Naurattamisen viisasten kivi

Kirjoitanko minä komediaa? Mielestäni kyllä. Ohjaaja kysyi tätä minulta taannoin työpajassa, ja minä hiukan epäröin vastatessani. Kirjoitan vakavista asioista, mutta pyrin tekemään sen hauskasti. Eikö se silloin ole komediaa?

Eilen lueskelin ainutta hyllystäni löytyvää käsikirjoitusopasta, joka on Elina Hirvosen toimittama Käsikirjoittaminen (Art House 2003). Siinä on muutaman alan ammattilaisen artikkeleita aiheesta. Ne ovat järjestään olleet mielenkiintoisia ja inspiroivia. kkkirja
Timo Varpion (kirjoittanut Isänmaan toivot, Helpon elämän, Roban ja vaikka mitä) aiheena on tv-komedia. ”Kirjoittajalle olen sen sijaan kokenut kategorisoinnista olevan pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Lajityypeistä, kategorioista, teorioista ja säännöistä nimittäin päädytään helposti etsimään jo kirjoitusprosessin alkumetreillä naurattamisen viisasten kiveä, vaikka on selvää, että sellaista ei voi löytää”, hän kirjoittaa.

Ymmärrän, että markkinointia varten tarvitaan kategoria, johon näytelmä kuuluu. Ohjaajakin tarvitsee jonkinlaisen karsinan, johon porukan paimentaa. Mutta kirjoittajalle koko ajan silmien edessä roikkuva kyltti aiheuttaa jumitusta, stressiä ja tekstin kökkööntymistä. Aamun alkajaisiksi luin eilen kirjoittamaani kohtausta ja aloin heti tuskailla, tuliko siitä liian vakavahenkinen ja syvällinen tähän näytelmään, ja miten sitä ehkä pitäisi keventää. Vaan ei kai komediassakaan ihan kaikkea tarvitse vääntää vitsiksi?

Pakettinarua etsimässä

Tennarit kolisevat pyykkikoneessa, piknik-eväitä suunniteltu, jääkaapissa ostosimaa. nauhaJaksan olla toiveikas vappusään suhteen, vaikka juuri nyt ulkona tihkuttaa taas vettä.

Olen palannut näytelmän viimeiseen kohtaukseen, pyörittelen sitä hyppysissäni kuin kuumaa perunaa. Loppuhuipennus, niin sitä kutsutaan, koska nimenomaan huipulle kaiken pitäisi päättyä eikä alhoon. Kirsikka kakkuun, ympyrä kiinni, paketti kasaan. Mutta miten se tehdään?

Miten monta kertaa olenkaan katsonut teatteriesityksen tai elokuvan tai lukenut kirjan, jonka jälkeen päällimmäinen tunne on ollut lievä pettymys, koska loppu on lässähdyttänyt kokemuksen. Esityksen tai kirjan kuluessa on muodostunut jokin oletus tai odotus myös loppuratkaisusta, ja kun siitä jäädään kauas, on tunnelma hölmistynyt, vaisu ja ehkä ärtynytkin. Kunnon pamauksen sijaan pikku pihahdus, miksi? Tähän minä tuhlasin kaksi tuntia elämästäni ja sitten se päättyy noin, miten tyhmää!

Pitääkö lopun olla yllättävä? Näkisin, että tämän näytelmän loppuun sopivat vain iloiset yllätykset. Yleisöä on hetkeä aiemmin järkytetty melko rajusti. Osaavatko katsojat nauraa mustalle huumorilleni, vai kammottaako se heitä? Veikkaan, että kokemukset vaihtelevat katsomon sisällä. Haluan kuitenkin, että esityksestä lähdetään hymysuin.

Väkevä ja vaikuttava. Sellaisen lopun minä kirjoitan näytelmälle ihan heti kun löytyy se sanallinen pakettinaru, jolla kaiken kiristän kasaan ja viimeistelen.

Wauhdissa jälleen

Se oli sitten näytelmä, joka lähti kulkemaan. Eilen syntyi puolitoista kohtausta ja tänään toivottavasti lisää. Huh helpotusta. Wikipediasta (heh, kyllä) löytyi uusi, kiinnostava lähdeaineistokin yhteen lauluun. Innostus nostaa taas päätään. Tästä voi tulla vaikka kuinka hieno!

Niin, ja netti ja telkkarikin toimivat. Welhon asiakaspalvelua ei voi kuin kiitellä – vajaa tunti ilmoituksesta, niin vika oli korjattu. (Edelleen epäilen, että remonttimiehet porasivat kaapelin katki kellarissa, vaikkeivät myönnäkään.)

Yöpöytäkirja eli Tervon Layla on loppusuoralla. Tiedän jo, mitä luen seuraavaksi: Lena Anderssonia. Lukaisin eilen Aamulehdestä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kääntäjän mielenkiintoisen haastattelun. Katriina Huttunen antoi siinä lukuvinkkejä. Anderssonin akateemisen Bridget Jones -hahmon Ester Nilssonin seikkailut ja sekoilut ovat verrattomia, hän sanoo. Kuulostaa juuri sellaiselta kepeydeltä, jota Laylan jälkeen kaipaan luettavaksi.

En ole varma, aionko lukea Knausgårdia. 4000 sivua mielen mustimpien mutakerrosten tonkimista ja synkistelyä, mitä se tekisi minun psyykelleni? Toisaalta, kuten Aamulehden jutussakin todetaan, Knausgård on skandinaavisen kirjallisuuden supertähti. Eikö olisi typerää olla tutustumatta hänen tuotantoonsa?

Kevät koettelee

IMG_3767

Tekisi mieli avata parvekkeen ovi ja kutsua linnut sisälle lämmittelemään, niin viluisen näköisinä ne kököttävät lähimetsikön oksilla.

Rakeita satoi niskaan, kun saattelin lapsen päiväkotiin. Kävin kellarikerroksessa kysymässä, josko putkiremonttia tekevät heput (hirveä, seiniä tärisyttävä poraaminen alkoi klo 7:56) tietäisivät jotain siitä, että vartin yli kahdeksalta katkesivat lennosta sekä nettiyhteys että tv-kanavat. Ei kuulemma liity heihin, ilmoittivat korskeasti. Jaa-a. Soitin sitten Welhon asiakaspalveluun. Sieltä käydään tutkimassa, mitä kellarissa on touhuttu. Rakensin läppäriini varanettiyhteyden kännykän kautta.

Sitä kirjoitussuunnitelmaa väsään edelleen. Nyyrikin jatkokertomus vaihtuikin uudeksi pokkarivuoroksi. Nyt tarvitsen siis hyviä ideoita sekä Timantti- että Lääkäri-pokkariin. Olen mielestäni ollut alkuvuoden hyvässä vedossa pokkaristina. Soisin saman jatkuvan.

Juuri nyt pää vain tuntuu kovin tyhjältä, ja kaikki ympäristön äänet ärsyttävät: kellarista kantautuva poraaminen ja yläkerran koirien räksytys. Jos ei kohta ala tapahtua jotain – pöydällä on läppärin lisäksi kynä ja muistikirja – täytyy tosiaan tarttua siihen veroilmoitukseen…

Rokulipäivä

”Vanhat sanat puhkoivat aukkoja nykyhetkeen, niistä paistoivat vuosisatoja sitten laskeneet auringot.” Tämäkin lause on Tervon Laylasta. Sen ääreen pysähdyin eilen illalla toviksi. Miten kauniisti paketoitu ajatus.

Tänään en ole saanut aikaiseksi juuri mitään. Puoli päivää kului kauppakeskuksessa ja varsinkin optikolla. Tänä keväänä mulla on sitten vihreät silmälasit. Hih.

Yritän laatia itselleni järkevää aikataulua. On kaksi työtä, joilla on selkeät deadlinet: näytelmän toinen versio ja Nyyrikin jatkokertomus. Kirjoitanko niitä peräkkäin vai lomittain? Aloitanko myös elokuun alussa palautettavaa pokkaria? Ja varmaan olisi viisasta nipistää jokaisesta työviikosta pikkuinen nurkka myös nuortenkirjalle.

tableHuomenna isken kiinni johonkin hommaan heti aamulla. Jos ei kirjoittaminen lähde kulkemaan, olen päättänyt rangaista itseäni veroilmoituksen tekemisellä. Tämän jos minkä luulisi motivoivan ja saavan luovuuden virtaamaan…

Kirja, ruusu ja kritiikki

Minun on vaikea jättää kirjaa kesken, varsinkaan hyvää kirjaa – vaikken viihtyisi sen parissa. Vaikka kärsisin. Layla on siis luvussa edelleen.

Luin tänään Hesarista, että Juha Itkonen on ihmetellyt uuden romaaninsa saamaa kritiikkiä samassa lehdessä viikko sitten. Hän ei ole tunnistanut arvostelusta omaa kirjaansa. En ole vielä lukenut Itkosen kirjaa, mutta ymmärrän kyllä hyvin hänen hölmistymistään ja tuohtumustaan. Kriitikko ei ole tekstissään käsitellyt ollenkaan niitä asioita, joita kirjailija itse on ajatellut teoksensa ytimeksi. Nirhaiseehan se.

Jonkin mutkan kautta palasin taas mielessäni kouluaikoihin ja äidinkielen opettajan huutomerkein varustettuun punakynäkommenttiin: ”Kirjoitit otsikon vierestä!” Se oli niihin aikoihin paha, paha synti. Viis sisällöstä, huono arvosana oli selviö.

Kirjoittiko Itkonenkin otsikon vierestä, eri tavalla kuin kriitikko Arla Kanerva oli odottanut?

Ymmärtääkseni Antti Majander kirjoitti aikanaan Hesariin hyvin kiittävän arvion Tervon Laylasta. Ehkä luinkin sen aikoinaan, en ole varma. Yritin nyt googlata sen esiin, mutten onnistunut. Onko se poistettu ja jos, niin miksi?

Kirjan ja ruusun päivän merkeissä Jari Tervolta on kysytty, mikä on paras hänen kirjoittamansa lause. Tervo vastasi, että Layla-romaanin ensimmäinen lause eli ”Minut kihlattiin kehdossa.” Onhan se huikean tehokas aloitus, mennään suoraan asioiden ytimeen.

Kotimatkalla

maisema

Bussin ikkunasta. Taivaanrannassa pyörivät tuulimyllyt.

Näytelmätyöpaja takana. Istun lokoisasti bussissa ja yritän olla koskematta karkkirasiaan, koska pitkän lounaan jälkiruokakahvista kekseineen on vasta hetki aikaa.

Eväitä jatkoon tuli ihan mukavasti. Yksi iso yllätyskin: kuvittelin, että muut ryhmäläiset haluavat vetää henkselit erään dramaattisen käänteen yli. Että se on heistä brutaalia ja raakaa ja tarinan henkeen sopimaton, liian mustaa huumoria.
Olin niin varma asiasta, etten ollut edes miettinyt mitään puolustuspuheenvuoroa sille, vaan mielessäni jo kehitellyt vaihtoehtoisen sisällön. Hölmistys oli suuri, kun sitä ei tarvinnutkaan esitellä ryhmälle. Heidän mielestään käänne oli hyvä. Eniten siitä oli innoissaan henkilö, jota pidin etukäteen porukan kriittisimpänä.

Näytelmä sai siis lisää tuulta siipiensä alle. Tästä se lentää lekuttelee mukavasti maaliin saakka, näin minusta alkoi tuntua. Paljon työtä vielä edessä – sekä tarinassa että varsinkin laulujen kanssa – mutta mukavaa sellaista. Kun tästä luonnoksesta pidettiin näin paljon, minussa heräsi vahva halu näyttää kynteni oikein kunnolla – odottakaapas, teen tästä vielä paljon paremman!

En halua lukea

laylakansiLuen Jari Tervon Laylaa. Olen sivulla 173, vajaassa puolessavälissä, eikä mistään lukunautinnosta voi puhua. Kärsin. Ihan niin kuin kärsin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjaa lukiessani.

Tekee mieli jättää kesken, vaikkei kirja missään tapauksessa ole huono. Ei, Tervo kertoo ja kuljettaa tarinaa taiturimaisesti. En vain pysty nauttimaan siitä.

Kurditaustainen yhteiskunnallinen vaikuttaja Husein Muhammed on blogissaan moittinut Tervoa hatarista ja vääristä tiedoista, mutta minähän en tietenkään ole huomannut, vaikka naisilla on miesten nimiä ja sitä rataa. Minua vaivaavat ihan muut asiat.

Inhoan päähenkilön hirveää perhettä, minua ihan fyysisesti kuvottaa lukea heistä. Ei enää riviäkään , toivon koko ajan.
Säälin kirjan naisia niin että sydämestä ottaa. Pelkään, ettei kellekään heistä käy lopussa hyvin.
Minä tiedän, että on olemassa ihmiskauppaa ja kunniamurhia. Minun ei tarvitse lukea Laylan tapaisia kirjoja tullakseni niistä epäkohdista tietoiseksi.
Miksi minun siis pitäisi kiusata itseäni lukemalla Layla loppuun?

Taas muistan, miksi minusta on tullut viihdekirjoittaja: siksi, että ihmiset tarvitsevat pakopaikkoja tässä kamalassa maailmassa.

 

Osallistun!

pahanper

Tekijänkappaleet huhtikuun Timantista! Tämän läjäkuvan postaamisesta on tullut jo perinne, jatketaan sitä.

Blogin lukija, nimimerkki Iines ystävällisesti vinkkasi WSOY:n nuortenkirjakilpailusta. Olen nyt ihan vakavasti asettanut tavoitteeksi osallistua siihen. Aikaa on lokakuun loppuun saakka eli tässä kohtaa tuntuu, että ruhtinaallisen paljon.

Minulla on vähintäänkin puolivalmista tekstiä 14 000 sanaa, se ei ole lainkaan huono alku. Aloitin käsikirjoituksen syksyllä 2009. Kävin silloin muutaman kerran kirjoituskurssilla, ajatuksena työstää tekstiä siellä. Sitten meninkin päivätöihin, kun sellaista ykskaks yllättäen tarjottiin, ja tarina hautautui pitkäksi aikaa kovalevylle. Välillä se on sieltä hetkeksi palannut, ja olen jotain ajatuksia kirjannut muistiin.

Nyt olen lukenut tekstin kahteen kertaan läpi ja päässyt taas sisälle henkilöiden maailmaan. Päähenkilöni on 14-vuotias tyttö. Sellainen olen ollut itsekin joskus, mutta taivas, miten paljon siitä tuntuu olevan aikaa! Silloin muotia olivat pillifarkut, joiden lahkeiden päälle me kiskoimme valkoiset tennissukat (sic!). Nykyteinit näyttäisivät kulkevan nilkat paljaina pakkasillakin. Kumpi parempi, en tiedä…

Mitä minä sitten tiedän nykyteinien maailmasta, tiedänkö mitään? Tietysti sen, että he(kin) ovat juurtuneita älypuhelimiinsa. Mitä he niillä tekevät? Pelaavat? Roikkuvat Whatsappissa, Instagramissa, Periscopessa, vai missä?

15-vuotiaalla siskontytölläni on sinivihreä tukka ja hän käy cosplay-tapahtumissa. Ehkä hän voisi toimia romaanini esilukijana, pitää kysyä.

Mitäs sitten?

kirjoituskoneMinulla voisi olla sauma lähiviikkoina kirjoittaa jotain omaa projektia, ts. ei tilattua tekstiä. Seuraavaa asiakaslehteä ja pokkaria kirjoitan vasta kesäkuukausina. Näytelmän seuraavan version työstämisessä toki menee oma aikansa, mutta sillä ei ole (uskoakseni) hirveää hoppua.

Keskeneräisiä käsiksiähän läppärin kovalevyllä riittää. Mihin tarttuisin? Realistisia vaihtoehtoja, niitä joissa on jo valmista tekstiä ja selkeä suunta jatkolle on neljä: dekkari, nuortenkirja, novellikokoelma ja historiallinen romaani.

Voisinko tällä kertaa saada jotain niin valmiiksi asti, että sen pystyisi lähettämään kustantajakierrokselle? Siihen asti en ole ikinä päässyt. Noloa. Kun on kirjoittanut näin kauan kuin minä, pöytälaatikossa pitäisi olla ainakin läjä hylkykirjeitä. Minulla ei ole ainuttakaan (sen paremmin kuin kovissa kansissa julkaistujen kirjojen tekijänkappaleitakaan).

Viime aikoina päässäni ovat hetkittäin jutelleet nuortenkirjan henkilöt. Se saattaisi siis edetä jouhevimmin.
Novellikokoelma taas on hyvin pitkällä. Sen saattaisin oikeasti saada ennen kesää valmiiksi.
Romaanin aihe on tärkeä, se tarina pitää kertoa, sanoi puolisoni. Hänestä minun pitäisi tarttua siihen.

Huomenna kirjoitan ja lähetän yhden lyhyen tekstin matkaan. Sitten päätän.