Kimallusta kohti

kettu.jpgJohonkin, jotenkin se viikko taas hurahti. Lapsi lähti äsken tonttulakkeineen päiväkodin puurojuhlaan. Eilen kaivoimme joulukoristeet esiin. Lupasin, että niitä levitellään jo viikonloppuna. Havahduin taas siihen, että vain pieni osa joulunpyhistä ollaan kotona, joten turha niitä on pantata. Pieni ihminen saa niin paljon iloa kaikesta kimalluksesta, ja hänen ilonsa on ihanan tarttuvaa laatua.

Jatkokertomusta on valmiina seitsemän osaa. Jos saan uuden osan valmiiksi tänään hyvissä ajoin, voisin lähteä ulos. Harmaata on edelleen, mutta niin uhataan, että kohta tulee räntää. Ehkä siis tänään on viimeinen hetki ulkoilla metsässä paljaan maan aikaan.
Eihän metsä mikään suurenmoinen silmänilo ole tähän vuodenaikaan, kun lähes kaikki vihreä on lahonnut pois ja ruskakin kadonnut jälkiä jättämättä. Vaan onhan siellä kiviä, kallioita, sammalia ja havupuita, joiden latvuksissa tuuli kuiskii. Jos käy tuuri, voi törmätä jänikseen. Ainakin lintuihin.
Metsä ei ole toivoton maisema koskaan, toisin kuin asfaltoidut kävelytiet juuri nyt. Niiden varsilta kuolivat kukat ja heinät pois, ja tilalle tuli pelkkää suhjuista pimeyttä. Kävelimme pari päivää sitten sateessa sellaista pitkin lapsen kanssa. Hän puristi kättäni lujaa ja sanoi, että ihan kuin katulamput itkisivät. Runollinen lapsi. 

”Suomi pimenee päivä päivältä, ja nyt on valoisaa joulukuun loppuun verrattuna – hakukone näyttää, miten valo hupenee kunnittain” otsikoi Hesari tänään. Hyi olkoon, ei tulisi mieleenkään ruveta moisella hakukoneella vielä todentamaan tätä surkeutta, joka avautuu kasvojen eteen heti kun ulko-oven tai ikkunaverhot avaa.
Tämä pimeys on nöyrryttänyt minut niin, etten edes haikaile kesää. Syksykin riittäisi. Tai loskainen kevättalvi, jolloin olisi edes toivoa paremmasta.
Lottovoittajien maan koululaisille opetetaan (tai siis minun aikanani opetettiin), miten neljä vuodenaikaa ovat suuri rikkaus. Sitä ei mainittu, että useimpiin muihin maihin verrattuna meillä on aivan paska ilmasto. Eikä sitä, ettei muualla vedetä joka päivä lasikaupalla maitoa, ja silti vain pysytään hengissä ja terveinä. Ja ties mitä muuta.
Ei pidä miettiä tätä enempää, tulee lohduton olo, kun pohtii kaikkia aivopesun jälkiä itsessään. Että mistä kaikesta sitä loppujen lopuksi onkaan rakennettu, mikä lauta mahtaa olla laho.

Töihin siis, jatkokertomukseen. Edellinen osa päättyi dramaattisiin tapahtumiin, ja nyt pestään jälkipyykkiä. Pahiten riitautuneet osapuolet juovat yhdessä krapularyypyt ja tekevät sovinnon, mutta tarinan naiset kehtaavat edelleen kiukutella.
Akat ovat pitkävihaisia, valittelee yksi miespuolisista henkilöistäni. Mitä siitä, jos tuli hiukan kännättyä, rutisteltua sopimattomasti yhtä naista ja sitten tapeltua — nyt on päivä uus. Rai rai!

He kyräilevät poteroissaan

Sähköpostissa odotti 34 viestiä, pääasiassa Black Friday -tarjouksia. Ilmeisesti pitäisi taas tehdä suursiivous uutiskirjeen tilauksissa. Ja varmaan ostaa huippuedullinen kylpyläloma, sukkia, astioita, mekko, villatakki, talvikengät ja —

Ennen kaikkea pitäisi ryhtyä hommiin — joko luonnostella uutiskirjeitä ja etsiä toiseen sopiva haastateltava, tai sitten edistää jatkokertomusta. Ehkä vähän molempia. Siis viesti ison konsernin tiedottajalle ja sitten jatkiksen pariin.
Siinä päähenkilöni Eija ja Jaakko ovat läheisyyttä harrastettuaan kaivautuneet omiin poteroihinsa. Molempia nolottaa, mutta eri syystä kuin se toinen osapuoli luulee. Eija ajattelee parhaaksi taktiikaksi katoamisen ja unohtamisen.
Tässä tilanteessa pelmahtaa paikalle pakkaa sekoittamaan Eijan entinen aviomies, joka on hiukan kyllästynyt raskaana olevan nykyisen vaimonsa kiukutteluun. Kyllä, tässä on tarinan ällöttävin tyyppi. Häntäkin täytyy kuitenkin vähän yrittää ymmärtää ja perustella, miksi hän käyttäytyy niin kuin tekee. 

Paljon tekstiä ja sitten toviksi kuntopyöräilemään, ennen kuin haen tenavan päiväkodista, se olkoon päivän taktiikka. Ulkona tihuttelee vettä jo toista päivää. Eilen lähdettiin koko perheen voimalla siitä huolimatta ulkoilemaan ja liikkumaan. Palelin koko lopun illan. Ja kohta tulee kuulemma pakkasta ja luntakin. Lupaan yrittää iloita lumesta lapsen kanssa.

Kuntopyörää polkiessa voi kätevästi lukea. Jatkan Asko Jaakonahon Valon juhlaa, eli kirjaa Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Se jotenkin harmittaa minua, ja olen yrittänyt saada kiinni, miksi. Kirja on toisaalta todella hyvä ja kiistatta lahjakkaan kirjoittajan teos, ja sitten kuitenkin — jokin siinä hienokseltaan tökkii ja vaivaa. Taas tekee mieli huhuilla kustannustoimittajan perään, varsinkin kun Pajtim Statovcin voitettua kaunokirjallisuuden Finlandian on nostettu esiin myös esilukijoiden ja kustannustoimittamisen rooli. (Antti Majander Hesarin arvostelussa: ”Bollalla on ollut enemmän kustannustoimittajia ja esilukijoita kuin muulla syksyn kotimaisella kaunokirjallisuudella yhteensä.”)
Bollaa on siis työstetty taidolla ja aikaa säästelemättä, ja tuloksena on mestariteos. Soisinpa, että muihin romaaneihin käytettäisiin vastaavasti paukkuja. Jotenkin epäilen, että pieni myllytys olisi tiivistänyt ja jäsentänyt Valon juhlaa niin, että lukunautinto olisi kasvanut. 

Tuhmat mielessä

img_20191127_123529_resized_20191127_123545606.jpgOnkohan työmoraalini romahtanut, sillä en saanut pakinaa eilenkään aikaiseksi, ja iltapäivällä jopa unohdin sen tyystin? Kirjoitin vain tyytyväisenä jatkokertomusta, joka lähtee tänään etenemään kuudennesta osasta. Kohta, sillä äsken palautin viimeinkin sen pakinani ja söin lounaan.
Tässä osassa on synopsiksen mukaan edessä kohta, jossa päähenkilö lähentyy vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Onko luvassa pelkkää pussailua vaiko jotain enemmän, en oikein osaa päättää. Jos tämä olisi pokkariteksti, en epäröisi laittaa pariskuntaa vaakatasoon. Nyyrikissä erotiikka on yleensä kuitenkin huomattavasti kiltimpää ja viitteellisemmin kuvattua kuin pokkareissa. Jos tarina vaatii, että jotain tapahtuu — pakko tapahtua, jos joku esimerkiksi tulee raskaaksi — tapahtunut ehkä vain todetaan asiallisesti, eikä sitä juuri kuvailla.
Paitsi että minua nyt ehkä hiukan kiinnostaisi kuvailla. Voinko kuvailla riisumista, kuumia ihoja, hyväilevien käsien kosketusta — vai iskeekö banni? Kirjoitanko kaksi vaihtoehtoista kohtausta, jotta päätoimittaja saa valita, päätyykö painokoneeseen kiltimpi vai tuhmempi? Vai onko järkevämpää ajankäyttöä suoraan työn alle se kiltti versio? Mutta kun minulla olisi siihen tuhmempaan versioon jo muutama hyvä repliikkikin valmiina…

Eilen kävin automarketissa ja vilkaisin lehtihyllyä. Joululehtiä on paljon! En ole tätä asiaa ehkä rekisteröinyt aiemmin. Hyllyssä oli muiden joukossa myös Joulun tarinat, jossa on siis Sara Storminkin novelleja. Toista Kolmiokirjan joululehteä, Ihanaa Joulua, ei hyllyssä enää ollut. Jokohan se myytiin loppuun? Olen saanut lehdestä tosi kivaa palautetta (siinäkin siis yksi Sara Storm -novelli). Eräskin vuosientakainen tuttava kertoi somessa ostaneensa kolme joululehteä, joista Ihana Joulu oli paras.

Ehkä nerous tarttuu

Neljä päivää menty aika haipakkaa. Tai en minä tiedä. Mutta opiskelutehtävää, teatterireissua, opiskelun lähipäivää ja Hoploppia niihin ainakin mahtui.
Kävin katsomassa Juha Hurmeen käsikirjoittaman ja ohjaaman Making of Lean. Se oli törkeä ja älytön ja liikuttava. Kaikkien saamiensa kehujen arvoinen.
Kadehdin, mutta ihan vain kevyesti, että joku osaa kirjoittaa noin. Koska en osaa näytellä ja kammoan esiintymistä ylipäänsä, en kadehdi näyttelijöitä. Pelkästään ihailen, koko kuusikon suorituksia. Juho Milonoff oli Aleksis Kivenä aivan maagisen hyvä. Ja sitten se naistrio — Ria Kataja, Vilma Melasniemi, Saara Kotkaniemi — en keksi tarpeeksi hienoja sanoja kehuakseni heitä. Olen nähnyt Vilma Melasniemeä telkkarisarjoissa ja teatterissa viime vuosina moneen otteeseen, ja tänä vuonna katsoimme Aallonmurtaja-sarjan kaksi kautta putkeen, joten Saara Kotkaniemenkin osaamista on tullut nähtyä. Heidät kun jo tiesi niin hyviksi, niin ehkä sitten eniten ällikällä löi Ria Katajan suoritus. Wikipedia tietää kertoa, että hän on näytellyt sellaisissa isoissa tv-sarjoissa kuin Kotikatu ja Taivaan tulet, mutta minä en seurannut kumpaakaan. Mutta tämä! Vieläkin verkkokalvolla viipyy, miten Kataja tepastelee typerännäköisissä vermeissä Agathon Meurmanina.
Laitoin kirjastosta varauksen Making of Lealle. Yritän saada neroudesta tartunnan sen sivuilta.

Lisäksi yritän päästä kiinni töihin, jotka ovat nyt olleet hetken telakalla. Ensin pakina kasaan, ja sitten jatkokertomuksen pariin. Uutiskirjejuttujakin pitää kirjoittaa kaksi, mahdollisesti kolmaskin, mutta kahteen on nyt toimeksianto ja aihe.
Uutiskirjeet sentään kulkevat näinä lakkopäivinä. Hienoisella harmilla mietin, mikä kaikki ei kulje: Nyyrikki, pokkarit, asiakaslehti, jota väänsin hiki päässä. Lakko siis harmittaa, mutta ehdottomasti olen postilaisten puolella. Jos ne somessa levinneet esimerkit muuttuneiden työehtojen vaikutuksista palkkoihin pitävät paikkansa, niin onhan tuo nyt yksinkertaisesti törkeää. Ja Medialiitosta taisi tulla eilen Suomen suurin saatana, kun kaatoivat sovun. Mitenkähän ne ihmiset, jotka tuosta ovat vastuussa, yönsä nukkuvat? Toivottavasti huonosti.

Kun joku narisee, että ennen oli paremmin, asetun yleensä vastustamaan, mutta Postin kohdalla tuntuu, että näin oli. Joka kylällä oli pikkuinen postikonttori, jossa oli myynnissä kauniita kortteja ja kirjekuoria ja tiskin takana ystävällinen täti tai setä, jolta kuitattiin paketit ja laitettiin omat lähetykset matkaan. Sittemmin Posti on laittanut henkilökuntansa piinaamaan asiakkaita tyrkyttämällä kaikenlaista kamaa ja palvelua (minulle myytiin yhteen aikaan kotivakuutusta, suklaapatukoita tai juorulehden tilausta, vaikka halusin vain postittaa paketin nopeasti), on nitistänyt koko konttoriverkkonsa, sekoillut kalliisti Itellana ja yrittänyt kansainvälistyä (Suomen posti, miten älytöntä!), ryhtynyt tarjoamaan ruohonleikkausta ja hoivapalvelua, ja onhan noiden pakettiautomaattienkin kanssa ollut ihan kummallista, kalliilta kuulostavaa säätöä. Tähän päälle vielä henkilökunnan riisto palkoilla, joilla ei voi elättää itseään. Ei tarvitse nähdä mitään bränditutkimusta tietääkseen, että Posti ei keiku kärkisijoilla, vaan ihan toisessa päässä.

No niin. Minun pitäisi nyt olla huolissani ennen kaikkea omasta brändistäni kirjoittajana, joka romahtaa, jos en saa sovittuja hommia tehtyä. Siis töihin.

Joulupukki, käy matkaan jookos

Kuukausi aikaa hankkia joululahjat. Havahduin tuohon asiaan eilen ja tänä aamuna päätin, että nytpä täytyy tilata lapselle verkkokaupasta se hänen toivomansa Lego-sähköjuna. Hetken hyperventiloin, kun se oli kirjanmerkkiin laittamastani kaupasta loppu. Nopea googlaus ja tilaus vetämään toisesta kaupasta. Melkein laitoin myymälänoudon. Sitten päätettiin puolison kanssa, että kyllä se sieltä ehtii tulla ennen joulua, vaikka juuri nyt lakko sekoittaakin asioita. Kohta se loppuu, täytyyhän sen, joulupostiruuhka tulossa. Yhteinen päätös, joten tenava saa jouluna syyttää meitä molempia tasaveroisesti, jos juna makaa aattona paketissa jossain ihan muualla kuin ekologisen muovikuusemme alla.

Työasioita: jatkokertomus etenee lentäen. Kirjoittaessa on hyvä mieli, sellainen fiilis, että tämän minä osaan ja tästä minä nautin. Miksi välillä ajattelenkin, että pitäisi tehdä jotain muuta? (No juu, onhan niitä syitä, mutta en ala niitä tässä kertaamaan, ettei hyvä mieli hupene.)
Tällä kertaa monella hahmollani on selkeät esikuvat oikeasta elämästäni. Mukana on sukulaisia, äskettäin työasioissa tavattu ihminen ja tietenkin muutama ripaus itseäni, kuinkas muutenkaan. Yksi keskeinen miljöökin on suoraan syksyiseltä työkeikalta lainattu. Onneksi on noita työkeikkoja. Jos fiktiivisiin kirjoitusprojekteihin pitäisi kaikki keksiä tässä työpöydän ääressä, olisin pulassa.

Aloitin toissailtana uuden kirjan, Asko Jaakonahon Valon juhlan. Minulle kävi hiukan hassusti: jostain syystä kuvittelin varanneeni kirjastosta Katri Valan elämänkerran. Lukemisen aloitusta seurasi siis hölmistymistä. Onpa eläytyvä kirjoitustapa ja mitä, täällä on Olavi Paavolainenkin!
Niin, kyse on siis fiktiosta. Mikäs siinä, ajattelin ja olin iloinen, sillä jo muutama sivu paljasti, että minulle aiemmin tuntematon Jaakonaho on hyvin taitava kirjoittaja. Parikymmentä sivua luettuani muistin, että onhan tässä kuitenkin ongelma. Se sama asia, joka minua hiukan kaihersi lukiessani Minna Rytisalon hienoa Madame C -romaania. Minusta tuntui, että kirjailija on luvattomilla teillä. Jostain syystä olen sitä mieltä, että jälkipolvet ovat vapaita tekemään tulkintansa taiteilijoiden jälkeensä jättämistä teoksista, mutta saman vapauden ei pitäisi koskea henkilöitä teosten takana.
Olenkohan tämän tylsän ja konservatiivisen näkemykseni kanssa ypöyksin?

Rappaus tipahtelee

Asiakaslehden luonnos on tullut oikoluettavaksi. Ex-kustannustoimittaja on taas kerran hyvillään haukansilmäisestä toimitussihteeristä, joka myös lukee sen. En minä löydä typoja tai taitossa pudonneita kirjaimia, kun kyse on omasta, äskettäin kirjoitetusta tekstistä. Ajattelin ehdottaa yhtä kuvaa vaihdettavaksi, mutta muuten lähinnä lisäilen puuttuvia kuvatekstejä ja -krediittejä.
Lehdellä on jo kiire painoon. Tosin kiire on siinä mielessä kyseenalainen, että jos postin lakko jatkuu, ei lehteä kuitenkaan saada asiakkaille aiotussa aikataulussa. Aika painajaismainen olisi se tilanne, että jakelu menisi vuodenvaihteen yli — lehdessä on kuitenkin tosi paljon jouluun liittyviä juttuja. Se olisi tammikuussa auttamattoman vanha.

Sain eilen väännettyä tilatun esitetekstin, jokseenkin rutistamalla. Olin siihen sitten kuitenkin itse niin tyytyväinen, että hiukan närkästyin, kun mainostoimiston tyyppi tänä aamuna kyseenalaisti yhden otsikon. Liian mainosmainen, pitänee vaihtaa, hän arveli. Höh. Minä kun olin oikein tarkoituksella korvannut sillä paperinmakuisen otsikon. Ehkä meni sitten liioittelun puolelle. Yritän kohta miettiä uusia vaihtoehtoja.

Nyyrikin jatkokertomus pääsi eilen hyvään vauhtiin. Olen aika iloinen, että se on tämän päivän päähomma. Olen luonut kiinnostavan henkilögallerian, jolle on kiva kirjoittaa juonikuvioita.
Eihän kirjoittamisesta tulisi oikein mitään, jos pitäisi luomiaan hahmoja onttoina ja epäuskottavina. Kun niistä onnistuu muuraamaan itselleen kokonaisia ihmisiä, he heräävät eloon silmien edessä, alkavat tuntea ja ajatella, heitä alkaa rakastaa, sääliä ja vihata. Ja tärkein: heitä yrittää ymmärtää. 

Eilen loppui Ray Donovanin toinen kausi meidän kotikatsomossamme. Yhteen ääneen totesimme, että jatkamme. Amerikoissa on alkanut jo seitsemäs tuotantokausi, joten katseltavaa riittää, jos mielenkiinto säilyy.
Sarja on todellista laatudraamaa: hyvin käsikirjoitettua, hyvin rytmitettyä, loistokkaasti näyteltyä. Katsoja kiemurtelee sohvallaan ja ihmettelee, miksi pystyy symppaamaan aika pahojakin ihmisiä ja huokaisee syvään, kun hyvikseksi uumoiltukin hahmo tekee hirveitä — kamaluus on arvaamatta silmien edessä kuin kuun pimeä puoli.
Sarjan nimihenkilöä Liev Schreiberia on siis tullut viime viikkoina katsottua paljon. Ajattelin joskus, että hänellä on häijyt, jokseenkin epämiellyttävät kasvot, mutta nyt ne eivät ole häirinneet. Kaipa sitä vanhemmiten vain tykkää vähän rosoisemmista naamoista kiiltokuvien sijaan. Itsensä oloisista, heh. Rappaus tipahtelee puolin ja toisin.
Googlasin Schreiberin ja opin, että hän on näyttelijän hommien ohella myös käsikirjoittaja. Sattuneesta syystä hänen charmipisteensä nousivat minun silmissäni lähes Viggo Mortensenin (näyttelijä, joka on myös kuvataiteilija ja omistaa kustantamon!) tasolle — hetkeksi. Sitten Google tiesi kertoa, että Schreiber on eronnut omanikäisestään näyttelijävaimosta ja seurustelee 25 vuotta itseään nuoremman ex-missin kanssa. Ei, hän ei ole mielestäni enää lainkaan charmikas.

Tästä on hyvä palata tekeillä olevaan jatkokertomukseen, sillä siinä päähenkilöni Eija saa kuulla tylyjä arvioita keski-ikäisen naisen ”markkina-arvosta”. Samanikäiset fiksut ja kunnolliset miehet eivät hänestä kiinnostu, nuoremmista puhumattakaan, sillä heille on tarjolla nuoria naisia. Keski-ikäisen naisen kannattaa unohtaa rakkausasiat ja keskittyä muihin asioihin elämässään, häntä neuvotaan. Sanomattakin on varmaan selvää, että Eija ei tässä tarinassa noudata noita neuvoja.
Mitä muuta jatkokertomuksessa tapahtuu? En kerro, mutta sopassa kiehuvat myös 40-luvun sotilaspoika ja ilmastoahdistusta poteva nuori nainen, jotka yrittävät pelastaa maailmaa kumpikin omalla tavallaan.

Ja tänä sumuisena aamuna hän yrittää taas polkaista itsensä käyntiin

Älä jätä, minun teki mieli rukoilla eilen iltapäivällä, mutta jätti se. Viikonloppu. Meni pois ja jätti minut maanantain armoille. Ei pitäisi olla näin dramaattinen, koska ei tämä (ainakaan näillä näkymin) ole mikään paha maanantai. Minun pitää vain litteroida perjantaina tehty puhelinhaastattelu ja tehdä materiaalista luonnos esitetekstiksi. Ja sen jälkeen kirjoittaa täydellä teholla jatkokertomusta. 

Lähetin asiakaslehden vihoviimeisen jutun äsken matkaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin siitä tuli vielä palautetta yhdeltä toimitusneuvoston jäseneltä, ja piti korjata pari typoa ja yrittää selitellä parhain päin, miksi olin päätynyt yhteen haastateltavaan, enkä johonkin toiseen, joka olisi maantieteellisesti ollut tässä kohtaa parempi.
Päädyin antamaan rehellisen selityksen: kiire ja laiskuus. Valitsemastani tahosta löytyi netistä tietoa, josta pystyin päättelemään sen sopivan juttuun. Kahdesta muusta ei löytynyt kuin yhteyshenkilön puhelinnumero. Minun olisi pitänyt arpoa, kumpaa lähden tavoittelemaan, sitten jahdata hänet puhelimella (ei välttämättä helppo juttu, kun kyse yhdistyksestä, jonka pj tekee hommaansa otona) ja sitten tehdä haastattelu, jonka lopputulema ei välttämättä lainkaan istu kokonaisuuteen, mutta on pakko julkaista, koska tuli tehtyä.
No, onneksi toimitussihteeri jo kuittasi selitykseni, eikä vaikuta suivaantuneelta. Tilasi uuden uutiskirjejutunkin.

On sumuinen päivä. Siis hyvä päivä jäpittää läppärin ääressä. Eikä edes tee mieli ulos. Eilen olin ulkona niin monta tuntia, että illalla palelin viltin alla.
Illalla sain loppuun Pirkko Saision Epäröintejä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille kirjoittaville ihmisille. Ex-kustannustoimittajana on pakko kyllä hiukan ihmetellä takakansitekstiä — kirja on hurmaava, kyllä, ja tarkkanäköinen, ehdottomasti, pisteliäs, no juu, mutta ratkihauska — sillä minä käsitän jotain ihan muuta. No, ehkä ”hymyilyttävä” ei oikein toimisi takakannessa.

Se on poissa

Näittekö sen? Se oli pyöreä, metallinen rengas ja se vieri jonnekin. Se oli se päätäni tämän viikon kiristänyt vanne, ja nyt se on poissa. Olen nimittäin kirjoittanut kaikki asiakaslehden jutut ja lähettänyt ne taittajalle yhtä lukuunottamatta, joka vielä viipyy toimitusneuvoston kommentoitavana. Mutta siellä ne nyt ovat jo kaikki muut. Jotain pitkää juttua voin vielä joutua lyhentämään, mutta se ei tässä kohtaa enää tunnu oikein miltään.

Kello kahdelta minulla on puhelinhaastattelu liittyen siihen esitetekstiin, joka pitäisi väsätä. Haastateltava on näinä päivinä huippukiireinen, ja yritin tavoittaa häntä jo eilen. Jätin soittopyynnön, johon hän vastasi vartin vaille neljä, kun minä olin jo luovuttanut ja lähtenyt vähän pyöräilemään, jotta ehdin ennen pimeää. Tänään siis uusi yritys. 

Kello kahteen on aikaa niin monta tuntia, että tuntuu vallan ruhtinaalliselta. Mitä ihmettä, minun ei tarvitse tänään hotkia lounastani kolmessa minuutissa! Ja ulkona paistaa aurinko, alhaalta ja hiukan kalvakasti, mutta kuitenkin. Voisin siis vaikka lähteä ulkoilemaan. Ajatus tuntuu lähes syntiseltä tämän raadantamaratonin jälkeen.

Ehkä minun on kuitenkin kirjoitettava ensin synopsis Nyyrikin jatkokertomukseen, jonka palautan tämän kuun aikana. Se on toistaiseksi edistynyt vasta päässäni ennen nukkumaanmenoa. Jos en ole aivan umpiväsynyt, tarvitsen nukahtamista varten jonkin työstettävän asian, usein kirjoitusprojektin. Olen toiminut noin vuosikymmenien ajan, lapsesta saakka. Käsikirjoitan itselleni tarinaa ja katselen sitä silmäluomieni takana, kunnes nukahdan. Samat kohtaukset voivat toistua montakin iltaa peräkkäin. Lopulta ne siirtyvät läppärille (siis nykyisin, lapsena minulla ei sattuneesta syystä ollut läppäriä). 

Tämän kaiken hosumisen jälkeen viikonloppu tulee vastaan ihan yllättäen. Eikä tarvitse lähteä mihinkään. Ihmeellistä. Tänä iltana meillä syödään herkkuja ja katsotaan telkkarista jalkapalloa. Lapsi on tohkeissaan, hänelle tulee huomenna kaveri yökylään. Sunnuntaina lähden porukalla metsään.
Juuri nyt elämä tuntuu olevan niin jees, että haluan tarttua näihin hetkiin kaksin käsin ja tiukasti.  

Ja vielä mennään

salmiakit.jpg

Arjen pieniä iloja: puolison tuoma kaunis salmiakkirasia.

Kaaospäivä 3. Vanne ehkä vähän hölleni eilen pään ympäriltä, kun taittaja mainitsi olevansa vasta hommiensa alussa, sivupohjia tekemässä.
Eilinen kuitenkin kului melkein kokonaan sen yhden aukeaman jutun parissa, vaikka toivoin saavani muutakin aikaan. Vasta myöhään iltapäivällä sain tekstin valmiiksi asti, ja sen jälkeen en enää muuta ehtinytkään kuin purkaa nauhurilta kaksi haastattelua. Viimeinen haastattelu jäi purettavaksi tänään, se, jossa saan kuunnella ohittavien junien ääniä ja yrittää arvata, mitä tyyppi oikeastaan sanoi. 

Eilinen iltakin piti viettää läppärin äärellä, sillä minulla oli opintoihin kuuluva kahden tunnin webinaari. Ennakkomateriaalina oli lukea yksi sähköinen julkaisu. Vilkaisin etukäteen, että siinä on 15 sivua. Varasin itselleni vajaan tunnin perehtymisaikaa kahvimukin äärellä.
Lueskelin, kello kulki ja ihmettelin, että miten etenemistä osoittava palkki sivunlaidassa liikkuu niin verkkaisesti. Tutkin sivumäärää uudelleen: se olikin yli 60. Ehdin lukea jotenkin kelvollisesti puolet materiaalista ja selailla loput sivut. Onneksi webinaarin chat-seinän vastauksista pystyin päättelemään, että muille oli käynyt jotain samankaltaista — kommentit painottuivat vahvasti julkaisun alkupuolelle…
Näissä opinnoissa harmittaa nyt sama asia kuin koko tässä ympäröivässä nykymaailmassa: informaation tulva on niin suuri, että siihen välillä tukahtuu ja turtuu. Opettaja syytää jatkuvalla syötöllä materiaalilinkkejä ja kirjavinkkejä, ja minun pitäisi pystyä päättämään, mihin minun kannattaa napata kiinni, sillä kaikkeen en mitenkään ehdi enkä pysty.

Myöhemmin illalla nuokuin telkkarin ääressä katsomassa Ray Donovan -nimistä rikossarjaa, jonka olemme puolison kanssa nyt ottaneet projektiksi HBO:lta, ja ahmin herkkuja, vaikken periaatteessa syö niitä kuin viikonloppuisin, mutta nyt minä olen RAATANUT. Olisi varmaan ollut viisaampaa lähteä ulkoilemaan, mutta siinä kohtaa en saanut siirrettyä itseni kuin sohvalle.
Nyt olen nuutunut ja kankea ja joka paikkaa kolottaa. Vielä tänään ei kuitenkaan voi harkita lähtevänsä kesken päivän lenkkeilemään. Jospa huomenna.

Köhii kalkkiviivoilla

Kiire läähättää nyt jo kummassakin korvassa niin raskaasti, että on vaikea pysyä fokuksessa ja olla saamatta hepulia. Sain eilen pokkarin palautettua ja tehtyä ne kaksi puhelinhaastattelua, mutta siinäpä oikeastaan se. Muut keskeneräiset jutut (lehtijutut) edistyivät vain sen verran, että sain lyhimpään niistä aikaiseksi luonnoksen. Kahta aukeaman juttua varten minulla on purkamatta VIISI haastattelua nauhurilta. Jo pelkästään siihen hommaan menee puoli päivää.
Viimeisen haastattelun tein eilen virka-ajan jälkeen, ja sen antoi kiireinen ihminen, joka oli määrännyt tarkan ajankohdan: sain luvan soittaa hänelle, kun hän kävelee juna-asemalta hakemaan autonsa korjaamolta. Hän käveli radan vartta. Kyllä muuten tulee olemaan hauskaa kuunnella sitä tallennetta. Oli pitkiä pätkiä, etten taustamelun vuoksi kuullut mitään hänen puheestaan. Omat kysymykseni hänelle jouduin toistamaan monta kertaa. Yhdessä kohtaa kaiuttimesta alkoi huutaa jonkinlainen varashälytin, että tiedä sitten, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Ehkä hän ei ollutkaan mikään ruuhkavuosia elävä perheenisä ja yhdistysaktiivi, vaan autovaras.

Kun patistelin lasta syömään aamiaista, minulle soitti mainostoimiston ihminen. Pitäisi tehdä esitteen tekstit projektiin, joka kuulostaa haastavahkolta. Sanoin, että tänään en tee enkä huomenna, mutta sitten. Toivon ja oletan, että tämä kaaos on torstaina ohi, hiki kuivattu otsalta ja ajatuskapasiteettia vapautunut.