Kuin lomaa odottaisi

kevät.jpg

Kevät! Minulla on todistusaineistoa: sinä olit jo täällä. Minne menit? Heti takaisin sieltä!

Täällä tänään: Törkeä lumipyry. Ja krapula, mutta ei alkoholin nautinnan, vaan kiireen jälkeen. Viimeinen lehtijuttu lähti eilen taittoon, ja päätä on särkenyt aamusta alkaen. Selvä krapula.
No, tarkalleen ottaen edelleen on kiire: minun pitää nyt keskittää kaikki tarmoni niihin viime viikolla tilattuihin lehtijuttuihin, joiden olisi hyvä olla valmiita muutaman päivän sisällä. Niihin ei tarvita haastatteluita eikä jalkautumista minnekään, mutta tiedonkeruuta senkin edestä.
Kun selviän kunnialla näistä, pääsen palaamaan Nyyrikin jatkiksen pariin. Melkein kuin lomaa odottaisi…

Sen verran pienempi paine on kuitenkin nyt päällä, että olen jopa ehtinyt lukea vähän lehtiä. Ja kas, Hesarin Nytissä Ronja Salmi kirjoitti ihan samasta asiasta kuin minä jokin aika sitten pokkaria väsätessäni:
”Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että sanoisin miestä huoraksi. Mutta ei siitä tule mitään. Sana ei vain taivu koskemaan miestä, eikä miehelle löydy huorasta omaa versiota.
Ehkä miehiselle sanalle ei ole tarvetta, koska miestä ei tarvitse häpäistä lukuisista seksikumppaneistaan. Tai vastavuoroisesti siitä, että hän ei joskus halua seksiä.”

Julkisuudessa on viime aikoina näkynyt puheenvuoroja siitä, miten Suomessa ollaan jo riittävän tasa-arvoisia. Kouluihin on turha jakaa feministisiä pamfletteja, koska ne asiat eivät muka koske meitä.
Voi ihmiset, ajatelkaa vähän enemmän, ennen kuin puhutte ja kirjoitatte.

Mainokset

Kirjoitustyötä ja oikeaa työtä

Viimeinen lehtijuttu, se on tässä läppärini ruudulla. Tai ainakin aihio. Sain eilen illalla puhelinhaastattelun tehtyä. Nyt vatkaan muistiinpanoista sorvattuja lauseita eestaas ja yritän saada niistä toimivaa kokonaisuutta. Ja kiire on.

Taittaja jo varoitteli, että tilasta tulee tiukkaa. Saattaa siis olla edessä vielä tiivistystalkootkin. Se ei ole ikinä mukavaa hommaa, louhaista pois paloja kokonaisuudesta niin, että se ontuisi mahdollisimman vähän.

Niin äkäinen olo ollut viime päivät, että hävettää. Lehtijuttujen kanssa on ollut takkuilua, nukuin reissussa huonosti, lapsi on ällitellyt.
Melkein pimahdin, kun muuan sukulainen ihmetteli minulle, saanko todella viedä lapseni päivähoitoon joka päivä moneksi tunniksi. Kun eikös niihin tullut niitä kiristyksiä, että jos ei käy töissä, ei saa viedä kuin pariksi tunniksi.
Niin, hän siis tietää vallan hyvin, että minä kirjoitan kotona, mutta se ei ole hänestä työtä. Ilmeisesti hänen mielestään voisin tehdä pikku kirjoitteluni vaikka iltaisin, ja mennä päivisin sellaisiin oikeisiin töihin.
Kyllä nousi savu korvista. Juuri ja juuri sain pidettyä mölyt mahassani.
Viikonloppuna keskityn hengittämiseen.

Loppumetrejä hoiperrellen

IMG_4495.JPG

Odottavan aika on pitkä.

Viimeisen lehtijutun tekeminen sakkaa pahemman kerran. Sain monen kyselyn jälkeen vasta maanantaina iltapäivällä haastateltavan yhteystiedot. Koska viikonlopun sukuloimisreissu venähti, sieltä palattiin vasta eilisiltana. Laitoin silloin sähköpostia ja kyselin haastattelua täksi päiväksi, mikä tahansa kellonaika kelpaa. Eikä tuo ihminen tietenkään vastaa. Ei myöskään puhelimeensa. Hermostuttavaa, monestakin syystä. Yksi niistä on se, että minun pitäisi jo olla tekemässä jotain ihan muuta.
Kohta vain kirjoitan sen jutun ilman haastattelua. Panen omiani, kerron asiat niin kuin oletan niiden olevan. Näin nämä asiat joka tapauksessa koetaan, sanon, jos joku arvostelee.
Oikeasti tietysti vain laitan kohteliaan tekstiviestin ja kyselen, josko mitenkään onnistuisi, olisi kauhean kiva, jo etukäteen kiitollisena, läp läp, ja odottelen vastausta kiltisti.
Ai niin, siinä sivussa myös soitan yhteen firmaan, josta pitäisi saada hiukan tietoa ja mahdollisesti yksi kuva toisen jutun infolaatikkoon. Tietoja ei saa nettisivuilta, koska ne oli hakkeroitu ja sen vuoksi suljettu…
En ole järin toiveikas kuvapyynnön suhteen. Olisi pitänyt käydä kuvaamassa itse, kun viime viikolla huudeilla olin. Vaan kukas tämmöisenkin arvasi. Haaveilin, että saamme käyttöön hienon pienoiskopterilla otetun ilmakuvan, jollainen oli nettisivuilla nähtävissä, ennen kuin hakkeri iski.
Ja ai niin: tyyppi, jonka pelkäsin saaneen potkut tai kuolleen, vastasi kolmannen hätyyttelyn jälkeen. Oli ollut kiireinen. Haa. Kukapa ei. Yleensä oman kiireen keskellä on kuitenkin saapuvilla jokin kommunikaatiovempele, jolla voi mahdollisille odottajille muutaman kymmenen sekunnin ajankäytön puitteissa viestittää, että sori, kiire on kova ja palaan mahd. pian.

Lempilapsi

Onko tänään jokin yleinen vapaapäivä, ja minulle on unohdettu kertoa asiasta? Yhtään kukaan ei ole vastannut viesteihini. Erityisesti ärsyttää yksi ihminen, joka on tarkistanut reilun kolmensadan sanan mittaista juttua jo neljä päivää. Kerran olen jo hienovaraisesti hätyyttänyt. Kovasti tekee mieli hoputtaa uudelleen.
En kehtaa tehdä sitä, koska tuo kyseinen ihminen oli kovin mukava. Ja mitä jos hän on vaikka saanut yllätyspotkut virastaan, jonka ominaisuudessa hän haastattelun antoi, tai jos hän on joutunut sairaalaan tai jotain muuta kamalaa, ja minä tulen vahingossa olleeksi tahditon ihminen… Niin, minun takaraivossani kummittelee edelleen se yksi taannoinen juttu, joka piti tehdä uudestaan, kun haastateltava kuoli äkillisesti ennen lehden painoon menoa. Jollain aivan kummallisella tavalla tunsin siitä syyllisyyttä. Ilman mitään järjellistä syytä tunsin itseni pahanilmanlinnuksi. Ihmismieli on kummallinen.
No, voihan tämä tyyppi olla vaikka etelänlomalla. Toivottavasti on. Ja toivottavasti hän vastaa minulle viimeistään maanantaina.

Äsken litteroin nauhurilta parinkymmenen minuutin mittaisen haastattelun. Se taipuu jutuksi vaivatta, joskin jäänee ensi viikkoon. Valtaosa päivästä kului aukeaman jutun parissa, joka on tämän numeron lempilapseni.
Se on se, jonka ansioista pääsin kulkemaan luonnossa ja jututtamaan montaa ihmistä. Lehden jutuista se, jonka itse mieluiten lukisin. Jonka kirjoittamista oli sääli lopettaa. Näin käy aika useinkin, yhtä hyvin pokkarin kuin lehtijutun kanssa. Viimeisen pisteen pannessaan tuntee hyvää haikeutta.

Kevät meni päähän

joutsenia

Kevään ensimmäiset joutsenet on aina pakko pysähtyä kuvaamaan.

Reissupäivä taas takana. Tällä kertaa vain vähän yli kolme tuntia autoilua, ei tunnu missään. Ja säiden haltijakin taas puolellani, silkkaa aurinkoa koko päivä! Eilen sateli ja huomiseksi on uhka päällä, jopa räntää voi ripistellä. Ei haittaa, huomenna olen kotona ja kirjoitan.
Väsynyt, mutta aika kevyt ja lähes hilpeä olo. Kevätaurinko, se se kai sitten oli, imeytyi ja humahti päähän. Hyvä niin.

Ennen lähtöä ehdin ottaa vastaan puhelun ja uuden työtilauksen, yhden sivun mittaisen artikkelin asiakaslehteen, josta luulin taannoin saaneeni lopulliset fudut. En minä niin huono tainnut ollakaan, mitä olin ehtinyt luulla.
Kylläpä nousi näyttämisen halu nyt huikeisiin lukemiin: minähän teen niin hienon jutun, että teillä notkahtavat polvet jaja…! No, katsotaan. Vielä ei ole aikaa ideoimiseen, on hoidettava keskeneräiset hommat pois alta. Se tarkoittaa kolmea lehtijuttua.
Aukeaman juttu on keskeneräinen, kaksi sivun juttua kokonaan tekemättä. Toiseen on tänään tehty haastattelu nauhurilla, toiseen ei vielä yhtikäs mitään. Huomenna on oltava ahkera, niin ehkä vain yksi juttu jää ensi viikkoon.

Raaps jees!

Miten mainiota: taittajallakin on kauhea kiire. En toki iloitse siitä, että naisparka hukkuu hommiin, mutta siitä kyllä, mitä se tarkoittaa minulle: väljempää aikataulua loppujen lehtijuttujen kanssa. Yksi on parhaillaan työn alla, toinen odottelee puolivalmiina (tekstiä on lapuilla ja päässäni, ei juurikaan tiedostossa).
Kaksi on vielä tyystin tekemättä. Tarkoitus on tehdä haastattelut torstaina, mutta en ole edelleenkään saanut toista nimeä. Odottelin sitä koko eilisen päivän, jotta olisin uskaltanut sopia toisen kanssa haastatteluaikaa. Ei tullut.
Nyt on kohta pakko soittaa tälle toiselle ja vain sopia jokin aika ja toivoa, ettei sen toisen kanssa käy niin, että joudun haastattelujen välissä maleksimaan kolme tuntia paikallisen huoltiksen kahvilassa tms. surkeaa.

Voiton puolellahan tässä kuitenkin jo ollaan, kylläkyllä. Sitä paitsi jotain vallan hauskaa tapahtui viikonloppuna: sähköpostiin pamahti viestiä Kouvolan Dekkaripäivien kilpailun tiimoilta. Rikollinen raapaleeni pääsee mukaan antologiaan!
Toivottavasti minua ei nyt diskata, kun täällä jo kailotan asiasta. Meilissä ei ainakaan vaadittu pitämään suuta supussa, ja Dekkaripäivien sivuilla on luettelokin kirjaan päässeistä teksteistä otsikkoineen ja nimimerkkeineen.
Huhtikuun puolella selviää, ketkä kisassa pääsevät palkinnoille asti. Kirjaan otettiin sata raapaletta, joten ihan henkeä pidätellen en voittoa odottele. Taisin saada jo palkintoni, kun pääsen mukaan antologiaan.

Dagen efter

IMG_4434

Suojeltu suo.

Eilinen työmatka venyi lopulta aika tarkkaan kahdentoista tunnin mittaiseksi. En kuitenkaan valita, sillä säänhaltijat olivat kerrankin puolellani. Tänään taivas viskoo vettä ja räntää, kun eilen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta niin että päätä vihloi (okei, sitä tosiaan vihloi niin, että oli kahden keikan jälkeen pakko poiketa apteekissa hakemassa särkylääkettä).

Päivän kohokohtana oli kuvausretki Natura-alueelle, oppaana lupsakka paikallinen pappa. Ensin köröteltiin hyvän matkaa jäisiä metsäteitä, kunnes tien edelleen huonontuessa minun oli pakko jättää oma autoni ja nousta oppaan maasturiin. Pari kilometriä lisää, sitten saappaat jalkaan ja reipas nousu kallioille. Tutkittiin eläinten jälkiä lumessa ja sammalissa. Ihmeteltiin peuran pitkiä loikkia, ilveksen jälkiä, todettiin, ettei muurahaispesissä ole vielä kuhinaa. Suolta kuului lintujen huutoja. Tarinoitiin metsästä, kansanuskomuksista, lapsuusmuistoista.

Kirkas aurinko ja sitä heijastava hanki toki tekivät tepposet amatöörikuvaajalle: vaikka olisin mitä asetuksia kokeillut kamerasta, paloi taivas puhki ulkokuvissa. On otettava lusikka kauniiseen käteen ja opeteltava säätämään valotusta käsin. Toivottavasti taittaja osaa tehdä jotain taikoja näille nyt otetuille kuville.

Paljon töitä on vielä edessä, että lehti on kasassa. Tänään olen ehtinyt tehdä jo yhden puhelinhaastattelun. Päivän tavoite on kaksi valmista juttua. Katsotaan.

Huono odottaja

Ihminen voi ilahtua hyvinkin erikoisista asioista. Tänään ilahduin huomatessani, että työtuolini päällinen on kulunut puhki. Tulkitsin sen niin, että olen tehnyt ahkerasti töitä.

Huomenna on luvassa reissupäivä. Tähän mennessä olen saanut varmistettua kolme tapaamista, joista yksi on varsinainen haastattelu, toinen enemmänkin kuvaamista ja pientä rupattelua kuvauskohteesta, kolmas tuote-esittelyn kasaamista eli asiakkaan suoraa markkinointiviestintää.
Kohta soitan puhelun, jossa yritän puhua itselleni opasta kuvattavaan maastokohteeseen. Pelkään, etten löydä sitä yksinäni.
Pakkaan kumisaappaat mukaani ja toivon, että pääsen vähän rämpimään metsässä. Se olisi autossa kököttelyn vastapainoksi enemmän kuin tervetullutta, varsinkin, kun huomiselle on luvattu loistavaa säätä – useita plusasteita ja auringonpaistetta.

Puhuin muutama päivä sitten yhden haastateltavan kanssa suomalaisten mentaliteettieroista. Hän oli pitkän uransa aikana työskennellyt monella kotimaan kolkalla ja oli sitä mieltä, että niitä todella on, vaikka väki onkin tietysti sekoittunut muuttoliikkeiden seurauksena.
Minä olen pitänyt hämäläisten hitautta myyttinä, mutta tämän projektin yhteydessä on alkanut tuntua, että kyllä se on totta. Parhaillaan odotan a) yhdeltä hämäläiseltä vastausta pariin simppeliin kysymykseen, jotka olen meilannut hänelle viime torstaina b) toiselta hämäläiseltä vastausta yhteen yksiselitteiseen kysymykseen, jonka meilasin hänelle eilen aamulla ja c) kahdelta hämäläiseltä tietoa haastateltavan suostumisesta juttuun – en voinut itse soittaa hänelle suoraan, koska kyse on asiakastiedoista, ja hämäläisiltä on kestänyt kaksi viikkoa pähkäillä, kenelle kolmesta vaihtoehdosta oikein soitetaan ja kumpi se sitten onkaan kun soittaa.
Syytän ¼ karjalaisgeenejäni siitä, että tällainen odottelu riepoo minua sanomattomasti.

Lentohaaveita

IMG_4344.JPG
Kävin lapseni kanssa katselemassa lentokoneita viikonloppuna. Lentoaseman näköalaterassille ei pääse talviaikaan, joten koneita piti tähyillä sisällä. Ne rullasivat kiitorataa pitkin vauhdikkaasti kulman taa ja katosivat näkyvistä. Emme siis nähneet niiden nousuja, talon kulma esti sen. Laskeutumisia nähtiin, mutta se ei ollut sama asia.
Kuinka ollakaan, ajattelin lentokoneita katsellessani omaa elämääni ja kaikkia niitä projekteja, jotka ovat jatkuvasti vain levällään. Minulla on kone ja kiitorata, mutta en pääse lentoon. En tiedä miten se tapahtuu. Asiasta haaveilu jatkuu vuodesta toiseen.

Säätöä, sitä taitaa olla luvassa tällä viikolla, valitettavasti. Yritän tavoitella ihmisiä, sovitella tapaamisia kireäksi käyvässä aikataulussa. Kaksi lomailee, kaksi ei muuten vain vastaa meileihini. Yhdelle pitäisi soittaa, mutta monet viime viikolla valittivat, etteivät kuule puheestani juuri mitään – ilmeisesti kännykkäni mikrofoni on hajalla. Kivakiva. Tuolla luurilla ei ainakaan puhelinhaastatteluja voi tehdä.
Kolme pisintä ja vaativinta juttua on valmiina, mutta kaikki muu on levällään: neljä lyhyttä haastattelua tekemättä, maakuntamatkasta uhkaa tulla puolen vuorokauden mittainen ja ja –
On taas sellainen hetki, että pitää muistuttaa itseään tosiasioista. Siitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Ja että aina se lehti on kuitenkin saatu ajoissa kasaan ja painoon.
Nyt täytyy ottaa yhteyksiä mainostoimistoon ja varoitella, että kaikki materiaali tuskin on taittajalla viikon päästä.

Perjantaina saa huokaista, saahan

Huh, tänne asti päästiin taas, ehkä hiukan kompuroiden, mutta kuitenkin. Äsken lähti sähköpostilla toinen isoista, aukeaman mittaisista jutuista haastateltavan tarkistettavaksi. Tästä on hyvä lähteä kohti viikonloppua.

Olen kaksi yötä nukkunut katkonaisesti, kieriskellyt ja nähnyt kammottavia unia. Toissayönä ryntäsin olohuoneeseen kauhuissani etsimään pihan lapsia, jotka olin unessani päästänyt vastahakoisesti meille leikkimään ja sitten unohtanut oman onnensa nojaan ja kömpinyt nukkumaan. Ei onneksi löytynyt.
Kaipa alitajunnassani nyt kaihertaa, että olen laiminlyönyt joitakin ihmisiä tai ehkä pikemminkin yhtä – en vain enää tiedä, mitä hänen hyväkseen voisin tehdä. Asian ajatteleminenkin uuvuttaa ja turhauttaa.

Jotain oikein mukavaakin: Näytelmän tuottaja lähetti sähköpostilla nähtäväksi mainosjulisteen, ja säveltäjä kaksi uutta hienoa kappaletta kuunneltaviksi.
Oman näytelmäni ensi-ilta, se taitaa olla minun Suomi 100 -juhlavuoden tapahtumani – ainakin tärkein niistä. Melkein läkähdyn onnesta jo sitä kuvitellessani 🙂