Tää vaan relaa edelleen

Kesää, lisää kesää. Vielä. Onneksi, sillä minä olen rakastanut menneitä viikkoja. En halua päästää tästä olotilasta irti, vaikka sen seurauksena olin missannut yhden vakiotekstini deadlinen. No, se ehti vielä tänään onneksi julkaisuun.

Huomenna aamutuimaan teen yhden puhelinhaastattelun, ja sen jälkeen ajan lapsen kanssa takaisin maalle. Saman pitkän matkan ajoin toiseen suuntaan vain kolme yötä sitten, mutta nyt puolisoni lähti ystävänsä kanssa viikon reissulle, ja lapsukainen tahtoo pois kaupungista. Niin minäkin.
Niinpä me palaamme sinne, missä kuikat huutelevat, sirkat sirittelevät ja kärpäset pörisevät, mutta muuten vallitsee liki rikkumaton hiljaisuus. Siellä voi noutaa aamupuuronsa tai -jogurttinsa päälle neljää erilaista marjaa ja paistaa kalliolla avotulella pitsaa. Lapsella on lääniä lennättää droonia ja heittää tikkaa. Sen kummemmin suunnittelematta voi lähteä uimaan tai ongelle. Se on onnea, hänelle ja minulle.

Elokuussa on sitten töiden vuoro. Huoli niistä nakersi minua jo hiukkasen, mutta sitten listasin kaiken luvatun paperille ja rauhoituin. Kyllä minä ne klaaraan, sitten kun aika on. Mutta nyt minä otan rennommin kuin ehkä vuosiin. 

Naarmut paranevat nopeasti

Kuka vielä muistaa minun onnettomat näytelmäni? Ne, jotka kirjoitin toissa vuonna pyynnöstä innokkaalle harrastajanäyttelijä/tuottajalle ja hänen ryhmälleen? Ai ette muista, ei se mitään. Ei niitä muista kukaan muukaan. Eikä varsinkaan hän, joka ne minulta tilasi.

Kesäteatterimainokset ovat kuitenkin saaneet minut muistamaan ne melkein joka päivä. Tekstithän ovat siis lyhyt ja kepeä, kaksinäytöksinen komedia sekä lapsille suunnattu lyhyehkö monologinäytelmä, jota tilaaja suunnitteli esittävänsä kirjastossa. Kummatkin hautuvat vailla ensimmäistäkään esitystä läppärini kovalevyllä, ja minä olen kovin, kovin hapan, kun mietin niihin käyttämiäni työtunteja. Ajattelen ainutkertaisen elämäni haaskaamista (paljonkohan olen haaskannut sitä Facebookissa tai Twitterissä roikkumiseen — no, ei puhuta siitä nyt) ja olen oi niin kitkerällä mielellä.

Purin sappea ääneen ystävälleni, joka on mukana kesäteatteritoiminnassa omalla kotiseudullaan. Hän innostui kuullessaan, että minulla on valmiina teksti, joka voisi vaikka sopia heidän ryhmänsä esitettäväksi. Annoin sen hänelle luettavaksi, vaikka minulla oli kyllä vahva aavistus, että hän ei siitä innostu.
Se on hassua: kun me tapaamme, me nauramme paljon. Me nauramme toistemme jutuille, me veistämme huumoria kilpaa ja hirnumme kuin heikkopäiset. Mutta toistemme kirjoittamalle huumorille me emme juuri naura. En osaa selittää, miksi.
Se on tapahtunut monta kertaa. Minä olen joskus (pyynnöstä) ehdottanut muutoksia hänen kirjoittamiinsa huumoriteksteihin, hän ei niistä  syttynyt. Hän näki (ei livenä, vaan tallenteelta, mutta kuitenkin) toisen minun kesäteatterinäytelmäni vuosia sitten, ja hänen palautteensa siitä oli luokkaa ”ihan kiva”. En edes yritä väittää, etteikö se olisi loukannut, kun suunnilleen kaikkialta muualta (katsojilta, maakuntalehtien kriitikoilta) sain tekstistäni niin kauniita kehuja.
Tässä kävi samalla tavalla. Hän sanoi, että tekstissä oli niin paljon paikallisväriä, että sen lokalisoiminen heille ei onnistuisi. Aivan, minä sanoin. Se oli kunniallinen perääntymistie molemmille. Minä tiesin, että hän ei vain pitänyt tekstiä tarpeeksi hauskana ja kiinnostavana, ja hän luultavasti tiesi, että minä tiesin. Meidän ystävyytemme on kuitenkin liian arvokas asia, jotta sitä kannattaisi naarmuttaa nostamalla pöydälle kissoja terävine kynsineen.
Naarmut ovat naarmuja, eivät haavoja. Ne paranevat nopeasti.

Tyyni ja tyytyväinen

Mökkilomailu on takana, ja oma aika vaihtui futismutsiuteen nurmen laidalla. Olihan rentoa ja mukavaa. En edes muista, koska olisi viimeksi ollut näin monta päivää putkeen, jolloin velvollisuudet ovat vähäisiä ja niiden vastapainoksi monta tuntia koirien kanssa kulkemista luonnossa, soutelua, saunomista, uimista ja lötköttelyä.
Kellonajat menettivät merkityksensä. Lumpeet kukkivat ja kuikat huutelivat. Pilvenhattarat peilasivat itseään tyynen järven pinnasta ja mikäs niiden olikaan peilatessa, kun olivat kuin postikortista. Järvi-Suomi, voi miten se oli kaunis tällaisen meri-ihmisenkin silmissä. Helsingissä olin ehtinyt unohtaa senkin, miten ihania luonnontilaiset kukkaniityt voivat olla, ja kuinka paljon erilaisia perhosia voi yhdellä kävelylenkillä nähdä.

Luin Tuula T. Matintuvan dekkarin Mirjami Doe. Olen lukenut joitakin hänen dekkareitaan viimeksi monta vuotta sitten (taisi olla Piippo-sarjaa), mutta muistin, että tykkäsin hänen tyylistään. Se on pysynyt. Matintupa on sujuva kertoja, ja henkilöhahmot on niin taitavasti rakennettu, että heidät kuulee ja haistaa. Tästä siis vaihtelua niille, jotka ovat kyllästyneet dekkareiden yksiulotteiseen henkilökuvaukseen! Kun aikoinaan luin jonkin verran dekkareita — suurkuluttaja en ole koskaan ollut, vallankaan verisimpien tarinoiden — oli se yleisin tympääntymisen syy: kaikki paukut oli laitettu monimutkaiseen juonikuvioon ja poliisityön kuvaamiseen, ja henkilöhahmot olivat haukotuttavan tylsiä ja toistensa kaltaisia tai sitten epäuskottavia karikatyyreja. Matintupa sen sijaan on nähnyt kunnioitettavasti vaivaa ihmistensä eteen.

Ihan vielä ei tarvitse tehdä töitä, mutta yksi haastattelu pitäisi sopia. Eikä se kai haittaisi, jos fiktiosuoni alkaisi lomailun ohessa hiukan pulppuilla. Aurinko paistaa, ja ilma on hautovan kuuma, mutta minun pitäisi oikeastaan saada idea joulunovellia varten.
Moneskohan kesä, kun olen saman ongelman äärellä? Miksen voi luonnostella joulunovelliaihioita valmiiksi talvella? No, tätä on turha miettiä juuri nyt. Luonnoksia ei ole.

Kävin taas äänikirjapalveluissa vakoilemassa. Sara Stormin äänikirjat ovat saaneet aika mukavia arvioita. Kaikkein höveleimpiä tähtien jakelijoita ovat olleet Nextory-palvelun kuuntelijat, sillä siellä äänikirjani ovat saaneet melkein järjestään 4/5 tähteä ja joidenkin arvostelujen keskiarvo on yli neljänkin!

Minä kuvittelen ihmisiä kesälomalla: makailemassa riippumatossa, poimimassa kesämökin puutarhassa herukoita, kävelylenkillä, mattopyykillä tai ruokaa laittamassa napit korvilla. Kuvittelen miten he nauravat Ritan ja Korpin riitelylle ja naisten etsivätoimistolle Paholaisen rakkauskirjeet -pokkaria kuunnellessaan, ja minulla on hyvä olo. Toivottavasti noin tapahtuu oikeasti.

Huomenna äänikirjapalveluissa on kuunneltavissa taas uusia Stormeja, mm. Mammanpojalle morsian, joka on yksi omista suosikeistani.

Kohta tää vaan nauttii

Huraa: Yksi lempipokkareistani Polttaa, polttaa! ilmestyy äänikirjana 13.7. Minä varmaan kuuntelen sen ihan vain siksi, koska tykkään tarinan pääparista eli Milasta ja Oskarista niin paljon.
Vasta eilen puolisoni jonkin aasinsillan kautta otti puheeksi pokkarini ja kysyi, eikö minun koskaan tee mieli kirjoittaa niille jatko-osia. Kyllä tekee, monestikin. Silloin, kun olen onnistunut luomaan omasta mielestäni niin ehjiä hahmoja, että näen ja kuulen heidät. He ovat niin eläviä, että heitä on vaikea hylätä. Ihan kuin sulkisi oven omilta ystäviltään. 

Mutta miten romanttiselle pokkarille voisi kirjoittaa jatkoa? Mistä se kertoisi? Haluaisiko kukaan lukea toista kertaa samojen päähenkilöiden suhteesta, joka menisi mönkään, kunnes he taas löytäisivät toisensa? Vai voisiko kirjoittaa sankarittarelle uuden romanssin? Se ensimmäisen osan prinssi olisi sittenkin sammakko ja —
Olisiko tuollainen enää romanttista viihdettä, vai olisiko se jo tosielämää? ”Ikuista rakkautta ei ehkä ole, mutta Krisse jaksaa yrittää! Lue Kristiina Virtasen elämä ja rakkaudet, osa 5: Onko Hanski se oikea?”

Helle on hellittämässä otettaan. Kai. Minä lähden pariksi päiväksi mökkeilemään ystäväni kanssa. Se on jotain aika ihmeellistä, sillä minulla ei nykyisin juuri ole sellaisia ystäviä, joita tapaisin livenä. Kuulostaa kamalalta, mutta olen sopeutunut. Tästäkin puhuimme puolison kanssa eilen.
Ystävien ajattelu, sen kaiken muistelu, mitä yhdessä on heidän kanssaan takavuosina tehnyt ja kokenut, tekee haikeaksi. Silti tuntuu selvältä, ettei sellaiseen ole enää paluuta. Se vaatisi sellaista aktiivisuutta, jota itseltä ei enää löydy. Se vaatisi joko liikkumista ystävien luo, sillä molempien ystävät ovat muuttaneet (tai me itse olemme muuttaneet). Tai sitä, että hankkisi uusia ystäviä.
Meille on viime vuosien aikana tullut paljon uusia tuttavia, monet lapsen koulun tai harrastusten kautta. Ystävyys on kuitenkin eri asia, sitä ei noin vain löydetä. Se pitää rakentaa. Siihen ei nouse ainuttakaan seinää eikä nurkkaa, jos vain satunnaisesti tapaa ja rupattelee.
Minulla on pari tuttavaa, joita voin kysyä kanssani vaikka lenkille tai shoppailemaan, mutta vain yksi ihminen, jolle voin soittaa, kun maailma kolhii ja aloittaa puhelun kiljumalla: ”Mie romahan!”. Sille samalle ihmiselle soitan tai viestitän, kun tapahtuu jotain oikein ihanaa. Tai kun tarvitsen viisaan mielipiteen johonkin asiaan.
Hänen kanssaan pääsen nyt mökkeilemään. Sääennusteen mukaan ilma muuttuu koleaksi ja voi sadella. Tuskin haittaa. Tarkoitus ei ole suorittaa mökkeilyä, vaan nauttia olosta. Vähän siihen tyyliin kuin Tara Junker ja Malin Öhman Makuja ja mietteitä -ohjelmassa (Kan vi bara få njuta).  

Naisten syy

Kesäkuun Lääkäri on vielä tovin kaupoissa.

Helle tekee kärttyisäksi. Ja uutiset. Kaikki on taas naisten vika. Ainakin jos konservatiivimiehiltä kysytään. Pahat naiset ja pahat Hesarin toimittajat yrittävät ihan silkkaa ilkeyttään upottaa Wille Rydmanin, sillä miksi se olisi jotenkin olennaista vuotaa julkisuuteen, että poliitikko viihtyy alaikäisten tyttöjen seurassa? Kuka terve heteromies nyt ei kauniista, kukkeista teinitytöistä tykkäisi, häh? Tällaista kommentointia olen viime aikoina lukenut ja nähnyt, miten valtava ymmärtämättömyyden railo minun ja noiden kyselijöiden välillä ammottaa. 

Jos saisin kuulla, että ihminen, jota minä olen vaaleissa äänestänyt, viettää aikaansa teinien seurassa samoissa merkeissä kuin Rydman, olisin entinen äänestäjä. Olisin myös erittäin kiitollinen journalisteille, jotka asian tuovat päivänvaloon. Minusta se, että aikuinen kuolaa teinien perään, osoittaa huonoa arvostelukykyä, kypsymättömyyttä ja itsekästä piittaamattomuutta muiden hyvinvoinnista. Sellaista henkilöä en tahdo ajamaan yhteisiä asioitamme, koska muunkinlaisia löytyy.  

Toinen asia, josta miehillä on näinä päivinä kovasti sanottavaa: aborttilainsäädäntö. Uutisten kommenttilaatikoissa ensimmäiset kymmenen avautujaa ovat joka kerta miehiä, jotka ovat kiukkuisia siitä, miten paljon syntymättömiä lapsia murhataan.
Eihän se hyvä asia olekaan, mutta ukot sivuuttavat täysin sen, mikä se vaihtoehto on: mitä kaikkea laillisten aborttien kieltämisestä seuraa NAISILLE. Naisten kuolemilta ja kärsimyksiltä laittomien aborttien vuoksi tuo porukka tuntuu olevan valmiita sulkemaan silmänsä, kunhan vain kaikki sikiöt pelastetaan abortoimiselta.
Eikä silläkään tunnu olevan heille väliä, mitä ylivoimaisesti yleisin abortin syy Suomessa eli ”sosiaaliset syyt” pitää sisällään. Eiköhän se tarkoita sitä, ettei naisella ole edellytyksiä pitää hyvää huolta lapsestaan? Että hän on esimerkiksi päihderiippuvainen tai mielenterveysongelmainen, rikollinen tai hulttio — joku, jolta elämänhallinta on hukassa. Sellaisenko tosiaan pitäisi ryhtyä äidiksi? Eikö maailmassa ole jo ihan liikaa huonoissa kodeissa kasvavia lapsia muutenkin?
Miehet panevat alkuun lapsia siinä kuin naisetkin, mutta toisin kuin naiset, he eivät kanna sikiöitä omassa ruumiissaan terveytensä ja henkensä kaupalla. Minä en millään usko, että länsimaissa vastuulliset aikuiset käyttävät aborttia ehkäisykeinona. Ne, jotka siten toimivat, ovat avun ja tuen tarpeessa muutenkin.

No niin, nyt kun höyryt on päästetty, niin keksisinköhän minä tähän postaukseen vielä jotain, joka liittyisi jotenkin blogin aiheeseenkin? En ole viime päivinä juuri kirjoittanut, vaan lukenut. Kyllä minä avasin kesken olevan pokkarin eilen ja pikaluin kirjoittamaani saadakseni juonesta kiinni, mutta ennen kuin ehdin kirjoittaa mitään, tuli jo jotain muuta. Kesää. Lomaa. Olen viettänyt päiviä uimarannalla lapsen kanssa, puuhaillut puutarhassa ja laittanut kesäruokaa tuoreista vihanneksista. Olen nukkunut myöhään ja loikoillut keskellä päivää sängyllä lukemassa, joko itsekseni tai ääneen pojalleni. Se on tuntunut ylelliseltä.

Kaipa minä silti pikkuisen jo kaipaankin fiktiivisiä ihmisiäni. Tietysti kaipaan — minähän vietän heidän seurassaan merkittävän osan valveillaoloajastani arkipäivisin! Tällä hetkellä kaipaan Essiä ja Mikkoa, jotka ovat juuri rakastuneet. He ajattelevat loksahtaneensa yhteen kuin palapelin palat, sopivansa toisilleen täydellisesti. Ja nyt minun pitää päättää, millaisia tummia pilviä kohta työnnän pilaamaan heidän onnensa sinitaivaan. Jotain olen tietenkin jo valmistellutkin — paha on hiiviskellyt taustalla, ennen kuin hyökkää esiin. On kuitenkin vielä päättämättä, miten pahoja pahikset tällä kertaa ovat, ja millaisiksi muodostuvat lopulta Essin ja hänen siskonsa välit, jotka ovat osa konfliktia.
Kyllä minä taidan kirjoittaa heille kauniin sovinnon. Se on osa mielenrauhaa, jonka omien demoniensa kanssa paininut Essi saavuttaa. Siis sen lisäksi, että saa elämäänsä ihanan miehen.