Haahuilin tänään kauppakeskuksessa etsimässä syntymäpäivälahjaa kummipojalleni, joka täyttää yhdeksän vuotta. Erittäin vaikea tehtävä. Leluosastolla kaikki näytti liian lapselliselta, mutta harkitsin hetken aikaa pierupyssyä. Kyllä, luitte oikein: pyssynmallista vekotinta, joka päästelee pieruääniä. En ryhtynyt tutkimaan sen ominaisuuksia tarkemmin, sillä 28 euroa valerupsuista tuntui paljolta. (Ostin sitten samaan hintaan setin frisbee golf -lättyjä.) Hiukan jäi harmittamaan etten edes kokeillut, miten mojovia rusahduksia ja vonkaisuja pieruhärveli tuotti.
Pieruhuumori on universaali ja ilmeisesti ainakin jossain määrin sisäsyntyinen huumorinlaji, niin monesti olen nähnyt vauvaikäisenkin hekottelevan omille tai muiden paukuille. Romantiikan kanssa sillä ei luulisi olevan mitään tekemistä. Väärin! Pierupyssy nimittäin palautti mieleeni hyvän ystäväni teinivuosien erikoisen lukuelämyksen: yltiöromanttisen käännöspokkarin, jonka päähenkilö kärsi sankarin kupeella ilmavaivoista. ”Ja sitten Daisyltä pääsi sarja hurmaavia poksahduksia”, jotenkin näin. Mies vierellä ei ollut moksiskaan, hänestä rakastetun suolistokaasujen purkaukset olivat yksinomaan ihastuttavia. Tuolle on vuosien mittaan rätkätetty useaan otteeseen ja harmiteltu, ettei moista viihteen helmeä ole enää tallessa.
Voisiko minun pokkarini sankarittarella olla paha elämä alakerrassa? Kyllä varmaan, jos se liittyisi jotenkin tarinaan. Voisiko hän poksautella sankarin vieressä? Sama vastaus kuin edellä. Voisiko se sankarin mielestä olla hurmaavaa? EI! Kertakaikkisesti kieltäydyn kirjoittamasta pieruista tykkäävää sankaria, olivatpa sitten kyseessä hänen omansa tai jonkun muun kaasuttelu.
Tämä tästä tärkeästä asiasta.