Kiharran ja puuteroin

Rasteja, se on melkein täynnä rasteja! (Tämä on siis taulukko, jossa on sarakkeina työstämäni asiakaslehden numeron kaikki jutut eri vaiheineen ja kuvituksineen.)

Kello ei ole kuin kymmenen, ja olen jo tehnyt yhden puhelinhaastattelun. Viimeisen tähän lehteen tarvittavan! Seuraavaksi puran sen nauhurilta, paukutan kasaan ja alan orientoitua pokkarin kirjoittamiseen. Ihan totta. Asiakaslehden numero on nimittäin minun osaltani kohta taputeltu.
Yksi ainut juttu on enää kokonaan auki, ja se on muotoa kysymys – vastaus. Homma on viivästynyt, koska vastaajana on tarkoitus olla uusi rekrytointi, jonka valinta on varmistunut vasta eilen. Siis asiakkaalle. Kun tieto saapuu minulle, roolini on toimittaa sähköpostilla kysymykset ja kevyesti editoida lähetetyt vastaukset. Pikku kakunpala.

Harvoin työpäivä sujuu niin yläkanttiin kuin eilen. Avasin litteroidun haastattelun koneelta ja kolme tuntia myöhemmin minulla oli valmis kansijuttu, ilman minkäänlaista tuskaa ja vääntöä. On se vaan kaunista, kun kaikki elementit löytävät paikkansa tuuppimatta!
Kiireiseksi uumoilemani ihminen vastasi parin tunnin viiveellä, että juttu on hänestä oikein hyvä ja piste. Tai oikeastaan huutomerkki. Hän ei tosiaan halunnut muuttaa siitä yhtään mitään! Jos hän olisi tässä nyt, niin kädestä kiittäisin ja syvään kumartaisin. Melkein 1200 sanan mittaisessa haastattelussa olisi aika monta potentiaalista paikkaa nihkeälle niuhotukselle, jos sille tielle lähtisi.
Lehdenteon melkein paras vaihe on siis käsillä: saa lähetellä valmiita juttuja ja kuvia taittajalle. Tätä ei voita kuin se, että saa valmiin, kauniin, virheettömän lehden käteensä. (Ja palkan tilille.)

Eilen sähköpostiini myös nasahti lyhyt ja ytimekäs toimeksianto eräältä pomoihmiseltä: yritykselle on päätetty arvot, ja minun pitäisi paketoida ne yhteen tai kahteen kauniiseen lauseeseen. Aikaa loppuviikko.
Illalla vähän taivuttelin ajatuksia muotoon, tänään jatkuu. Googlasin saman toimialan firmoja vakoillakseni, miten he saman asian kertovat, ja olin hiukan järkyttynyt alkeellisesta tasosta. Hei tyypit, jos oma markkinointiosasto ei osaa, niin on olemassa minun kaltaisiani ihmisiä, jotka sopuhintaan kihartavat, suoristavat, pukevat ja puuteroivat viestinne parahultaiseen muotoon!

Mainokset

Polttaa, polttaa

Minä. En. Ole. Aloittanut. Kansijuttua.
Eilinen työpäivä vain vilahti kaikkeen muuhun. Ensin kirjoitin aamupäivällä pakinaa ja kävin sähköpostien vaihtoa tarkistettavista jutuista, tein niihin muutoksia ja lähetin eteenpäin. Iltapäivällä tein puhelinhaastattelun yhteen puuttuvaan juttuun. Haastateltava on tosi kiireinen tällä viikolla, joten minun oli tuikattava hänelle teksti asap, että hän ehtisi jossain välissä tarkistaa sen. Hakkasin sen siis kasaan, tai yritin – naapurin lapsi oli sairastunut päiväkodissa, ja lähdin kesken päivän puoleksi tunniksi vahtimaan hänen pienempää lastaan, että hän sai haettua potilaan kotiin. Teksti valmistui vasta illalla.

Kolme saraketta juttutaulukossa on edelleen tyhjillään, aineistopäivä on ylihuomenna. Ahdistus kasvaa, kasvaa, vaikka järki sanoo, että kyllä se taas nippuun tulee.
Ensi kerralla yritän muistaa tämän: aloitan kansijutusta. En ainakaan jätä sitä viimeiseksi, sillä nyt oikeasti kammottaa ajatellakin, missä aikataulussa haastateltava, kahta työtä tekevä pienen lapsen äiti, ehtii lukea läpi niin pitkän jutun ja kommentoida. Ei hänelle voi sanoa, että sinulla on muuten kolme tuntia aikaa reagoida, sitten lähtee juttu taittoon. Tai kai voisi, mutta se ei ole minun tapani tehdä töitä.

Mitä muuta? Minulta loppui lukeminen, koska en ole Lempin jälkeen hakenut kirjastosta kuin lähdekirjoja töitä varten. Piti turvautua omaan kirjahyllyyn. Luin kahtena iltana Joni Skiftesvikin näytelmän Puolitoista pudotusta, joka on tullut meille joskus kauan sitten puolisoni työpaikan kirjaston poistokirjana. (Monellakohan työpaikalla nykyisin on kirjasto?) Se oli hyvä teksti, tietysti. En ole Skiftesvikiltä lukenut ikinä mitään heikkoa.
Eilen illalla aloitin Väinö Linnan Mustan rakkauden. Ensimmäiset sivut eivät oikein saaneet innostumaan. Jos se lähtee vähänkään paremmin vetämään, en jätä kesken, vaan luen vaikka vain ajankuvana (kirja on ilmestynyt vuonna 1948).

Eilen illalla myös asettelin Nanowrimoa ajatellen pinoon muistikirjat, jotka liittyvät romaanintekeleeseeni. Eivät ne näyttäneet niin pelottavilta, kuin olin luullut. Selaillessa löytyi yksi yllättävä helmikin, katkelma, jota olin varmaan ajatellut ihan muuhun käyttöön, mutta nyt se näyttikin selvästi puuttuvalta palalta: linkiltä, joka hitsaa kaksi henkilöhahmoani lopullisesti yhteen.

Pää kiinni ja pysykää kaukana, eli terveiset ihmisvihaajalta

Nyt sitä sitten pukkaa, kiirettä nimittäin. Perinteisesti paperille viivoittimen avulla laaditun juttutaulukkoni sarakkeista on vielä neljä täysin tyhjillään. Yksi niistä on kansijuttu. Ei naurata. Tänään täytyy hyökätä sen kimppuun, heti kun olen saanut pakinan valmiiksi.
Ja heti kun saan yhden aiemman jutun korjattua. Typeryyksissäni laitoin saatteeseen, että muutoksia saa ehdottaa, ja haastateltavat ovat nyt sitten listanneet meiliin lähes kaiken, minkä tilan puutteen vuoksi jätin jutusta pois… Huu. Ei auta, kuin lisätä jotain pientä näön vuoksi ja pahoitella, että muuta ei mahdu ja sillä hyvä. He ovat jopa keksineet uuden otsikon, miten avuliasta.

Helsingin Kirjamessuilla tuli käväistyä perjantaina. Aamu-tv:ssä sattui korvaan ohjelmajohtaja Ronja Salmen näkemys: hänen mielestään messuilla on potentiaalia kasvaa. Nyt meiliin oli pukannut tiedottajan viesti, jossa kehuttiin messujen tehneen uuden kävijäennätyksen, yli 85 000 ihmistä.
Kiva, että kirjojen ystäviä riittää, mutta olen silti aika skeptinen. Itse olen jo useamman vuoden vältellyt lauantaita ja sunnuntaita kuin ruttoa, koska tungos on niin kamala. En ole varmasti ainut, jota kaikista ilmansuunnista korviin tulviva melumatto ahdistaa, vaikka myönnänkin olevani meluherkkä ihminen.
En ole pitkiin aikoihin törmännyt niin moneen ihmiseen kuin perjantaina. Siis konkreettisesti. Kirjalaareja tutkiessa piti koko ajan väistellä muita ja vähän kun kättään ajatuksissaan liikautti, osui se johonkuhun. Anteeksianteeksi.
Kirjat, jotka useimmille merkitsevät rentoutumista, omaa laatuaikaa, mahdollisuutta rauhoittua ja keskittyä, paeta kiirettä ja stressiä, esitellään tungoksen ja metelin keskellä. Onhan se outoa.
Se ahdistaa, että kaikkea on liikaa. Kun tajuaa, että jalat ja pää ja aika eivät riitä siihen, että ehtisi tutustua kaikkeen. Tai edes siihen, mikä erityisesti kiinnostaisi. Mahdollisuus on vain murto-osaan, ja tuottaa tuskaa päättää, mikä se osa olisi.
Hirveä sirkus, en ole enää vuosiin mennyt sinne, on minulle muutama tuttu sanonut. Minä olen toistaiseksi mennyt, mutta joka vuosi messujen jälkeen pohdin näitä samoja asioita.
Kauan sitten olin nuori kirjallisuudenopiskelija ja pääsin Turun kirjamessuille sekä töihin että asiakkaaksi. Ne olivat aina syksyn kohokohta. Itse asiassa Turun messut olivat vielä muutama vuosi sitten oikein kivat. Ovatkohan vieläkin?
Ostin lapselle muutaman kirjan, miehelle sarjakuva-albumin, ruokamessujen puolelta pasteijoita ja nyhtökaurapyöryköitä. Tapasin entisen työkaverin ja kirjoittajakollegoita, ne olivat messujen kohokohtia.
En istunut kuuntelemaan mitään ohjelmaa, ei vain tuntunut siltä. Aiempien vuosien perusteella epäilin, että haastattelujen anti olisi ohut. Niiden pointti on kai se, että lukijat pääsevät näkemään suosikkikirjailijansa livenä. ”Tuolta se nyt sitten näyttää, tuollainen paita päällä ja –”.
No niin. Minusta on tullut kärttyisä keski-ikäinen nainen, josta tungos tekee ihmisvihaajan. Saa metsäläisyyden nostamaan päätään: pysykää kaukana ja olkaa hiljaa, minä yritän tutkia näitä kirjoja nyt!

Ulos tynnyristä

Yhdellä jutulla / päivä mennään edelleen. Ja perjantai taitaa kulua kirjamessuilla. Kas näin olen onnistunut hankkimaan itselleni erittäin kiireisen ensi viikon, mutta tämä ei yllätä edes itseäni. Kun on sauma lorvailuun, niin minulta tuo hoituu.
En minä itse asiassa ole (suuresti, *köh*) edes lorvaillut, mutta kun ei ole ihan pakkorako, työstä on taas tullut nyhertämistä. Rakastun omiin lauseisiini, en osaa enää erottaa oleellista vähemmän tärkeästä, tiivistäminen on yhtä tuskaa. Ja siinä sivussa sitten luen Hesaria ja Yleä ja väijyn somea ja ajattelen omiani.

Tänään täytyy saada rutistettua itsestä kaksi juttua ulos. Ja heti maanantaina se kansijuttu. Ihan pakkopakko. Taittaja on jo torstaina käsi ojossa.

Sen jälkeen onkin taas Timantti-pokkarin vuoro. Ja Nanowrimon, heh. Odotan sitä pelonsekaisin tuntein. Etupäässä pelkään muistikirjojani, joista minun on määrä ammentaa joka päivä, ottaa sieltä käsittelyyn dialogi, tietokirjoista muistiin laitettuja faktoja tai pätkä henkilön sisäistä puhetta ja muokata valmiiksi tekstiksi.
Mikä pelottaa? Se, että muistikirjoja on monta ja tavaraa niin älyttömän paljon. Pelkään, että yksi kuukausi on sen käsittelyssä kevyttä kauraa. Samaan henkilöön, teemaan tai ajankohtaan liittyviä katkelmia ja asioita on siellä ja täällä. Miten ne löytävät toisensa? Pitääkö ostaa iso setti erivärisiä markkeritusseja?
Huu, ahdistaa. Jos liikaa, niin minulla on suunnitelma b: romaanintekeleen työstämisen sijaan kirjoitan valmiiksi sen monologinäytelmän, jota pääni on työstänyt alkukesästä (niinkö se oli?) saakka. Se voisi tulla kivuttomammin, jonkinlainen raakaversio ainakin.
Oi jospa sen saisikin pyöräytettyä sellaiseen malliin, että voisin lähikuukausina lähettää sen tyrkylle. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, voisiko joku taho kiinnostua, mutta ainakaan he eivät kiinnostu, jos eivät tiedä koko projektin olemassaolosta.
Kömmi ulos tynnyristäsi, Sara Storm. Tai jos et, niin työnnä ainakin tekstisi sieltä esiin.

Painava mutta ei raskas

Eilenkin tuli nippuun vain yksi juttu, toinen jäi pahanlaisesti kesken. Levisi käsiin, niin kutsutusti. Ehkä iski myös jonkinlainen rimakauhu. Tässä jutussa oli kohdetta esittelemässä joukko hauskoja, fiksuja, sivistyneitä ihmisiä, ja minä tietenkin haluaisin näyttää heille, miten hyvän jutun osaankaan kirjoittaa.
Ei auttaisi kuitenkaan jäädä nyhräämään yhden sivun mittaisen tekstin kanssa. Jynttään sen kasaan aamupäivän aikana, vaikka mikä olisi, ja sitten pyöräilen kirjastoon hakemaan toiseen juttuun tarvittavan kaukolainani. Siitä tuli eilen saapumisilmoitus.
Neljässä arkipäivässä minulle saapui kirja 200 kilometrin päästä noudettavaksi 900 metrin päästä neljän euron sopuhintaan. Jälleen kerran olen iloinen veronmaksaja. Ja tietysti kiittelen ripeitä kirjastoammattilaisia kummassakin päässä.

Luin Lempin loppuun eilen. Hotkaisin. Ja vaikka se oli kaikkea muuta kuin hilpeä kirja, tulin iloiseksi. Vielä kirjoitetaan romaaneja, joiden lukemisesta nautin noin paljon. Jotka ovat painavia olematta raskaita. Joita lukiessani asetun virran vietäväksi, enkä jää maanvyöryn alle. Kiitos kirjasta, Minna Rytisalo.

Lempi vie minua

Uusi pokkari ilmestyi. Tämä on nyt se kesällä kirjoitettu Timantti, jonka työnimenä oli Se, josta äitisi varoitti. En uskalla selailla sitä, koska pelkään unohtuvani lukemaan, niin älyttömältä kuin se kuulostaakin.
Toisinaan näen itseni eläkeläisenä: lukemassa aina vain uudestaan itse kirjoittamiani pokkareita. Kai tämän voi ajatella olevan kadehdittavakin ominaisuus – että osaa viihdyttää itseään näin hyvin…

Nyt pitäisi lukemisen sijasta siis kirjoittaa. Ei romanttista viihdettä, mutta viihdyttäviä juttuja asiakaslehteen. Jäin eilen kahden jutun tavoitteesta, mutta sain korjailtua kommentoitavana olleet tekstit ja kirjoitettua luonnoksen yhteen kimuranttiin juttuun, jonka olin ajatellut jättää loppuviikkoon. Siihen tuli kuitenkin melkein yllättäen lisää aineistoa, epämääräisellä aikataululla luvatut haastatteluvastaukset, joten iskin kiinni.
Aihe on tekninen ja monimutkainen ja äkkiä kuultuna maallikolle kovin tylsä. Yritin lähestyä sitä rempseästi ja selkeästi, ja yhdeltä asianosaiselta sain jo kehuja onnistumisesta. Toivottavasti kaksi muuta ovat samaa mieltä. Tai jos eivät, niin ainakin antavat kuulua itsestään jo pian ja kertovat, mitä tahtovat.

Yritän arpoa, ryhdynkö nyt lyhyisiin, helpompiin juttuihin, vai olisiko jo kansijutun aika. Minua on alkanut arveluttaa, ettei aineistosta ehkä löydy jutulle kärkeä eikä ylipäänsä huippukohtia. Haastattelu oli päivän viimeinen keikka. Minä olin väsynyt, myös jo yhden työpäivän tehnyt haastateltava oli väsynyt. Oliko se kahden väsyneen naisen leppoisaa jutustelua, niin kuin nyt tuntuu?
Luultavasti en tee vielä kansijuttua, vaan niitä muita. Tämä on niin tyypillistä minulle: vieritän hankalia juttuja edelläni kuin myrkkytynnyreitä ja tartun niihin vasta pakon edessä, vaikka olisi paljon viisaampaa vain raivata ne saman tien.

Ottamistani kuvistakin olen — jälleen kerran — pikkuisen huolissani. Ulkokuvien kauneuden siunasi upea sää, mutta kansijuttuun hämärässä kahvilassa otetut sisäkuvat ovat toinen asia. Toivottavasti taittaja ei vaivu niiden kanssa epätoivoon.
Hiukan kyllä lohduttaa se, että haastattelunsa eilen hyväksynyt toimitusjohtaja näki itsestään otetut kuvat ja kysyi niistä yhtä omaan käyttöönsä, koska piti sitä niin onnistuneena. Haa, sokea kana löysi jyvän! Eniten taisi kyllä kyse olla kauniista auringonpaisteesta, järkyttävän hienosta ruskasta ympärillä ja poseeraamaan tottuneesta ihmisestä. Riitti, kun sai sormensa osumaan laukaisimelle.

Olen aloittanut Minna Rytisalon Lempin, josta olen kuullut paljon kehuja. Ensimmäiset sivut minä pureskelin pitkiä, kiharaisia virkkeitä ja ajattelin pettyneenä, ettei tämä taidakaan olla minun teekupposeni. Sitten en tiedä mitä tapahtui ja tapahtuiko se kirjassa vaiko minussa, mutta yhtäkkiä minua vietiin ja kovaa. Ahmin ja nautin.
Jos Oneironin ihmiset jäivätkin minusta kohteliaan välimatkan päähän, niin Lempin porukka on toista maata. Ensimmäinen kertoja, Viljami, tunki jo tukalan lähelle, ja nyt samaa yrittää Elli, josta vaisto varoittaa vakavasti.
Huh, Rytisalo on taitava. Äidinkielen opettaja taustaltaan niin kuin Tommi Kinnunenkin, ja jotain samaa heissä on kertojinakin.
Lempissä on virkistävästi vain 234 melko väljästi ladottua sivua. Ei siihen tiiliskiveä tarvita, että saa jotain tärkeää kerrottua.

Saivarrellaan kilpaa

Jaksaa, jaksaa.

Oo, olen aloittanut työpäivän jopa tekemällä töitä: lähetin kaksi juttua asiakaslehden toimitusneuvostolle hyväksyttäväksi. Toinen tuli haastateltavalta takaisin pelkän hyväksynnän ja kiitoksen kera, toiseen tuli muutama muutosehdotus, joista kaksi oli mielestäni aiheellisia ja loput saivartelua.
No. Sen verran on onneksi nahka ehtinyt parkkiintua, etten edes kunnolla ärsyyntynyt. Minulla on velvollisuus korjata tekstistä virheet. Muut muutokset teen jos tahdon. Toistaiseksi tahdoin vain yhden niistä. Kaksi jätin toimitusneuvoston päätettäviksi.

Nyt pitäisi pakertaa, oikein ahkerasti. Kaksi lyhyttä juttua taas kasaan ja huomenna kansijuttu.
Miksi olo on taas tällainen, nuutunut, uupunut ja haluton? Uni muka katkesi jälleen kesken ja päätäkin särkee. Latasin akkuja viikonloppuna parhaani mukaan: perheen kanssa ulkoilulla luonnossa, juoksulenkillä metsäisillä poluilla, pyörälenkillä, johon yhdistin vanhaan linnoituskukkulaan tutustumisen ja sen valokuvaamisen. Tein sen minkä osasin, ja silti ryydyttää. Ei ole reilua ei.

Luin Oneironin viikonloppuna loppuun. Se oli hieno romaani, jossa riittää pohtimista ja sulateltavaa pitemmäksikin aikaa. Tietynlainen etäisyys, pieni viileä ilmavirta – en tiedä miten sitä kutsuisin — kuitenkin minun ja sen henkilöiden välille jäi. Eivät tulleet aivan iholle saakka, muuttuneet eläviksi. No heh, kuolleitahan he olivatkin!
Lillukanvarsiin takertujan on myös ehkä pakko vielä selailla hienostorouva Ninan osuutta. Ei siksi, että hän olisi ollut hahmoista kiinnostavin, vaan koska hänen elämänsä ja kuolemansa jäivät minulle hämärimmiksi. Selitettiinkö jossain kohtaa, miksi Nina – joka siis ei ollut miljonäärin vaan suorastaan miljardöörin vaimo – lähti metrolla sairaalaan? Mies oli vieraissa, vaimo oli hermostunut, okei. Mutta että silti, metroon…? Tekikö hän itsemurhan? Ei se siltä vaikuttanut, kun hän kuitenkin viimeisinä hetkinään aikoi soittaa lääkärilleen ja oli huolissaan odottamistaan kaksosista.
Minä olen kaukana miljardööristä, mutta kun olin raskaana ja huolissani vauvasta, ei tullut mieleenkään rytyyttää julkisilla sairaalaan. Siinä vaiheessa, kun maha alkoi toden teolla kasvaa ja lapsi liikkua, niin että sen tunsi, iski ihmisjoukoissa myös sellainen primitiivinen suojeluvietti. Pelkäsin kohti käveleviä ihmisiä, olin ikään kuin koko ajan valmiina nostamaan kädet vatsani suojaksi ja työntämään ihmisiä kauemmas.
Eläytyminen fiktioon tapahtuu omien kokemusten kautta, niin se on.
Niin että oi Nina, miksi et tilannut taksia? (Hiukkasen huvittaa: valitan saivartelijoista ja olen itse sellainen kaikkein pahinta laatua.)

Kirjoittaja puuskuttaa

Perjantai ja takana kamalan, hirveän, masentavan tehoton viikko. Ensin maanantai reissussa. Sitten tiistai ja keskiviikko puolilla valoilla. Eilisestä ei viitsisi edes puhua, koska silloin en tehnyt mitään. Lähdin vapaapäivää viettävän puolison kanssa ostosreissulle, jolta oli tarkoitus palata lounaan jälkeen ja sitten tehdä töitä. Ostoksilla pamahti päälle migreeni, ja siinäpä se sitten oli, loppupäivä. Nollasaldo töiden osalta, eikä muissakaan aktiviteeteissa hurraamista.

Tänään on pakko saada aikaan vaikka mitä. Nykäistä, rykäistä, tempaista, ja mitä näitä pontevia verbejä onkaan. Minulla on kaksi kokonaista viikkoa saada asiakaslehden jutut kasaan. Vasta yksi on valmiina. Henkisesti olisi helpottavinta saada vaikka kaksi yhden sivun juttua valmiiksi tänään, niin ensi viikon ajattelu ei ahdistaisi.
”Siirrän tämän päivän huomiseksi”, sanoi lapseni ja yritti kääntää kylkeä, kun patistelin häntä aamulla ylös sängystä. Minäkin haluaisin siirtää tämän päivän jonnekin ja ottaa tilalle jonkin muun, hauskemman. Menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Vielä mieluummin olisin tietysti vaihtanut eilisen särkyineen ja turhautumisineen.

Vaikka kaikki muu jäi tekemättä, tuli sentään luettua. Oneiron on jo jälkimmäisellä puoliskollaan. Nyt tutustutaan sen henkilöihin syvemmin. Eilen lukiessani ajattelin Kingin kehotusta välttää kuin ruttoa tietokirjamaista faktojen luettelointia. Yksi henkilöistä luennoi Swedenborgista. Hetkeksi tuli sellainen olo, että luen Wikipediaa. Se hetki ei ollut ensimmäinen laatuaan.
Minä en vastusta lainkaan sitä, että romaani kartuttaa lukijansa yleissivistystä. Sitä on vain kovin vaikeaa tehdä niin, ettei se toimisi etäännyttävästi. En haluaisi koko ajan muistaa, että luen kirjaa.

Viikonloppuna haluan juosta vielä kerran ihanien syksyn värien keskellä. Uusimmassa Nyyrikissä on novellini, jossa juoksemisen ilon löytää eläkeikäinen Eini. Siinä sivussa hän löytää pururadalta rakkaudenkin. Niin ei ole käynyt minulle, mutta paljon muuta olen lenkeiltä saanut.
Ihanan Ville Rannan pilakuvassa parin vuoden takaa entisaikojen kirjailija potee kriisiä ja dokaa. Nykyajan kirjailijan kriisi puolestaan on sellainen, että hän kirjoittaa dekkaria (”Jännittävä pommi” jaksaa naurattaa joka kerta). Viinapullon sijaan lattialla ovat lenkkarit.
Minäkin siis hoidan päätäni mieluummin liikunnalla kuin alkoholilla. Olen urheilun suhteen myöhäisherännäinen. Koko elämäni olen ollut hyötyliikkuja. Olen talutellut koiria, pyöräillyt ja kävellyt pitkiäkin matkoja siirtyessäni paikasta toiseen.
Kuutisen vuotta sitten aloin lenkkeillä säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä on ollut useiden kuukausienkin taukoja. Minä en treenaa puolimaratonia varten, enkä usko sellaista, saati pitempää matkaa, koskaan juoksevanikaan. Pisin lenkkini on tähän mennessä ollut noin 13 kilometriä. Tyypillisesti juoksen 6-10 km. Hitaasti.
En ole juoksuharrastukseni aikana laihtunut kiloakaan. En ole lihonutkaan. Uskon ja toivon, että sillä on ollut terveysvaikutuksia, siis muutkin kuin ne, jotka tunnen päässäni. Siltä varalta, että tätä postausta joskus lukee joku, joka harkitsee juoksuharrastusta ilman kestävyysliikuntataustaa, kerron pari asiaa, jotka olisin itse halunnut jo aloittaessani tietää ja tajuta:
Vauhdilla ei ole väliä, kunhan se on tarpeeksi hidas – sellainen, että jaksat juosta enemmän kuin seuraavaan mutkaan. Mikään ei syö motivaatiota pahemmin kuin se, että väsähtää jo muutaman sadan metrin jälkeen.
Kaikenlaiset, kaikenmittaiset ja -vauhtiset pyrähdykset kasvattavat kuntoa. Se on ihan tieteellisesti todettu sen lisäksi, että olen sen itsessäni havainnut. Jos aioit juosta kuusi kilometriä ja jaksoitkin vain kolme, ole silti tyytyväinen.
Spurttaa itsesi välillä läkähdyksiin, niin että joudut pysähtymään tai kävelemään. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin tajuta, että kerta kerralta palaudut kovasta hengästymisestä hiukan nopeammin ja pystyt jatkamaan juoksemista lyhyemmän lepotauon jälkeen.

Koomailee

Aivojen heräämistä odotellessa, edelleen. Väsyttää, tympii. Sängystä nouseminen on tällä viikolla ollut silkkaa tervanjuontia. En herää virkeänä, vaan kesken outojen unien, sekavana ja nuutuneena.
Eilenkin jatkoin mekaanista työtä, ts. litteroin nauhurilta loput haastattelut ja naputin koneelle muistiinpanot lehtiöstä. Googlasin lisätietoja mm. historiallisesta sanomalehtikirjastosta. (Se on petollinen paikka, sinne unohtuu helposti tuntikausiksi.)
Tilasin kirjastosta yhden kaukolainan. Minä en ollut muistanut tällaisen palvelun olemassaoloakaan, noloa. Olen varmaan viimeksi kaukolainannut kirjan opiskeluaikana. Tarvitsen erään yhdistyksen satavuotishistoriikin ja metsästin sitä alueen kirjastoista ja nettiantikoista hiki päässä. Nyt sitten saan sen lainaksi varsin kohtuullista neljän euron korvausta vastaan. Toivottavasti vain ehdin saada sen käsiini ennen jutun deadlinea.

Eilen illalla avasin pitkästä aikaa muutaman romaaniprojektini katkelman. Huh. Haudutusaikaa on selkeästi ollut tarpeeksi (Stephen Kingin mielestä 6 viikkoa on minimi, jossa pääsee kyllin etäälle), sillä järkytyin taas tekstini kömpelyydestä.
Kaksi ensin lukaistua tuntuivat likipitäen toivottomilta. Sellaisilta, ettei niistä muokkaamallakaan saa yhtään mitään, vaan koko maaperä pitää kaapia pois ja korvata uudella. Tuhlatut tunnit vilisivät silmissäni. Sitten avasin kolmannen katkelman ja helpotuin: se tuntuu edelleen lähestulkoon helmeltä. Karhealta, hiomista vaativalta, mutta kuitenkin. Jos olen osannut kirjoittaa noin hyvää tekstiä tuhat sanaa, niin miksen muka osaisi enemmänkin?

Kynsi minua sydämeen saakka

Orvokitkin jaksavat kukkia lokakuussa. Jaksa sinäkin.

Parisuhdemurheita. Työmurheita. Terveysmurheita. Rahamurheita. Tuntuu, että kaikilla läheisilläni on murheitamurheitamurheita. Minä haluaisin auttaa tai edes lohduttaa, mutta kovin heikosti se minulta käy. Minulta ei saa viisaita neuvoja eikä kymppitonnin korotonta lainaa. Voin vain myötäelää (ja tuntea itseni riittämättömäksi).

Puolen tunnin päästä teen viime viikolla sovitun puhelinhaastattelun aiheesta, josta en tajua juuri mitään. Herättelen aivojani kahvilla ja yritän häätää alakuloa ajattelemalla mukavia asioita: Sitä, miten innoissaan lapsi on kaksista Halloween-juhlista, joihin on saanut kutsun. Miten lämmin ja kaunis syksy edelleen on. Miten minun ydinperheelläni on kaikki nyt hyvin, miten paljon meillä on rakkautta.

Olen viime öinä nähnyt kummallisia unia, joissa oikeassa elämässä toisilleen tuntemattomat ihmiset – sukulaiseni, työkuvioistani tutuiksi tulleet, elävät ja kuolleet – touhuavat yhdessä outoja, ja minä olen jonkinlainen sivustakatsoja tai lastu elämän laineilla. Tapahtumat eivät ole hallinnassani, enkä saa niihin juuri vaikutettua. Ihmettelen ja kauhistelen ja yritän turhaan.
Syyttäisinkö Oneironia, jota olen iltaisin lukenut? Siitä on nyt mennyt noin kolmasosa. Aluksi olin hiukan hapan ja epäluuloinen. Vähän pitemmälle päästyäni olin lumoutunut kirjailijan luomasta maailmasta ja henkilöistä. Nyt en ole ihan varma, mitä ajattelen. Avoinna on paljon kiinnostavia kysymyksiä, joten jännitettä siinä mielessä riittää. Kai minä vielä odotan, että jonkun kirjan naisen kohtalo riipaisisi minua aivan erityisesti, kynsisi sydämeen saakka.