Klikkaa tästä, jos haluat kuumaa seksiä

Jaarittelija.
Minä tein tänään puhelinhaastattelun, jonka aikana piirtelin paperinkulmaan kokoelman erilaisia kukkia ja koukeroita. Ennen vanhaan, kun joka kodissa oli lankapuhelin, oli sen vieressä paperisia puhelinluetteloita ja ehkä muitakin papereita, joihin puhelujen aikana piirreltiin. Kännyköiden kanssa se ei toimi, niiden kanssa kuljeksitaan pitkin paikkoja, käydään jääkaapilla ja jotkut jopa vessassa (pois se minusta).
Joo, haastateltava ei siis osannut olla lainkaan ytimekäs. Minulla oli vain muutama kysymys, mutta haastattelu kesti silti 23 minuuttia, enkä minä oikein jaksa purkaa sitä jaarittelua. En tänään. Teki mieli sanoa hänelle, että riittää, lopeta sitten jo. Ja huomauttaa, että on turha toistella, miten ”tää on tietty vaan mun mielipide, joku muu olisi tästä varmaan eri mieltä”. Hitto, minähän soitin nimenomaan kuullakseni, mitä mieltä hän on!

Onko toimittaja äkäinen? Ei kai. Hänen on vain vähän vaikea tarttua asioihin taas vaihteeksi. Hän jahkailee ja nykii tulevia töitä hienovaraisesti kulmista. Hipaisee. Hönkii niiden suuntaan. Muka ideoi, mutta kenties petkuttaa itseään jälleen kerran.

Jos ei muu edisty, voisin tietysti jo ottaa oikolukuun Lääkäri-pokkarini. Se on valmis, mutta nimiehdotus puuttuu, samoin lukujen nimiä. Ja typot ja sun muut sammakot odottavat vielä löytäjäänsä.
Nolo tunnustus: minä en haluaisi päästää sitä käsistäni. Tykkään sankariparista niin paljon, että haluaisin kirjoittaa heille lisää söpöstelyä. Valitettavasti en voi tehdä niin, sillä tarinassa on jo 30 087 sanaa, ja jos se vielä pitenee, teksti ei mahdu taittoon.
Mitä jos tekstin seassa olisi qr-koodeja? Lukija voisi skannata puhelimellaan, jos haluaisi tarinaan ekstraa. ”Tästä lisää pussailua”. ”Tästä kuumaa seksiä.”  ”Tästä riita.” Toimisikohan?
Olen aika varma, ettei se toimisi minulle. Minä en halua päättää, millainen lukemani tarina on. Haluan vain nauttia siitä, yllättyä, kauhistua ja ihastua.

Sara Storm 1,62 m

Minulla on työkartta laadittuna asiakaslehden jutuista, ja ensimmäiset viestit, ts. haastattelupyynnöt pitäisi laittaa matkaan. Ilmatieteenlaitoksen 10 päivän sääennuste ei näytä hyvältä. Yöpakkasia! Ja päivälläkin nihkeät pari astetta plussaa. Liukkaita teitä. Ehkä räntääkin. Ja rumia maisemia.
Olen selaillut kalenteria, mutta en tiedä, mihin reissupäivää lähtisin sovittelemaan. Toivon jotain äkillistä käännettä säähän. Kevätvyöryä.

Juuri nyt tuntuu, että tämä kevät on aika paska, enkä tarkoita ensisijaisesti säitä, vaan sotaa. Tietysti. Sitä, joka saa heti ensimmäisenä aamulla avaamaan solmu vatsassa Hesarin ja Twitterin toivoen, ettei yön aikana olisi tapahtunut mitään vielä kamalampaa kuin tähän saakka.

Jotta pysyisi toimintakykyisenä, täytyy keskittyä pieniin ilonaiheisiin. Vaikka siihen, että kävin toissapäivänä ensimmäisellä juoksulenkillä moneen viikkoon. Askelsin 4,65 km nastalenkkareissa verkkaiseen tahtiin. Henki ei tuntunut loppuvan, eikä jälkiseuraamuksia ole toistaiseksi näkynyt. Etenkin aamuisin yskittää vielä kovasti, ja olen synkkänä ajatellut, että keuhkot ovat koronan jäljiltä varmaan ihan arpeutuneet. Hyvin mennyt pikku lenkki tuntui siksi suurelta voitolta.

Sekin oli hauskaa, että ensimmäistä kertaa ikinä minulta eilen pyydettiin apua kaupassa tavaran ottamiseen ylähyllyltä. ”Sinä kun olet pitkä, niin voisitko”, pieni mummeli pyysi. Onneksi minulla oli maski, joten hän ei toivottavasti nähnyt, miten paljon minua nauratti. 162 sentin pituista aikuista ei ole usein sanottu pitkäksi. Tämä saattoi olla jopa ihan ensimmäinen kerta sitäkin lajia.
Tämän tarinan kerroin perheelleni ruokapöydässä. Lapsi, pitkä ikäisekseen, eläytyi lyhyen äitinsä kertomukseen. Hän oli lukenut ennätystenkirjaa ja muisti, että lyhin aikuinen on vähän yli 50 senttiä pitkä, ja pisin koskaan elänyt ihminen yli 270 senttiä. Puhuttiin siitä, miten monenkokoisia ja monennäköisiä ihmisiä on olemassa. Aika hienon kasvatuskeskustelun voi johtaa siitä, että kaupassa joku ei ylety ottamaan hillosipuleita ylähyllyltä.    

Keksin kolmannenkin kivan asian: Vestan uuden levyn. Olen kuunnellut sitä Spotifysta monta kertaa ja olen tosi vaikuttunut. Juttele mulle voi kertoa ystävyydestä, mutta jostain syystä (ammatistani johtuen kenties) minä kuuntelen sitä rakkauslauluna. Kummin vain, mutta toistemme huomiota me olemme aina vailla, ja laulu kertoo siitä, miten hyvältä tuntuu tulla kuulluksi ja nähdyksi ja huomioiduksi. ”Sä saat mut näkymään”, siinä lauletaan.  

Kunnia sankareille

Takatalvi, hyi olkoon! Lunta ei olisi enää tarvittu monestakaan syystä. Yksi tärkeimmistä on mieliala. Toinen tärkeä on lehtijuttujen tekeminen. Kyllä, jälleen kerran murehdin sitä, että toukokuussa ilmestyvän lehden kuvissa ei pitäisi olla hankia. Juuri nyt on aika mahdotonta saada otettua valokuvia, joissa ei olisi. Eikä pelivaraa liiemmälti ole: lumen olisi ihan pakko sulaa viikon, puolentoista aikana. Pah.

Työt ovat taas kasautumassa, sillä ennen pääsiäistä pitää valmistua lehden aineiston lisäksi kaksi uutiskirjejuttua ja Lääkäri-pokkari. Jos olisin tyypillisessä aikataulussani pokkarin kanssa, niin paniikki väijyisi nurkan takana. Tällä kertaa ei väijy, sillä pokkari on viittä vaille valmis!
Ei se ihan itse itseään kirjoittanut, mutta melkein. Tuli taas sellainen olo, että tämän minä osaan, jos en mitään muuta. Se on hyvä tunne, se kannattelee silloin, kun muu ei oikein suju.
Opaskirjaprojekti on lähes toivottomassa tilanteessa — sille ei vain tunnu löytyvän tarpeeksi aikaa, ja kun jotain aikaa sitten on, se menee räpeltämiseen — mutta pokkari minulta edelleen syntyy. Minulta syntyy tarina, jonka parissa itsekin viihdyn, henkilöhahmoja, joihin kiinnyn. Kirjoitin tämän pokkarin inspiroituneena ja nauttien. Siinä uskossa, että lukijakin siitä nauttii. 

Viikonloppuna osallistuin sodanvastaiseen mielenosoitukseen. Oli hirmuinen tuuli, joka uhkasi repiä kulkueessa kannattelemani kyltin.
Meitä oli monta sataa, ja tuntui hyvältä nähdä ja kokea se niin läheltä — etten ole ainut, jota tämä tilanne surettaa ja ahdistaa. Kun megafonityyppi luetteli sodan uhrien määriä ja sen jälkeen pidettiin heille minuutin hiljaisuus, oli hiukan puhdistavakin kokemus antaa kyynelten virrata. Tunsin oman pienuuteni ja avuttomuuteni ison pahan edessä, mutta en ollut yksin.
Seisoin lähellä sellaisiakin ihmisiä, jotka elivät pelossa joka päivä, joiden läheisiä on yhä Ukrainassa, ja jotka ovat menettäneet kotinsa, tavallisen elämänsä ja ehkä rakkaita ihmisiäkin. Miten he tästä selviävät?
Kun megafonityyppi huusi ”Slava Ukraini”, minä huusin muiden mukana ”Herojam slava!”. Sen pystyin tekemään, eikä se paljon ole, mutta jotain. 

Kohta Rafael tippuu taivaalta

En pääse lentämään tänä keväänä. Äsken loppuneessa toimitusneuvoston palaverissa päädyttiin muihin aiheisiin, ts. niihin ilmailuyhdistyksiin palataan ehkä joskus toiste. Olen vähän pettynyt.

Lehti tehdään ripeässä tahdissa, joten juuri nyt olen aika iloinen siitä, että pokkarikin on edennyt melkein ennätystahtia. Kaikki muu on jäänyt tällä viikolla syrjemmälle, koska tarina on vetänyt niin hyvin. Kirjoitan niin kauan kuin vauhti pysyy hyvänä, päätin, ja sehän on pysynyt.
2/3 pituudesta on jo koossa, ja Emilia ja Rafael ovat rakastuneet. Seuraavaksi pitää iskeä kiila heidän väliinsä. Sitten pitää tipauttaa lentäjä Rafael taivaalta. Julmaa, en tahtoisi. Olen kirjoittanut hänestä niin suloisen, että jos hän olisi todellinen henkilö, varmaan laatisin rakkauskirjeen hänelle. *Tsih*
Romanttinen viihde turmelee naiset, niin on väitetty. Taitaa päteä sekä lukijoihin että kirjoittajiin. 

Rakkauskirje, onkohan se jo ihan kuollut laji? Se oli vain vaivoin elossa enää silloinkaan, kun minä kasvoin rakastumisikään. Yhdeltä poikaystävältä niitä sain yhden kevään ajan. Vai syksyn. En edes muista. Enkä tiedä, voisivatko kirjeet vielä olla tallessa jossain, purkamattoman muuttolaatikon pohjalla kaapin perukoilla tai äitini omistaman kiinteistön ulkovarastossa. Tieten tahtoen en ole hävittänyt mitään saamiani kirjeitä. Niitä on tallella paljon alkaen israelilaisesta kirjeenvaihtoystävästä, jonka kanssa aloin kirjoittaa joskus alakouluiässä, ja kirjeenvaihto jatkui yliopistoon saakka. Monesti olen miettinyt, mitä hänelle kuuluu. Google ei ole häntä löytänyt. Luultavasti hänen nimensä on vaihtunut.

Muistaakseni tuo lukioaikainen poikaystävä ei ollut mikään verbaaliakrobaatti, mutta jos kirjeet ovat tallella, ja jossain vaiheessa rakkauskirjeitä aletaan museoida, lupaan etsiä ja lahjoittaa ne kokoelmiin. Rehellisesti sanoen kyllä toivon, että toinen osapuoli on hävittänyt minun kirjeeni, sillä en totisesti muista, mitä olen kirjoittanut. Sellainen epämääräinen mielikuva on, että olen ollut ilmaisuissani aika melodramaattinen ja ottanut sisältöön ideoita Anni Polvan tai Catherine Cooksonin romaaneista. Niiden sankarittarilla on ollut häviävän vähän kosketuspintaa teini-ikäisen minäni todellisuuteen, mutta sehän ei minua silloin häirinnyt.
Poikaystävä on varmaan ollut aika ällistynyt vuodatusteni äärellä. Ei ihme, että tuli ero.    

Kaikki kaunis kasvaa hitaasti

Hiljattain luin Ylen nettisivuilta jutun, jossa suomalainen hävittäjälentäjä kuvaili työtään. Se oli kiehtova. Se sisälsi hirmuisen määrän sellaisia yksityiskohtia, joita ei tule miettineeksi, kun näkee hävittäjän pyyhkäisevän jossain taivaan korkeuksissa ylitseen. Sen lähempää en ole hävittäjään koskaan tutustunut. Kerran taisin ajaa autolla ohi, kun tielle — sellaiselle lentokoneita varten levennetylle osuudelle — oli laskeutunut hävittäjä, mutta älkää kysykö, oliko se Hornet vai Hawk vai kenties ruotsalaisten Gripen. Ei aavistustakaan. Minä en tiedä sotilasilmailusta mitään, mutta lentäjä Aleksi Ritvoksen suulla kerrottu juttu oli kirjoitettu niin, että tavislukija ymmärsi ja tunsi jonkinlaista ihastusta ja innostusta eksoottista ammattia kohtaan.

Kun sitten piti jälleen kerran miettiä ammatti uuden Lääkäri-pokkarin sankarille, en tehnytkään hänestä komeaa lääkäriä, vaan — ta-daa: hottiksen hävittäjälentäjän! Sankaritar saa olla se tarinan lääkäri. Ja kun näiden pokkarien draaman kaareen kuuluu jotain kammottavaa, niin saatatte jopa aavistaa, miten ihanan lentäjän ilmailu sujuu… Sori nyt Aleksi ja muut hävittäjälentäjät. En kuitenkaan kirjoita sitä lentäjän inhimilliseksi virheeksi vaan vihjaan tekniseen vikaan.
Minun lentäjäni alkoi saada hahmoa nopeasti. Hänestä ei tule mitään murahtelevaa machoa (vrt. Tom Hardyn hahmo Dunkirk-leffassa), vaan rento ja iloinen ja suloinen. Sellainen, että häntä on tavattoman helppo lukijankin rakastaa ja sitten eläytyä sankarittaren pelkoon ja huoleen lentäjän puolesta. Pääni sisällä hän näyttää Schitt’s Creek -sarjan hiukan höntiltä, mutta rakastettavalta eläinlääkäri-Tediltä.

Minähän viime vuonna melkein pissasin kauhusta housuuni kun haastattelin erästä lentäjää (ei sotilasta) ja hän ilmoitti, että voisi viedä minut vähän lentämään pikku lentokoneellaan. Katsotaan vaikka keväällä, hän sanoi. Juu, katsotaan, minä vinguin ja ajattelin, ettei muuten taatusti katsota.
Ensi viikolla on toimitusneuvoston palaveri, ja siellä on yhtenä juttuehdokkaana kyseisen lentäjän ilmailuyhdistys. Jos siihen päädytään, saan ehkä taas kutsun lähteä lentämään. Tai ehkä lentobensakin on näinä aikoina niin kallista, ettei toimittajan lennätys enää innosta. Jää nähtäväksi. 
Myönnän, että Ylen jutussa oleva video, joka on kuvattu hävittäjän ohjaamosta yläilmoista, alkoi pienesti kiehtoa. Että mitä jos sitä kuitenkin kerran elämässä uskaltaisi. On sentään aika pieni mahdollisuus, että satoja — kenties tuhansia — tunteja ilmaillut tyyppi rysähtäisi taivaalta juuri silloin, kun minä olen kyydissä. Olettaen tietenkin, että käyttäytyisin ihmisiksi. Enköhän. En oikein näe itseäni mesoamassa pikkuruisessa lentokoneessa.

Mitä muuta? Kuuntelin eilen kauppaan kävellessäni Vestan uutta levyä. Minuun ei kertakuuntelulla tartu ikinä mikään, mutta Kotiosoite-niminen biisi tarttui niin, että kuuntelin sen paluumatkalla vielä pari kertaa. Se osui. Ja hymyilytti. Siinä kerrotaan, että kesken on sata duunia ja seinä levällään, sattuu kun hommat jäävät taas kesken. Kurkussa on poikittain luu ja turhauttaa, alkaispa luovuus kukkimaan. ”Tuo voimia, saata projektini loppuun”. Oi. Ja aamen. Mutta Vesta lohduttaa myös, että kaikki kaunis kasvaa hitaasti. Uskotaan siihen.

Nyt sitten saattamaan loppuun jotain keskeneräistä. 

Pokkaristi vaarantaa potilasturvallisuuden

Eilen saavutin koronan jäljiltä arviolta 40-prosenttisen toimintakyvyn. Kävin perheen kanssa aivan pienellä kävelyllä. Aurinko paistoi, lähiojaan oli ilmestynyt sorsapari kerjäämään pullaa. Tuntui keväältä.
Jaksoin myös laittaa ruokaa, purkaa puolet maanantaina päättyneen epäonnisen reissun matkalaukusta ja mikä tärkeintä, viimeistellä lehtijutun. Äsken palautin sen. Helpotti. 

Tänään olen toivottavasti taas pikkuisen enemmän terveen puolella. Vieläkin yskittää ja heikottaa, mutta ei sentään istuessa nukuta eikä keuhkoja vihlo. Yritän siis tehdä töitä sen minkä jaksan.
Sairastelupäivinä mielessä on pyörinyt lääkäripokkarin juoni, jonka kirjaan muistiin. Seuraavan pokkarin DL on ensi kuussa. Sitä ennen pyörähtää käyntiin asiakaslehden teko. Kutsu toimitusneuvoston palaveriin tipahti sairastelun aikana.
Ja siinä lomassa sitten pitää selkiyttää itselleen, että vieläkö muka yritän kesäksi kasata opaskirjaani. Epätoivoiseltahan tämä alkaa taas näyttää.

Viisi päivää siis sairastin. Kolmesti rokotettu puoliso selvisi koronasta parin päivän heikotuksella ja pienellä kurkkukivulla. Olisinko minäkin selvinnyt niin vähällä, jos en olisi ajatellut, että on liian kiire ja lykännyt rokotukselle menoa? Siihen olisi mennyt kaikkineen noin tunti. Nyt menetin viisi kokonaista päivää. No, läikkyneen maidon perään ei auta vollottaa. 

Sairastellessani vietin tosiaan ennätysmäisen paljon aikaa Twitterissä. Innostuinkin. Vähemmän mainoksia, vähemmän hömppää ja tyhmiä meemejä, monen eri alan asiantuntijoita ilmaisemassa napakasti mielipiteitään tai kiteyttämässä viimeisintä tietoa. Tämähän on parempi kuin Facebook ja parempi kuin muistinkaan, ajattelin. Liityin Twitteriin siis 10 vuotta sitten, seuraajaksi vain.
Nyt jopa mietin, että alan itsekin twiittaamaan. Hitot alan. Selasin sitä nyt niin paljon, että törmäsin ihan samaan narinaan, ilkeilyyn, vääristelyyn, saivarteluun ja hiustenhalkomiseen kuin Facebookissakin. Kuka sellaiseen haluaa käyttää elämäänsä?
Esimerkki: Hesarissa oli toimittaja Anna-Stina Nykäsen Viikon lopuksi -osaston kirjoitus Miten puhua äidille sodasta?. Hän sanallisti siinä tuntojaan armeijaikäisen pojan äitinä ja onnistui tekemään sen tavalla, joka kosketti monia. Minuakin. Kiittävän palautteen joukossa oli kuitenkin sekä Hesarin kommenttiosastolla että Twitterissä sellaista nillitystä, että verenpaineeni nousi.
Nykäsen teksti haluttiin nähdä poikien ja heidän äitiensä glorifioimisena. Ihmiset kiiruhtivat muistuttamaan, että kyllä muuten naisiakin on sotimassa ympäri maailman. Suomessakin on armeijan käyneitä naisia. On hävytöntä kirjoittaa, että tytöt, mokomat onnenmyyrät, voivat murehtia sitä, että lemmikkikoira ei pääse hätätilanteessa pommisuojaan, kun pojat lähetetään kovat piipussa itärajalle. Sitä paitsi sotaoloissa naisillekin voidaan määrätä tehtäviä kotirintamalla, eivät he vain puudeleita saa talutella, niin kuin Nykänen vihjaa. Ja niin edelleen. Voi helvetti!
Itse asiahan ei muutu yhtään miksikään, vaikka sitä kuinka moneen asentoon Twitterissä kääntäisi: että maasodassa valtaosan sotajoukosta muodostavat nuoret, vahvat, terveet miehet. Heitä on jauhautunut kuoliaaksi maailmansodissa miljoonia ja sama meno jatkuu nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Kyllä, naisiakin on kuollut, on on. Mutta nuoria miehiä on kuollut moninkertaisesti. Siitä ei ilmeisesti saisi kuitenkaan kirjoittaa, tai jos kirjoittaa, niin pitäisi samassa tekstissä mainita myös kaikista muista, jotka sotivat ja kuolevat ja ovat vaarassa tai ainakin voisivat olla, koska tasa-arvo.
Ja miten joku kehtaa jeesustella jostain sota-ajan mahdollisesta työvelvollisuudesta, sitä en käsitä lainkaan — ai sinulle tuli lähtö etulinjaan, no voi kuule, onhan minullakin rankkaa, minut määrättiin keittämään soppaa hikiseen keskuskeittiöön, hyi kamala. Toinen helvetti!
Kolmas ja suurin helvetti tulee sitten siitä, että Twitterin urputtajat lukevat Nykäsen kolumnia kuin uutisjuttua tai tieteellisen tutkimuksen tiivistelmää. He eivät ymmärrä, millaista tekstiä lukevat ja kritisoivat. He tekevät sen tahallaan tai sivistymättömyyttään, ja kumpikin suututtaa minua siinä määrin, että minä todellakin pidän taukoa Twitteristä.

Taukoa pitäessäni voin miettiä vaikka sitä, millaista palautetta itse voisin saada pokkareista, jos niitä luettaisiin kuin Kodin suurta lääkärikirjaa. ”Kuules nyt Sara Storm: minä olen tehnyt Valviralle ilmoituksen jo kolmesta sinun fiktiivisestä lääkärihahmostasi, jotka ovat täysin ammattitaidottomia ja vaarantavat potilasturvallisuuden!”.

Dancing with tears in my eyes

Tauti ei ole taittunut. Viime yönä sain nukuttua neljään, sitten kurkkukipu ja yskä pitivät hereillä. Vaihtelin nukkuma-asentoa kyljeltä toiselle. Selällään nukkuminen ei onnistunut enää lainkaan, muutamassa minuutissa tuli tunne, että tukehtuu. Puoli viideltä otin peiton ja tyynyn kainaloon ja hipsin kerrosta alemmas sohvalle, jotta mies saisi nukkua.

Vein pojan kouluun, ja sen ponnistuksen jäljiltä makasin tunnin sohvalla juomassa kahvia ja selaamassa Twitteriä. Katsoin kuvia sodan keskeltä Ukrainasta itku kurkussa. Poskille kyyneleet tulivat vasta kun näin kuvan nuorisosta tanssimassa diskossa ennen sotaa.
Siellähän heidän pitäisi olla vieläkin, diskossa, nuorina ja kauniina ja iloisina. Mutta he ovat pommisuojissa, sotimassa, maanpaossa. Jotkut joukkohaudassa.

Nyt on keskusteltu paljon siitä, miten yksituumaisesti Ukrainan sota suomalaisia koskettaa, miten kaikki toivottavat pakolaiset tervetulleiksi, ja miten avustusjärjestöt ovat saaneet lyhyessä ajassa ennätyksellisen määrän lahjoituksia. On huomautettu, että Afrikan ja Lähi-Idän pakolaiset ja konfliktien uhrit eivät ole herättäneet suomalaisissa lainkaan vastaavanlaista sympatiaa.
Se on totta. Sen lisäksi, että katsomme Ukrainaan, voimme katsoa vähän peiliinkin. Eikö vaan olekin niin, että meidän silmissämme Lähi-Itä ja Afrikka ovat primitiivisiä paikkoja, joissa ei ymmärretä elää ihmisiksi, vaan toraillaan ja soditaan ja tehdään solkenaan vallankaappauksia? Ähläm sähläm ja ugala bugala, ihme kiilusilmäisiä rettelöitsijöitä! Pysykää poissa täältä!
Eurooppa taas on eri asia: täällä me olemme ymmärtäneet sen, miten paljon fiksumpaa on elää rauhassa — tehdä töitä ja käydä koulua, harrastaa kivoja asioita, tanssia diskossa. Ukrainan sota tuli ja pilasi kuvitelmamme. Siellä tanssittiin diskossa vielä tammikuussa. Nyt kaupunkien kauniit, historialliset keskustat ovat raunioina, ihmiset palelevat ja kärsivät nälkää ja pakenevat kauhun vallassa. Näin tapahtuu, vaikka he ovat samanlaisia valkoihoisia eurooppalaisia kuin mekin.
Maailmaan on tullut virhe. Tai maailmankuvaan ainakin. Ei tämän pitänyt olla mahdollista.

Sota jyllää Ukrainassa ja minussa Covid-19, mutta sovittu lehtijuttu on silti tehtävä. Yritän palastella sen. Tänään minimitavoite on haastattelun litterointi. Harmittaa, etten tehnyt sitä eilen iltapäivällä, kun olo muutamaksi tunniksi koheni. Menin taas siihen ansaan, että kuvittelin paranemiskäyrän osoittavan kaakkoon. Tämä tauti ei kuitenkaan käyttäydy niin. Vointi aaltoilee, se pahenee tunnin, parin aikana lievästi kamalasta hirveäksi ja päinvastoin. Hyvät hetket pitää hyödyntää, eikä jäädä odottamaan vielä parempia.
Eilen kuvittelin, että kurkku oli tosi kipeä. Ei ollut, se on sitä vasta tänään. Kipu on levinnyt korvakäytäviinkin. Mies osti suklaata, mutta sen syöminen sattuu liikaa. Katkeraa. Jäätelön olen syönyt pakastimesta loppuun, sitä pitää saada lisää.

Jonain päivänä minä varmaan, toivottavasti, vielä tanssin diskossa. Ehkä minä silloinkin ajattelen ukrainalaisia ja itkettää.

Koro-nainen

Olisipa muuten kiva kirjoittaa, että luentoni oli suuri menestys, muutenkin menee hyvin ja aurinko paistaa. Valitettavasti vain viimeisin pitää paikkansa: aurinko paistaa ikkunan toisella puolella, jonne minulla ei ole asiaa, sillä minulla on korona. Jep, ilmeisesti lapsi toi sen joko koulusta tai harrastuksestaan, koska sairastui ensin. Kesken reissun. Ennen minun luentoani, jonka jouduin siksi perumaan.
Siskoni tarjoutui huolehtimaan sairaasta pojasta luennon ajan, mutta pitkän pähkäilyn jälkeen päätin, että ajamme kotiin. Lapsi kun sairastui melkein kuin nappia painamalla. Otsaan sattuu ja kurkku tuntuu oudolta, hän sanoi, kun olimme vieneet hänet pulkkamäkeen. Varttia myöhemmin hän oksensi ja oli aivan reporankana. Pelkäsin, että sama voi tapahtua minulle, vaikka kesken luennon. Puhumattakaan sitten siitä, että olisin tartuttanut virusta kuulijoille. Siinä vaiheessa kuvittelin vielä, että lapsella on vatsatauti. 

Minun kaksi kotitestiäni näyttivät miinusta, mutta pojan jälkimmäinen testi kotona plussaa, ja oireemme ovat samat. Minulla vain paljon voimakkaammat. Onneksi noin päin, sanon, koska olen hänen äitinsä. Lapsi on jo ihan iskussa. Minun vointini koheni eilen iltaa kohden, ja yöllä minä hikoilun sijaan nukuin ja heräilin vain muutaman kerran, mikä oli edelliseen yöhön verrattuna suurta luksusta.
Kuvittelin, että tänä aamuna olen jo työkunnossa ja hakkaan kasaan haastattelua, jonka DL on maanantaina. Vielä mitä: päätä vihloo, jäseniä särkee, yskin korskumalla limaa, kurkku on kipeä ja välillä tuntuu siltä kuin keuhkoihin työnnettäisiin kylkiluiden välistä sukkapuikko. Kaduttaa katkerasti, että peruin kolmannen rokotusajan, koska oli muka niin kiire, enkä saanut toissa viikolla aikaiseksi käväistä pop up -rokotuspisteellä, niin kuin aioin. Ehkä olisin selvinnyt vähemmällä. Nyt on myöhäistä katua. Tauti on vain kärsittävä.

En ole jaksanut tehdä reissun jälkeen yhtikäs mitään. Tai hyvin vähän ainakin. Eilen paistoin pojalle lettuja (isoja, etten joutuisi seisomaan hellan luona liian pitkään) ja illalla tein makkarasoppaa, minkä jäljiltä olin ihan nääntynyt. Suihkussa käyminen on juhlaa: lämpimän veden alla ja noin viisi minuuttia suihkun jälkeen on melkein normaali olo. Sitten se taas iskee, kolotus ja heikotus.

Pääosan päivistä olen torkkunut ja lukenut kirjoja. Ja Twitteriä, siihen koukutuin sekä Ukrainan sodan että Spede Pasaseen liittyvän kohun vuoksi. Tänään luin Katariina Sourin Facebook-sivulta pitkät ketjut, jotka ovat syntyneet hänen Speden asiatonta käytöstä käsittelevien postaustensa alle. Siellä on aivan järkyttävää kamaa, kun monet muutkin muistelevat Pasasen pimeää puolta.
Yksi kertoo, miten on todistanut, kuinka Pasanen pahoinpitelee nuorta tarjoilijapoikaa ilman minkäänlaista syytä.
Toinen kertoo saaneensa Pasaselta litsarin 10-vuotiaana pikkupoikana, kun Pasanen on ilmeisesti ärsyyntynyt pojan kysyttyä että ”oletko sä Spede”.
Ja sitten on monta tarinaa siitä, miten Spede on tarjonnut töitä nuorelle, kauniille naiselle, mutta työsuhteen ehtona on ollut muhinointi Speden kanssa.
Kertomukset ovat puistattavia, mutta ehkä vielä puistattavampaa on se, miten paljon sekä Twitteriin että Facebookiin on kertynyt ihmisiä puolustamaan Spedeä. Heidän mielestään Lenita Airisto tai kukaan muukaan ei saisi puhua pahaa kuolleesta, koska tällä ei ole mahdollisuutta puolustautua.
Ehkä ymmärtäisin tuon näkökohdan, jos Airiston kertomuksen lisäksi kukaan muu ei olisi kertonut mitään vastaavaa, mutta jo nyt — ja tähän mennessä ilmitulleet jutut ovat varmaan vain jäävuoren huippu — todistustaakka Spedeä vastaan on niin musertava, etten pysty kuvittelemaan, miten hän olisi tuollaisesta voinut itsensä selittää ulos.
Ja ai niin, Spede on myös vainonnut toimittajaa ja uhannut lähettää tyyppejä hukuttamaan tämän. Juttu oli menossa oikeuteenkin, mutta Speden lakimies sai sen soviteltua. 

Spedeksi on kutsuttu hölmöileviä tyyppejä. Nyt nimitys taitaa saada uusia merkityksiä.

Lepakoita vatsassa

Olen stressannut tyhmistä asioista. Kuten siitä, että s-kirjaimeni on muuttunut stadilaiseksi eli etiseksi ja ärsyttävästi sihiseväksi, ja siksi minuakin pidetään ärsyttävänä ja siten huonona luennoitsijana. Äsken minulle googlaamisen myötä sitten selvisi, että kielentutkijoiden mielestä koko stadilainen s on myytti. Minulla ei siis voi olla sellaista. Jos siis sössötän puhuessani tai olen huono luennoimaan, niin tapahtuu muista syistä. 

Minulta tilattiin henkilöhaastattelu aika pikaisella aikataululla, joten olen iltapäiväksi buukannut puhelinhaastattelun sitä varten. Sitä ennen pitäisi saada edistettyä luentomateriaalia. Huomenna matskun pitää olla valmis, koska la-aamuna lähden reissuun. Teen Keynotella esityksen, jossa on kuvia ja karttoja, ja printtaan itselleni paperit, jotka hyvässä tapauksessa toimivat luentoni tukena. Huonossa tapauksessa esitysjännitys pyyhkii pääni ihan tyhjäksi ja luen suoraan paperista, yskin ja änkytän. 

Kun ajattelenkin luentoani, alan jännittää. Siis istun tässä työpöytäni ääressä yksin ja jännitän. Voikohan olla älyttömämpää olotilaa? Voiko ihminen paljon tyhmemmin aikaansa käyttää?

Pitää ajatella jotain muuta. Vaikka Josephine Bornebuschia. Olen myöhäisherännäinen ruotsalaissarja Solsidanin suhteen, sillä katsoimme siitä ensimmäiset kaudet vasta viime vuonna. Bornebusch näyttelee siinä luksusvaimo Mickania. Rakasta mua -sarjan katsoimme hiljattain erään tuttavan suosituksesta. Siinä hän on pääroolissa, mutta on myös käsikirjoittanut ja ohjannut sarjan. Varsinkin ensimmäinen kausi oli hauska ja tuore. Toinen sitten vähän synkempi, ja kontrasti saippuaoopperamaisiin juonenkäänteisiin jo turhan iso. Ei sitä silti tullut mieleen kesken jättää. Valtavan lahjakas tekijä siis kyseessä.
Niinpä aloimme innolla katsoa myös uusinta tuotosta, Harmonicaa, jonka Josephine Bornebusch on kirjoittanut toisen pääosa esittäjän kanssa, ohjannut sarjan ja näyttelee siinä pääroolia. Tarinan kehys on hiukan poikkeuksellinen ja siksi kiehtova: on 16 vuotta sitten lopettanut bändi, joka lähtee uudelleen kiertueelle.
Emme oikein innostuneet. Kehys on parasta antia. Sen sisällä oleva aines junnaa paikoillaan niin puuduttavasti, että tekee mieli lähteä jääkaapille ja sanoa, että älä laita pauselle, kun ei siinä mitään kuitenkaan tapahdu. Eikä siinä olisi vikaa, ettei tapahdu, mutta kun dialogi toistaa itseään niin kovin monta kertaa. Siinä ei ole samanlaista puhtia kuin Rakasta mua -sarjassa, jossa dialogi on parhaimmillaan kuin sarja syviä kairauksia hahmojen sisuksiin: kurkistusreikiä katsojille.
Ja kun junnaaminen alkoi ärsyttää, niin kohta melkein kaikki muukin. Kuten vaikka Josephine Bornebuschin maneeri, huulten nuoleminen. Siitä tiesin, että on aika pitää tauko ihanasta Josephinesta. 

Kun Sara Stormin pokkareita alkaa ilmestyä äänikirjoina, kuunteleekohan joku niitä monta putkeen ja myrkyttyy minun maneereistani pokkaristina? Tämän blogin kommenttiosastoon saa silloin kyllä tulla avautumaan. En sensuroi.

Voi Ukrainaa, voi minua

Maanantaina kävin lapsen treenien aikana hiihtämässä. Kun pakkasin sukset takaisin autoon, aurinko oli juuri laskemassa. Taivas värjäytyi kauniin sinikeltaiseksi. Minä halusin uskoa, että se oli hyvä merkki. Kaikki menee vielä hyvin, minä ajattelin muutaman sekunnin. Sitten tajusin, ettei se noin ole — paljon ihmisiä on jo kuollut. Heitä ei saa enää takaisin, vaikka Ukrainaan tulisi rauha ja aseet laskettaisiin tällä sekunnilla.
Paha on jo tapahtunut, ja se tulee uniinkin. Viime yönä näin unta, että asuimme Venäjän suurlähetystön naapurissa. Joku oli tuikannut lähetystön tuleen, ja pari sekuntia olin vahingoniloinen, mutta sitten tuli levisi meidän talomme seinään. Yritin soittaa 112, mutta huomasin, etten osaa enää soittaa puhelimellani, vain lähettää Whatsapp-viestejä… Mies oli lenkillä. Huusin lasta apuun. Tule auttamaan äitiä käyttämään puhelinta, kiljuin. Ja heräsin hikisenä. Toivottavasti ei ollut enneuni.

Mitä muuta? No valmistelen luentoani, johon lupautumistani jo luonnollisesti kadun. Kadun, vaikka luvatessani päätin, että kyllä minä tämän hoidan. Ja hoidankin. Ei minua munilla heitetä, vaikka olisin kuinka huono. Voin luottaa siihen, että minulla on pieni, mutta sivistynyt yleisö. Ehkä minua pelottaakin se, että yleisö on sivistyneempää kuin luennoitsija. Haa. 

Kesä. Minä ajattelen taas kesää, toiveikkaana ja kauhuissani. Jälkimmäistä siksi, että minun opaskirjani pitäisi olla valmis silloin, ja se on edelleen ihan helkutin levällään. Voi minua.