai että ystäväsi kuolee äkillisesti olosuhteissa, jotka viittaavat henkirikokseen — miten paljon pystyisit sellaisessa tilanteessa ajattelemaan romantiikkaa? Ei olisi hyvä hetki rakastua, eihän? Mutta kirjojen ja tv-sarjojen maailmassa näin tapahtuu, koska kukaan ei jaksaisi lukea / katsoa / kuunnella pelkkää potemista. Surutyön kuvaukset ovat ihan oma genrensä.