Teksti on olemassa ilman kansiakin

Lääkäri-pokkaria on koossa 18521 sanaa. Saisi olla enemmänkin kun ottaa huomioon, että palautus on ensi keskiviikkona, enkä aikonut kirjoittaa viikonloppuna. Nyt on ehkä pakko kuitenkin. Pieni pätkä tekstiä kumpanakin päivänä, niin maanantaiaamuna ei ole niin tukala olo.

Selailin eilen erään kustantajan kevätesitettä. Sen, jonka piti julkaista minun varhaisnuorille suunnattu selkokirjani, mutta koska siihen ei saatu Selkokeskukselta tukea, kirja jää julkaisematta.
Yritin kuvitella, millä esitteen sivulla kirjani olisi voinut olla, mutta en osannut. Niin, minä en taida oikein enää pystyä kuvittelemaan, että minulta julkaistaisiin koskaan kirja. Minä ehkä vielä uskoisin siihen, jos tekisin työkseni jotain ihan muuta ja kirjoittaisin harrastukseksi. Silloin minulla olisi paukkuja saattaa jokin käsis valmiiksi asti, tai näin kuvittelen. Nyt olen sopeutunut siihen ajatukseen, ettei se onnistu.
Minä käytän pakollisista kuvioista (kuten iäkkäiden ja sairaiden sukulaisten auttaminen ja tapaaminen) jäävän vapaa-aikani toisin: perheen kanssa harrastaen, ulkoillen, juoksulenkeillä, lukien, elokuvia katsoen.
Minä en jaksa enää nököttää iltaisin läppärin ääressä, kun olen tehnyt sitä ensin pitkän päivän. Selkä ei jaksa, silmät eivät jaksa, pää ei jaksa.
Sen olen tiennyt tähänkin saakka, että maailma pärjää ilman minun kirjaani. Nyt tuntuu, että ehkä pärjään itsekin.

Ai yritänkö nyt selittää, miksen pidäkään joulukuussa sitä uhoamaani omaa Nanowrimoa? En! Aikomus on kyllä kirjoittaa, joko romaania tai monologinäytelmää, heti kun saan pokkarin palautettua.
Kirjoittamista en varmasti lopeta koskaan, sitä minä tarvitsen. Kovista kansista en ole enää lainkaan varma.

Loiskis

Pokkari lähtee tänään liikkeelle niistä lukemista, joihin se jäi tiistaina. Eilen pidin nimittäin vapaapäivän.
Aina kahden kuukauden välein käyn lapsen kanssa vesipuistossa, koska siellä ollaan niin ovelia, että ennen pois lähtöä pystyy ostamaan halvat ennakkoliput, jotka ovat voimassa 2 kk. Siinä säästää paljon rahaa, tai sitten ei, koska ilman ennakkolippuja ei varmaan tulisi käytyä noin tiheästi. Lisäksi reissuun menee minulta aina yksi työpäivä, koska arkena siellä on paljon rauhallisempaa, paikalla on lähinnä taaperoita vanhempineen. Viikonloppuna kouluikäiset jyräisivät viisivuotiaani (ja minut).
Nyt iho kutisee kuivana monen tunnin lämpimän likoamisen jäljiltä ja takaraivossa kaikuvat kamalat kasarihitit, mutta lapsi iloitsi, ja sehän on tärkeintä. En minäkään siellä murjottanut – miten olisin voinut, kun vieressä pikku ihminen nautti sydämensä kyllyydestä.

Lomasen jälkeen töitä. Turhaan kiirehdin uutiskirjejutun kanssa – tilaajalta tuli automaattivastaus, että hän on talvilomalla. Hyvä se oli kuitenkin saada pois alta, jotta voin keskittyä täysillä pokkariin.

Mitä muuta? Luin loppuun Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Loppua kohti silmät kostuivat tihenevään tahtiin.
Minusta tuntuu, että bloggaajat ja kriitikot ovat sanoneet tuosta kirjasta jo kaiken olennaisen. Olen samaa mieltä, se on hieno ja tärkeä kirja.

Pauliina Rauhala ei saanut Synninkantajista Finlandiaa, vaan sen sai toistamiseen Olli Jalonen. En ole lukenut kummankaan kirjaa, mutta jollain tavalla se on minulle lässähdys, kun joku palkitaan toiseen kertaan. Okei, Jalosen edellisestä Finlandiasta on melkein 30 vuotta (sic!) aikaa, mutta silti.
Olli Jalonen on vasta 64-vuotias. Luultavasti hän ehtii vielä kirjoittaa monta hyvää romaania. Mitä jos hänen kirjansa on jokaisen Finlandia-palkinnosta päättäjän mielestä vuoden paras? Voiko hän saada vielä viisi tai kymmenen Finlandiaa, vai onko olemassa jokin ääneen lausumaton rajoitus sille, montako kertaa voidaan sama kirjailija palkita samalla palkinnolla?
Minä ajattelen, että pitäisi olla. Ei Suomessa ole liikaa isoja kirjallisuuspalkintoja, joiden kautta kirjailijat voivat saada tunnettavuutta ja lisää lukijoita.

Ysk, pärsk

Jokseenkin surkea aamu. Heräsin 6:36 siihen, että olin alkanut tulvia räkää. Mitä ihmettä, minunhan piti olla jo tervehtymässä! Eilen olin jo koko lailla toimintakykyinen. Tänään yhtäkkiä käheä ja limaisessa yskässä. En tajua.

En minä onneksi tässä läppärin ääressä kuitenkaan tärise vilusta ja nukahtele, niin kuin perjantaina, joten ehkä on toivoa saada jotain aikaankin. Listalla ensimmäisenä on uutiskirjeen juttu, johon otin eilen kuvituskuvia. Nyt se pitää vihdoinkin rypistää kasaan. Tänään. Kyllä. Eilen se jäi tekemättä, koska kirjoitin ensin vähän pokkaria ja sitten tajusin, että minullahan on — hupsista vaan heh – pakinan palautuspäiväkin. Pakina valmistui ja vähän lisää Lääkäriäkin. Pokkarin DL on ensi viikolla, ennen itsenäisyyspäivää, joten sen tahdin pitää pikku hiljaa kiristyä. Minä en tahdo oikolukea tätä silmät ristissä, koska aikaa piti olla ja vieläkin on, jos ei nyt tapahdu enempää vastoinkäymisiä.

Ulkona pieni lumikuorrutus pysyy sitkeästi ja aurinko paistaa taas parin päivän tauon jälkeen. Lenkille ei ole asiaa ja autossa on kesärenkaat. Upouudet talvirenkaat odottavat parinsadan kilometrin päässä, mutta jos tiet eivät sula, mitenkä saan ne sieltä kotteron alle turvallisesti? Kas siinä taas stressin aiheita epäkäytännölliselle ihmiselle.
Miksen minä saa vain istua ja kirjoittaa?

Toipuu

ensilumi.jpg

Luntakin sitten pöllähti sen verran, ettei heti sulanut.

Sillehän ei mitään voi, että joskus tulee kipeäksi. Katkeraksi se silti vetää. Perjantaina en jaksanut kirjoittaa kuin puoleen päivään, sitten hyytyi patteri ihan totaalisesti. Kömmin peiton alle torkuille ja heräsin entistä väsyneempänä ja viluisena. Viikonloppu vierähti samoissa merkeissä. Tosin eilen kirjoitin 500 sanan katkelman romaaniprojektiini, mistä tulin hyvälle mielelle.
Siitäkin tulin hyvälle mielelle, että selattuani Black Friday -tarjouksia totesin pystyväni elämään ilman kaikkia harkitsemiani hyödykkeitä ja lahjoitin sen sijaan rahaa Unicefin kampanjaan, jossa yritetään pelastaa sodan jaloissa kärsivät Jemenin lapset.

Aloitin sairasvuoteella uuden kirjan, Pauliina Rauhalan kehutun Taivaslaulun. Olen lukenut sitä muutamia kymmeniä sivuja ja ymmärrän jo täysin, mistä kirjan suosio johtuu, miksi se ihmisiä puhuttelee.
Rauhalan toinen romaani on nyt Finlandia-ehdokkaana, epäilemättä aiheesta. Viisaasti ja kauniisti kirjoittava äidinkielen opettaja, ihan niin kuin Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalokin.

En ole aiemmin seurannut suomalaista sairaalasarja Sykettä, mutta nyt sairastellessa oli aikaa ja katsoin Ruudusta kaksi lyhyttä jaksoa. Yllätyin positiivisesti. Olen vuosien saatossa katsonut isolla rahalla tehtyjä tuotantoja Teho-osastosta Chicagon lääkäreihin, Houseen ja Greyn anatomiaan. Olin varma, että niiden rinnalla suomalainen sairaalasarja näyttäisi väistämättä kököltä ja kälyiseltä.
Ei näyttänyt. Sarjassa oli hyvä rytmi, uskottavat puitteet ja toimivaa dialogia. Leena Pöysti oli loistava. Heikkojakin hetkiä toki löytyi – nuorten lähihoitajien osuus meni mielestäni Salkkari-osastolle (en ole katsonut Salkkareita koskaan, mutta sallikaa vertaus silti) ja kohtaus, jossa narkkari varastaa ambulanssin, oli pohjustettu nolon huonosti. Aika pienellä miettimisellä olisi varmaan keksinyt jonkin kunnon syyn, mihin ambulanssin henkilöstön huomio siksi aikaa oli kiinnittynyt. Nyt Iina Kuustosen esittämä Iiris pyytää kollegaansa jeesaamaan jossain nimettömäksi jäävässä asiassa ja näyttää siltä, että he vain haahuilevat ilman mitään kunnon syytä rappukäytävässä, kun auto viedään. He vaikuttavat tolloilta. Tuskinpa se oli tarkoitus.
Kokonaisuus jäi kuitenkin plussalle. Jos löytyy aikaa, niin saatanpa relata joskus toistekin tuon parissa. Oikeastaan voisin katsoa sitä työaikanakin — sehän on vähän niin kuin opetussarja Lääkäri-pokkareiden kirjoittajalle, eh-heh.

Kello kulkee. Pururadalle en ole vielä lähdössä, mutta jospa töitä jaksaisi puskea. Uutiskirjeen juttu ja ensi vuoden puolella ilmestyvä Lääkäri-pokkari jälleen päivän agendana.

Ne pussasivat jo

Ihan kuin olisin astunut pimeään luolaan, kun palasin päiväkodista. Olisin halunnut perääntyä ja paeta, vaikka siis tulin omaan kotiini. Olohuoneessa on suuret ikkunat, mutta eihän se mitään auta, jos ei ole valoa, jota niistä voisi tulla sisään. Eikä sitä tosiaan ole, ei niin pienintäkään pilkahdusta.
Koko viikon etätöitä tehnyt puoliso lähti tänään työpaikalleen, ja täällä on olevinaan hiirenhiljaista, kolkkoa ja kylmää. Minua väsyttää ja päätäni särkee ja haluaisin vain kömpiä sänkyyn. Tiedä vaikka tekisinkin sen. Kokeilen ensin kuitenkin saada koneen käyntiin kahvilla.

Ahmin eilen Tommi Kinnusen Pinttiä. Olen jo kolmenpäivänromaanin viimeisessä päivässä ja henkilössä. Jos ensimmäistä pätkää lukiessani podinkin jotain hienoista puutumista, niin viimeistään toisen sisaruksen eli Helmin osuus vei mennessään.
Kirjallisuuden ydintehtävä on lisätä meidän ymmärrystämme toisiamme kohtaan (tai näin minä sen ajattelen), ja tässä Kinnunen tekee hyvää työtä. Kun pakettiin vielä lisätään se, että hän on taitava kertoja, ihmisten ja arjen kuvaaja ja sanankäyttäjä, on pakko olla tyytyväinen lukija.
Pintti ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi niin kuin Kinnusen aiemmat kaksi romaania. Tähänastisen perusteella minulla ei ole aavistustakaan, miksi. En tosin ole lukenut ainuttakaan nyt ehdokkaana olevista romaaneista, joten en osaa vertailla Pinttiä niihin.

Nyt minä en kuitenkaan lue, vaan kirjoitan. 11 188. Noin monta sanaa on Lääkäri-pokkarissani. Otan päivän tavoitteeksi puolimatkan eli 15 000 sanaa, mutta eipä se haittaa, jos ihan sinne saakka en yllä.
Eilen pokkari kyllä eteni vaihteeksi ihan mukavasti. Päivän urakkaan oli hyvä panna piste siihen kohtaan, kun Miikka suuteli Armia ensimmäistä kertaa. Hetken kaikki näyttää lupaavalta, mutta jo seuraavan luvun päätteeksi sotken koko kuvion.
Ensin sotken, sitten selvitän. Se taitaa olla viihdekirjoittajan toimenkuva tiivistettynä.

Marraskuu kiellettävä

Tänään olen ahkera. Täytyy olla. Eilinen oli kummallista kiemurtelua ja takkuilua pokkarin kanssa. Teksti edistyi kamalan hitaasti, kun jäin miettimään syitä ja seurauksia ja sitä, onko sankarini vieläkin hiukan liian tefloninen, kiiltäväpintainen söpöliini. Hänet pitää viimeistellä karkeammalla hiekkapaperilla, jotta mielenkiinto herää – lukijan ja päähenkilöni Armin.

Heikko edistyminen kirjallisissa töissä ei estänyt minua katkaisemasta päivää kello kahdelta. Lähdin lenkille, ensimmäistä kertaa tällä syyskaudella niin, että ilma oli pakkasen puolella. Koleus tuntui keuhkoissa ikävältä.
Säätiedotukset ovat uhkailleet lumella. Jokainen lenkki saattaa olla kauden viimeinen. Päätin jo jättää pimeässä juoksemisen kokonaan. Vielä viime talvena juoksin iltaisin koreana kuin joulukuusi — varustettuna lukuisilla heijastimilla ja lampuilla, joita puolisoni minuun ripusteli aina eteisessä monta minuuttia, koska ei halunnut, että minut ajetaan liiskaksi.
Nyt päätin tehdä lenkit päiväsaikaan, yhden arkena ja toisen viikonloppuna. Millä keinoin jahtaan itseni liukastelemaan, palelemaan, kahlaamaan sohjossa ja kastelemaan varpaani, sitä en tiedä. Juoksuharrastuksellani on paha tapa lopahtaa aina jossain vaiheessa vuotta. Viimeksi se tapahtui kesällä helteiden aikaan. Viime talvena saman teki sairastettu flunssa ja sen jälkeinen pitkä yskiminen.
Masentaa ajatellakin, että kohta luultavasti käy jotain vastaavaa, vaikka samaan aikaan muistutan itseäni, mitä kuukautta eletään. Tämä on perinteisesti huonoin aikani vuodesta. Olen nuutunut ja saamaton ja odotan koko ajan vain takaiskuja ja onnettomuuksia. Marraskuu pitäisi kieltää lailla, jupisi lapseni päiväkotikaverin isäkin tänä aamuna päiväkodin eteisessä.

Jälleen kerran mietin huolissani työtilannettani. Minkälaisista murusista keräilen leipäni ensi vuonna? Kirjamessuilta hankitussa uudessa kalenterissa ei ole vielä yhtikäs mitään.
Uusin toimeksiantaja, jolle olen tehnyt muutaman jutun, laittoi viimeisimmästä hapanta palautetta. Tarjonneeko enää mitään, en tiedä.
Mainostoimistosta ei ole pukannut projekteja moneen kuukauteen.
Päätoimittaja, joka taannoin työnsi minulle käyntikorttinsa, ei koskaan vastannut meiliini – CV:ni ei ehkä ollut hänen mieleensä.
Vientiyritys, jonka asiakaslehteen olen kirjoittanut silloin tällöin juttuja, lakkautti koko lehden uudistaessaan brändinsä. Heidän viestintänsä on nykyisin kokonaan englanninkielistä, ja sitä en hallitse.
Näytelmistä en viitsi edes unelmoida – oli ihanaa, että sain kirjoittaa ne kaksi tilaustyötä, mutta siihen se jäi.
Minulla on siis vielä jäljellä leipäpuussani romantiikan kirjoittaminen Kolmiokirjalle ja yksi asiakas, jolle teen lehteä ja uutiskirjeen juttuja. Jos jompikumpi noista putoaa pois, lähtee Sara Storm juoksujalkaa TE-toimistoon.
Ajatuskin hyytää. Voin vain kuvitella, miten siellä suhtauduttaisiin itseään viestintäosaajaksi kuvittelevaan keski-ikäiseen naiseen, joka on oikeasti pudonnut kärryiltä siitä ja tästä ja tuosta viimeisimmästä työkalusta, sovelluksesta, termistä ja strategiasta.
Vieläkö ne yrittävät usuttaa kaikki työttömät naiset lähihoitajakurssille?

Kaivauksilla

taikinakaivuri.jpgEilisen päivän saalis oli alle 2000 sanaa pokkaria – hiukan laihasti, enkä tiedä, miksi. Lopetin kyllä päivän melkein tuntia normaalia aiemmin, koska vein poikani parturiin. Niin, ja kävinhän minä itse asiassa keskellä päivää pikaisesti kaupassakin. Okei, annan itselleni synninpäästön. Tuo riittää.

Uutiskirjeen juttuun ei sen sijaan riitä se, että on saanut vastauksia sähköpostihaastatteluunsa. Niistä pitäisi kirjoittaa juttu ja keksiä siihen jostain kuvitustakin. Vieritänkö sitä vieläkin edelläni, vai mitä teen?
Päätän iltapäivällä. Nyt kirjoitan vielä pokkaria, koska se kulkee. Helpoimman kautta.
Ulkona viettelee pitkästä aikaa aurinko. Arvatkaa, tekeekö mieli laittaa tänäänkin päivä ajoissa poikki ja lähteä valoisaan aikaan lenkille.

Nanowrimoni siis kosahti alkumetreille, mutta muistikirjani on jatkanut hienovaraista lihomistaan miltei joka illansuussa. Joulukuu on edelleen henkilökohtainen nanowrimo-optioni.
Romaaniprojektini on muuttanut muotoaan. Pitkään oli sellaista, että luin jotain sen aihepiiriin tai ajankohtaan liittyvää lähdettä, kirjaa tai artikkelia, ja sieltä löytyneestä siemenestä versoi tekstiä.
Nyt en ole vähään aikaan lukenut mitään projektiin suoraan liittyvää, vaan katkelmiksi lavenevat asiat tulevat kauempaa, enemmän minusta. Ne ovat olleet vuosia tai vuosikymmeniä olemassa ja nyt ikään kuin löytävät paikkansa.
Stephen King väitti kirjoittamisoppaassaan, että kirjoittamisessa kyse on jonkin jo olemassa olevan paljastamisesta, fossiilin esiin kaivamisesta. Tuntuu, että nyt ymmärrän asian paremmin kuin lukiessani.

Luvussa on Tommi Kinnusen Pintti. Muutaman kymmenen sivun jälkeen fiilis on sellainen, kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Meillä on yhteistä menneisyyttä, tiedämme keitä olemme ja mistä tulemme, eikä meille ehkä ole tapahtunut mitään kovin yllättävää sen jälkeen kun edellisen kerran kohtasimme, mutta kuitenkin viihdymme yhdessä ihan ok.
Ehkä olen väärässä, katsotaan.

Milloin rikokset vanhenevat?

Minulla on 6613 sanaa Lääkäri-pokkaria kasassa, ja taidanpa jatkaa sitä tänäänkin. Juuri näillä hetkillä sohaistaan ampiaispesään, kun serkukset kohtaavat toisensa liki kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Minkä ikäisenä ihminen on vastuussa teoistaan? Lain silmissä raja on 18 vuotta, mutta entä toisten ihmisten näkökulmasta? Milloin ne rikokset, joita teemme ihmissuhteissamme – petämme luottamuksen, olemme julmia, valehtelemme – vanhenevat? Mikä on kohtuullista, mikä kohtuutonta?
Näiden kysymysten kanssa painii päähenkilöni Armi, ja tulee siinä ohessa vastoin tahtoaan ihastuneeksi ja vieläpä väärään mieheen.

Aika raskaista asioista siis on kyse, ja äsken tajusin, ettei mitään kepeämpää ainesta ole soppaan suunniteltukaan. Monestihan minun pokkareissani on koomisia sivuhenkilöitä säätämässä ja antamassa vähän happea lukijalle. Ehkä se happi tähän pokkariin tulee luontokuvauksista? Armi on intohimoinen eräilijä, mikä liittyy oleellisesti juonenkulkuunkin. Hänelle kaveriksi laitan topakan Jack Russellin terrierin. Sellainen minullakin joskus oli.

Jalat alta

Romaaniksi naamioitu aforismikokoelma. Noin minä olen välillä miettinyt, hiukan ynseästi, lukiessani Viikilän Finlandia-voittajakirjaa. Sitten tulee kuitenkin vastaan vaikkapa tällaista:
”Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit.”
Olen taas myyty.

Tänään nukuin myöhään ja olen vieläkin vähän tokkurassa, jota yritän siivota kahvilla. Uni ei illalla heti tullut, kroppa kävi ylikierroksilla. Lähdin tuntia ennen auringonlaskua lenkille. Käyn äänestämässä seurakuntavaaleissa ja sitten juoksen jonkinlaisen lenkin, sanoin miehelleni.
No, juoksinkin 10,5 km joenrantaa, joka muina vuodenaikoina on huimaavan kaunis, mutta marraskuu oli tehnyt siitäkin selvää jälkeä. Opetus: älä mene kuoleman kuukautena paikkaan, joka muulloin on täynnä elämää ja kauneutta. Pysy poissa, säilytä mielikuva, ammenna siitä voimaa.
Palasin lenkiltä pimeässä ja rinta röyheänä. Voittajaoloa kesti pari tuntia, lopun iltaa olinkin sitten tönkköjalkainen, raihnainen keski-ikäinen, joka ruinasi puolisoaan hieromaan jumittuneita pohkeita ja pakaroita.
Seitsemän kilometriä jos juoksen, ei käy noin. Ehkä olisi syytä pitää lenkit lyhempinä? Puolisoni kuusikymppinen setä juoksi äskettäin elämänsä ensimmäisen puolimaratonin. Minulle iski siitä lapsellinen näyttämisenhalu. Että miksen muka minäkin, vaikka ensi keväänä.
Eilinen oli hyvä muistutus siitä, miksi ehkä en. Jos tavoittelee terveyttä ja hyvää oloa, niin kuin minä ainakin virallisesti väitän tekeväni, ei kannata juosta itseltään jalkoja alta.

Tänään teen pari laskua ja kirjoitan pokkaria tai sitten uutiskirjeen juttua, kumpi vain on enemmän syntyäkseen. Noh, ei siitä ehkä kahta sanaa ole – uutiskirjeen aihe liittyy kodin elektroniikkaan. On sekin kuitenkin tehtävä tällä viikolla.

Jos jokin ei ole rikki…

Pokkari lähti eilen mukavaan lentoon. Kun on juuri palauttanut edellisen pokkarin, oli ehkä pienoinen pelko siitä, miten sujuvasti sitä irrottautuu sen maailmasta ja luo taas tyhjästä ihan uuden.
No, tähän asti on siis mennyt hyvin. Minulla on tukku kiinnostavia henkilöitä, ja päällä aito innostus päästä kirjoittamaan heistä. Tarinaan on tulossa draamaa, mutta tällä kertaa niihin liittyen ehkä tavallista enemmän harmaan sävyjä. Kukaan ei ole nyt roisto eikä pyhimys, vaan kaikilla on heikkoutensa ja niillä seurauksia.

Illansuussa kilahti sähköpostiin viimeinkin asiakaslehden vedos. Sen olen jo selaillut läpi nopeasti, koska olin utelias näkemään taittajan kuvavalinnat. Nyt se on katsottava uudelleen ajatuksen kanssa, erityisesti kuvatekstien näkökulmasta.
Lehti näyttää hyvältä. Kansikuvakin on onnistunut, kiitos taittajan: hän on leikannut haastateltavan irti huonosta taustasta (hämyinen kahvila) ja korvannut sen joulunpunaisella esiintymislavan verholla. Esiintyvälle taiteilijalle ja lehden ilmestymisajankohdalle oikein sopivaa.

Luin Anu Juvosen Lähiöoksennuksen loppuun pari päivää sitten ja aloitin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Juvosen kirja ei ollut mikään sanataideteos, eikä sellaiseksi varmasti tarkoitettukaan, vaan surumielisen hymyn kera luettava risareunainen repäisy aikakirjasta, johon on talletettu 70-luvun puolivälissä syntyneiden nuoruus. Koska olen itse saman aikakauden tuote, löytyi paljon tuttua, vaikka maalla kasvaneelle lähiönuoruus näyttäytyy tuon kirjan perusteella raakana ja ankeana. Lapsuuden ja nuoruuden raja oli selvästi eri kohdassa.

Olen lukenut Viikilää viitisenkymmentä sivua. Akvarelleista tosiaan on kyse. Engelin päiväkirjamerkinnöissä maalataan sanoilla välillä huiman kauniisti. Välillä taideteokset ovat makuuni turhan vaikeaselkoisia tai kikkailevia. Kiinnostuksella odotan, miten kirja kehittyy.

PS WordPress tarjosi käyttöön uutta editoria ja minä otin. Eilinen postaus tuli nähdäkseni ulos ihan normisti, mutta kun kopioin yllä olevan tekstin tänne Wordista, liimasi editori osan sanoista yhteen. Klikkailin uusia sanavälejä, mutta jos jotain jäi puuttumaan, niin syy on siis blogialustan. En siis esim. ole korkannut perjantaipulloa.
Täytyy itse asiassa tutkia, pääsenkö jotenkin palaamaan vanhaan editoriin, sillä hermot meinaavat mennä muutenkin — kuvien käsittelystä tuli huomattavasti työläämpää. Se, mikä ennen oli parin klikkauksen päässä, on nyt monen mutkan takana tai ei toimi enää ollenkaan.
Taas tekee mieli narista: jos jokin ei ole rikki, älä korjaa sitä. Tiedetään: kaltaiseni ihmiset ovat kehityksen jarruja.