Näppis laulaa

Monta syytä olla tehokas tällä viikolla. Yksi on se, että työviikkoni on vain nelipäiväinen. Perjantai kuluu siirtyessä lapsen kanssa mummolaan reilun parin sadan kilometrin päähän, koska lauantaina on erään sukulaisen lakkiaisjuhlat.

Toinen hyvä syy tehokkuuteen on se, että pokkariteksti kulkee paremmin kuin hyvin. Ihan harmittaa, että on pakko laittaa se sivuun viimeistään torstaina ja käydä läpi näytelmäteksti. Tällä vauhdilla kun lokakuun Lääkäri olisi kasassa ihan muutamassa päivässä. Niin, ja syy tiiviiseen tahtiin on se tuttu: päähenkilöt harppovat juuri kiihtyvällä vauhdilla kohti toisiaan. Sentimentaalinen pokkaristi huokailee näppäimistön ääressä – voi teitä, sydänkäpysiä! Miten olettekaan söpöjä. Kohta saatte toisenne, ja sitten tiemme eroavat. Te kaksi saatte jäädä piehtaroimaan ikuiseen, muuttumattomaan rakkauteen, parisuhteeseen, joka ei koskaan väljähdy. Mokomatkin onnenmyyrät.

Minkälainen pokkari on syntymässä? Dramaattinen, kyllä, mutta myös hyvin realistinen. Elämästä ja kuolemasta on taas kyse. Viime aikoina pokkareissani on viljelty kaikenlaisia rikoksia ja petoksia, mutta tässä ei sellaisia nähdä. Ei suuria pahiksiakaan. Vain ihmisiä heikkouksineen. Toisia heistä elämä kolhii ja jotkut jopa heittää kanveesiin, mutta kaikki sieltä nousevat ja jatkavat entistä ehompina.

Taisin jo aiemmin mainita, että päähenkilöt ovat lapsuudenystäviä. Olen miespäähenkilöön käyttänyt muutaman rippusen omia muistojani veljeni parhaasta lapsuusystävästä – itse asiassa etunimenkin, muutin siitä vain yhden kirjaimen 🙂 Naispäähenkilö taas – jaa-a. Minusta tuntuu, että heissä kaikissa on ainakin jonkinlainen pikku tujaus minua itseäni, monien muiden tuntemieni henkilöiden ohella. Leikkaa – liimaa -menetelmällähän hahmot aina syntyvät.
Sankaritar Minnalla on lapsi, pieni tyttö. Hänen tuntemuksensa äitiydestä ainakin ovat aika pitkälti omaa kokemustani. Yhdellä Minnan läheisistä on alkoholiongelma. Siitäkin löytyy kokemusta omasta lähipiiristäni (niin kuin likipitäen kaikilta suomalaisilta).

Luiveron heila

Oleanderssonn nyt lukenut molemmat Lena Anderssonin romaanit Ester Nilssonin takkuisesta rakkauselämästä. Ensimmäisessä kirjassa Ester retkahti taiteilijaan, toisessa (Vailla henkilökohtaista vastuuta) vuorossa on naimisissa oleva näyttelijä.

Esterin jumaloima Olof haluaa pysyä naimisissa vaimonsa kanssa, ehdottomasti, eikä hän halua suhdetta toisen naisen kanssa. Tai no ehkä ihan vähän haluaa, heh, mutta ei se syrjähyppy ole millään muotoa hänen syynsä: hän haluaisi olla vain ystävä, vaan kun Ester viekoittelee, niin heikko mies sortuu. Voi naisten pahuutta!

Esterin halu ja kyky olla se suurempi ihminen kääntyy kerta toisensa jälkeen häntä vastaan, sillä se antaa Olofille mahdollisuuden olla selkärangaton luivero. Ester analysoi taas suhdettaan puhki, ja kun on vahva halu nähdä asiat tietyllä tavalla, kyllähän se filosofilta onnistuu. Harmaan sävyjä ja eri näkökulmia riittää, niistä voi valita aina sen suureen päämääräänsä sopivan.

Omia näkemyksiään Esterin tilanteesta esittelevä ystävälauma on aika mainio kööri. Sattuneesta syystä minua huvitti myös se, että Ester kirjoittaa tässä romaanissa näytelmiä.
Tämä toinen romaani kaiken kaikkiaan nauratti minua enemmän kuin ensimmäinen. Ehkä siinä on enemmän huumoria, tai sitten olen oppinut nauramaan Anderssonin huumorille.

Tarkistin ruotsinkielisestä Wikipediasta, että kolmatta osaa ei valitettavasti ole ilmestynyt. Toivottavasti se on kuitenkin tulossa. Kyllähän tämä nyt vähän huutaa sitä, että trilogian päätöksessä Ester vihdoinkin purjehtii onnensatamaan (joka ei sitten ehkä olekaan sitä mitä hän toivoi).

Tulkaa tytöt takaisin

Romanttista viihdettä syytetään monesta asiasta: kaavamaisuudesta, yllätyksettömyydestä, pinnallisuudesta, siirappisuudesta, kliseisyydestä, epärealistisesta haihattelusta – ja vanhanaikaisesta naiskuvasta. Niissä naiset muka vain etsivät huurupäisinä rakkautta ja ihanaa miestä, eivätkä piittaa mistään muusta tuon taivaallista.

No, minä tietenkin olen täysin eri mieltä – Sara Stormin pokkareissa naishahmot eivät kyllä ole mitään pikku piipittäjiä, jotka odottavat silmät utuisina Prinssi Rohkeaa. Pyrin siihen, että sankarittaret ovat lihaa ja verta, uskottavia, moderneja suomalaisia naisia vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Sen sijaan erään kansanedustajan naiskuva vaatii kipeästi päivittämistä. Teuvo Hakkaraisen viime päivien kommentit ylittävät typeryydessään ehkä kaikki miehen suusta aiemmin loikkineet sammakot. (Tai en tiedä. En ole ehkä ehtinyt seurata ihan koko sammakkolaumaa, se on niin suuri.)

Nyt hän on joka tapauksessa ollut huolissaan maaseudun poikamiehistä, joille ei muutenkaan riitä tarpeeksi mesileivän leipojia, ja sitten tulevat turvapaikanhakijat viemään ne vähätkin naiset.

Ihan kuulostaa siltä, kuin meininki syrjäkylillä olisi semmoista, että raitilta kopataan traktorin kyytiin ensimmäisenä vastaan tuleva tytteli ja viedään pirttiin parsimaan sukkia ja paistelemaan räätikkälooraa. Vaan hirmuinen tulevaisuus luuraa jo luhtiaitan takana: lantut saavat homehtua maakellareissa, kun suomitytöt kohta pyörittelevät vaan falafeleja jaja —

Teuvo, rauhoitu. Herää. Maaseudun miehet eivät ole surkimuksia, joiden naisensaantimahdollisuuksia täytyy avittaa piikkilankaesteillä. Heillä on lavatanssit, internetin deittipalstat ja Tinder. Jos he haluavat naisseuraa, he kyllä löytävät sitä.

Kumma, miten Hakkarainen ja hänen tapaisensa esiintyvät kiivaina suomalaisen elämänmuodon puolustajina, mutta silti heiltä tuntuu usein unohtuvan, minkälaisessa maassa me elämme. Suomalaista naista ei kukaan vie, sen paremmin suomalainen kuin irakilainenkaan mies. He menevät minne itse tahtovat.

Lakanat solmuun?

Viikko on puolessavälissä ja niin on myös Lääkäri-pokkari. Sormet laukkaavat näppiksellä – minulla on kiire antaa kovasti kärsineelle päähenkilölleni hyvitystä rakkauden huuman muodossa. Tosin olin suunnitellut, että pari tunnustaa toisilleen tunteensa ja sankaritar pääsee vaipumaan könsikkäänsä vahvoille käsivarsille vasta viimeisen luvun lopussa. Siihen asti kärvistellään ja huokaillaan ja ollaan varmoja, että eihän se nyt musta sillai, vaikka oliskin niin kiva että.

Iltalehdessä kerrotaan dokumentista, joka tulee myöhemmin tänään tv:stä. Se kertoo Ellora’s Cave -nimisestä eroottisen kirjallisuuden kustantamosta, jota pyörittävät äiti ja tytär. He ovat jutun mukaan tehneet bisneksellään miljoonaomaisuuden.
Kustantamon idea kuulemma syntyi, kun tuilla elänyt tytär pakeni arkea rakkausromaanien pariin, mutta: ”Rakkausromaaneissa ei koskaan menty riittävän pitkälle. Makuuhuoneen ovi suljettiin aina tai sängyssä käytettiin tyhmiä sanoja, kuten mesimätäs ja lemmen alue. Sellaista sontaa, Tina muistelee illan dokumentissa. ”

stringit

Pikkutuhma kuvituskuva.

Niin että nyt sitten minuakin vähän mietityttää, pitäisikö Lääkäri-pokkarin suunnitelmaa muuttaa ja kaavaksi vaihtaa rakkautta – pettymys – sittenkin rakkautta…

Lisää kahvia tai jotain

Maanantai tuntuu tänään liikaa maanantailta. Lapsi jäi itkien päiväkodin pihalle. Mies lähti työmatkalle. Läppärin näytön sarana on rikki. Koti on kuin pommin jäljiltä.

Litkin maitokahvia ja ihmettelen, mihin kirjoitustyöhön tarttuisin. Mitään kovin hilpeää tuskin pystyisin suoltamaan, mutta Lääkäri-pokkari onkin parahiksi hyvin traagisessa kohdassa. Ehkä siis tartun siihen.

Kolmannessa luvussa mennään. Perjantaina kahlasin HUS:in sivuja ja luin artikkeleja Duodecimistä ymmärtääkseni, mistä sankarittaren sairaudessa on kyse, ja miten häntä lähdetään hoitamaan.
Tänään taidan keskittyä päähenkilöiden suhteen rakentamiseen. He ovat tunteneet toisensa lapsuudessa, mutta eivät ole tavanneet toisiaan pariinkymmeneen vuoteen. Nyt muistellaan hiukan menneitä ja tunnustellaan samalla, minkälaisia aikuisia silloisista lapsista on kasvanut. Löytyykö yhteinen sävel vielä, vaikka elämä on kuljettanut heitä melko erilaisia polkuja pitkin?

PS Äsken kahvia juodessani luin Helsingin Sanomista jutun kirurgi Heikki Penttilästä, joka oli paikalla, kun kuusi muuta Punaisen Ristin työntekijää murhattiin sairaalassa Tsetseniassa 1996. Ja siitähän syntyi tietysti idea jotain tulevaa Lääkäri-pokkaria varten…

Lääkäri vauhdissa

buranatNäytelmä on levännyt tämän viikon. Yritän saada tekstiin pientä etäisyyttä, ennen kuin käyn sen taas kertaalleen läpi vähän tuoreemmin silmin.

Lääkäri-pokkari sen sijaan lähti syntymään mukavaa vauhtia, valmiina on jo kaksi lukua. Olen huomannut, että muiden kirjoittamissa Lääkäreissä sairaus kohtaa varsin usein päähenkilöä itseään. Minä olen jostain syystä karttanut sitä ratkaisua. Pokkarini päähenkilöt ovat usein olleet itse lääkäreitä tai sairaanhoitajia tai sairaus / onnettomuus on kohdannut heidän läheisiään, jolloin he ovat olleet tukihenkilön roolissa.

Nyt on toisin. Kuin tribuuttina maanantaiselle migreenilleni alkaa fiktiivisen sankarittareni Minnankin päätä vihloa, mitähän se merkitsee? Vihje: minä olen ollut monta päivää jo ihan iskussa, mutta Minnan tapauksessa kyse on paljon vakavammasta asiasta. Nyt ei selvitä parilla Buranalla.
Minna-ressulla pyyhkii muutenkin huonosti elämässä. Katkaiseeko sairastuminen kamelin selän – vai odottaako nurkan takana kuitenkin tervehtyminen ja rakastuminen iki-ihanaan mieheen? Arvatkaa 😉

Töks töks töks

Huh mikä maanantai takana! Jotenkin lipsahti mielestä, ettei lapsi mene lainkaan päiväkotiin, vaan vien hänet hammaslääkärille. Aamulla siis havahduin siihen, että lyhyt teksti, jonka kirjoitan ja palautan joka toinen maanantai, on kirjoittamatta. Lapsi halusi sopivasti katsoa Ryhmä Hauta, joten avasin läppärin. Ehdin kirjata läjän ajatuksia ranskalaisilla viivoilla, kun silmäkulmassa alkoi väpättää migreeniaura. Läppäri kiinni.

Näköhäiriön mentyä ohi alettiin valmistautua hammaslääkärireissuun. Siinä ohessa avasin taas läppärin ja työstin tekstiä eteenpäin. Olin laittanut varoitusmeilin, että palautus venähtää iltaan, mutta nyt arvelin, että saisin sen virka-ajan puitteissa lähtemään. Talletin tiedoston, painoin läppärin kannen kiinni ja lähdettiin.

Hammaslääkärin, kauppareissun ja kirjastossa oleilun jälkeen palasimme kotiin. Aikaa oli vierähtänyt yli kolme tuntia. Läppäri oli virransäästötilan jälkeen sammuttanut itsensä. Avasin masiinan ja Open Office Writerin. Ohjelma käyttäytyi omituisesti: kuin olisin ottanut sen käyttöön ensimmäistä kertaa. Se kyseli minun nimeäni. Viimeisimmät tiedostot -kohta näytti täysin tyhjää. Avasin viimeksi työstämäni tekstin. Ohjelma kyseli ASCII-asetuksia. Painoin ok ja näytölle avautui – ta-daa – tyhjä tiedosto. Siinä ei ollut yhtään ainutta kirjainta. Tiedoston ominaisuuksista näin, että olin tallentanut sen kello 11:14, ja sen jälkeen se oli mystisesti pyyhkiytynyt tyhjäksi sillä aikaa, kun olin ollut poissa koneelta. Okei, minulla oli migreeni ja kävin hiukan hitaalla, mutta taatusti en ollut itse deletoinut tekstiäni. Tutkin mahdollisuutta palauttaa tiedoston aiempia versioita, sellaisia ei löytynyt.

Eipä ole moista tapahtunut koskaan elämässäni, vaikka konetta ja erilaisia tekstinkäsittelyohjelmia on tullut taottua jo parikymmentä vuotta. Kun siippa kovin sopivasti kysyi, halutaanko kotikoneeseen asentaa Microsoft Office, jonka hän saisi työpaikan puolesta edullisesti, minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. Olen tähän asti ollut tyytyväinen Open Officeen, mutta tällaiset yllärit eivät sovi hermorakenteelleni.

Mitä sitten oli tapahtunut? En tiedä enkä ymmärrä. Oliko Open Office minun poissa ollessani päivittänyt itsensä, ja siinä sivussa avoinna ollut tiedosto oli saanut siipeensä?

Virustorjuntaohjelma ei löytänyt koneelta mitään epäilyttävää. En ole osannut tehdä muuta kuin nakella keskeneräisistä töistä varmuuskopioita pilvipalveluun – asia mikä unohtuu aina, kun edellisestä konekatastrofista on vierähtänyt tarpeeksi aikaa…

Lomalukemista tarjolla

ala kerro muille ja lila2Sinä olit sen verran huonovointinen, että katsoin parhaaksi majoittaa sinut tänne isäni taloon. Olisin voinut viedä sinut kotiisi, mutta et osannut kertoa, missä se oli.
Valitettavasti arvoisan vanhan kartanon lattialankut eivät voineet pettää altani ja nielaista minua. Minun oli siis pakko olla urhea ja katsoa silmiin tätä Tuomas Nurmelaa. Synttäreitään juhlineen talousneuvoksen poikaa, joka oli kovin korrekti ja seisoi Seitsemän veljeksen Tuomaksen tapaan kuin tammi, luonnottoman hyväryhtisenä ja sen näköisenä, ettei ollut koskaan nähnyt krapulaista päivää.
Kiitos kovasti. Ja minä olen äärimmäisen pahoillani koko tästä… episodista.
Minä yritin sanoa sen erittäin nöyrästi ja minua ketutti nähdä, miten miehen suupielet värähtivät episodi-sanan kohdalla.
Olin vähällä astahtaa taaksepäin, kun hän työnsi kätensä minua kohti. Sitten vasta tajusin, mitä siinä oli.
Tämä taitaa olla sinun kännykkäsi. Se löytyi pihalta liljapenkin vierestä.
Kiitos.
Aivan niin, minä olin oksentanut vaaleanpunaisten liljojen joukkoon. Se oli viimeinen muistikuvani.
(Sara Storm: Kuokkavieras)

Ihan niin kuin minulla ei olisi ollut muutakaan tekemistä, otin ja ladoin BoD-palveluun kolmannen kokoelman Sara Stormin Regina-novelleja. Tähän tuli enemmän juttuja kuin aiempiin kokoelmiin, peräti kaksitoista. Melkein romaanin mittainen lukupaketti, siis.
Oheinen katkelma on novellista, jonka keskeisiä tapahtumia sijoittuu vanhaan kartanomiljööseen — siitä innoitus kanteen, johon en nyt sen enempää ruutia tuhlannut.

Edelleen totean, että käy kyllä tosi nopeasti ja näppärästi sähköisen tekstin julkaisu tuota kautta. Nyt sitten vain odotellaan, että novellikokoelma pääsee e-kirjojen myyntipalveluiden listoille.