Ei jaksa

Onhan tässä oma eksotiikkansa – siis flunsassa keskellä kauneinta kesää. Näin ainakin yritän itselleni vakuuttaa, sillä pojan tauti tarttui minuunkin. Eilen oli vain pientä niiskutusta, mutta nyt en jaksaisi tikkua ristiin laittaa. Novellin sain sentään valmiiksi ja lähetettyä. Paria käytännön asiaa edistettyä vähän. Ja nyt tekee mieli vain makailla loppupäivän ajan.

Mainokset

Sanoja ja siemeniä

peruna.jpg

Se on peruna. Ruukussa. Parvekkeella.

”Äiti, minun kurkkuni on kipeä.” Kuumetta ei ollut, mutta omasta tahdostaan ja varmuuden vuoksi poika on tänään kotona. Päivän ohjelma meni siis uusiksi. Kellarin pyykkituvassa pyörii kaksi koneellista tekstiilejä ja omassa pesukoneessa kolmas. Olihan se valkopyykki odottanutkin jo aika monta kuukautta…

Siirsin auringonkukan taimet isompiin ruukkuihin. Löysin sitruunabasilikan, ruohosipulin ja rosmariinin siemeniä ja kylvin ne. Ehkä vähän myöhässä, mutta jos tämä intiaanikesä jatkuu, niin tiedä vaikka ennättäisivät antaa satoakin. Ainakin kaupan ruukkuyrteistä istutetut persilja ja basilika puskevat nyt uutta lehteä ennätystahtiin. Olen sitä paitsi edellisen asunnon ikkunalla saanut rosmariinin talvehtimaankin.

Huushollihommien ja lapsen huoltamisen ohessa yritän kirjoittaa valmiiksi novellin. Aloitin sen eilen kauan sitten laaditun synopsiksen pohjalta ja pääsin mukavaan vauhtiin. Tekstiä on nyt koossa yli 3000 sanaa. Siitä onkin vierähtänyt aikaa, kun olen saanut novellin Nyyrikkiin aikaiseksi. Viime vuoden puoltahan se oli.
Novellin alussa Kaisan ja Otson kotipihalta löytyy teinityttö nukkumasta. Kuka hän on, mikä hänen tarinansa on, miten häntä voisi auttaa? Vai onko hän avun tarpeessa ensinkään – entä jos kyse onkin jostakin huijauksesta? Jos kodin ovet avaa hänelle, avaako hän ne murtovarkaille? Tällaisten kysymysten kanssa he tarinassa painivat. Samaan aikaan halu auttaa on polttavan kova – osittain siksi, että kauan sitten Kaisalta ja Otsolta itseltään on kadonnut teinityttö maailmalle. Ja kuinka ollakaan — tuo mysteeri ratkeaa tuoreemman ohessa.

Sappilammikosta, päivää!

mansikankukat.jpgUutiskirjejuttu nro 2 pääsi työn alle eilen. Löysin siihen jo haastateltavankin, joka tosin on tämän viikon matkoilla. Jutun olisi ollut hyvä valmistua loppuviikolla, eli nyt tuli vähän sumplittavaa. Aihe on kuitenkin itse ehdottamani ja mieluinen – alppiruusut. Kuvat ovat valmiina omassa arkistossani, ja olen niistä jopa ylpeä.

Marinaosastolta: Minulle tuli eilen YEL-lasku Varmalta, ukko.fi-palvelun kautta. Alkoi hiukan raivostuttaa, sillä olin siinä käsityksessä, että YEL-tililleni on pidätetty palkoista tarpeeksi. Näin mielestäni palvelu ilmoitti vielä hetki sitten, mutta nyt pamahti yli 200 euron lasku.
Tätä tämä sitten on, kun kaikki perustuu arvioihin. YEL maksetaan arvion, ei todellisten ansioiden mukaan, mikä on täysin naurettava systeemi, niin kuin on monesti tullut todettua. Harkinnassa on taas kerran irtautua koko hommasta ja siirtyä laskuttamaan Journalistiliiton Mediakunnan kautta.

motari.jpgJos omistaa viisaan puolison, häntä kannattaa kuunnella. Tämä tuli todettua taas eilen, kun mieheni yhtäkkiä illansuussa patisti minut ulos muistikirjan kanssa. Mene luontoon, ilta-aurinkoon hetkeksi istumaan, hän kehotti.
En ollut ensin yhtään innoissani. Sitten kuitenkin menin, kuljin kukkivien mansikoiden, metsätähtien ja kielojen reunustamaa polkua ja kiipesin kalliolle, jonka alla pauhaa moottoritie yötä päivää.
Aluksi vain istuin lämpimällä kalliolla ja seurasin kahden kuumailmapallon hidasta lähestymistä horisontista (nuo pisteet kuvassa). Sitten kaivoin esiin muistikirjan ja kirjoitin 4,5 sivua (A5-kokoa) tekstiä lempilapseeni. Valmista, käyttökelpoista tekstiä, tai siltä minusta ainakin tuntui. Taidan tänään tuplata hyvänolontunteen ja kirjoittaa tuon tekstin puhtaaksi tiedostoon.

Minä saan vielä aikaiseksi jotain. Jotain muutakin kuin lyhyitä lehtijuttuja ja romanttisia pokkareita.
Tätä on pitänyt hokea itselleen taajaan viime aikoina, kun lunta on tullut tupaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti. Eilenkin tuli muutama hyytävä hitunen lisää, kun luin erään näytelmäprojektin yhteistyökumppanin sometililtä, miten vuoden päästä on tulossa taas teatteriesitys (pienimuotoisempana kuin ne produktiot, joihin itse osallistuin) samasta aihepiiristä ja samaan paikkaan.
Minua siihen ei kysytty mukaan. Sen sijaan mukana on se eräs tyyppi, joka oli näytelmätyöryhmän tapaamisissa mukana minulle epäselvässä roolissa, mutta joka dissasi minua ja tekstiäni useaan otteeseen. Että ehkä onkin kaikkien osapuolten kannalta parempi, kun pojat saavat ihan keskenänsä tehdä Taidetta. En toivota onnea matkaan, koska eiväthän niin erinomaiset tyypit sitä tarvitse. Heidän hankettaan siivittävät varmasti lihavat apurahat ja yleisöryntäys.
Joko hukuitte sappilammikkoon? Ehkä minunkin on kömmittävä sieltä kuiville ja ryhdyttävä hommiin. Kun olisi vähän kaikenlaista kuitenkin.

Ilkeä erakko ei tahdo jakaa eväitään

Uuteen viikkoon päiväkodin kautta. Viivyin siellä tänä aamuna itsekin puoli tuntia lapsen varhaiskasvatuskeskustelussa. Sain kuulla, että minulla on ihana lapsi. Mitäpä muuta äiti voisikaan toivoa.

Viikonloppu oli stressaava. Lauantai-iltapäivään saakka kaikki oli aika okei. Sitten alkoi tippua ikäviä viestejä:
Alzheimer-omainen sekoilee ja aikoo ajaa autolla, vaikka hänen ajolupansa on peruttu.
Toinenkin vuokralainen lähtee talostani, joten minun pitää varmaan yrittää saada mörskä myytyä, ja siinä sitä hommaa vasta onkin. (Että eikun viestiä inboxiin, jos haluat muuttaa maalle/pikkukaupunkiin Uudellamaalla, myyn sulle talon halvalla – eurolleen sillä summalla, jonka olen siitä pankille velkaa.)

Koska kelit olivat komeat, halusin että grillaamme taloyhtiön pihalla. Luulin, että saisin nostaa jalat penkille, juoda kaikessa rauhassa kylmän oluen ja puhua oman puolisoni kanssa siitä, miten kaikki kyllä varmasti järjestyy ja on turha murehtia.
Ruoka tirisisi grillissä ja lapsi leikkisi pihalla iloisena. Kuuntelisimme lintujen laulua tuomenkukkien tuoksussa.
Vielä mitä. Ensin saapui paikalle vastapäisessä talossa asuva mummo seuraamaan, miten sytytän grilliä ja rupattelemaan omia asioitaan. Se vielä meni.
Sitten alkoi naapuritalon pihalla oikein kunnon rillijuhla: kaksikymmentä nuorta ihmistä bailasi pihalla kovaäänisen lattarimusan tahtiin ja laittoi ruokaa. No, heillä oli hauskaa. Olisi sekin mennyt, vaikka melu oli kova.
Maljani alkoi läikkyä yli siinä vaiheessa, kun paikalle taapersi toinen mummo taloyhtiöstä ja parkkeerasi itsensä grillin viereen. Hän tahtoi kertoa meille kaiken omista ja sisarensa sairauksista ja viimeaikaisista lääkärikäynneistä. Hän tahtoi tietää, mitä me grillaamme. Hän kertoi, että aikuisista lapsista ei ole kuulunut mitään koko viikonloppuna, ja heidän piti käydä kaupassa hänen puolestaan, ja voi, kun kotona on nyt aika vähän ruokaa.
Tämä mummo on tunnettu siitä, että hän on välittömästi grillipaikan vieressä kärkkymässä, kun joku siellä jotain paistaa. Lisäksi hän ilmaantuu aina pihatalkoisiin (ei haravoidakseen, koska ei hän sellaiseen pysty) vaan syömään talkooruokaa ja on tosi pahastunut, jos joku ei ala heti paikalla tarjoilla hänelle, koska hänellä on diabetes.
No niin, mummolle oli tietysti annettava ruokaa. Onneksi oli sen verran ylimääräistä, ettei omasta perheestä kukaan jäänyt nälkäiseksi. Vain salaatti loppui hiukan kesken.
Sitten: seuraava kärkkyjä ilmaantui grillille voivottelemaan, että olisi paistanut itselleen makkaraa, mutta unohti ostaa hiiliä. Että voisiko hän tulla meidän hiilloksellemme paistamaan makkaroitaan? Syökää toki ensin rauhassa loppuun, joo. Kyllä minä tässä odotan. Oijoi, onko siellä enää lainkaan hiillosta jäljellä, voi voi…
Mummolla olisi vielä ollut sairauskertomuksia jaettavanaan, mutta minä aloin pakata tavaroita. Väsynyt lapsikin siinä vaiheessa jo kiukutteli ja kieltäytyi lähtemästä sisälle.
Naapuritalosta ilmaantui iloisia nuoria miehiä kyselemään, että kai heidän sopii tulla paistamaan makkaraa meidän jälkeemme. Jaa-a – grillauspaikan katoksessa on isot plakaatit, että se on tarkoitettu vain oman talon asukkaille. Kai me nyt silti voidaan, nuorukaiset arvelivat ja tunkivat jo klapejaan grilliin.
No, ihan sama, totesin. Meidän perhe lähti sisälle. Ehkä se ensin hiillosta kärkkynyt pääsi hyödyntämään nuorukaisten klapeja. En tiedä, eikä kiinnostanut. Suututti vain. Ja samalla hävetti: tunsin itseni epäsosiaaliseksi, ilkeäksi ja itsekkääksi erakoksi. Suomalaisemmaksi kuin aikoihin. En halunnut jakaa ruokaani, en grilliä enkä ilmatilaa kenenkään kanssa, en kuunnella kenenkään juttuja. Ja kun oli pakko, olin kireä kuin viulunkieli ja olisin halunnut heitellä tavaroita.

Tämmöisellä purkauksella viikko alkuun. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että sain heinäkuun Lääkäri-pokkarin käsikirjoituksesta kehuvaa palautetta. Jospa se potkaisi työviikon jollakin tavalla käyntiin. Uutiskirjerintama on kummallisen hiljainen. Toivottavasti hiljaisuus ei ole pahaenteistä lajia. Pakina työn alle, ja iltapäivällä sitten jotain muuta.
Inspiraatio ja kirjoittamisen ilo tuntuvat nyt taas paenneen käsistä jonnekin tosi kauas, mutta löytynevät. Täytyyhän niiden.

Mammanpojalle morsian

Niinhän siinä sitten kävi, että pokkari valmistui eilen noin klo 13:30, ja minä lähdin rullaluistelemaan. Aurinko paahtoi, kyllä, mutta samalla puhalteli ihanasti vilvoittava tuuli. Tänään olen asettanut houkuttimeksi sen pitkän juoksulenkin – jos päivän hommat ovat valmiita kello yhteen mennessä, annan itselleni luvan lähteä.

Työt käsittävät tänään uutiskirjeen jutun ja kuvien trafiikkia, pokkarin oikoluvun sekä toivon mukaan yhden laskun teon. Jotta tilille kilahtaisi kesälomallakin rahaa, täytyy laskuttaa asiakaslehden teko. Se kävisi muuten nopsasti, mutta kaikki juttureissuilla ajetut kilometrit täytyy jäljittää ja kirjata. Siihen menee oma aikansa, vaikka ukko.fi:ssä kyllä on hyvät työkalut sen tekemiseen.

Pokkarin oikoluku menee perinteisellä kaavalla: korjausta ja tilkkimistä. Jälkimmäistä ei onneksi ole nyt paljoa, sillä tiedostossa on sanoja 29384 (30t on siis toivottu mitta). Tuollainen reipas 600 sanaa löytää paikkansa helposti, varsinkin kun loppumetreillä tajusin yhden epäloogisuuden ja keksin siihen onneksi ratkaisun, joka vain pitää kirjoittaa sopivaan kohtaan.
Luvuille tarvitaan nimet, jotka kuvaavat jollain tavalla niiden sisältöä, mutta eivät paljasta liikaa.
Henkilöiden nimien kanssa pitää olla tarkkana, sillä kirjoittaessa Annikki muuttui jostain syystä monta kertaa Aulikiksi. Täytynee jäljittää Wordin etsi-toiminnolla, vieläkö Aulikkeja jonnekin jäi. Tämä on jännä juttu, sillä minusta henkilön nimen muuttuminen kesken tekstin on yksi tehokkaimpia keinoja särkeä illuusio lukijalta, pilata hänen eläytymisensä. Se on kuin joku sanoisi kesken lukemisen ääneen, että hoi, herätys: kai sinä nyt muistat, ettei tämä ole totta, vaan joku on keksinyt kaiken. Et kai sinä tonttu jännitä, että miten Maijan käy, kun Maijaa ei ole edes olemassa?
Koko stoorille en ehkä ala keksiä nimivaihtoehtoja. Alusta asti se on kantanut nimeä Mammanpojalle morsian, joka tuntuu edelleen osuvalta ja kertoo tarinan tyylilajista. Tässä ei ole rosvoja eikä poliiseja, ei kiristystä eikä uhkaavaa tunnelmaa. Tämän on tarkoitus saada hymy lukijan huulille.

Joku roti

+15, aurinko paistaa, linnut laulavat. Mukavan raikas aamu sai minut melkein lähtemään pitkälle juoksulenkille (harkitsin noin 13 km:n maisemallisesti kaunista reittiä, jonka hiljattain fillarilla bongasin). Sitten alkoi kuitenkin tuntua siltä, että joku roti on oltava: työt ensin, huvi sitten. Eli yritän rypistää pokkarin valmiiksi ja lähden sitten urheilemaan (arviolta klo 12-14 eli pahimpaan paahteeseen…), jos vielä siltä tuntuu.

27757 sanaa. Paljon seiskoja. Muinainen pyhä luku ja monien onnenluku, tuokoon onnea tähän päivään. Eilen puhelin syyti taas kaikenlaista masentavaa raporttia, mutta postissa tuli mukava pikku ylläri: Sanastolta ilmoitus, että minulle on tilitetty pari sataa lainauskorvauksia. Toukokuun tilityshän on luonteeltaan sellainen, etten luullut siinä saavani mitään, mutta nyt sainkin jotain täydennyksiä vielä vuodelta 2014.
Kiitos, kelpaa. Muiden murheiden ohessa nimittäin on taas ollut ilo saada vuokralainen, joka ei ole pariin kuukauteen maksanut vuokriaan ja jota yritän nyt saada suosiolla lähtemään asunnosta, ettei tarvitsisi hakea häätöä. Missä kunnossa asunto hänen jäljiltään on ja mitä kaikki korjaukset maksavat, sitä en halua vielä edes ajatella.

Hus pois siis oikean elämän murheet mieltä painamasta. Minä palaan itse keksimääni maailmaan, siellä on sentään mukavaa. Tosin päähenkilöni on juuri saanut sekä fyysisen että henkisen tällin ja on aika lailla vihainen. Ollaan kuitenkin jo pokkarin viimeisessä luvussa, mikä tarkoittaa sitä, että aivan kohta rakkaus taas voittaa kaiken. Elina saa vuodattaa vielä parin sivun verran sappea, ennen kuin käpertyy könsikkäänsä kainaloon.

Terveisiä kaivon pohjalta

Lapsen päiväkodissa oli tänä aamuna kevätjuhla. Minä nielin kyyneleitäni pylvään takana. Siellä se lauloi ja leikki iloisena, ja minua alkoi pelottaa, että viimeisiä kertoja. Kohta alkavat ison pojan elkeet, ja taputusleikit saavat huutia. Mitä tapahtuu ilolle, vieläkö se pysyy elämässä?
Tämä on niin tällaista: kun on nähnyt yöllä noin viisi erilaista painajaisunta, on vaikea olla iloinen hereilläkään. Stressi on tullut uniin ja varmaan pysyykin niin kauan, kuin kaksi isoa asiaa saadaan jollakin tavalla ratkaistua.

Valitus seis, työ alkakoon. 25420 on tämän aamun luku, siitä lähdetään. Pokkarin loppuhuipennus siis häämöttää. Väärinkäsitys on jo selvinnyt, mutta yksi mutka on vielä matkassa: Elinalle selviää, että hänelle on valehdeltu. Maailman ihanin mies onkin valehtelija. Onko hän enää yhtä ihana?

Ohessa päivystän uutiskirjeen juttuja. Haastateltava saisi jo vähitellen palata asiaan. Olen hiukan huolestunut – ei kai tämä arvostamani ammattilainen siellä kirjoittele tekstiäni uusiksi… No, on hänellä vauvakin. Se rajoittaa ajankäyttöä kummasti.

Tätä kirjoittaessani tuli jo puhelinraportti Alzheimer-omaisen viimeisimmän vuorokauden touhuista. Nyt häneen on ottanut yhteyttä entinen naapuri, epärehelliseksi tiedetty ihminen, joka on ollut kovin innokas uusimaan tuttavuutta ja tarjonnut kaikenlaista apua. Apu ja seura olisivat tarpeen, voi kyllä, mutta meillä on nyt synkkä aavistus tuon ihmisen motiiveista. Tämäkin vielä.
Näyttäkää minulle tavalla tai toisella heikossa elämäntilanteessa oleva ihminen, niin minä näytän teille tahon, joka syöksyy imemään hänestä verta. Kun joku ei selviä laskuistaan, hänen kimppuunsa iskevät perintätoimistot kiskomaan pöyristyttäviä kuluja ja korkoja. Varkaat ja huijarit väijyvät vanhuksia. Ja niin edelleen.
Taas olen huonolla tuulella ja osaan odottaa vain uutta vastoinkäymistä.

Outo alku

taimi.jpgYhdestä parvekkeella koko talven olleesta multaämpäristä puskee outo taimi. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, mitä siinä mahdollisesti viime kesänä kasvoi. Olisin ajatellut, ettei mitään, koska surkean kesän myötä yhteensä 9 euroa maksaneet luomutomaatintaimetkin ehtivät kypsyttää vain neljä tomaattia. Toki ne olivat oikein maistuvia, mutta kappalehinta oli silti turhan kova.
Jokin tuolta nyt kuitenkin ihan omin luvin työntyy, ja olen alkanut kastella sitä. Yllätystaimi jostain syystä ilahduttaa minua kovasti. Uusi kaunis alku, pyytämättä ja tilaamatta. Joskus noita tulee eteen elämässäkin. Tulisipa nytkin, pariinkiin huonolla tolalla olevaan asiaan.

22631 sanaa. Siitä lähden tänään lihottamaan Lääkäri-pokkaria. Valmista pitäisi olla perjantaina ja onkin, ellei taivas putoa niskaani tms.
Eilen vähän puolen päivän jälkeen sain vihdoinkin valmiiksi uutiskirjeen haastattelujutun, tai pikemminkin juttuluonnoksen, sillä mittaa siinä on aivan liikaa. Tämä oli odotettavissa, sillä lähettämiini kysymyksiin sain vastaukseksi tiedoston, jossa oli sanoja noin 3x valmiin jutun mitta. Nipistin ja tiivistin, ja silti ainakin kolmasosa on vielä liikaa. Lähetin sen kuitenkin haastateltavan tarkistettavaksi tuollaisenaan. Hän on viestintäalan ammattilainen itse. Ei pillastu, vaikka lopullisesta jutusta on pätkitty jotain pois. Takana on pitkä tuttavuus ja siitä kasvanut luottamus.

Pokkaria siis. Väärinkäsitys on temmannut rakastavaiset erilleen. Elinan mieli mataa pohjamudissa. Tarjolla olisi kyllä miesseuraa, mutta ei sitä ainutta, jonka hän haluaisi. Innokkaimman tarjokkaan eli Konradin mielestä aikaa jahkailuun ei ole: hän aikoo kohta esitellä Elinalle tilastoja tämän munasolujen vanhenemisesta.
Rakkaudesta höpöttely on oikeastaan ajanhukkaa, sillä sehän on vain hetken huumaa, opastaa anoppiehdokaskin. Hän neuvoo Elinaa olemaan viisas ja miettimään, kuka voisi olla ensiluokkainen kumppani kasvattamaan yhteisiä lapsia ja viettämään aikanaan aktiivisia, yhteisiä eläkepäiviä, joiden talous on turvattu – Konrad tietysti.
Elina yrittää turhaan säätää aivojaan ja silmiään uuteen asentoon. Valitettavasti hän näkee Konradin jo nyt tylsänä papparaisena, jonka vieressä alkaisi itsekin kasvaa sammalta.

Pokkari siis perjantaiksi. Sittenpä alkaakin kesäloma häämöttää, siis siinä mielessä, että seuraava isompi DL on sovittuna vasta elokuun alkuun. Ennen kuin lapsi jää kesälomalle päiväkodista, on minulla pari viikkoa aikaa kirjoittaa pienempiä juttuja, kuten nämä uutiskirjeen jutut, ja ehkäpä edistää jotain omaa projektiani.
Miten pitkälle saisin vaikkapa nuortenkirjan käsiksen, jos käyttäisin siihen kokonaisen viikon? Houkuttelevaa olisi kokeilla. Vai pitäisikö minun ottaa lusikka kauniiseen käteen ja editoida selkokirjan käsistä? Entä lempilapseni, se romaanin tekele…

Kiittämätön kitisee

IMG_6416

Viikonloppuna käväistiin vuoden 1741 tunnelmissa: muskettisoturit lähdössä Hattujen sotaan.

Kahvia ja töitä. Yhden ikävän käytännön asian hoitamista. Pelkoa siitä, että puhelin soi, ja Alzheimer-läheinen on taas jossakin pulassa.
Näistä on maanantai tehty. Ei kamalan houkuttelevaa, mutta tämä on elämääni, josta ei valitettavasti pysty vaihtamaan paria palikkaa, vaikka kuinka tahtoisi.
Onneksi hyviä palikoitakin on monta. Tätä täytyy hokea itselleen heti aamusta alkaen, jotta jaksaisi tarttua asioihin, ja siitä että täytyy, tulee syyllinen ja pelokas olo: miten paljon huonommin miljoonilla muilla ihmisillä maailmassa asiat ovatkaan, ja minä, länsimainen, valkoinen, yltäkylläisyydessä elävä nainen, kehtaan kitistä ja voivotella, ihan kuin minua pitäisi jotenkin sääliä, eihän kukaan ole edes kuollut – mitä tästä vielä seuraakaan, miten elämä näin kiittämätöntä vielä opettaa ja paiskaa eteen vaikeuksia kuin Jobille konsanaan —
Ja niin edelleen. Jos ei maailma masenna sinua tarpeeksi, aina voit hoitaa itse loput.
Tai sitten voi sen sijaan tehdä listan asioista, joista on viikonlopun jälkeen hyvä mieli:
Kielojen ja tuomenkukkien tuoksusta, orvokeista ja valkovuokoista, joista sain nauttia, kun juoksin 10 kilometriä.
Tuoreista koivunlehdistä ja ketunleivistä, joita poimin salaattiin.
Siitä yhdestä sivusta, jonka kirjoitin nuortenromaanin käsikirjoitukseen eilen illalla. Ties vaikka sekin joskus valmistuisi.
Voi muistaa ja saada voimaa.

Ennen kuin ryhdyn töihin, kerrottakoon vielä, että Juha Hurmeen Niemi on viimeistä lukua vaille luettu. Olen päättänyt ostaa sen omaksi (luvussa siis kirjaston kappale). Päätös on erittäin harvinainen, sillä kuten monesti todettua, meidän kotikirjastomme on paisunut järkyttäviin mittoihin. Konmaritan sieltä kirjoja pikku hiljaa, mutta yksi kassillinenkin tuntuu olevan vain pisara meressä. Uusien hankkiminen on siis erittäin kyseenalaista ja on rajoittunut viime vuosina lähinnä tietokirjoihin. Niemi onkin oikeastaan sellainen. Tiedän jo, että haluan palata siihen. Toivon, että lapseni lukee sen jonain päivänä.

Kahvia ja lapionvarteen

kahvipapuja.jpgVaikka Alzheimer-läheinen haahuilee tälläkin hetkellä ties missä (suuttunut heti aamutuimaan puolisolleen ja marssinut ulos) ja yläkerrassa on porattu helvetillisellä metelillä melkein koko aamu, elämä on vähän paremmin. Kotona on taas toinen aikuinen, johon voi murheessaan nojata, kun puoliso on tullut kotiin reissultaan. Kahvi vasta jauhetuista pavuista on tippumassa.
Stressi on kyllä syönyt hermot ohuiksi naruiksi. Äsken sain tosissani hillitä itseäni päiväkodin pihalla, etten olisi mennyt räyhäämään henkilökunnalle. Portin vieressä itki pikkuinen tyttö, ei paljon yhtä vuotta vanhempi. Äiti, äiti, hän toisteli käheytyneellä äänellä. Pihalla oli kaksi henkilökuntaan kuuluvaa. Toinen auttoi kahta lasta keinumisessa ja toinen puhui hänen kanssaan. Minä pysähdyin hetkeksi lohduttamaan pikku tyttöä ja tähyilin, eikö kumpikaan aikuisista tulisi hätiin. Ei tullut. Kun minä lähdin, itkevä tyttö meni toisen aikuisen luo ja aidan raoista näin, miten aikuinen taputti tyttöä päähän ja sanoi, että äläs nyt itke. Halusin kiljua: OTA SE LAPSI SYLIIN, SENKIN ÄÄLIÖ!

Pokkari kulkisi edelleen paremmin kuin uutiskirje. Siinä on 16 111 sanaa, eli yli puolen matkan ollaan ja eletään sydänhetkiä, rakastumista. Kirjoitin eilen koomisia kohtauksia, joille nauroin itse ääneen ja ajattelin, etten minä vielä ihan missään mustan suon pohjilla makaa, kun näin naurattaa. (Tänä aamuna nauratti Hesarin uutisen kommenttiosasto: Uutisessa kerrottiin, miten junan ravintolavaunu oli jouduttu sulkemaan, kun humalaiset asiakkaat olivat uhkailleet henkilökuntaa. Joku rasisti oli oitis tivaamassa humalikkojen etnistä taustaa. Eräs kommentoi, että jos joku muu kuin suomalainen kännää junassa, on kyse kulttuurisesta omimisesta.)

Uutiskirjeen juttukin pitäisi kyllä tehdä. Haastateltava on varmaan jo ihmeissään, kun juttua ei ole kuulunut tarkistettavaksi. Toivottavasti hän ymmärtää kun kerron, että olen näinä päivinä tarvinnut pakoa todellisuudesta, että pää pysyisi kasassa.

Nyt takaisin Elinan ja Leon luo. Tai oikeastaan ensin kartanon ruokapöytään, jossa tarinan mammanpoika Konrad isännöi piinallisia päivällisiä. Konrad on terveyssyistä heittänyt keittiöstään suolapurkin roskikseen. Sekin perustuu tositapahtumiin, sillä näin teki aikoinaan ystäväni lääkäriksi opiskellut poikaystävä. Tämän tarinan loppu oli onnellinen, sillä he ovat tänä päivänä naimisissa ja kaksi suloista lastakin löytyy 😊