Pruut!

Haahuilin tänään kauppakeskuksessa etsimässä syntymäpäivälahjaa kummipojalleni, joka täyttää yhdeksän vuotta. Erittäin vaikea tehtävä. Leluosastolla kaikki näytti liian lapselliselta, mutta harkitsin hetken aikaa pierupyssyä. Kyllä, luitte oikein: pyssynmallista vekotinta, joka päästelee pieruääniä. En ryhtynyt tutkimaan sen ominaisuuksia tarkemmin, sillä 28 euroa valerupsuista tuntui paljolta. (Ostin sitten samaan hintaan setin frisbee golf -lättyjä.) Hiukan jäi harmittamaan etten edes kokeillut, miten mojovia rusahduksia ja vonkaisuja pieruhärveli tuotti.

Pieruhuumori on universaali ja ilmeisesti ainakin jossain määrin sisäsyntyinen huumorinlaji, niin monesti olen nähnyt vauvaikäisenkin hekottelevan omille tai muiden paukuille. Romantiikan kanssa sillä ei luulisi olevan mitään tekemistä. Väärin! Pierupyssy nimittäin palautti mieleeni hyvän ystäväni teinivuosien erikoisen lukuelämyksen: yltiöromanttisen käännöspokkarin, jonka päähenkilö kärsi sankarin kupeella ilmavaivoista. ”Ja sitten Daisyltä pääsi sarja hurmaavia poksahduksia”, jotenkin näin. Mies vierellä ei ollut moksiskaan, hänestä rakastetun suolistokaasujen purkaukset olivat yksinomaan ihastuttavia. Tuolle on vuosien mittaan rätkätetty useaan otteeseen ja harmiteltu, ettei moista viihteen helmeä ole enää tallessa.

Voisiko minun pokkarini sankarittarella olla paha elämä alakerrassa? Kyllä varmaan, jos se liittyisi jotenkin tarinaan. Voisiko hän poksautella sankarin vieressä? Sama vastaus kuin edellä. Voisiko se sankarin mielestä olla hurmaavaa? EI! Kertakaikkisesti kieltäydyn kirjoittamasta pieruista tykkäävää sankaria, olivatpa sitten kyseessä hänen omansa tai jonkun muun kaasuttelu.

Tämä tästä tärkeästä asiasta.

Puolessa välissä mennään

WP_000465

Osapuilleen tällaisissa maisemissa ollaan.

Tekeillä olevassa Timantissani puhaltaa kylmä syksyinen tuuli ja puissa on värikäs ruska. Siihen on näin kauneimman kesän keskellä välillä vaikea eläytyä. On pitänyt oikein miettiä, mihin aikaan hämärä tuleekaan iltaisin lokakuussa. (Onneksi netistä löytyy näppärästi apua siihenkin.) Olen myös kirjoittanut ihmisiä juoksentelemaan ulos kesähepeneissä, ennen kuin olen muistanut vuodenajan ja palannut lisäämään heille takin niskaan…

Päähenkilöllä on mennyt huonosti, mutta nyt ollaan saapumassa taitekohtaan. Laura on edelleen rahaton ja työtön ja kantaa syyllisyyttä avopuolisonsa kuolemasta. Hän ei kuitenkaan ole enää toivoton. Syynä on tietysti uusi mies, orastava rakkaus.

Kirjoitan juuri kohtaa, jossa he alkavat lähentyä. Päähenkilö juopuu siitä ihmeellisestä tunteesta, kun joku koskettaa häntä hellästi pitkästä, pitkästä aikaa.

Luin joskus tutkimuksen, jossa kerrottiin koskettamisen olevan ratkaisevassa asemassa siihen, miten sitoutuneita puolisot ovat toisiinsa. Tommy Tabermann on paljon siteeratussa runossaan sanonut saman niin kauniisti: ”Jokainen, joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään tietää, että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima”.

Silitys, halaus, hyväily. Niitä ihmiset tarvitsevat, iästä ja olosuhteista riippumatta.

Se uusi Regina, joka syntyi ja kuoli

WP_003308

Uuden Regina-lehden viimeiseksi jäänyt numero.

Kirjallinen viihdelehti, kevyempi kirjallisuuslehti. Lehti lukeville ja kirjoittaville naisille. Sellainen oli Regina-lehden tuhkasta vuonna 2013 nousseen uuden Reginan idea, ja se oli minusta oikein hyvä.  Kustantajaksi ryhtyi Virosta käsin operoinut Modern Office Oü, joka osti lehden oikeudet Kolmiokirjalta. Reginan entisiltä avustajilta kyseltiin halukkuutta kirjoittaa myös uuteen lehteen.

Koska ajat olivat mitä olivat (ja ovat edelleen, lehtien kuolemat eivät ole lakanneet), pelkäsin kyllä, miten uuden lehden käy. Löytäisikö se tarpeeksi lukijoita, jaksaisiko se nousta voitolliseksi, vai lopetettaisiinko parin vuoden jälkeen kannattamattomana?

Sitä en osannut aavistaa, että uusi Regina keikahtaisi niin nopeasti ja nolosti. Kustantaja ei ollut mikään eilisen teeren poika lehtialalla, joten luulin hänellä olevan realistiset käsitykset lehden perustamisesta ja luotsaamisesta. Ymmärrystä siitä, ettei näinä aikoina ole odotettavissa pikavoittoja. Kykyä ja halua kehittää lehteä pitkäjänteisesti. Niin ei kaiketi sitten ollutkaan, tai sitten vastaan tuli jotain yllättäviä vastoinkäymisiä.

WP_003307

Tätä numeroa ei sitten koskaan ilmestynyt. Harmi ja sääli.

Lehdelle ehdittiin palkata innostunut ja osaava päätoimittaja, Radio Helsingistä tuttu Anna Laine. Vain pari hassua kuukautta sen jälkeen alkoi kuitenkin jo kangertelu avustajien palkkojen maksussa, eikä lehden nettisivuja tai Facebook-sivuja päivitetty. Uutta lehteä ei enää ilmestynyt.

Uuden Reginan taival jäi kuuden numeron mittaiseksi. Avustajat jäivät ilman palkkioitaan, jopa kirjoituskilpailun palkintorahat jätettiin maksamatta, kuten tämän asiaa käsittelevän bloggauksen kommenttiosastosta voi lukea. Itseltäni jäi avustajapalkkioita saamatta noin tuhat euroa. Näppejään nuolemaan jäivät luultavasti myös lehden tilanneet, tuskinpa he saivat mitään hyvitystä saamatta jääneistä lehdistä.

Kustantaja Timo Korppi ryvettyi uuden Reginan lopettamisen jälkipyykissä aika lailla, ja ilmeisesti ihan syystä. Onhan se amatöörimäistä perustaa lehti ilman riittävää taloudellista puskuria, antaa sen vain muutaman kuukauden jälkeen kaatua rytinällä ja jättää töitä tehneet avustajat ja kirjoittajat palkatta. Rahojensa perään kyselleet olivat saaneet myös epäasiallisia vastauksia (ks. esimerkiksi tämän jutun kuvateksti). Minä en saanut palkkiokyselyihini mitään vastauksia, parempi ehkä niin.

Tämä keissi jäi harmittamaan monestakin syystä. Uusi Regina ei saanut elää niin kauaa, että olisi päässyt etsimään ystävänsä. Konsepti oli hyvä, palkatusta päätoimittajasta tuli hyvä käsitys. Lehti oli visuaalisesti onnistunut, raikas ja moderni. Ilmestyneissä numeroissa oli kiinnostavia haastatteluja, hyvin kirjoitettuja kirja-arvosteluja ja novelleja. Minua tämä lehti olisi kiinnostanut niin kirjoittajana kuin lukijanakin. Ehkä muitakin?

WP_003310

Uudessa Reginassa oli hyvin kirjoitettuja juttuja kiinnostavista henkilöistä.

Tylystä tyypistä tuli Arto Jupperi

Parhaillaan työn alla olevassa Timantissani päähenkilö saa ikävän puhelun tylyltä ihmiseltä. Tuo puhelinsoitto on ainut lajiaan, eikä tyyppi esiinny pokkarissa muutenkaan tuon enempää. Hänellä ei siis ole mitään ulkoista olemusta, vain ääni puhelimessa. Nimi hänelle kuitenkin tarvittiin, koska hän soittaa työnsä puolesta ja esittelee itsensä. Mikä siis nimeksi äijälle?

Nimien keksiminen pokkarihenkilöille on hauskaa puuhaa. Nimeen voi ujuttaa vaikka pienen vihjeen henkilön luonteesta tai roolista tarinassa. Tympeälle tyypille tylsä nimi, kivalle kiva.

Olen keksinyt monta sukunimeä. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta on kätevää tarkistaa, onko nimeä olemassa vai ei. Kerran esimerkiksi annoin Mystiikka-pokkarin henkilölle nimeksi Reetta Kevätkoski. Hän oli punatukkainen wicca-noita. Kevätkoski, miten ihana nimi – miksei se ole kelvannut kellekään?

Muistan kauan sitten nähneeni Karpolla on asiaa -ohjelman, jossa joku oli pahoittanut mielensä, koska myynnissä oli lautasliinoja, joilla oli hänen nimensä. Siis servieteillä oli kaksiosainen nimi, joka sattui olemaan tuon naisen koko nimi. Olikohan se Julie Jotain. Lautasliinavalmistaja ei ollut piitannut naisen pahastumisesta.

Minä annan pokkarihenkilöille yleensä sellaisia nimiä, joita on Suomessa tuhatmäärin. Varsinkin roistojen ja muuten epämiellyttävien hahmojen nimissä yritän olla tarkka, ettei kukaan vain luulisi löytävänsä itseään niistä. Toinen vaihtoehto on antaa sellainen sukunimi, jota ei Suomessa ole olemassa.

Tällä kertaa nimi löytyi tienvarsikyltistä, jonka muistin jokin aika sitten nähneeni. Jupperi-niminen paikka on jossain Espoossa. Sitä ei löytynyt lainkaan sukunimirekisteristä. En yhtään tiedä, millainen paikka Jupperi on, mutta nyt sen sai nimekseen ikävähkössä ammatissa toimiva töykeä äijä. Hetkeksi hänestä tuli Esa Jupperi, mutta sitten alkoi tuntua, että nimeen tarvittiin lisää ärhäkkyyttä. R-kirjain. Arto Jupperi oli syntynyt. Siitä on kuulkaa leikki kaukana, jos saatte häneltä puhelun.

Voih, se tappoi Derekin

Ai kuka ja kenet? Käsikirjoittaja Shonda Rhimes päästi päiviltä tohtori Derek Shepherdin. Puhe on Nelosella pyörivästä Greyn anatomia -sairaalasarjasta, jonka jaksoja olen katsonut viiveellä boksilta.

Olen sydämistynyt. Meitä katsojia, jotka olemme vuosikausia seuranneet Meredith Greyn ja Derek Shepherdin rakkaustarinaa, itketetään oikein kunnolla. Eikä sen jälkeen tarjota helpotuksen huokausta, täpärää viime hetken pelastusta, ihanaa ihmettä, vaan – hautajaiset. Tylyä! Ei sen näin kuulu mennä.

Greyn anatomiassa tietysti on ennenkin rikottu vaikeuksien kautta voittoon -viihdekaavaa. Lääkäreitä on kuollut etenkin oudoissa onnettomuuksissa sellaista tahtia, että nykyinen Grey Sloan Memorial Hospital on varsinainen sairaaloiden Bermudan kolmio.

Mutta silti: tappaa nyt sarjan pääparin toinen puolisko! Miksei Derek Shepherd voinut vain lähteä Washingtoniin töihin ja jäädä sinne näkymättömiin elämään elämäänsä? Niinhän jo ajat sitten loppuneessa Teho-osasto -sairaalasarjassakin tehtiin, kun tohtori Ross alias George Clooney jätti sarjan. Häntä ei tapettu, vaan hän vaihtoi olosuhteiden pakosta kaupunkia.

Nyt sitten jäi kolme pikkuista puoliorpoakin. Hyi sinua, Shonda Rhimes.

Tulisiko Juha Sipilästä hyvä pokkarisankari?

Koska Ulla-Lena Lundbergin Jäästä jäi hienoinen alakulo, halusin seuravaaksi yöpöytäkirjaksi jotain hilpeää. Hyllystä osui käteen Jari Tervon Koljatti, kirjaston poistomyynnistä aikoja sitten haalittu kostunut yksilö.

Olen nyt lukenut joitakin kymmeniä sivuja pääministeri Pekka Lahnasen, alias Matti Vanhasen edesottamuksia. Ja juu, itkettänyt ei ole kertaakaan. Tosin ei ole vielä naurattanutkaan, hymähdyttänyt ja hymyilyttänyt kyllä.

Fiktiivinen pääministeri Lahnanenhan on aika kaamea äijä, varsinkin suhteessaan naisiin. Vaikka Matti Vanhasella oli naisjutuissaan kiusallisia käänteitä, tuo Lahnasen hahmo on minusta kohtuuton häntä kohtaan. (Senpä takia kai tyyppi onkin Lahnanen eikä Vanhanen, kun muut poliitikot ovat kirjassa aivan omilla nimillään.)

Matti Vanhanenhan taisi voittaa jonkin naistenlehden tai iltapäivälehden seksikkyys-äänestyksen pääministeriaikoinaan? Ainakin muistan Italian pääministerin Silvio Berlusconin ilakoineen asialla. No, en minäkään sitä äänestystulosta oikein ymmärrä, naisena enkä romanttisen viihteen kirjoittajana. Matti Vanhanen on vähän kuin oikein iso lasillinen maitoa. Otan mieluummin tilkan viiniä elegantissa lasissa 🙂

Tämmöinen osui silmiin pari päivää sitten: Maikkarin toimittaja ruotii pääministeri Sipilän ja ulkoministeri Soinin kansanomaista habitusta. ”Sekä pääministerin että ulkoministerin paikalla nähdään perisuomalaisia jössikkä-äijiä perunanenineen, setäkampauksineen ja möhömahoineen”, Milja Haaksluoto kirjoittaa.

En ota kantaa Soinin ulkoisiin avuihin, mutta hiukan loukkaannuin Sipilän puolesta.

Ehkä voisinkin tehdä pokkarisankarista poliitikon? Hänellä voisi olla mustasankaiset silmälasit, jotka näyttäisivät siltä, että ovat koko ajan valumassa nenältä alas – ihan niin kuin Juha Sipilällä. Siinä on jotain hyvin aseistariisuvaa ja sympaattista.

Yhden kerran olen pokkariin laittanutkin poliitikon, taisi olla ihan ministeri. Hän oli vain sivuhenkilö, kiero törkimys, joka tietysti kärähti epärehellisyydestään.

Siveettömyyden aika

”Sinun pokkareissasi on aika paljon seksiä”, sanoi eräs ystäväni. Hän oli ollut pitkällä sairauslomalla ja ehtinyt sen aikana poikkeuksellisesti lukea paljon pokkareita, sekä muiden että minun kirjoittamiani.

Hän ei varmaankaan tarkoittanut, että se on huono juttu. Silti rupesin hiukan potemaan omaa tuhmuuttani. Mikäs pakko minun ”niistä” jutuista on kirjoittaa? Ei mikään, tietenkään. Se on vain usein tuntunut luontevalta osalta kerrottua rakkaustarinaa.

Nyky-Suomessahan ei enää eletä viattomuuden aikaa, vaan seurustelevat parit menevät sänkyyn, jotkut ensitreffeillään ja kärsivällisimmätkin varmaan muutaman viikon sisällä siitä. Enää ei tosiaankaan tarvitse odottaa kihlausta, jotta on lupa kömpiä yhdessä lakanoiden väliin. Luulen että sen kertominen on kiinnostavampaa kuin yhteinen ruuanlaitto – tosin olen kuvannut monesti sitäkin.

Jotkut lukijat voivat tietysti karsastaa minun pokkareitani tästä syystä. ”Sara Storm – ahaa, tuo on se rietastelija, en lue.” Niin kauan kuin en saa paheksuvaa palauteryöppyä, ajattelin kuitenkin jatkaa entiseen malliin – pyrkiä kuvaamaan kauniisti sitä kaunista asiaa 🙂

Se oli kauhean komea mies…

Millainen romanttisen pokkarin sankarin pitää olla, että hän olisi lukijan mielestä ihana? Sillä ihanahan hänen on oltava. Ketään ei kiinnosta lukea, miten sankaritar rakastuu ilkeään törppöön. Tai jos niin tapahtuukin, niin se ei voi olla se pokkarin keskeisin rakkausjuoni. Kamalan miehen lisäksi tarinaan tarvitaan ehdottomasti se ihana.

Millainen hän siis on? Pitkä ja komea? No, jotain sinne päin ainakin. Edullista ulkonäköä ei ole pakko tuoda suuresti ja olennaisena asiana esille, mutta epämiellyttävän näköiseksi kuvattu sankari ei kyllä pokkariin kelpaa.

Monta vuotta sitten eräs ystäväni lainasi minulle Lily Priorin Keittiöhurmio-romaanin. Hän oli ostanut ja lukenut sen siinä toivossa, että se olisi samaa lajia kuin Laura Esquivelin menestysromaani Pöytään ja vuoteeseen. No, ruuanlaitto ja rakkaus olivat Keittiöhurmiossakin pääosassa, mutta laadullisesti kirjat painivat ihan eri sarjoissa. Mieleen on jäänyt, kun naispäähenkilö suuren intohimon hetkellä huomioi, että miehen hampaat ovat todella huonot. Se ei kuitenkaan häntä haitannut. Inhosin kirjaa jo muutenkin, ja tuo hammasmädän hajuinen kohta oli lopullinen niitti. Yöök!

Ulkonäköasiathan ovat hyvin subjektiivisia, yks tykkää isästä ja toinen pojasta, vai miten se nyt meneekään. Ajattelen että pokkarin sankarin ulkonäköön pätee sama juttu kuin useimpien tuntemieni naisten miesihanteeseen: kunhan mies on puhdas ja perussiisti, niin kaikesta muusta voidaan neuvotella. Siisti mies hoitaa hampaansa.

Ihanuuden tärkeimmät komponentit ovat tietysti muualla kuin ulkonäössä. Jos sankari on kuitenkin pelkästään kiltti, kiva ja pursuaa päivänpaistetta, hahmosta uhkaa tulla tylsä ja nössö. Särmikkyys tekee kiinnostavaksi. Ylpeä, äkkipikainen tai ärsyttävä suupaltti – mutta sydän puhdasta kultaa ja täynnä rakkauden paloa sankarittareen.

Tekeillä olevassa Timantissani on kaksi miestä. Toinen on ketku, mutta toinen toistaiseksi pelkästään ihana. Jostain olisi löydettävä häneenkin hiukan potkua.

Kummelin perhe, en tahdo erota teistä

Melkein yhtä tärkeää kirjoittajalle kuin kirjoittaminen on tietysti lukeminen. Olen juuri lukenut hyvän kirjan ja aloittanut toista. Kyseessä ovat Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas ja Jää. *VAROITUS, SEURAA JUONIPALJASTUKSIA*

Jää-romaanihan sai Finlandia-palkinnon jo vuonna 2012, mutta minä en valitettavasti ehdi lukea lainkaan niin paljon kuin tahtoisin, joten pääsin sen pariin vasta nyt. Onnekas sattuma oli, että muutama kuukausi sitten sain lahjaksi Marsipaanisotilas-pokkarin ja luin sen ennen Jäätä. En tiennyt, että yksi kirjan henkilöistä, Petter Kummel, on Jään päähenkilö.

Olen lukenut Lundbergilta Leo-romaanin kauan sitten, mutta jostain syystä en sitten vuosikausiin muuta, vaikka pidinkin Leosta. Olisi kannattanut, sillä Marsipaanisotilas oli hieno lukukokemus. Eläydyin Kummelin perheen poikien sotaretkiin sata lasissa.

Tietysti nuorilla miehillä oli myös naisjuttuja. Huoleton hulivili Göran ja hänen navettapiikansa! Entä kuumaa romanssia elävä Frej opiskelemassa uuden tykkimallin käyttöä – se on aivan hulvatonta. Frej on täysin pihalla kaikesta mitä kuulee, koska miettii vain rakentamaansa kanoottia, ja miten oli joutunut suurentamaan sen toista aukkoa, koska tyttöystävän ahteri ei mahtunutkaan siitä. Saksalainen kouluttaja paasaa tykin kantamasta ja osumatarkkuudesta, ja Frej hymyilee tyytyväisenä ”ajatus tiukasti ahterin puolikkaiden väliin kiilautuneena”.

Nyt siis luettavana Jää, joka kertoo kolmannen veljen, papiksi ryhtyneen Petter Kummelin tarinan. Etukäteen tiesin, että tätä kirjaa ei kuivin silmin lueta. Joku päähenkilöistä siis kuolee. Teinkin jotain hiukan lapsellista ennen kuin aloin lukea: selailin romaanin läpi saadakseni tietää, kuka se on. Nyt kun tiedän, että henkensä menettää Petter, nautiskelen tekstistä pelkäämättä, mitä kamalaa seuraavalla sivulla tapahtuu… (Onkohan muita, yhtä omituisia lukijoita?)

Toivottavasti Ulla-Lena Lundberg ei ole hylännyt Kummeleita vieläkään, vaan saan lukea vielä pikkusisko Charlottesta. Ja erityisesti haluaisin tietää, miten taiteellisen, ironisen, äkkiväärän mutta oikeamielisen Frej Kummelin elämä sujuu sodan jälkeen.