Tämä ei käsittele kirjoittamista, varsinkaan viihteen

Globalisaatio, maapalloistuminen. Yksi sen ilmentymä on tämä Sara Stormin blogi, jota tilastojen mukaan käydään lukemassa varsin säännöllisesti Iso-Britanniasta, Sveitsistä, Belgiasta ja Ruotsista, satunnaisesti muualtakin ulkomailta.
Netti ja lentokoneet ovat kutistaneet maailman. Muutamalla hiirenklikkauksella suomalainen on varannut Thaimaan-lennot ja hotellin itselleen, ja muutaman tunnin lentomatkan jälkeen hän on jo siellä.

Aurinkolomia ahkerasti harrastava tuttava valitti Suomeen tunkevista elintasopakolaisista. Sanoin, että he ovat maapalloistumisen toinen puoli. Niillä älypuhelimillaan, joista tietyt tahot ovat nähneet suurta vaivaa, levottomilla ja köyhillä alueilla asuvat ihmiset pystyvät näkemään ja kuulemaan, miten me elämme täällä.
He oppivat netistä ja ulkomaille muuttaneilta sukulaisiltaan, että Euroopassa ei sodita eikä ketään tulla aseiden kanssa kotiovelta pakkovärväämään terroristijärjestöön. Täällä kaikki lapset pääsevät kouluun, eivätkä kuole huonon sanitaation vuoksi ripulitauteihin. Olisihan se aika kummallista, jos sieltä ei lähtisi ihmisiä etsimään itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta?
Tänään Iltalehdessä kerrotaan 8-vuotiaasta komorilaispojasta, joka on jumissa Pariisin lentokentällä, koska yritti maahan serkkunsa passilla. ”Äiti oli toivonut, että poika saisi paremman elämän Ranskassa.” Voi äiti, minä niin ymmärrän.

Minua ällistyttävät kommenttipalstojen puheet isänmaallisuudesta, jota esimerkiksi irakilaisten pitäisi tuntea ja jäädä sen vuoksi puolustamaan omaa maataan Isis-terroristeja ja muita sekopäitä raakalaisia vastaan.
Mitä arabikevään jälkeen on tapahtunut ja tapahtuu nyt Syyriassa, Irakissa, Libyassa, Jemenissä? Olen seurannut uutisia mielestäni kohtuullisen hyvin, mutta en ymmärrä, mitkä kaikki ryhmät siellä keskenään sotivat, ja ketkä kaikki ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia.
Keskustelupalstoilla muistutetaan Talvisodasta ja sitä rataa. Voi hyvänen aika. Totta kai suomalaiset puolustivat viholliselta omaa maataan, omia peltotilkkujaan, joista elantonsa saivat. Ei ollut vaihtoehtoja. Nyt on.
Käsi sydämelle: kuka lähtisi tai haluaisi omien perheenjäsentensä lähtevän torrakka kädessä vastaan, jos vihollisen tankit jyräisivät rajan yli? Minä ainakin häipyisin ja lujaa.

Tuttava kieltäytyi ymmärtämästä, mitä minä tarkoitan. Hänellä on mielestään täysi oikeus lentää Bangkokiin ja Dubaihin ruskettumaan, juomaan halpoja drinkkejä ja shoppailemaan. Hänen äänessään kuului tuohtumus, kun hän totesi, ettei hän voi tehdä mitään noiden maiden ihmisoikeustilanteelle.
Mitä ihmettä minä tarkoitan kun sanon, että jos Suomen rajat pitäisi sulkea pakolaisvirroilta, niin myös suomalaisten pitäisi unohtaa aurinkorannat ja pysyä täällä nauttimassa kaamoksesta ja räntäsateesta? Nehän ovat ihan eri asioita.
Ovatko ne? Miksi me saamme napata rusinat pullasta globalisaatiosta, mutta muut eivät? Siksikö, että meillä on rahaa ja niillä ei? Kenen ansio ja kenen vika se on?

Kohmeilua

Kameran akku ladattu. Ekat tavarat kannettu autoon (ja sieltä kannettu pois Ikea-kassillinen roinaa, miten sitä voikin niin kertyä).

Näytelmästä on sovittu palaveri ensi kuun loppupuolelle. Silloin minulla pitäisi olla jonkinlainen versio käsikirjoituksesta olemassa. Hiukan kylmää, kun sitä ajattelen.
Jostain syystä näen tämän projektin juuri nyt palikkatornina, sellaisena punaisista, sinisistä, keltaisista ja vihreistä puukuutioista pykättynä huojuvana rakennelmana, joita poikani tekee. Minun on aseteltava palikkani päällekkäin huolellisesti, että torni syntyy eikä romahda kesken kaiken. Osa palikoista on vielä hukassa, täytyy kurkistella kaappien alle.

En pärjäisi ilman listoja. Juuri nyt minulla on kaksi listaa: matkalle mukaan otettavat tavarat ja ennen reissua hoidettavat asiat. Jälkimmäisestä yksi kohta on varustettu kysymysmerkillä: haenko työpaikkaa, jonka viimeinen hakupäivä on maanantai? Jos, niin hakemus pitäisi tehdä tänään.
Se olisi varmasti kiinnostava paikka, jos tärppäisi, mutta haluanko minä päivätyön? Se tarkoittaisi luopumista asiakaslehtien teosta ja valtaosasta muutakin kirjoitushommaa. Kirjoittaminen muuttuisi harrastukseksi.
Päivätyö tarkoittaisi sitä, että minulla olisi työkavereita ja säännöllinen kuukausipalkka! Se tarkoittaisi myös säännöllistä työaikaa ja sitä, että joutuisin viemään lapsen joka aamu aikaisin päiväkotiin. Nyt hän on ollut siellä vain kuusituntisia päiviä, sekin muuttuisi.

Ehkä olen niin jalo, että luovutan suosiolla sen hienon työpaikan jollekin muulle. *köh* 🙂

Odottavan aika on pitkä

”Miten vanhaksi Frej Kummel eli?” Tällaisella hakulauseella on jokin aika sitten tultu blogiini. Haa! Joku muukin kuin minä odottaa kiivaasti jatkoa Kummelin perheen ihmiskohtaloille.

Olen käynyt Teoksen sivuilla toiveikkaana väijymässä tietoa Ulla-Lena Lundbergin uudesta romaanista. Toistaiseksi sellaista ei ole löytynyt. Lundberg on viimeksi julkaissut tietokirjan kalliomaalauksista. Hei Ulla-Lena, kalliomaalaukset ovat toki hienoja, mutta me halutaan halutaan lukea Kummelien kuulumisia!

Silpputyöläisen pätkätyöviikko

Edelleen pientä säätöä lehtijuttujen kanssa. Tein pari laskua. Ja valmisteluja perjantaiksi, jolloin minun on tarkoitus heti aamulla karauttaa autolla matkaan. Käyn ottamassa muutaman valokuvan lehtijuttuun, viemässä ne kuvat taittajalle ja juttelemassa parista työasiasta samassa paikassa.

Sitten viikonlopuksi sukuloimaan. Tästä syystä mukanani on assistenttina 3-vuotias poikani, joka on tähän asti käyttäytynyt vastaavilla keikoilla ilmiömäisen kauniisti. Jäätelöpalkalla hän on ollut mitä tottelevaisin ja herttaisin äidin pikku apuri. Toivottavasti sama meno jatkuu.

Näytelmä on tällä hetkellä kasa lippuja ja lappuja sekä kolme tiedostoa koneella: henkilögalleria, juonihahmotelma sekä muistiinpanoja ja sitaatteja tärkeimmästä lähdeteoksesta.
Olen päättänyt lähteä liikkeelle hiukan eri tavalla kuin ensimmäisen näytelmäni kanssa. Samoin kuin viimeksi kyse on musiikkinäytelmästä, johon säveltäjä tekee tilaustyönä uutta musiikkia. Minun pitäisi kirjoittaa lauluihin sanat.
Viimeksi kirjoitin laulut vasta aivan lopuksi, pähkäilin niille tekstin lomaan sopivat paikat, ja vaikutelma oli paikoin hyvinkin teennäinen. Ohjaaja toki onnistui ratkaisuillaan luontevoittamaan musiikkinumeroihin siirtymistä, mutta joihinkin kohtiin jäi hyvin päälleliimattu fiilis.
Nyt sitten yritän lähestyä asiaa toisin: ideoin ensin laulut ja sen, mitä niillä sanotaan, miten viedään tarinaa eteenpäin. Sen, mitä laulaen ei kerrota, kirjoitan sitten puheeksi ja toiminnaksi. Kuulostaa toimivalta ja yksinkertaiselta, eikös? Onko se sitä oikeasti, selviää piakkoin.

Kompassi pyörii

No nyt se on vihdoinkin kokonaan luettu, Aho-elämäkerta siis, ja seuraava kirja odottaa jo yöpöydällä. Tämäkin on pitänyt lukea useamman vuoden ajan. Odotukset ovat korkealla.

hurma

Rajalan Aho-kirjan viimeiset sivut olivat vihlovan ajankohtaisia. Sisällissota sai kirjailijan hämmentymään ja masentumaan. Molempien puolien harjoittamat raakuudet ja kostonhimo yllättivät ja järkyttivät. Aho ei ollutkaan tuntenut sitä kansaa, jonka sielua hän oli koko tuotantonsa ajan yrittänyt kuvata:

Osaako tämä kansa vain hävittää ja vihata? Kansankuvaajan henkinen kompassi pyörii hervottomasti vailla kiintopistettä. Kansaa on opetettava vihaamaan omaa vihaansa, ”vihaamaan niitä, jotka ovat sitä siihen kiihoittaneet ja vastedes kiihoittavat”. Hän haluaa epätoivoisesti uskoa, että kansa osaa muutakin. (Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. s. 389)

Kävin tänä aamuna ensimmäistä kertaa lukemassa Rajat kiinni -kansanliikkeen avointa Facebook-seinää (en siis todellakaan kuulu siihen ryhmään). Siellä ihmiset ihan omilla nimillä ja naamoillaan halusivat ristiinnaulita ja ties mitä, kohteina arkkipiispa, Helsingin piispa, monet poliitikot, maahanmuuttajat ja niin sanotut suvakit.
Pystyin samastumaan Juhani Ahon tuntemuksiin täydellisesti.
arkkipiispasta

Mikä naurattaa

Kieltäydyin eilen katsomasta telkkarista Kummeli-elokuvaa. Suomalaisen viihteen klassikko, mieheni houkutteli ja oli hiukan hapan, kun mieluummin selailin Facebook-kirpparien tarjontaa.
Kummeli ei vaan naurata minua, ei naurattanut silloin 90-luvulla eikä vieläkään. Mies muistutti katkerana, että olen tyrmännyt myös Monty Pythonin. Enkä ole, mutta yksi katselukerta Brianin elämää riittää, kiitos. Uskon, että MP oli aikanaan jotain aivan mullistavaa, mutta minusta aika vahvasti aikansa lapsi. Siitä on tultu ohi ja yli noin tuhat kertaa.

Mille minä sitten nauran? Siskonpedille. Studio Julmahuville ja Ihmebantulle. Sohvanvaltaajille. Rillit huurussa -nörteille. Ja Seinfeldille, aina vaan sille. En osaa sanoa, yhdistääkö noita jokin, tuskinpa.

Koska kirjoitan juuri nyt kesäteatterinäytelmää, on syytä miettiä näitä asioita perinpohjin. Miten nauratetaan katsojia niin, että he ovat tippua epämukavilta puupenkeiltään? Ainakin yritän kehittää jotain muuta kuin ”apua, mulla on jotain luita suussa! – ne on sun hampaat”. Toivotun lopputuloksen voisi kai tiivistää katsojan kolmivaiheiseen reaktioon: ällistyminen – oivallus – repeäminen.

Näpräämistä

Vedenkeitin porisee ja kurkkupastilleja kuluu. Johan tässä tulikin oltua jo jokunen viikko terveenä, joten aika taas sairastua flunssaan. Yritän olla iloinen siitä, että lapsi on toistaiseksi terve.

Hiljaksiin jauhan näytelmän aineksia sopiviksi muruiksi jatkojalostusta varten ja olen hiukan tuskastunut. Ehkä tämä johtuu siitä, että alkuvuosi oli niin kiireinen – töitä oli pakko tehdä ripeään tahtiin, ja nyt kun päivittäinen työ on näppiksen maanisen takomisen sijasta kirjojen selailua ja verkkaista pohtimista, tuntuu välillä siltä, kuin en tekisikään yhtään mitään.

Aho-elämäkerta on melkein luettu. Rajala kutsuu kirjailijan, hänen vaimonsa ja tämän pikkusiskon suhdetta ”eroottiseksi kolmioksi”. Jaa-a. Niin emansipoitunut kuin taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt tuon ajan maailmassa olikin, niin kaukana tasa-arvosta oltiin vielä.
Ahon toiminta – lapsen tekeminen lähes samaan aikaan vihityn vaimon ja tämän siskon kanssa – tuskin oli yhteisymmärryksessä ennalta sovittua, vaan jotain, johon naiset olosuhteiden pakosta sopeutuivat.
Epäilen että ihanaa eroottista huumaa koki vain Aho itse. Venny sai todeta naineensa ehdan sikailijan, ja nuori Tilly ehkä rakastui siskonsa mieheen ja kenties haaveili karkaavansa tämän kanssa. Sanoisin, että tuon kolmion kärjistä kaksi oli miehiin – tai mieheen – pettyneitä naisia.

Ajattele ensin

Yöpöytäkirja, Juhani Aho -elämäkerta, alkaa olla loppusuoralla. Aho on kirjoittanut

aho

Kuva kirjasta Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. WSOY 2011.

elämäkerran Antti Ahlströmistä. Hän on sitä varten saanut käyttöönsä kirjoituskoneen. Niin – sitä ennen hän on tietenkin kirjoittanut teoksensa käsin paperille.

Kauan sitten olin opiskelijaryhmän mukana vierailulla WSOY:lla. Kustannuspäällikkö (tai en ole varma, mikä titteli hänellä oli) kertoi kirjoittamisessa tapahtuneesta murroksesta: siitä oli tullut tietokoneiden myötä teknisesti paljon helpompaa. Käsikirjoituksia tuli aiempaa enemmän, kun kirjan kirjoitustyö oli fyysisesti kevyempää ja nopeampaa. Se oli tarkoittanut myös sitä, että julkaisukelvotonta, harkitsematonta, kypsyttelemätöntä soopaa tarjottiin paljon enemmän. Peffa penkkiin, näppis laulamaan, painetaan tulosta-nappia ja haa, kirja on kirjoitettu!

Samanlaisen harkinnan perään kysellään nykyisin, kun puhutaan nettiuutisten kommenttiosastoista. Iltalehden uutinen kertoi kirkkonummelaisrouvasta, joka oli saanut SPR:n palkinnon palkattuaan avustajakseen turvapaikanhakijan. Johan alkoi pahansuopuus kukkia:

linnea
Ihanko oikeasti tuollaiset kommentoijat kuvittelevat, että a) kunta ei hyväksyisi avustajiksi suomalaisnuoria ja b) suomalaisnuoret lähtisivät vanhusten avustajiksi tuollaisella palkalla? Tuskinpa, ainakaan jos he tutkisivat ja miettisivät asiaa muutaman hetken, sen sijaan että vain kirjoittaisivat ja tuuttaisivat tekstinsä saman tien ihmisten ilmoille.

Ajattele ensin, kirjoita sitten. Sitä minäkin yritän täällä nyt tehdä, perehtyä ja ajatella – ja kohta toivottavasti kirjoittaa näytelmää.

Jumissa

karkitViime vuonna palmusunnuntaina pikkunoitia kilkutti ovikelloa kolmeen otteeseen, iso porukka joka kerta. Kun huushollista löytyneet karkit oli tarjoiltu, annoin heille pakastimesta jätskiä.
Tänä vuonna varauduttiin paremmin, ja virpojia kävi kaksi kappaletta. ”Pakko” siis syödä loput karkit itse. Toivottavasti ne siivittävät näytelmän kirjoittamisen hyvään vauhtiin.

Alku on ollut takkuinen. Minulla on rimakauhu. Kahden tunnin mittainen näytelmä tuntuu nyt niin isolta kudelmalta, etten tiedä, mistä kulmasta alkaisin sitä näprätä kasaan.

Viimeksi homma lähti vauhtiin paljon kivuttomammin. Ehkä siksi, ettei minulla ollut hajuakaan, mihin olin ryhtymässä. Lupasin yrittää ja luovuttaa, jos näyttäisi siltä, ettei näytelmän kasaaminen onnistu.
En ottanut paineita. Luin paria käsikirjoitusopasta ja pureskelin niiden antia. Lainasin kirjastosta muutamia viime vuosina kirjoitettuja ja esitettyjä näytelmiä ja luin netistä niiden esityksistä löytyviä kritiikkejä, tutkin niiden perusteella tekstien vahvuuksia ja heikkouksia. Sitten aloin ottaa haltuun tausta-aineistoa, ja siinä ohella teksti alkoi syntyä ilman tuskaa – samalla tavalla kuin pokkarinikin, eli dialogi kerrallaan.
Näytelmätekstiäni myllytettiin porukalla työpajoissa, joissa sitä kritisoitiin liian puheliaaksi. Valmiissa esityksessä tekstiä olikin pudonnut alkuperäisestä liki kolmasosa pois. Ohjaaja teki ison työn peratessaan olennaisen esiin.

Yksi heikkouteni näytelmän kirjoittajana on siis ilman muuta puhki selittäminen, kaiken sellaisenkin sanoittaminen, joka voidaan ilmaista toiminnan, ilmeiden ja eleiden kautta näyttämöllä.

Kävin katsomassa näytelmäni vain kerran, sen ensi-illassa. Olin silloin ihan euforinen ja esitys oli mielestäni superhyvä. Olin läkähtyä ylpeyteen siitä, että olin ollut mukana tekemässä jotain niin hienoa.
Pari kuukautta sitten katsoin esityksen taltioinnin dvd-levyltä ja pystyin olemaan analyyttisempi. Kokonaisuus oli mielestäni edelleen hyvä, mutta alku oli laahaavuuteen asti verkkainen.

Miten katsoja temmataan heti mukaan? Mitä näytelmän ensi hetkillä tapahtuu? Kuka puhuu ensin ja mitä hän sanoo?

Kuka mitä häh

Kaksi pientä lehtijuttua vielä hyväksymättä ja niiden kuvitus auki. Molemmat ovat vähän jumissa, toivon mukaan maanantaina nytkähtävät maaliin. Sillä välin lueskelen näytelmän tausta-aineistoja ja hahmottelen henkilögalleriaa. Koska kirjoitan toisten ihmisten laatiman valmiin hahmotelman pohjalta, liikkumavaraa ei ole ylettömästi.

Mikä on kenenkin rooli tarinan kuljetuksessa, kuka tahtoo mitäkin, ketkä ovat toistensa vastavoimia? Näitä kysymyksiä maistelen ja pyörittelen.
Toivoisin että minulla olisi valtavan iso valkoinen pahvi, jonka voisin levittää lattialle ja piirrellä siihen tussilla mindmappia. Kun olin lapsi, satamassa töissä ollut naapurinsetä toi juuri sellaisia meille piirustus- ja askartelutarpeiksi. Kyseinen setä taitaa olla aikapäiviä eläköitynyt, joten lienee turha soitella hänelle pahvin toivossa.

Huomenna lapsen päiväkoti on kiinni, joten vietän laatuaikaa pojan kanssa. Aivot saavat tervetulleen lepopäivän työasioista. Näytelmän ainekset jauhautuvat siellä taustalla, ei häiritsevästi mutta hedelmällisesti, näin uskon ja toivon.

suklaa

Mikäs on kirjoitellessa, kun puoliso on taas käynyt kaupassakin.