Lunta tupaan

”Oikeudessa tavataan!” hän huusi ja löi luurin korvaani. Ai onko tämä ote jostain työn alla olevasta tekstistäni? Ei, vaan valitettavasti ihan elävää elämää muutaman tunnin takaa. Luultavasti haastetta oikeuteen ei ole tulossa, sillä mitään rikosta ei ole tapahtunut. Kyse on sairaasta ihmisestä, jolle soitin tänään kuulostellakseni, olisiko hänen todellisuudentajunsa palautumassa. Ei ollut.

Kirjoittajana minun pitäisi varmaan iloita kaikista omituisista ihmisistä ja tapahtumista elämässäni, koska nehän ovat matskua. Jep, ovat ne. Samalla ne kuitenkin ovat todellisuutta, minun elämääni.
Jos ihminen ei itse suostu menemään lääkärin tarkistettavaksi, hän saa pimahtaa hyvin pahasti, ennen kuin asiaan voi puuttua. Tuota pimahdusta on tuskallista seurata ja odottaa sitä jotain suurta räjähdystä, joka saa asiat nytkähtämään johonkin suuntaan.

Keskiviikoksi on luvattu lunta tännekin. Tuntuu, että sitä jo tulikin jonkinlainen annos, suoraan niskavilloihin.

Taustatyötä

Nuortenkirjaprojekti on vallannut yöpöytäni ja työntänyt sieltä alas Kekkosen.
Tällä tarkoitan sitä, että tajusin, miten olematonta on lajityypin tämänhetkisten edustajien tuntemukseni. Mitä jos olen kirjoittamassa tyyliltään jotain sellaista, mikä ei enää mitenkään voi puhutella 2010-luvun nuoria?
Lainasin ja luin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa (Finlandia Junior 2011) ja Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa (Topelius-palkinto 2000).
No okei, Hotakaisen novellikokoelma on jo 16-vuotias, mutta halusin lukea sen kuitenkin, ja mainiohan se oli. Nauratti kerran jos toisenkin.
Huotarisen kirja oli myös palkintonsa ansainnut, kiehtovasti kerrottu, taitavasti rakennettu. Välillä kyllä tuli samanlainen olo kuin joskus aikanaan Dawson’s Creek -nuorisosarjaa vilkuillessa: että kovinpa viisaasti, analyyttisesti ja syvällisesti nuo teinit ajattelivat ja asiansa esittivät. Että olinpa itse saman ikäisenä melkoinen tollo heihin verrattuna.
Valoa valoa valoa -romaanin sankarittaret ovat vasta 14-vuotiaita, ja heidän suustaan tipahtelee aforismikirjaan kelpaavia helmiä harva se sivu. Tästä tullaan tietysti siihen kysymykseen, että kuka jaksaisi lukea tollojen teinien latteita juttuja ja mitä hän siitä itselleen saisi…
No, itse asiassa noissa Hotakaisen novelleissahan teinit ovat aikamoisia tolloja, mutta he ovat sitä vastustamattoman hauskasti. Lisäksi aikuiset ovat vielä tollompia.

Sängyn pohjalta

Pieni nuha ja järjetön väsymys. Nukuin tänään suurimman osan päivästä. En tehnyt töitä lainkaan, en kirjoittanut riviäkään (paitsi pari lyhyttä sähköpostia töitä paiskivalle miehelleni, meillä on alusta asti ollut sellainen tapa – vaihdamme mieleen tulevia

teepaketti

Teetä oli pakko ostaa.

ajatuksia ja pysymme samalla perillä toistemme päivänkulusta).

Eilen kävin kirjamessuilla. Mukaan lähti iso läjä luettavaa perheen pienemmälle, itselle en sitten jaksanutkaan enää kantaa kuin Kalevalan, joka on ollut hankintalistalla pitkään. Nyt löytyi näppäränkokoinen SKS:n painos vitosella, se oli pakko ottaa.

Summa summarum: paras anti oli tuttujen tapaaminen, sellaisten, joita ei yleensä näe kuin näillä messuilla. Vaikka itse sain tehdä hyviä löytöjä, teki kirjojen alhainen hinta paradoksaalisesti hiukan alakuloisenkin olon: kokonainen osasto 2 euron kirjoja ja toinen 5 euron kirjoja, nämä paksuja tietoteoksia, joista monien myyntihinta on ollut useita kymppejä, lähellä sataakin euroa. Nuo hinnat eivät kata edes tuollaisten kirjojen painokuluja. No, tietenkin parempi, että kirjat saavat halvalla uuden kodin, kuin että ne makuloitaisiin.

Antikkapuolta en ehtinyt juuri tutkia. Mutta vilkaistessakin tuli murhe myytävistä valokuvista: Hienoja vanhoja mustavalko-otoksia, joukossa paljon esimerkiksi hääkuvia. Niitä voi sieltä kuka vain ostaa ja käyttää juuri niin kuin haluaa. Jotenkin hyytävää.

Ehkä nuo mielialat enteilivät tätä sairastumista…

Haluan kirjoittaa tämän kirjan

Tykkään nuortenromaanistani. Tai siitä torsosta, joka koneellani on. Haluan viettää aikaa noiden henkilöiden kanssa, haluan avata heidän päänsä sisukset sanoiksi. Haluan haluan. (Seuraavaksi tietysti pitäisi miettiä, haluaisikohan joku lukea tätä kirjaa ja miksi.)
Tänään on hahmottunut sellainen suunnitelma, että seuraavan kahden kuukauden ajan suon tarinan työstämiselle ainakin tunnin jokaisesta työpäivästäni. Se ei ole paljon, mutta tyhjää parempi.
Ongelmana on nyt se, että minulla on iso läjä sirpaleita. Dialogeja, tapahtumia, sisäistä puhetta, takaumia, kaikkea. Ennen kuin jatkan tästä eteenpäin, minun on rakennettava selkäranka, mihin noita paloja kiinnittelen. Pelkään jo etukäteen, ettei kaikelle löydy siitä paikkaa. Sitä varten on perustettava kaatopaikkatiedosto – sellainen mihin kaikki pois leikatut tekstit voi dumpata, jos epäröi käyttää deleteä. Sieltä niitä voi sitten näppärästi vielä palauttaa käyttöön. Niin, eihän se tietenkään kaatopaikka ole, vaan kierrätyskeskus.

Näytelmän kanssa kävi niin kuin pelkäsin: yksi työryhmän jäsen on puskenut minulle jo kaksi meiliä muutosehdotuksia. Ensimmäisessä puututaan vain pieniin yksityiskohtiin, ja monet huomiot ovat oikein hyviä. Olin oikein kiitollisella mielellä luettuani sen.
Toisin on tänä aamuna postiin pamahtaneen viestin kanssa. Se on sellaista mitä jos tehtäisiinkin näin tai näin -tyyppiä. En ole vastannut mitään, koska minun tekee vain mieli kiljua häntä lopettamaan.
Minä en aio veivata tätä tekstiä koko talvea, en tahdo enkä pysty monestakaan syystä. Minulla on muita töitä, minulla ei ole motivaatiota eikä näytelmästä saatu palkkio oikein enää kata enempää hinkkaamista.

Lupaus

Se lähti. Näytelmä. Työryhmälle.

Kirjoitin saatteeseen, että minun puolestani se on valmis, koska siltä minusta tuntuu. Toivon hartaasti, ettei kukaan ala vyöryttää minulle muutosehdotuksia, koska nyt haluaisin tehdä jotain muuta. Jospa muillakin olisi muuta tekemistä kuin ruotia käsistä…

Nuortenkirja on päällimmäisenä mielessä. Siihen on herännyt paljon uusia ajatuksia. WSOY:n kilpailuun se ei enää ehdi, mutta entäpä jos asettaisin sille itse jonkin deadlinen? Tähän ja tähän päivään mennessä lähetän sen kustantajalle. Ja siitä palkinnoksi saan — uuden olkalaukun…!
En nimittäin lähtenyt sinne Marimekon ystävämyyntiin. Uljas ajatus oli pyöräillä lähimpään outletiin, mutta hylkäsin ajatuksen, kun aamulla alkoi sataa räntää. Ryysiksen kuvitteleminen sai luopumaan koko asiasta. Hetken yritin saada itselleni veskaa verkkokaupasta, mutta sivut jumittivat pahanlaisesti – ilmeisesti joku muukin tahtoi laukun.

Ostan täysihintaisen olkalaukun, kun nuortenromaanikäsis on lähetetty jollekin kustantajalle. Näin.

Hiekkapaperi esiin

Tänään hinkkaan näytelmän loppua. Fiilis on aika hyvä, on sellainen voiton puolella -olo. Kunhan saan loppulaulun (siihen on tarkoitus summata näytelmän sanoma, mutta ei liian raskassoutuisesti – juu, haastetta) kasaan, luen tekstin vielä kerran läpi hieno hiekkapaperi kourassa. Toivon mukaan tämä riittää, eikä suurille muutoksille enää löydy tarvetta.

Motivaatio viikon töihin – näytelmän ohella Nyyrikin jatkis — on kohdallaan, sillä aion palkita itseäni: tuhma materialisti suunnittelee hakevansa Marimekon ystävämyynnistä itselleen uuden olkalaukun, ja loppuviikosta hilpaisen yhdeksi päiväksi Kirjamessuille.

Nuortenkirjakilpailun deadline häämöttää, ja näyttää vahvasti siltä, etten ehdi osallistua. Olen työstänyt tekstiä varsinaisten töiden lomassa, mutta se on edelleen toivottoman paljon levällään. Masentavinta tässä ei ole se, etten pääse osallistumaan kisaan, vaan se, miten tuolle tekstilleni tulee käymään: se hautautuu taas keskeneräisenä koneeni kovalevylle. Minähän en saa mitään valmiiksi ilman dedistä, se on ikävä totuus.

Lohdutan itseäni printtaamalla rikolliset raapaleet Kouvolan dekkaripäivien kilpailuun. Huomenna postiin, kerrankin ajoissa (kirjoitusaikaa on siis vielä vuoden loppuun).

valkoiset-kukat

Lumi ei saa tulla vielä, täällä kukkii.

 

Regina nousi tuhkasta, taas

Oletteko huomanneet, että Regina-lehti on palannut? Ei ihan entisessä muodossaan, vaan Regina Sensuelli -nimisenä julkaisuna, jonka luvataan ilmestyvän seitsemän kertaa vuodessa. Kustantajana on jälleen Kolmiokirja Oy. Ei muuta kuin menestystä ja pitkää ikää uudelle julkaisulle!
Jo muutaman vuoden ajan on uutisoitu niin hirvittävä määrä lehtikuolemia, että jokainen uusi lehti on ihana valopilkku ja antaa toivoa, että maailmassa tarvitaan vielä muutakin tekstejä kuin twiittejä.
En löydä nyt jutun sähköistä versiota, joten en voi laittaa linkkiä, mutta muistaakseni luin taannoin Journalistista artikkelin, jossa jonkin ulkomaisen printtimedian edustaja oli sitä mieltä, että painettu lehti on kohta taas trendikäs. Kuka olikin, toivotaan että oli oikeassa. Ei minulla mitään e-kirjoja/lehtiäkään vastaan ole, ehdottoman hyviä olemassa rinnakkaisversioina.
Kolmiokirjan nettisivut ovat muuten uudistuneet. Tai ainakin minusta näyttää siltä. En kyllä muista, millaiset ne ennen olivat, mutta ainakin pokkarit ovat nyt hyvin esillä.

Sappilammikossa

Minulla kävi kylässä ihminen, joka dissasi pokkareita päin näköäni.
Eilen tulleet tekijänkappaleet olivat pinossa olohuoneen pöydällä, ja pahaa aavistamatta kysyin, halusiko hän ehkä ottaa itselleen siitä kevyttä matkalukemista. Hän oli juuri kertonut lähtevänsä reissuun ja valitteli tulossa olevan laivavuorokauden olevan pelkkää tylsää hytissä makailua.
Hän katsoi pokkaripinoa kuin täyttä roskapussia ja hymyili vinosti. ”MIKÄ noiden levikki on? Monethan noita kai lukevat, mutta MINÄ en ole koskaan lukenut tuon tyyppistä kirjallisuutta. Ei ole ikinä tullut mieleenkään.”
Vaihdoin puheenaihetta, koska en halunnut sanoa, mitä oikeasti ajattelin: että minulle ei tulisi mieleenkään puhua tuohon sävyyn kenenkään työstä. Koska kyseessä oli ihminen, jonka seurassa olin juuri juonut pullakahvit ja joka leikki lapseni kanssa legoilla, minun oli pakko yrittää ajatella, että loukkaus oli tahaton. Siis yrittää.
Hetkeä myöhemmin hän alkoi luennoida minulle tuttavastaan, joka oli äidinkielenopettaja ja ohjannut kirjoitus- ja ilmaisutaidon kursseja. ”Minusta HÄNELLÄ on ollut todella mielenkiintoisia hommia.” Aha, vai niin?
Hän puhui tästä tuttavastaan – jota minä siis en ole ikinä nähnyt – pitkästi. Etsi jopa netistä jotain tämän vetämiä kursseja. En ymmärtänyt miksi. Yrittikö hän vihjata, että minun pitäisi mennä tuon mainion ihmisen kurssille, niin oppisin ehkä kirjoittamaan jotain kunnollista? (Niin, yhtään pokkariani hän ei ole siis lukenut. Yhden novellini kyllä, mutta hän ei sanonut siitä mitään. Näytelmäni katsottuaan hän ei sanonut tekstistä sanaakaan, mutta kehui sentään pääosanesittäjiä.)
Vai yrittikö hän ehdottaa, että roskan kirjoittamisen sijaan alkaisin elättää itseäni vetämällä kirjoituskursseja? En kysynyt, koska aloin olla niin kitkerällä mielellä. Vilkuilin vain kelloa ja toivoin, että hän tajuaisi lähteä eikä pyrkisi kylään ihan lähiaikoina, että saisin luututtua erittämäni sappilammikon pois.

Omakehu, ei se haise

Minulta on monta kertaa kysytty, mikä on paras kirjoittamani pokkari. Sitä pitäisi tietysti kysyä lukijoilta. Itselläni ei ole selkeää vastausta. Kun vähän mietin, voin palauttaa mieleeni muutaman suosikin, joissa on hyviä henkilöitä, nokkelaa dialogia tai mielenkiintoinen aihepiiri. Kun mietin lisää, minusta tuntuu, että kaikki pokkarini ovat hyviä, jokainen omalla tavallaan. Kuulostaako vähän omahyväiseltä?

Joskus – ehkä monta vuotta sitten, en muista – kuuntelin puolella korvalla musiikintekijä Lauri Ylösen haastattelua. Häneltä kysyttiin, mistä kirjoittamistaan kappaleista hän ei enää ole kovin innoissaan. Ylönen kuulosti hämmästyneeltä ja vastasi olevansa niistä kaikista aina vain innoissaan.

Hyvä asenne, ajattelin. Jos omia menneitä tekemisiään katsoisi aina vain kriittisesti ja ajattelisi, että tuommoistakin puolivillaista roskaa on tullut väsättyä ja voi, kun olisin tuonkin tajunnut tehdä paremmin, johan siinä hapertuisi usko omaan tekemiseen eikä mistään enää tulisi mitään. Ihan toiselta tuntuu tarttua uusiin juttuihin, kun pystyy näkemään, että on tehnyt ennenkin ihan kelpo työtä.

Niin, tämä oli vain tämmöinen pieni esipuhe tähän kuvaan, johon olen asetellut tänään postiluukusta kolisseet tekijänkappaleet somaksi viuhkaksi. Molemmat minusta onnistuneita tarinoita. Jos tämän postauksen sattuu lukemaan joku, joka jommankumman näistä lukee, kuulisin enemmän kuin mielelläni hänen mielipiteensä!
pokkariviuhka

Gorilla putosi

Tänä aamuna minusta tuntui siltä, että pystyin näkemään hermosäikeeni ja ne lihavat rotat, joita niitä jyrsivät veri roiskuen. Anteeksi brutaali vertaus, mutta tältä vain tuntui. Odotin vakuutusyhtiön päätöstä siitä, kenen piikkiin menee vuokralaiseni ilmoittama vesivahinko.
Kosteuskartoittajan raportti oli eilisiltana saanut hien pintaan: kaksitoista neliötä kastunutta lattiaa ja sen lisäksi seinää. Betonilaatan jyrsimistä ja ties mitä luki toimenpidesuosituksissa. Mitähän sellainen lysti maksaa? Varmaan ainakin niin paljon, että tilini saldo ja tuleva veronpalautus eivät mitenkään riitä. Nukuin taas surkeasti.
Puoli tuntia sitten vakuutusyhtiöstä soitettiin ja kerrottiin, että vahinko korvataan. Kuului rysähdys, kun niskassani roikkunut satakiloinen gorilla tipahti pois.

Nyt sitten näytelmän pariin. Olin jo varautunut mielessäni siihenkin, että kaikenlainen luova työ on telakalla siihen saakka, kun saan kuulla, tuleeko minulle bankrotti vaiko ei. Dekkaria voisi ehkä kirjoittaa tuomiopäivän tunnelmissa, komediaa ei.
Eilen pääsin näytelmän jatkotyöstämisessä aika mukavaan vauhtiin. Tekniikka tosin pisti taas hiukan kapuloita rattaisiin. Yritin toteuttaa ohjaajan toivetta ja vaihtaa kahden kohtauksen järjestystä. Raahasin kolmen sivun tekstiä Wordissa ja kun pudotin sen uuteen paikkaan, Word kaatui. Neljä kertaa. Vasta sitten suostuin uskomaan, ettei tämä tosiaan onnistu ja käytin copy-pastea.
Siippa epäili, että koneeni prosessoriteho ei riittänyt toimenpiteeseen. Okei, tämä on kaikkein halvin Acer, maksoi 1,5 vuotta sitten alle kolmesataa. Mutta luulin minä nyt sentään, että tällä tekstinkäsittely toimii miten päin vaan! MITÄ tällä voi tehdä, jos ei edes käsitellä tekstiä jouhevasti?
No, minun ja tämän tuomiopäivän rakkineen yhteisen taipaleen loppu häämöttää joka tapauksessa. Jahka veronpalautusrahat kilahtavat tilille, alan hankkia uutta vempelettä. Palaanko Mac-leiriin, se on vielä päättämättä.