Paastolle?

Yritän olla ajattelematta säätiedotuksia. Huomenna on reissupäivä, ja Murphyn lain mukaisesti povataan lumimyräkkää ja surkeaa ajokeliä. Aion lähteä jurnuttamaan isolla pelivaralla, mutta silti kammottaa.
Viisas ihminen varmaan yrittäisi siirtää palaverin, mutta en oikein kehtaa tehdä sitä. Paikalla on liian monta kiireistä päällikköihmistä. Kai siellä hengissä selviää. Toivottavasti. Haluaisin tulla joskus niin vanhaksi ja viisaaksi kuin Birgitta Ulfsson, jonka ajatuksia luin eilenkin illalla.

Tänään yritän viimeistellä jatkokertomuksen 9. osan, ja sen jälkeen pyhitän loppupäivän huomisen valmisteluille. Täytyy miettiä sekä asiakaslehden että uutiskirjeen sisältöehdotukset. Viime kerralla pursusin ideoita (tai niin muistelisin), nyt on tyhjäpäinen olo. Ehkäpä oikeaan moodiin pääsemiseen auttaa lehden edellisten numeroiden selailu.

On pelottavaa, miten nopeasti tunti mennä hupsahtaa, kun yrittää saada jostain asiasta kiinni tässä koneen ääressä. Melkein huomaamatta tulee siinä muka ajattelun ohessa avanneeksi Hesarin, kurkanneeksi Facebookiin jne. vaikka tietää, mitä siitä seuraa: jumittamista, sirpaloitumista, turhautumista.
Nytkin olisin selvinnyt vallan mainiosti iltapäivään saakka ilman tietoa siitä, että Olavi Mäenpää on kuollut ja keitä ovat Vain elämää -ohjelman (jota en ole koskaan katsonut) uudet kilpailijat.
Varhaiskristilliseltä ajalta periytyvä paastonaika alkaa laskiaisen jälkeen ja kestää 40 vuorokautta. Minä harkitsen vakavasti nettipaastoa, jossa kaikki muu kuin työhön liittyvä selailu olisi pannassa. Voisikohan se onnistua?

Mainokset

Silmukka kiristyy, Tenho

Lisää töitä: Eilen tuli viesti toimeksiantajalta, jonka kiiltävälle ja paksulle paperille painettuun asiakaslehteen joskus tein useammankin jutun ja sitten homma katkesi kuin kanan lento. Luulin, että siellä oltiin tyytymättömiä juttujeni tasoon / hintaan / työtapaani, mutta viime vuonna tein taas pari juttua, ja nyt tuli jälleen tilaus. Että tiedä sitten, mihin homma aikoinaan tökkäsi. En oikein viitsi kysyä.
Tyytyväisenä merkkaan homman kalenteriin, sillä tämä asiakas on suurehko ja vakavarainen yritys, mikä tarkoittaa, että laskuni maksetaan aina ajallaan ja voin laskuttaa tuntini sen mukaan, miten paljon oikeasti käytän juttuun aikaani.
Tai voihan joka paikkaan toki lähettää niin suuren laskun kuin sielu sietää, mutta maksun kanssa onkin eri juttu. Sitäkin on joskus nähty, että asiakas alkaa venkoilla muutaman kympin tähden ja pyytää alennusta. Sellaiset tekee mieli ohjata soittamaan lähimmän yläkoulun äidinkielen opettajalle – jospa tämän kautta löytyisi joku innokas oppilas kirjoittamaan taskurahaa vastaan.
Minä teen tätä ammatikseni eli maksaakseni laskut. Ne tahot, jotka minulle niitä lähettelevät, eivät ole tähän päivään mennessä vielä antaneet alennuksia, päinvastoin: kaikki kallistuu joka vuosi.
Tähän seikkaan nähden minulla on kalenterissa liikaa niitä hommia, joista saatava palkka on pysynyt samana vuosikausia. Sen ostovoimasta on huvennut aikamoinen siivu.
Välillä mietin, montako vuotta voin vielä kirjoittaa noita juttuja, ennen kuin on taloudellisesti järkevämpää ottaa saman verran vaikka siivoushommia. Järkevää se voisi olla myös fyysisen terveyden puolesta: niskat jumittuvat ja silmät väsyvät läppärin ääressä. Sieluni silmin olen jo monesti nähnyt itseni saamassa hyötyliikuntaa rappukäytäviä kuuraamassa.

Tänään en kuitenkaan vielä kuuraa, vaan kirjoitan. Jatkiksen 8. osa ehti eilen vain vähän yli puolenvälin. Kävi niin kuin joskus ennenkin, eli loppua kohti osien synopsikset hapertuivat ja pitää miettiä tarkemmin, mitä kaikkea onkaan vielä kesken.
Juuri nyt Erja viettää aikaa Tenhon seurassa, ja miehen ketkuilusta on annettu pari viitettä lukijalle. Kohta se selviää myös Erjalle, jonka maailma heittää muutenkin häränpyllyä – ja aivan eri tavalla, kuin hän on koko tarinan ajan uumoillut.
Se olisi kirjoittajana kyllä mielenkiintoista tietää, että missä kohtaa lukija alkaa tajuta Erjan olevan hakoteillä luuloissaan. Kun hän on alun perin erehtynyt, tuntuu hänestä kaikki jatkossa tapahtuva vahvistukselta väärälle oletukselle. Muut vaihtoehdot ovat ikään kuin pudonneet pois hänen kartaltaan.

Hyvin suunniteltu on…

Raukea maanantai. Lapsi viety päiväkotiin, ja häntä on jo ikävä, vaikka hän meuhkasi ja vitkutteli lähtiessä.
Kahvi ropisee hiljalleen pannua kohti. Pikakahvin sijasta tänä aamuna ihan oikeaa sumppia, koska puoliso on kotona etätöissä. Ei ole vaali- eikä muutakaan krapulaa, mutta sellainen olo, että tuota kahvia tarvitsee aika ison mukillisen, ennen kuin kone lähtee käyntiin. (Aviomies kyllä valitteli vaalien ja Twin Peaksin tehneen hänen viime yön unistaan kummallisia. Minä en muista unestani kuin sen, että olin baarissa ja tilasin Laitilan Brändy Lonkeroa ja tulin hirmu iloiseksi, kun sitä löytyi…).

Jatkokertomus jatkuu 7. osan loppupuolelta. Jos ei väliin tule muuta, saan sen ja 8. osan tänään valmiiksi. Ehkä koko 10-osainen juttu voisi siis valmistua keskiviikkona. Jos näin kävisi, oikolukisin ja korjaisin sen perjantaina.

Torstaina olen reissussa suunnittelemassa asiakaslehteä ja uutiskirjettä. Niin, niidenkin ennakkovalmisteluihin on jyvitettävä muutama tunti aikaa. On hyvä olla jonkinlainen lista juttuaiheita keskustelun pohjaksi, vaikkei niistä lopulta menisi läpi mitään. Koska jos kukaan ei keksikään johonkin slottiin yhtään mitään, olen minä se, johon katseet kääntyvät: niin, mitäs sinä tähän aukeamalle oikein kirjoitat? Ja minä olen perin huono keksimään lennossa yhtään mitään. Änkytän ja vaikutan tollolta kynänjatkeelta.

Jonkinlainen lukujärjestys viikolle on siis olemassa. Enää pitää noudattaa sitä. Paahdan siis töitä ja välitunneilla kuntoilen. Miten tarmokas nainen, kyllä ihailen.
Kahvia. Lisää.

Ihanaa ja kauheaa

Voisiko olla niin, että pääsen kohta eroon siitä lyhyestä, mutta ah, niin kovin rasittavaksi

kilpakosijat kansi.jpg

Uusi Timanttikin jo ilmestyi.

osoittautuneesta uutisjutusta? Toimeksiantaja nimittäin hyväksyi kiitellen tuotokseni. Tosin siitä edelleen puuttuvat asiakkaan sitaatit, joille jätin tilan loppuun. Äijä ei vain vastaa kellekään.
Jutun muoto on nyt sellainen, että sen voi julkaista jättämällä pois ne tähän piilottelevaan miekkoseen viittaavat pari riviä lopusta. Homman minulta tilanneen päällikkönaisen sijassa varmaan toimisin niin.

Eilen menin sitten viimeinkin kirjastoon. Toinen lähdekirjoista lähti mukaan, mutta toista luin puolitoista tuntia muistiinpanoja tehden. Se oli Stockmannin historiikki. Pakkomielleprojektini sijoittuu menneeseen aikaan ja osin Helsinkiin, joten kerään tuota aikakautta koskevaa tietoa.
Muistikirjaan tallentui siis eilen sivukaupalla faktoja, mutta ei fiktiota. Vaan eipä hätää:

kilpakosijat takakansi

Tällaista tällä kertaa. Tässä pokkarissa on ihana rakkaustarina, ettäs tiedätte.

toinen päähenkilöni jo nousi Stockan liukuportaita isänsä kanssa kohti leluosastoa pieni sydän läpättäen. Tästä se taas lähtee, luulen. Ehkä piankin.

Jatkokertomuksen kuudes osa jäi eilen kesken, sen kimppuun siis. Ja Tenhohan on juuri iskemässä ensimmäisen naisen kimppuun. Itsensä arkiseksi ja nukkavieruksi kokenut Erja on aivan häkeltynyt, kun noin komea ja sanavalmis könsikäs iskee silmänsä häneen, vaikka ympärillä on (Erjan mielestä) kauniimpiakin naisia.

PS Onko sinulla kauheita ideoita? Karisto julisti uuden kirjoituskilpailun. Nyt etsitään kauhuromaaneja. Vahinko, ettei genre oikein istu minulle. Tai onhan minulla se yksi novelliaihio, voisiko se laventua romaaniksi? En tiedä. Sen tiedän, että minulla on pari tuttavaa, joiden ehdottomasti pitäisi osallistua tähän.

Tenho tekstaa

Lunta tuiskutti eilen vielä puolenpäivän aikaan niin, että lykkäsin kirjastoon menon. Kirjoitin siis jatkista, jonka kuudes osa jäi puoleen väliin. Teksti ei varsinaisesti alkanut takkuilla, mutta eteen tuli kaikenlaista tarkistettavaa ja pohdittavaa ja vauhti hidastui.
En minä sinne kiipeilyhallille sentään hinautunut, mutta tutkin aika perusteellisesti niiden nettisivuilla olevia kuvauksia varusteista, turvaohjeita ja valokuvia. Jos joku aktiivinen kiipeilyharrastaja sattuu lukemaan kyseisen jatkiksen, hän saattaa toki löytää sieltä jotain virheitä, vaikka yritin pitää kuvauksen aika yleisellä tasolla.
Tänään tuo osa valmiiksi ja seuraava ainakin alulle, niin olen tyytyväinen ja päästän itseni iltapäivällä sinne kirjastoon.

Eihän se yksi tyyppi tietenkään ole saanut tekstiä tarkistettua. Hän on hautonut sitä kohta kaksi vuorokautta. Pari tuntia sitten laitoin hoputusmeilin. Ei ole vastannut. NYT se on varmaan sitten siinä influenssassa.

Sain veljeltäni lahjaksi Birgitta Ulfssonin kirjan, tai siis Stig Hansénin kirjan hänestä (Birgitta Ulfsson: Mikä ettei?, Teos & Förlaget 2017) ja olen nyt lukenut muutamia kymmeniä sivuja.
En muista, koska olisin viimeksi lukenut jotain tuollaista. Hansén on siis yksinkertaisesti kirjannut ylös keskustelujaan Ulfssonin kanssa, siinä teoksen rakenne. Yhdestä kysymyksestä aukeaa välillä aivan huikeita pohdintoja, nautinnollista tajunnanvirtaa, ja rakentuu lukijan eteen kauniita ja ihmeellisiä ja surullisia (menneen) maailman palasia.
Yritän erityisellä ajatuksella lukea sen, mitä Birgitta Ulfsson sanoo näyttelemisestä, lavalla olemisesta ja tekstin ja näyttelijän suhteesta. Siinä on varmasti kultaa poimittavaksi draaman kirjoittajalle.

Nyt maallisempiin asioihin, vai miten sen sanoisikaan. Jatkokertomuksen sutki hurmuri Tenho on jo täydessä vauhdissa. Naisten puhelinnumerot plakkarissaan hän on kaasuttanut matkaan, ja kohta alkavat tekstiviestit sinkoilla kuin entiseltä ministeriltä konsanaan. Ehkei hän nyt ihan puutarhan kuntoa ala kysellä, mutta pienten kaksimielisyyksien viljely äijältä onnistunee.

Karhu nukkuu

Lunta tuli vaakasuoraan päin lättyä, kun vein pojan päiväkotiin. Tein siis valinnan lykätä suunnitellun kirjastotyöskentelyn iltapäivän puolelle, jolloin ilmeisesti voin nauttia pyryn sijaan vesisateesta.
Varaamani lähdeteokset ovat saapuneet, joten menen niitä tutkimaan pariksi tunniksi. Sitä ennen yritän olla oikein tehokas, sillä eilisen hommat jäivät levälleen. Jatkokertomuksen 5. osasta jäi uupumaan yksi sivu. Se on kirjoitettava ja mieluusti suurin osa 6. lukuakin. Tarinassa on tarkoitus olla 10 osaa, ja olen aikatauluttanut sen valmistumaan ensi viikolla.

Se ikuisuusprojektiksi muuttunut uutisjuttu, jonka raakaversion kirjoitin eilen, jämähti tällä kertaa asiakkaan edustajan haastateltavan tarkistukseen. Toivoin, että hän olisi lukaissut sen saman tien läpi (alle 300 sanaa, siihen menee vain hetki), korjannut mahdolliset asiavirheet ja homma olisi edennyt. Vaan ei. Lähetin viestin 21 tuntia sitten, eikä mitään ole kuulunut. Minun tuurillani jäbä on seuraavat kolme viikkoa influenssassa.
Minä NIIN haluaisin tuon pois käsistäni. Uudet hommat odottavat nurkan takana, asiakaslehti ja uutiskirje etunenässä, ja niitä on inhottava aloittaa, kun mukana on raahattava keskeneräisiäkin.

Mitä kuuluu pakkomielteelleni? Hiljaiseloa, jo monta päivää. Hellittikö se? Ehkä. Viimeiset muistiinpanot ovat sunnuntailta. Saapa nähdä, herääkö nukkuva karhu tänään kirjastossa niiden lähdeteosten äärellä. Taidan olla hiukan pettynyt, jos niin ei käy. Jokin tyhjä kolo minussa, ajatuksissani on näinä päivinä ollut.

EDIT No nyt tuli meili asiakkaan edustajalta, sanoo tsekkaavansa tekstin. Haa. Ehkä se jopa käy nopsasti, ellei hän ole sellaista rasittavaa, lillukanvarsiin takertuvaa tyyppiä.

Pakko mikä pakko

Eiliset hommat valmistuivat sen pienen pakon edessä, joka on tullut vuosien saatossa tutuksi. Ilman deadlineja minulta ei taitaisi syntyä yhtikäs mitään. Joskus itsekin asetetut dedikset toimivat, mutta useimmiten onnistun neuvottelemaan itselleni lisäaikaa – määrättömästi.
Montakohan kertaa olen raapustellut kalenteriin päivät, jolloin jokin iänkaiken vanunut käsis on valmis ja lähetän sen kustantajalle? Joka kerta olen ollut yhtä päättäväinen. Joka kerta se päivä on tullut ja mennyt, eikä mitään ole valmistunut.
En lakkaa ihmettelemästä ja ihailemasta aikaansaavia ihmisiä, omia tuttavia ja niitä, joita media nostaa esiin. On 25-vuotiaita, joilla on korkeakoulututkinto, kirjoja julkaistuna, oma firma ja perhekin perustettuna. Minulla oli silloin koira, hyllyllinen kirpputorilta ostettuja kirjoja, läjä opintovelkaa eikä mitään käsitystä siitä, mikä minusta tulee isona.

Uusi toimeksiantaja tahtoo juttunsa. Kyselin häneltä ohjeistusta, ja nyt sitten toimitaan niin, että kirjoitan jutun ja yritetään saada valmiiseen tekstiin loppuasiakkaalta sitaatti. Minulle jäi epäselväksi, keneltä se tarkalleen halutaan ja millä keinoin, jos kyse on tuosta samasta päällikkömiehestä, jota en ole millään keinoin tavoittanut. Koska äijä sijaitsee minusta noin 60 kilometrin päässä, en voi hyökätä hänen toimistoonsa vaatimaan paria lausetta. Kaikki muut konstit olen kyllä jo käyttänyt.
Nyt on joka tapauksessa naputeltava se juttu, ennen kuin pääsen jatkokertomuksen viidennen osan kimppuun. Onneksi toivotaan vain noin sivun mittaista tekstiä, se toivottavasti syntyy nopsasti, vaikka aihe on kuiva kuin kaapin perälle unohtunut kanelikorppu.

Ruosteisilla kiskoilla

IMG_4842Kirjailija Kirsti Ellilän blogi on jo pitemmän aikaa päivittynyt hyvin harvakseltaan. Nyt käväisin siellä pitkästä aikaa. Tämä sarjakuva nauratti kovasti, löysin siitä niin itseni.
Miksi kukaan ei ole tajunnut tehdä Ellilän kirjoista tv-sarjoja? Esimerkiksi Kirkkotrilogiassa tai Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin -romaanissa olisi loistavat ainekset. Olen tainnut ihmetellä tätä asiaa aikaisemminkin. Jos minulla olisi kontakti johonkin tuotantoyhtiöön, ottaisin kyllä asian esille.

Entä nämä omat hommani? Noh. Päivä on melkein puolessa, enkä ole saanut vielä aikaiseksi oikein mitään. Oikeastaan vain yhden vaivaisen työmeilin. Ja postiinkin pitäis lähteä.
Kiskon kahvia ja olen kuin juna oikein ruosteisilla kiskoilla. Kamalan vaikea päästä liikkeelle. Työlistalla on yksi sivun mittainen teksti ja jatkokertomuksen 4. osan viimeistely. Ensin mainittu täytyisi saada liikkeelle tänään, ja jotain ideoitakin on olemassa.
Tämä nyt vain on taas niitä hetkiä, kun uuden, tyhjän sivun avaaminen Wordiin tökkii pahasti. Onhan tälle tunteelle nimikin, valkoisen paperin kammo, fear of white paper.
Yleensä siihen auttaa, kun läppärin näytön viereen laittaa pystyyn muistikirjan sivun, jossa on aiheeseen liittyviä muistiinpanoja, edes jonkinlaisia. Niihin tukeutuen kun saa ensin muutaman järkevän lauseen aikaiseksi, niin niiden lihottaminen on sitten jo helpompaa. Pakko uskoa, että se onnistuu tänäänkin.

Tenho vahaa jo viiksiään

Tänä aamuna kiskoin lapsen pulkalla päiväkotiin, vein roskat, kolasin lumet viiksivahaparkkipaikalta ja latasin tiskikoneen. Noita tehdessäni tajusin, että näillä näkymin enää ensi viikko on tätä kiireettömyyttä, sitten alkaa totisempi aherrus. Lähtölaukauksena toimii palaveri, jossa suunnitellaan asiakaslehden seuraava numero. Minulla ei ole siihen vielä ainuttakaan ideaa, mutta nyt en murehdi sitä, vaan kirjoitan jatkokertomukseen neljännen osan. Saatanpa myös käydä lenkillä keskellä päivää, koska moiseen ylellisyyteen ei ole kohta varaa.

Jatkis on tosiaan hyvässä vauhdissa. Päähenkilöni Erja tuntee itsensä ahdistetuksi monesta suunnasta, ja tässä haavoittuvassa tilassa hän kohta tapaa – tatta-daa! – hurmaavan ja sulavakielisen Tenhon. Aion tehdä äijästä niin lipevän, että naurattaa jo etukäteen.
Tuossa Erjan ja Tenhon ensitapaamisessa on hienoinen ongelma, sillä ajattelin sen tapahtuvan seinäkiipeilyn parissa. Minä en ole koskaan moista kokeillut, joten lajin kuvailu ei ole oikein hanskassa. Voin turvautua kaikkitietävään Googleen – tai lähteä itse kokeilemaan kiipeilyä… Tätä täytyy vähän harkita.

Sopankeittäjä

Viikko vilahti taas loppupuolelle. En ole aivan tyytyväinen sen saldoon. No, tänään varmaankin valmistuu kolmas osa jatkokertomukseen, mikä on hyvä asia. Muuten hommat tökkivät, erityisesti se uuden toimeksiantajan tilaama juttu. (Ilmeisen kiireiselle) päällikkömiehelle on nyt asiakkaan edustajan kautta välitetty pari kysymystä sähköpostilla, mutta äijä ei ole vastannut niihinkään.
Ihan oikeasti, keneltä ei kolmen viikon jaksolla löydy aikaa kirjoittaa tai ladella puhelimessa paria latteaa lausetta? Ne eivät vaadi mitään miettimistä tai muotoilua, ihan perusliirumlaarum riittäisi. ”Meillä on takana x:n kanssa pitkä yhteistyö ja olemme aina olleet tyytyväisiä x:n panokseen projektissa.” Jotain tuollaista.
Voisin helposti kirjoittaa sanat hänen suuhunsa, paitsi että en voi. Hänen olisi sanottava ne. On kai taas otettava yhteyttä jutun tilanneeseen henkilöön ja kysyttävä toimintaohjeita – kelpaisiko haastateltavaksi jokin toinen tyyppi kyseisestä organisaatiosta tms.

Liedellä porisee parhaillaan hernesoppaa 10 litran kattilassa. En ole järjestämässä laskiaisriehan etkoja pihalle, vaan aion pakastaa valmista soppaa litran annospurkkeihin arjen pikaruuaksi. Tällaisenkin ylellisyyden kotona työskentely mahdollistaa. Jos puskisin pitkää päivää kodin ulkopuolella, luulenpa että kaksi tuntia hautuvat sopat jäisivät tekemättä.

Varasin kirjastosta pari paksua lähdeteosta. Ne ovat tiiliskiviä, joista tarvitsen oikeastaan vain pieniä, tiettyä aikakautta koskevia osasia. Jos raahaan ne kotiin, tulee kiusaus lukea ne kokonaan. Voisin siis ensi viikolla jyvittää jostain päivästä pari tuntia siihen, että teen töitä kirjastossa.
Yritin muistella, koska olen tehnyt edellisen kerran. Siitä taitaa olla monta vuotta, ja kyseessä oli ensimmäinen näytelmäni. Ja nyt kyseessä on *köh* se pakkomielteeni, vai miksikä sitä kutsuisikaan. Annan sille tunnin sieltä, toisen täältä, koska se ei jätä minua rauhaan, mutta kokonaisia työpäiviä en raaski käyttää.