Tätä en tiennyt

Nimittäin sitä, että Pikkujouludiskon voi halutessaan tilata ihan paperisena kirjanakin. Nykytekniikka on ihmeellistä, kun kirjoja voidaan painaa tilausten mukaan ja toimittaa ostajalle viikossa — parissa. Arvatkaa muuten, kenen tekee mieli tilata oma kirjansa 😀 On se kai hankittava kirjahyllyä koristamaan. Tykkään tuosta kannen värimaailmastakin kovasti.

En ole vielä uskaltanut kuunnella tarinaa, vaikka olen käynyt kurkkimassa sitä äänikirjapalveluissa. Se on saanut ihan kivan arvioinnin — keskiarvo vähän alle neljä — toki jotakuta päähenkilökin on ehtinyt jo ärsyttää. Ei se mitään, ymmärrän. Minuakin lukijana ärsyttävät monetkin päähenkilöt. Joitakin tekee mieli potkaista p*******e ja sitä rataa. Kirjoittajalle on kuitenkin aina jossain määrin plussaa, että henkilöt herättävät tunteita. Turhauttavinta on kuulla, että jotakuta eivät tarina, kerronta ja henkilöhahmot naurata, kosketa tai ylipäänsä kiinnosta laisinkaan, vaan jättävät ulkopuoliseksi. Jos viihdekirja ei viihdytä, niin sekä sen kirjoittaminen että lukeminen ovat ajanhukkaa. 

Itselläni on nyt luvussa Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Olen aika alussa ja yritän pinnistellä irti siitä tunteesta, että kirja on kirjoitettu bestselleriksi. Että se on laskelmoitu, tarkasti mitattu ja kaavoitettu tuote, joka on putkahtanut hyvin öljytyn tehtaan koneistosta.
Ei olisi pitänyt ennen kirjan lukemista lukea sitä ja kirjailijaa koskevia artikkeleita eikä kirjailijan kiitossanoja. Ne kai tämän epäluulon minun mieleeni kylvivät. Ja entäs sitten, jos kirjan aineistoa on koonnut joku muu, ja kirjoitusvaiheessa kirjailijaa on kommenteillaan auttanut koko joukko ihmisiä — mitä väliä sillä on minulle lukijana?
Jotenkin sillä tuntuu olevan väliä. Kai minä kirjailijaa ajatellessani näen edelleen silmissäni suuren valurautaisen kirjoituskoneen ääressä yksinäisessä kammiossaan tuskailevan boheemin taiteilijaneron, joka ihan kohta kuolee keuhkotautiin ja miettii vain sitä, miten ehtisi sitä ennen sanoa maailmalle kaiken tärkeän. Eikä siis laisinkaan sitä, miten paljon kirjallaan mahdollisesti voi tienata. 

Rimakauhua

Tänään olen avannut tiedoston, jossa on vajaat 5000 sanaa — aivan, se on Kirjavan kulmauksen Ennin kakkososan aihio. Siihen alan purkaa kännykän muistiinpanoihin kertyneitä dialoginpätkiä. Mutta eikö olekin hassua, että tiedostoa katsoessani tunnen pientä rimakauhua? Siis vaikka olen odottanut tätä hetkeä jo monta viikkoa. Viimeinkin pääsen tekstin kimppuun, ja minua pelottaa. Ihminen on outo olento. Kirjoittaja vallankin.

Korvaukseksi viime päivien hosumisesta olen tänään ottanut rennommin. Siis töiden kannalta. Sen sijaan olen tehnyt jo pari siivousvarttia. Tämä läävä olisi saatava palautettua kodiksi. Havahduin siihenkin, että sunnuntaina on isänpäivä. Olisihan se ihan jees, jos täällä voisi vaikka silloin edetä kompastelematta lattialla lojuviin tavaroihin. Pahaksi taas pääsi. 

Eniten raivausta ja jynssäystä vaatii tämä ihana työhuoneeni. Lattian sain jo aika hyvään malliin, tosin se tarkoitti sitä, että kaapeissa vallitsee sekasorto. Osa työpöydästäkin on taas näkyvissä. Sieltä löytyi paperivuoren joukosta käsittämätöntäkin tavaraa, mm. plektra. En siis soita kitaraa, tai mitään muutakaan. Löytyi sieltä myös kirjamessuilta napattu soma rintamerkki 🙂

Nyt se sitten luulee olevansa kirjailija, joku ajattelee. Kirjoitan työkseni, mutta ihan rehellisesti: kirjailijuutta en ole ajatellut enää pitkään aikaan. Koko sanan sisältö on muuttunut. Kun olin parikymppinen kirjallisuudenopiskelija, kajasteli kirjailijan ammatti horisontissa, se kimalteli kauniina ja tavoittamattomana kuin kultainen vuorenhuippu. Kadehdin kaikkia, jotka sen tavoittivat.
Nyt kirjailijaksi kutsutaan sitäkin tyyppiä, joka on julkaissut pari puolivillaista self help -opasta. Kulta on karissut pois vuorenhuipun päältä. En sano, että happamia, niin kuin kettu pihlajanmarjoista, vaan sanon, että minulle ei ole enää väliä, täytänkö jonkun mielestä joskus kirjailijan määritelmän vaiko en. Tiedän, keitä itse pidän Oikeina Kirjailijoina ja keitä en. Kun minun pitää kertoa ammattini jollekin, kerron olevani toimittaja ja kirjoittaja.

Kirjoittaa pitää marraskuussakin ja ahkerasti, mutta nyt kaikki riippuu ihan vain minusta, ei kenestäkään muusta. Ei tarvitse jahdata puhelimella eikä sähköpostilla ketään, ei turhautua, kun ei taaskaan kuulu mitään tai puhelin tuuttaa 20 minuuttia varattua, vaikka on sovittu kellonaika puhelinhaastattelulle (näinkin kävi pari päivää sitten).

”Äiti, mä en malta odottaa joulua”, sanoi lapsi pari päivää sitten. Ehkä pitää itsekin pikku hiljaa hakeutua siihen moodiin. Aloittaa vaikka lukemalla jouluisia tarinoita tästä lehdestä, joka jo ilmestyi. Ja siinähän on kaksi novellia minultakin.  

Eilen oli suuri päivä

Etukäteen olin ajatellut, että keskiviikkona järjestän Pikkujouludiskon kunniaksi julkkarit — siis ihan vain kotona ja syödään herkkuja perheen kanssa ja minä kieriskelen onnentunteessani kuin kissa auringossa — mutta se homma vähän lässähti, koska olen kaksi viikkoa painanut töitä nuttura niin kireällä, että silmät ovat viurussa.
Minunhan piti marraskuun puolella jo olla muiden kirjoitustöiden parissa, mutta vasta tänään sain viimeisen jutun käsistäni taittoon. Eiliset ”julkkarit” typistyivät siihen, että kukin perheenjäsen söi jääkaapista omia aikojaan leivonnaisia, jotka olin kiireesti käynyt hamstraamassa lähikaupasta. Minä söin Leipomo Sorttiinan tekemää unelmatorttua, joka oli tyrmistyttävän hyvää. En osaisi itsekään tehdä niin hyvää, ja tämä on paljon sanottu, koska uskon tekeväni tosi hyvää unelmatorttua. 

No mutta, vaikken ehtinyt juhlia, se ei vähennä sitä tosiasiaa, että kiireenkin keskellä iloitsin Pikkujouludiskon ilmestymisestä. En ole tietenkään ehtinyt vielä kuunnella sitä. Jännittää. Ensimmäistä kertaa kirjoitin nimenomaan sillä ajatuksella, että teksti toimisi hyvin ääneen luettuna. Toimiiko tämä, sen kertovat sitten arvostelut, joita jossain vaiheessa alkaa tippua. Nekin tietysti jännittävät. Vielä olen siinä ajatuksessa, että Pikkujouludisko on parasta, mitä olen tuossa genressä koskaan kirjoittanut (ja jossain mielessä se on toki esikoisteoskin feelgood-genressä, koska aiemmat äänikirjat on tehty formaattiin kirjoitetuista pokkareista). 

Näin ihanasti sitä markkinoidaan Sagan uutiskirjeessä ❤